Viimeinen Punk Ipa

Raahasin jouluaattoaamuna 2012 Silja Serenadelta kotiini laatikollisen Punk Ipaa, joka maksoi laivan perän pubissa 40 euroa. Pulloja vaatekaapin pohjalle sulloessani päätin pyrkiä jatkossa siihen, että kotonani on aina vähintään yksi pullo Punk Ipaa, jota ei tuolloin muistaakseni saanut Alkosta. Seuraavana kesänä kärräsinkin laivalta jo kahta sinistä pahvilaatikkoa. Sittemmin varastoja on täydennetty milloin mistäkin: Alkosta, netistä, Systembolagetista…

Mutta tänään juon varastoni viimeisen Punk IPA:n. Olen oikeastaan säästellyt sitä jo pitkään, koska olen tiennyt, että sen juominen edellyttää tämän blogin kirjoittamista. Ja kuten moni on varmaan huomannut, tähän blogiin kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut harvinaisen ja harmillisen työläältä.

Olen viivytellyt tämän pullon (ja kirjoituksen) kanssa itse asiassa niin pitkään, että oluen parasta ennen päivämäärä on ylitetty jo kuukausi sitten. Sen vuoksi hainkin rinnalle tuoreemman pullon Alkosta. Tämä uusi pullo on itse asiassa hyvin tuore olettaen, että Brewdog antaa Punk IPA:lle aikaa vuoden pullotuksesta. Jos näin on, tämä on ollut pullossa vain kuutisen viikkoa.

Tavoite siitä, että kaapissa on aina vähintään yksi – tai oikeastaan kaksi, koska sitä viimeistä ei ennen tätä voinut juoda – on ollut hyvä, mutta vähitellen se on muuttunut tarpeettomaksi. Maailma on nimittäin muuttunut valtavasti näiden reilun kolmen vuoden aikana. Ja kun sanon maailma, tarkoitan oikeastaan oman elinympäristöni olutvalikoimaa.

Nämä muutokset ovat olleet osittain päällekkäisiä, mutta aloitan tämän tarinan maaliskuussa 2013 lanseeratusta Keisari 66:sta. Se oli ensimmäinen kunnolla aromihumaloitu olut, jota sai suomalaisittain jopa edullisesti. Kaiken lisäksi sitä oli pian julkaisunsa jälkeen saatavilla lähes mistä vain.

Aika ajoi pian ”kuuskutosen” ohi. Laatu heikkeni selvästi ja markkinoille tuli muita, jopa parempia yrittäjiä. Punk Ipa -varaston tarve on huomattavasti vähäisempi, kun lähikaupasta voi melkein milloin tahansa hakea raikkaasti aromihumaloidun olutta, kuten Nokian Mississippiä, Saimaan Brewmaster’s Specialeja, Olvin Ipaa/Apaa tai viimeisimpänä tulokkaana Koffin Apaa. Puhumattakaan kaikista niistä oluista, joita maamme moninkertaistunut pienpanimoskene tuottaa jatkuvasti.

Olutmaailman nopeassa muutoksessa Punk Ipasta on karissut pois niin ”Punk” kuin ”ipakin”. Skottilainen Brewdog aloitti alan kapinallisena, joka teki kaiken toisin kuin perinteiset toimijat. Nyt se on kuitenkin esimerkki jota seurataan tarkasti niin pienissä kuin suurissa panimoissa. Eivätkä sisäsiisti tv-sarja lifestyle-kanavalla tai trendibaari Punavuoressa ole kovinkaan ”punk” nekään.

Entäs sitten se ”ipa”? Muun muassa Brewdogin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan tuoman ipa-buumin myötä kuluttajat ovat tottuneet yhä katkerampiin oluihin, mistä on seurannut varsin luonteva katkeroitumisen kierre. Standardit voivat sanoa mitä tahansa, mutta markkinoiden tarjonnan perusteella Punk IPA:n katkerot ovat nykyään oikeastaan apatasoa.

Viime vuosien mittaiselle ajanjaksolle mahtuu vielä kaksi muutakin muutosta, jotka ovat vaikuttaneet arkeni oluenkäyttöön ja ansaitsevat siten maininnat. Ensinnäkin joskus alkuvuodesta 2013 bongasin FutisForumilta keskustelun otsikolla ”Virtuaalinen viinaralli – juomatapamme eurooppalaistuvat”. Uusi maailma avautui: olutta saa tilattua ulkomailta kotiovelle melko edulliseen hintaan! Oluen verkko-ostoksista tuli osa arkea eikä tuntunut enää kovinkaan välttämättömältä varmistaa jokaisen laivareissun yhteydessä, että kotiin kantautuu riittävästi laatuolutta.

Tämä alkoholin nettikauppa Suomeen on sittemmin osittain onnistuneesti tyrehdytetty, mutta ehkä ainakin jossain määrin tämän touhun seurauksena kotimaisten myymälöiden valikoimat ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisimpänä Alko kertoi tänään, että sen olutvalikoimat kasvoivat viime vuonna viidenneksellä ja ”lähitulevaisuudessa” määrä lähes kolminkertaistuu 1 500 tuotteeseen. (Se Siljan peräpään baari ei tosin enää myy olutta mukaan.)

Toinen tärkeä sivujuonne on kotioluen valmistus. Teimme Sammelin kanssa ensimmäiset omat oluemme syksyllä 2013 ja sittemmin olemme kumpikin tahoillaan keitelleet kymmeniä oluita, jotka parhaimmillaan haastavat jopa kauppojen parhaimmat tuotteet. Ja tämän vuoksi siinä samassa kaapissa, jossa olen Punk Ipaa säilyttänyt, on aina jotain hyvää olutta, vaikkei sitä olisi mistään ostanut.

Ei tämä varmaan viimeinen Punk Ipa ole, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin palaan huomenna töistä kotiin asuntoon, jossa ei ole pisaraakaan tätä pitkään rakastamaani olutta.

It’s not you, it’s not me. We just grew apart…

Hof ten Dormaal Zure

Stapan kapakan hapanolutmeiningeistä pikainen testi kotimatkalla.

Täysin tuntematon tekijä, spontaanikäymisellä kuulemma tehty. Eipä siinä.

Baarihenkilöstö kaatoi pieneen lasiin. Eka satsi melkein kirkasta oljenkeltaista keittoa. Pulloon jää sameampaa kamaa.

Kevyt, hapan tuoksu, ei vaahtoa juurikaan.

Maku nautinnollisen hapan, sitruunainen, kevyt ja raikas. Sellainen vanhan lambicin tyly ja monimutkainen maan ja kellarin maku jää puuttumaan. Näin kesäiseen säähän tämä ehkä sopii paremmin.

Hiivan kanssa sakeutuu läpinäkymättömäksi. Runko täyteläisempi, maku mutkikkaampi. Raikkaus kärsii vähän. Hyvä näinkin.

Chapeau, kuten aurinkokuningas Tami sanoisi.

Lonkeroraja ja vapaus

Kaupassa myytävän alkoholin raja aiotaan säätää lonkeron alkoholipitoisuuden mukaan. Vapaudella ja olutkulttuurilla perusteltava uudistus tehdään oikeasti harmaan viinasekoitteen ehdoilla. Kauppoihin saadaan juoma, jonka ainoa tarkoitus on saattaa alkoholi suusta verenkiertoon sellaisessa muodossa, ettei laatta lennä vaikka krapula olisi miten kova.

Sillä jos rehellisiä ollaan, onko kukaan juonut lonkkua muuten kuin 1) teininä alkoholinkäyttöä opetellessa 2) kauheassa kaasussa 3) hirveässä kanuunassa?

No. Kieltämättä 0,8 prosentin höllennys voi päästää tiettyjä oluita lähi-Alepan hyllyyn. Kuten saksalaisia pilsejä ja hellesejä sekä tietenkin vehnäoluita, joista moni on juuri tuossa viiden pinnan molemmin puolin. Vaaleassa lagerissa tuo nosto tuo yllättävästikin lisää pelivaraa. Verratkaapa vaikka Saimaan panimon 4,7-prosenttista ja 5,2-prosenttista vaaleaa luomu-Marsalkkaa. Puolen prosentin erolla on osansa siinä, että reseptin voi säätää aivan eri tavalla särmikkääksi.

Mutta turha väittää, että uuden prosenttirajan säätäminen olisi kädenojennus erityisesti pienpanimoille. Kyllä sillä taputellaan isoja lapoja. Koffin punaiseen tai Lappariin ei tarvitse säätää reseptiä, ei edes vierteen laimennussuhdetta tai mitään. Sen kun panee linjan paukuttamaan enemmän sitä samaa kamaa, jota nyt menee laivalle ja Suomenlahden etelärannalle myyntiin.

Kiinnostavaa tietenkin nähdä, säilyykö bulkkikamassa nykyinen keppanavahvuinen vaihtoehto. Panimolle ja ehkä kaupallekin on yksinkertaisinta, jos sitä samaa 5,2-prosenttista tehdään kaikille. Ja sitten kaupan sisäänheittotuote on nykyistä vahvempaa. Se taas voi nostaa kokonaiskulutusta.

Ja muutetaanpa prosenttirajoja miten paljon vain, lienee turha kuvitella, etteikö kokonaiskulutus pysy edelleen suomalaisen alkoholipolitiikan tärkeimpänä asiana. Jos kokonaiskulutus kasvaa ja se kasvaa nimenomaan oluen juomisen kautta, niin millaisiin toimiin valtiovalta ryhtyy ja mitä siitä seuraa olutkulttuurille?

Myöskin: nykyisin Alko myy käytännössä pelkästään yli kaupparajan vahvuista olutta. Jatkuuko tämä perinne?

Onneksi sentään näyttää siltä, että pienpanimoille on tulossa käytännössä vapaa ulosmyyntioikeus. Sillä on oluenystävälle toki 5,5-pinnan rajaa paljon suurempi merkitys, mutta alueellisesti homma on toki törkeän epätasapainoinen. Meinaan siis, että jos pienpanimoa ei lähistöllä ole, niin sori siitä.

Mutta minulla on useampikin, joten tätä odottelen kieli pitkällä.

Jännä toki nähdä, miten Euroopan komissio tähän suhtautuu. STM:n argumenttihan on ollut, että prosenttirajasta suht vapaa ulosmyynti katsottaisiin kotimaisten tuotteiden suosimiseksi. Jää nähtäväksi. Ehkä on pieni mahdollisuus siihen, että pienpanimoiden ulosmyyntioikeuteen liittyisi lupa myydä myös muiden, ulkomaistenkin, panimoiden tuotteita. Mutta epäillä sopii.

Mufloni DIPA

Olenpa voinut mainitakin, ettei tupla-ipa ole erityisesti suosikkisuuntaukseni. Kun monesti se tupluus ei meinaa muuta kuin enemmän prosentteja, enemmän kroppaa ja enemmän humalaa, jotka lasissa lopulta ovat kuitenkin kummallisesti vain paksua jyräämistä ilman kunnon rankaisua…

Mutta keväällä – kylmälläkin – on mukava vähän kokeilla.

Muflonin versio on mukavan oranssi, hiukka samea ja vaahdoltaan vaatimaton. Tuoksu on kukkaisen makea.

Suussa sitten yllättäen varsin mäntyinen, jopa pihkainen. Jännästi hyvällä tavalla yskänlääkemäinen (vicks menthol?). Aika rujo katkero. Riittävästi mallaspohjaakin. Alkoholi toimii osana makua ja jytinää, ei hypi esiin. Ratebeerissa valitettua vihannesmeininkiä en erottanut…

Aika kova! Etenkin kun Alkossa alle 4,5 euroa pullo. Tällä hinta-laatusuhteella tulee ostettua.

Muuten, myös Malmgårdin tupla oli hyvä, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Laitila Kukko Helles

Kirkas ja näppärän oljenkeltainen keitto, joka ei tuoksu paljonkaan. Vaahto kiva.

Sopivasti kroppaa. Katkero aika rauhallinen, humalointi maistuu hillittynä sitruksena. Mutta mutta. Mallaspohjan pitäisi maistua enemmän. Nyt ei oikein nouse mitään erityistä, mitä nyt vähän sellaista epämääräistä pöhinää.

Helles on kumminkin herkkäviritteinen kaveri, jossa parhaimmillaan katkeroa on sen verran, että se päästää vaaleilla maltailla rakennetun hienon maun esiin. Kukko Hellesin kohdalla tällaisesta ei voi puhua.

Toisaalta Kukko Helles ei ole mitenkään huono perusbisse. Ja aika edullinenkin se on. Esimerkiksi puistokaljoitteluun voi sopia aika hyvinkin, sillä pieni lämpeneminen ei heikennä makua, päin vastoin.

Joten ehkä kannattaa pintillinen (jostain syystä tosiaan Laitila on halunnut purkittaa perisaksalaisuutta henkivän oluttyylin edustajan pintin vetoiseen tölkkiin) maistaa, sillä taloudellinen tappio ei ole suuren suuri, jos juoma ei satu miellyttämään.

Ihan ok!

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Wild Beer co. Modus Operandi

Kun etelän olutvetelä käy Lapissa hiihtämässä (ainakin näöksi vähän), niin viimeisen illan saunaolut on jotain spesiaalia!

Näin, koska kauppavahvuiset perushyvät – joita löytyy muuten Muoniostakin jo – on tullut hörsittyä aiempina saunomisina. Ja mökin jääkaapissa on jäljellä se epämääräinen Tallinnan Stockalta löytynyt liettualainen bisse, joka lupaa lähinnä olevansa 15 prosenttista ja premiumia. Sekä onneksi Wild Beerin hämmentävä villihiivoitettu ja tammikypsytetty old ale.

Jälkimmäistä lasiin siis.

Ihan nätti, melkoisen tummankirsikanpunainen ja hiukka samea. Vaahtoakin tulee ja se riekaleisena bissen päällä pysyykin.

Tuoksu on aika funkkia. Hapanta tietenkin, puolukkaisena ja käyneenä, ehkä aavistuksen mätänäkin omenana.

Maku alkuun aika herkullisesti hapan ja hapokas, marjaisasti ja aiemmin mainittu puolukkakin siellä on. Puolukkana yleensä maistan myös happamat kriekit, joten ehkä puolukkaisuus on vain makusilmujen ja aivojen yritys tulkita tietty maku minulle ymmärrettäväksi.

No juu. Käy kumminkin niin, että kylmästä bissestä maku tavallaan katkeaa. Suuhun jää ihan kiva happamuus ja kuivuus, muttei oikein muuta.

Lämpeneminen tuo lisää sävyjä. Alkuun tulee pientä karvautta, aavistus greippiä tai omenankuorta. Omenahomma siitä sitten avautuu enemmän. Vähän kuin tonkisi oikein happamia, kellariin jääneitä omenoita vähän homehtuneesta puulaarista, mutta kumminkin silleen ihan kivasti.

Eli onhan tämä hapanoluen kaverille mainiota kamaa. Suosittelen.

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Folköl från Omnipollo

ICA yllätti taannoisella Ruotsin-reissulla tarjoamalla melko kiinnostavan valikoiman alkoholiprosentiltaan korkeintaan 3,5-prosenttisia oluita. Kaikkien kotimaisesta 4,7 prosentin rajasta itkevien olisi terveellistä käydä kurkistamassa, minkälaiseen luovuuteen tiukka raja on ruotsalaispanimoita kirittänyt.

Omaan koriin päätyi kaksi Omnipollon gose-tyylistä olutta. Otetaan ensin Magic-sarjan brett-hiivalla käytetty ananas-gose. Väri on olkinen ja hieman samea. Vaahto on niukka. Hienovaraisessa tuoksussa on sekä ananasta että brettille tyypillistä aromia. Maku jatkaa samalla linjalla ujon suolaisuuden täydentäessä palettia. Erittäin raikas ja todella hyvä kesäinen janojuoma.

Sinisellä sulalla koristeltu Bianca-pullo lupaa vähintään yhtä kiinnostavan kombinaation: vadelma-lassi-gose. Ja ulkoasu kyllä vastaa etiketin kuvausta: vadelma tuo punaisen värin ja lassi sameuden. Oikeasti oluessa ei ole jogurtista valmistettavaa lassia vaan sameus tullee enimmäkseen vadelmapyreestä ja maitomaiset aromit laktoosista. Maku on kyllä tässäkin oluessa erinomainen: vadelmaa on paljon ja pistävän happamuuden vastapainoksi on silkkistä (lassimaista!) samettista pehmeyttä.

Ei auta kuin nostaa hattua Omnipollolle. Mestariteoksia tiukasta alkoholirajasta huolimatta.