Pika-arviossa Olutexpo 2016

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Näin kai on, että Olutexpo järjestetään jo neljännen kerran. Vai kolmannen? Pikaisen käynnin perusteella joka tapauksena entistä parempana.

Okei, en osaa olutkattausta tällä maistelulla kokonaisuutena arvioida, viskeistä puhumattakaan. Mutta sisäänkäynnin paikan muuttaminen, väljyyden aavistuksenomainen lisääminen ja ruokapuolen kuntoon paneminen parin tunnin käynnillä jo tekivät koko tapahtuman viihtyisämmäksi.

Hinnat lienevät suurin piirtein samaa luokkaa kuin ennenkin, puolentoista desin maisteluannos maksaa parista eurosta neljään. Kymppi per tunti lienee kohtuullinen kulutusarvio keski-intensiivisellä maistelulla. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Muutamasta tyypatusta bissestä parhaiksi nousivat oululaisen Maistilan Brett Sonja ja Donut Islandin tokaijitynnyrissä muhitettu Magyar-barley wine. Hauskasti toteutettu etukäteistäkylista löytyy Tyttö ja tuoppi -blogista. Siitä tarkemmin.

Kuvista vähän lisäfiilistelyä. Ei kai sen kummempia. Tykkään kyllä tapahtumasta ja etenkin siitä, että järjestäjät ovat kehittäneet sitä palautteen perusteella.

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Kippis! …ja se mikä jäi sanomatta radiossa

Minulla oli tänään ilo päästä Radio Helsingillä perjantaisin lähetettävän Kippis!-ohjelman vieraaksi (taltionti ohjelmasta löytynee myöhemmin saman linkin takaa). Mukana oli myös Noora itselleni aiemmin tuntemattomasta Every Beer I Take -blogista.

Koska tunti tuntui etukäteen ajateltuna pitkältä ajalta ja koska olen ollut tällä viikolla useamman päivän lomalla, olin valmistautunut ohjelmaan ainakin omasta mielestäni melko hyvin.

Mutta, mutta… Koska tunti miinus musat ja mainokset jaettuna neljälle ei oikeasti ole juuri mitään, jäi vielä jotain ennalta ajattelemaani sanomatta. Siispä teen sen, mitä oikeana toimittajana ei pääse koskaan tekemään, eli haastattelen vielä vähän itseäni päivän aiheesta, joka oli siis olutblogien tulevaisuus.

(Ja jos tässä nyt kerran yritetään vielä vähän tekohengittää tätä blogia eloon, niin luvataan samalla toinenkin päivitys viimeistään ensi viikolle. Se koskee toista aihetta, josta olin valmistautunut puhumaan, mutta josta ei onneksi kysytty. Oma henkilökohtainen oluthistoriani kun ei varmaan ole sellaista sisältöä, että sitä kannattaa radioaalloilla pakkosyöttää yhtään kenellekään. Jos se sattuu kiinnostamaan, niin täältä se löytyy lähitulevaisuudessa.)

Mutta nyt siis itse itseäni haastatellen ajatuksia olutblogeista ja niiden tulevaisuudesta. Ja tähän tulee nyt sitten väkisinkin vähän päällekkäisyyttä radio-ohjelman kanssa, koska haluan tästä kirjoituksesta edes jossain määrin järkevän ja irrallaankin toimivan kokonaisuuden.

Onko olutblogeilla tulevaisuutta?

On, koska ne toimivat omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Suuri osa bloggaajista kirjoittaa lähinnä omaksi ilokseen, jolloin kirjoittaminen itsessään on riittävä motiivi ja palkinto. Niin kauan kuin meillä on internet ja ilmaisia blogialustoja, on meillä myös olutblogeja.

Mutta jos olutblogien järkevyyttä tai tulevaisuutta alkaisi arvioimaan markkinaehtoisesti, olisi tilanne aivan toinen. Lukijoita on melko vähän ja blogien peruskaura on ”reittausta” eli oluiden arviointia, jonka Ratebeerin kaltaiset joukkoistuspalvelut tekevät paljon paremmin. Kevyehkö oluiden arvioiminen ja kuvaaminen, mitä me täällä Kauniissa humalassa olemme perinteisesti tehneet, sopii yksinäisen verkkosivun sijaan paljon paremmin Instagramiin tai Facebookiin, joissa yleisö on jo valmiina. (Joo, ne jutut voi jakaa myös Facebookiin, mutta parhaimmillaankin juttua klikkaavien osuus on vain murto-osa siitä joukosta, jolle päivitys näkyy.)

Jos ”reittaaminen” on turhaa, mitä blogistien pitäisi tehdä?

Se, että yleisarviot on helpompaa ja luotettavampaa katsoa joukkoistuspalvelusta, ei välttämättä tee oluiden arvioimisesta turhaa. Blogaajat saavat joskus tuotenäytteitä tai muuten hankkivat uutuudet ripeästi käsiinsä. Esimerkiksi Olvin Black IPA:sta löytyy jo blogiarvioita (Pullollinen ja Mushimalt), vaikkei Ratebeer sitä vielä tunne.

Parhaassa tapauksessa blogin äärelle voi myös päätyä lukijoita, joiden makumieltymykset osuvat yhteen blogistin mielipiteiden kanssa. Tällaisessa tapauksessa blogista voi tulla luotettava ja tärkeä tietolähde – toki hieman pienemmälle joukolle.

Se, mitä itse kaipaan ja missä olutblogit voisivat tehdä uuden aluevaltauksen, on ajatuksella tehty asiasisältö, oikeastaan olutjournalismi. Perinteinen media ei juurikaan käsittele olutta muuten kuin tuotteiden kautta ja on suuri sääli, jos olutblogit jäävät saman lokeron vangiksi.

Toinen markkinarako, johon olutblogit voisivat iskeä, on paikallisuus. Helsingissä paikallismediaa on enemmän, mutta vähänkin pienemmillä paikkakunnilla on varmasti tilaa ja ehkä jopa tilausta esimerkiksi parhaiden olutkauppojen ja -ravintoloiden esittelyille.

Mitä mieltä olet muista olutblogeista?

En seuraa tai tunne läheskään kaikkia, mutta erityisesti arvostan Reittausblogia ja Tuopillista. Reittausblogi on tehnyt paljon hyvää työtä kotioluen edistämiseksi, mikä näkyy ennemmin tai myöhemmin myös muussa olutkulttuurissa ja pienpanimoissa. Tuopillisessa on taas paljon sellaista journalistista sisältöä, joka jää ”oikeassa mediassa” tekemättä.

Se, mikä olutblogiessa vähän nyppii – ja tässä palataan siihen journalistisuuteen, jota kaipaan – on kritiikitön suhtautuminen alan toimijoihin. Tämä näkyy kahdella tapaa. Ensinnäkin kotimaisiin pienpanimoihin suhtaudutaan usein liian lepsusti. Onhan se ikävää, jos aloittelevalle panimolla ei ole prosessi vielä aivan kunnossa, mutta liian ymmärtäväinen ote ei ole kenenkään etu. Se lukija, joka ostaa sympaattiseksi ja persoonalliseksi kutsutun uutuuden, joka on oikeasti keskenkäynyt ja tasapainoton, ostaa seuraavalla kerralla jotain muuta.

Samaa kritiikittömyyttä näkyy myös suhtautumisessa alkoholipolitiikkaan. Moni blogisti vaikuttaa nielaisseen sellaisenaan tuottajien ja ravintola-alan kritiikin esimerkiksi Alkoa ja THL:ää kohtaan.

Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole mitenkään selvään, että alan ja harrastajien intressit ovat yhtenevät. Voisiko enemmän Systembolagetin kaltainen monopoli olla harrastajan kannalta parempi vaihtoehto kuin markkinoiden vapauttaminen? Tai olisiko alkoholiveron nostaminen lopulta laadukkaalle olutkulttuurille eduksi, kun bulkkioluiden suhteellinen hintaetu kapenisi? En tiedä vastauksia, mutta tällaisia kysymyksiä voisi käsitellä enemmän sen sijaan, että vaaditaan kuolemaa byroslaavialle.

Mitä nyt on lasissa?

Saimaan Brewer’s Special Pacific Pale Ale. Tämä on näitä kotimaisia uutuusoluita, joita on juurikaan liioittelematta yksitoista tusinassa. Vaatimatonta suhteellisen napakasti katkeroitua litkua, jonka aromipuolella ei tapahdu juurikaan mitään kiinnostavaa.

Viimeinen Punk Ipa

Raahasin jouluaattoaamuna 2012 Silja Serenadelta kotiini laatikollisen Punk Ipaa, joka maksoi laivan perän pubissa 40 euroa. Pulloja vaatekaapin pohjalle sulloessani päätin pyrkiä jatkossa siihen, että kotonani on aina vähintään yksi pullo Punk Ipaa, jota ei tuolloin muistaakseni saanut Alkosta. Seuraavana kesänä kärräsinkin laivalta jo kahta sinistä pahvilaatikkoa. Sittemmin varastoja on täydennetty milloin mistäkin: Alkosta, netistä, Systembolagetista…

Mutta tänään juon varastoni viimeisen Punk IPA:n. Olen oikeastaan säästellyt sitä jo pitkään, koska olen tiennyt, että sen juominen edellyttää tämän blogin kirjoittamista. Ja kuten moni on varmaan huomannut, tähän blogiin kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut harvinaisen ja harmillisen työläältä.

Olen viivytellyt tämän pullon (ja kirjoituksen) kanssa itse asiassa niin pitkään, että oluen parasta ennen päivämäärä on ylitetty jo kuukausi sitten. Sen vuoksi hainkin rinnalle tuoreemman pullon Alkosta. Tämä uusi pullo on itse asiassa hyvin tuore olettaen, että Brewdog antaa Punk IPA:lle aikaa vuoden pullotuksesta. Jos näin on, tämä on ollut pullossa vain kuutisen viikkoa.

Tavoite siitä, että kaapissa on aina vähintään yksi – tai oikeastaan kaksi, koska sitä viimeistä ei ennen tätä voinut juoda – on ollut hyvä, mutta vähitellen se on muuttunut tarpeettomaksi. Maailma on nimittäin muuttunut valtavasti näiden reilun kolmen vuoden aikana. Ja kun sanon maailma, tarkoitan oikeastaan oman elinympäristöni olutvalikoimaa.

Nämä muutokset ovat olleet osittain päällekkäisiä, mutta aloitan tämän tarinan maaliskuussa 2013 lanseeratusta Keisari 66:sta. Se oli ensimmäinen kunnolla aromihumaloitu olut, jota sai suomalaisittain jopa edullisesti. Kaiken lisäksi sitä oli pian julkaisunsa jälkeen saatavilla lähes mistä vain.

Aika ajoi pian ”kuuskutosen” ohi. Laatu heikkeni selvästi ja markkinoille tuli muita, jopa parempia yrittäjiä. Punk Ipa -varaston tarve on huomattavasti vähäisempi, kun lähikaupasta voi melkein milloin tahansa hakea raikkaasti aromihumaloidun olutta, kuten Nokian Mississippiä, Saimaan Brewmaster’s Specialeja, Olvin Ipaa/Apaa tai viimeisimpänä tulokkaana Koffin Apaa. Puhumattakaan kaikista niistä oluista, joita maamme moninkertaistunut pienpanimoskene tuottaa jatkuvasti.

Olutmaailman nopeassa muutoksessa Punk Ipasta on karissut pois niin ”Punk” kuin ”ipakin”. Skottilainen Brewdog aloitti alan kapinallisena, joka teki kaiken toisin kuin perinteiset toimijat. Nyt se on kuitenkin esimerkki jota seurataan tarkasti niin pienissä kuin suurissa panimoissa. Eivätkä sisäsiisti tv-sarja lifestyle-kanavalla tai trendibaari Punavuoressa ole kovinkaan ”punk” nekään.

Entäs sitten se ”ipa”? Muun muassa Brewdogin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan tuoman ipa-buumin myötä kuluttajat ovat tottuneet yhä katkerampiin oluihin, mistä on seurannut varsin luonteva katkeroitumisen kierre. Standardit voivat sanoa mitä tahansa, mutta markkinoiden tarjonnan perusteella Punk IPA:n katkerot ovat nykyään oikeastaan apatasoa.

Viime vuosien mittaiselle ajanjaksolle mahtuu vielä kaksi muutakin muutosta, jotka ovat vaikuttaneet arkeni oluenkäyttöön ja ansaitsevat siten maininnat. Ensinnäkin joskus alkuvuodesta 2013 bongasin FutisForumilta keskustelun otsikolla ”Virtuaalinen viinaralli – juomatapamme eurooppalaistuvat”. Uusi maailma avautui: olutta saa tilattua ulkomailta kotiovelle melko edulliseen hintaan! Oluen verkko-ostoksista tuli osa arkea eikä tuntunut enää kovinkaan välttämättömältä varmistaa jokaisen laivareissun yhteydessä, että kotiin kantautuu riittävästi laatuolutta.

Tämä alkoholin nettikauppa Suomeen on sittemmin osittain onnistuneesti tyrehdytetty, mutta ehkä ainakin jossain määrin tämän touhun seurauksena kotimaisten myymälöiden valikoimat ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisimpänä Alko kertoi tänään, että sen olutvalikoimat kasvoivat viime vuonna viidenneksellä ja ”lähitulevaisuudessa” määrä lähes kolminkertaistuu 1 500 tuotteeseen. (Se Siljan peräpään baari ei tosin enää myy olutta mukaan.)

Toinen tärkeä sivujuonne on kotioluen valmistus. Teimme Sammelin kanssa ensimmäiset omat oluemme syksyllä 2013 ja sittemmin olemme kumpikin tahoillaan keitelleet kymmeniä oluita, jotka parhaimmillaan haastavat jopa kauppojen parhaimmat tuotteet. Ja tämän vuoksi siinä samassa kaapissa, jossa olen Punk Ipaa säilyttänyt, on aina jotain hyvää olutta, vaikkei sitä olisi mistään ostanut.

Ei tämä varmaan viimeinen Punk Ipa ole, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin palaan huomenna töistä kotiin asuntoon, jossa ei ole pisaraakaan tätä pitkään rakastamaani olutta.

It’s not you, it’s not me. We just grew apart…

Hof ten Dormaal Zure

Stapan kapakan hapanolutmeiningeistä pikainen testi kotimatkalla.

Täysin tuntematon tekijä, spontaanikäymisellä kuulemma tehty. Eipä siinä.

Baarihenkilöstö kaatoi pieneen lasiin. Eka satsi melkein kirkasta oljenkeltaista keittoa. Pulloon jää sameampaa kamaa.

Kevyt, hapan tuoksu, ei vaahtoa juurikaan.

Maku nautinnollisen hapan, sitruunainen, kevyt ja raikas. Sellainen vanhan lambicin tyly ja monimutkainen maan ja kellarin maku jää puuttumaan. Näin kesäiseen säähän tämä ehkä sopii paremmin.

Hiivan kanssa sakeutuu läpinäkymättömäksi. Runko täyteläisempi, maku mutkikkaampi. Raikkaus kärsii vähän. Hyvä näinkin.

Chapeau, kuten aurinkokuningas Tami sanoisi.

Lonkeroraja ja vapaus

Kaupassa myytävän alkoholin raja aiotaan säätää lonkeron alkoholipitoisuuden mukaan. Vapaudella ja olutkulttuurilla perusteltava uudistus tehdään oikeasti harmaan viinasekoitteen ehdoilla. Kauppoihin saadaan juoma, jonka ainoa tarkoitus on saattaa alkoholi suusta verenkiertoon sellaisessa muodossa, ettei laatta lennä vaikka krapula olisi miten kova.

Sillä jos rehellisiä ollaan, onko kukaan juonut lonkkua muuten kuin 1) teininä alkoholinkäyttöä opetellessa 2) kauheassa kaasussa 3) hirveässä kanuunassa?

No. Kieltämättä 0,8 prosentin höllennys voi päästää tiettyjä oluita lähi-Alepan hyllyyn. Kuten saksalaisia pilsejä ja hellesejä sekä tietenkin vehnäoluita, joista moni on juuri tuossa viiden pinnan molemmin puolin. Vaaleassa lagerissa tuo nosto tuo yllättävästikin lisää pelivaraa. Verratkaapa vaikka Saimaan panimon 4,7-prosenttista ja 5,2-prosenttista vaaleaa luomu-Marsalkkaa. Puolen prosentin erolla on osansa siinä, että reseptin voi säätää aivan eri tavalla särmikkääksi.

Mutta turha väittää, että uuden prosenttirajan säätäminen olisi kädenojennus erityisesti pienpanimoille. Kyllä sillä taputellaan isoja lapoja. Koffin punaiseen tai Lappariin ei tarvitse säätää reseptiä, ei edes vierteen laimennussuhdetta tai mitään. Sen kun panee linjan paukuttamaan enemmän sitä samaa kamaa, jota nyt menee laivalle ja Suomenlahden etelärannalle myyntiin.

Kiinnostavaa tietenkin nähdä, säilyykö bulkkikamassa nykyinen keppanavahvuinen vaihtoehto. Panimolle ja ehkä kaupallekin on yksinkertaisinta, jos sitä samaa 5,2-prosenttista tehdään kaikille. Ja sitten kaupan sisäänheittotuote on nykyistä vahvempaa. Se taas voi nostaa kokonaiskulutusta.

Ja muutetaanpa prosenttirajoja miten paljon vain, lienee turha kuvitella, etteikö kokonaiskulutus pysy edelleen suomalaisen alkoholipolitiikan tärkeimpänä asiana. Jos kokonaiskulutus kasvaa ja se kasvaa nimenomaan oluen juomisen kautta, niin millaisiin toimiin valtiovalta ryhtyy ja mitä siitä seuraa olutkulttuurille?

Myöskin: nykyisin Alko myy käytännössä pelkästään yli kaupparajan vahvuista olutta. Jatkuuko tämä perinne?

Onneksi sentään näyttää siltä, että pienpanimoille on tulossa käytännössä vapaa ulosmyyntioikeus. Sillä on oluenystävälle toki 5,5-pinnan rajaa paljon suurempi merkitys, mutta alueellisesti homma on toki törkeän epätasapainoinen. Meinaan siis, että jos pienpanimoa ei lähistöllä ole, niin sori siitä.

Mutta minulla on useampikin, joten tätä odottelen kieli pitkällä.

Jännä toki nähdä, miten Euroopan komissio tähän suhtautuu. STM:n argumenttihan on ollut, että prosenttirajasta suht vapaa ulosmyynti katsottaisiin kotimaisten tuotteiden suosimiseksi. Jää nähtäväksi. Ehkä on pieni mahdollisuus siihen, että pienpanimoiden ulosmyyntioikeuteen liittyisi lupa myydä myös muiden, ulkomaistenkin, panimoiden tuotteita. Mutta epäillä sopii.

Mufloni DIPA

Olenpa voinut mainitakin, ettei tupla-ipa ole erityisesti suosikkisuuntaukseni. Kun monesti se tupluus ei meinaa muuta kuin enemmän prosentteja, enemmän kroppaa ja enemmän humalaa, jotka lasissa lopulta ovat kuitenkin kummallisesti vain paksua jyräämistä ilman kunnon rankaisua…

Mutta keväällä – kylmälläkin – on mukava vähän kokeilla.

Muflonin versio on mukavan oranssi, hiukka samea ja vaahdoltaan vaatimaton. Tuoksu on kukkaisen makea.

Suussa sitten yllättäen varsin mäntyinen, jopa pihkainen. Jännästi hyvällä tavalla yskänlääkemäinen (vicks menthol?). Aika rujo katkero. Riittävästi mallaspohjaakin. Alkoholi toimii osana makua ja jytinää, ei hypi esiin. Ratebeerissa valitettua vihannesmeininkiä en erottanut…

Aika kova! Etenkin kun Alkossa alle 4,5 euroa pullo. Tällä hinta-laatusuhteella tulee ostettua.

Muuten, myös Malmgårdin tupla oli hyvä, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Laitila Kukko Helles

Kirkas ja näppärän oljenkeltainen keitto, joka ei tuoksu paljonkaan. Vaahto kiva.

Sopivasti kroppaa. Katkero aika rauhallinen, humalointi maistuu hillittynä sitruksena. Mutta mutta. Mallaspohjan pitäisi maistua enemmän. Nyt ei oikein nouse mitään erityistä, mitä nyt vähän sellaista epämääräistä pöhinää.

Helles on kumminkin herkkäviritteinen kaveri, jossa parhaimmillaan katkeroa on sen verran, että se päästää vaaleilla maltailla rakennetun hienon maun esiin. Kukko Hellesin kohdalla tällaisesta ei voi puhua.

Toisaalta Kukko Helles ei ole mitenkään huono perusbisse. Ja aika edullinenkin se on. Esimerkiksi puistokaljoitteluun voi sopia aika hyvinkin, sillä pieni lämpeneminen ei heikennä makua, päin vastoin.

Joten ehkä kannattaa pintillinen (jostain syystä tosiaan Laitila on halunnut purkittaa perisaksalaisuutta henkivän oluttyylin edustajan pintin vetoiseen tölkkiin) maistaa, sillä taloudellinen tappio ei ole suuren suuri, jos juoma ei satu miellyttämään.

Ihan ok!

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.