Category: Essee

Orval tai miksi olutblogi nyppii?

Olutkulttuuri voi Suomessa hyvin. Tässä blogissa on aiemmin listattu, miten paljon hyviä ja hienoja asioita on tapahtunut muutamassa vuodessa. On tullut uusia huippuoluita, panimoita ja tapahtumia.

Jonkinlaista olutkulttuurin vahvistumista edustaa myös tämä kirjoitus, sillä se on osa suomalaisten olutblogien tämän vuoden yhteispäivitystä. Vuosi sitten olueksi valittiin Koffin Porter ja tänä vuonna on vastaava klassikko hieman vahvemmasta olutkulttuurista eli belgialainen Orval. Osallistuvien blogien määrä on lähes kaksinkertaistunut melkein kolmeenkymmeneen.

Koska vähintään kolme muuta blogia tulee kertomaan, mistä Orval on saanut nimensä ja miksi etiketissä sormusta suussaan pitävä kala, ja loputkin kertovat, millainen se on oluena, käsitellään tässä tekstissä olutblogeja.

Tarkemmin sanottuna aiheena on yksi näkökulma, joka jäi pois aiemmasta olutblogeja käsitelleestä tekstistä. Siinä väitettiin, että moni olutblogi suhtautuu liian suopeasti kotimaisiin pienpanimoihin. Kaikki eivät kuitenkaan jaa tätä käsitystä.

Alalla olutblogeihin suhtaudutaan paikoin jopa vihamielisesti. Sen verran aloittelevatkin yrittäjät tajuavat kuitenkin viestinnän päälle, ettei tämä kritiikki ole yleensä kovin avointa. Välillä pinnan alla kuitenkin kuohahtaa sen verran, että selvät laineet tulevat näkyviin.

Tällainen ärtymys kumpuaa ilmeisesti kyvyttömyydestä ymmärtää tai hyväksyä sitä, että viestintä on demokratisoitunut huimasti viimeisen 20 vuoden aikana. Enää ei ole kourallista keski-ikäisiä setiä, jotka juottamalla saa omat tuotteensa ainoiden oluesta kiinnostuneiden medioiden sivuille. Tai on se sama joukko yhä, mutta he eivät ole enää ainoita, jotka tuottavat juomavinkkejä janoisille massoille.

Nyt joku, josta panija tai maahantuoja ei ole koskaan kuullutkaan, saattaa löytää kaupasta kiinnostavalta vaikuttavan pullon, juoda sen puolihuolimattomasti ja kirjoittaa siitä verkkoon kenenkään vaikuttamatta. Tällöin panija tai maahantuoja ei enää pidä lankoja käsissään, vaan olut arvioidaan kaupasta löytyneenä lasipulloon tai alumiinitölkkiin pakattuna tuotteena.

Orvalista voi ihan hyvin kirjoittaa, että se maistuu oudolta ja on liian hiilihappoista. Alkoholikin puskee läpi. Ja kun yhden pullon hinnalla saa litran Olvin Ipaa, kannattaa jättää tämä ihmetys kauppaan. Tokihan tuollainen voi ammattilaista tai pitkän linjan harrastajaa ärsyttää, mutta mielipidettä on silti vaikea lähteä syyttämään vääräksi.

Tämä oli toki sinänsä huono esimerkki, sillä kotimaiset olutblogit ovat kautta linjan melko hyviä. Kolme niistä kertoo teille siitä sormuksesta eikä lopuista yksikään sano, että Olvin Ipa olisi Orvalia parempaa.

Näissä meidän laadukkaista olutblogeissamme tuntuukin tietyissä piireissä nyppivän kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että parin kotioluterän jälkeen ollaan tietävinään kaikki, vaikka oikeasti osaamista on vielä aika vähän. Toinen on se, ettei kotimaisiin pienpanimotuotteisiin ymmärretä suhtautua kritiikittömästi. Samat heikkoudet koskevat toki myös perinteisiä oluttoimittajia, mutta heiltä kai vaaditaan vähemmän.

Myös tässä blogissa on jatkuvasti syyllistytty molempiin synteihin ja jos päivitystahti olisi takavuosien tasolla, olisi tänä syksynä teilattu vähintään puolentusinaa kotimaista pienpanimouutuutta. Keskimääräinen taso on nimittäin aika heikko, vaikkei mistään mitään oikeasti tiedetäkään.

Alan ammattilaisten kannattaisi kuitenkin tajuta se, että olutblogaaja väärine mielipiteineen on paljon lähempänä tavallista kuluttajaa kuin se vuosikymmeniä ilmaisissa maisteluissa marinoitu toimittaja tai panijan omat kuvitelmat markkinoista. Moni tämän jo ymmärtääkin ja yhä useammin blogaajat ovat tervetulleita samoihin tilaisuuksiin kuin toimittajatkin.

Suuri joukko blogeja ja blogaajia takaa toivottavasti kuitenkin sen, että verkossa on luettavissa tulevaisuudessa yhä enemmän muutakin kuin markkinointimateriaalia tai ammattilaisten analyysejä.

Tämän vuoden tempauksessa mukana:

Arde Arvioi
Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Ladamatkaaja
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkellari
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Kippis! …ja se mikä jäi sanomatta radiossa

Minulla oli tänään ilo päästä Radio Helsingillä perjantaisin lähetettävän Kippis!-ohjelman vieraaksi (taltionti ohjelmasta löytynee myöhemmin saman linkin takaa). Mukana oli myös Noora itselleni aiemmin tuntemattomasta Every Beer I Take -blogista.

Koska tunti tuntui etukäteen ajateltuna pitkältä ajalta ja koska olen ollut tällä viikolla useamman päivän lomalla, olin valmistautunut ohjelmaan ainakin omasta mielestäni melko hyvin.

Mutta, mutta… Koska tunti miinus musat ja mainokset jaettuna neljälle ei oikeasti ole juuri mitään, jäi vielä jotain ennalta ajattelemaani sanomatta. Siispä teen sen, mitä oikeana toimittajana ei pääse koskaan tekemään, eli haastattelen vielä vähän itseäni päivän aiheesta, joka oli siis olutblogien tulevaisuus.

(Ja jos tässä nyt kerran yritetään vielä vähän tekohengittää tätä blogia eloon, niin luvataan samalla toinenkin päivitys viimeistään ensi viikolle. Se koskee toista aihetta, josta olin valmistautunut puhumaan, mutta josta ei onneksi kysytty. Oma henkilökohtainen oluthistoriani kun ei varmaan ole sellaista sisältöä, että sitä kannattaa radioaalloilla pakkosyöttää yhtään kenellekään. Jos se sattuu kiinnostamaan, niin täältä se löytyy lähitulevaisuudessa.)

Mutta nyt siis itse itseäni haastatellen ajatuksia olutblogeista ja niiden tulevaisuudesta. Ja tähän tulee nyt sitten väkisinkin vähän päällekkäisyyttä radio-ohjelman kanssa, koska haluan tästä kirjoituksesta edes jossain määrin järkevän ja irrallaankin toimivan kokonaisuuden.

Onko olutblogeilla tulevaisuutta?

On, koska ne toimivat omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Suuri osa bloggaajista kirjoittaa lähinnä omaksi ilokseen, jolloin kirjoittaminen itsessään on riittävä motiivi ja palkinto. Niin kauan kuin meillä on internet ja ilmaisia blogialustoja, on meillä myös olutblogeja.

Mutta jos olutblogien järkevyyttä tai tulevaisuutta alkaisi arvioimaan markkinaehtoisesti, olisi tilanne aivan toinen. Lukijoita on melko vähän ja blogien peruskaura on ”reittausta” eli oluiden arviointia, jonka Ratebeerin kaltaiset joukkoistuspalvelut tekevät paljon paremmin. Kevyehkö oluiden arvioiminen ja kuvaaminen, mitä me täällä Kauniissa humalassa olemme perinteisesti tehneet, sopii yksinäisen verkkosivun sijaan paljon paremmin Instagramiin tai Facebookiin, joissa yleisö on jo valmiina. (Joo, ne jutut voi jakaa myös Facebookiin, mutta parhaimmillaankin juttua klikkaavien osuus on vain murto-osa siitä joukosta, jolle päivitys näkyy.)

Jos ”reittaaminen” on turhaa, mitä blogistien pitäisi tehdä?

Se, että yleisarviot on helpompaa ja luotettavampaa katsoa joukkoistuspalvelusta, ei välttämättä tee oluiden arvioimisesta turhaa. Blogaajat saavat joskus tuotenäytteitä tai muuten hankkivat uutuudet ripeästi käsiinsä. Esimerkiksi Olvin Black IPA:sta löytyy jo blogiarvioita (Pullollinen ja Mushimalt), vaikkei Ratebeer sitä vielä tunne.

Parhaassa tapauksessa blogin äärelle voi myös päätyä lukijoita, joiden makumieltymykset osuvat yhteen blogistin mielipiteiden kanssa. Tällaisessa tapauksessa blogista voi tulla luotettava ja tärkeä tietolähde – toki hieman pienemmälle joukolle.

Se, mitä itse kaipaan ja missä olutblogit voisivat tehdä uuden aluevaltauksen, on ajatuksella tehty asiasisältö, oikeastaan olutjournalismi. Perinteinen media ei juurikaan käsittele olutta muuten kuin tuotteiden kautta ja on suuri sääli, jos olutblogit jäävät saman lokeron vangiksi.

Toinen markkinarako, johon olutblogit voisivat iskeä, on paikallisuus. Helsingissä paikallismediaa on enemmän, mutta vähänkin pienemmillä paikkakunnilla on varmasti tilaa ja ehkä jopa tilausta esimerkiksi parhaiden olutkauppojen ja -ravintoloiden esittelyille.

Mitä mieltä olet muista olutblogeista?

En seuraa tai tunne läheskään kaikkia, mutta erityisesti arvostan Reittausblogia ja Tuopillista. Reittausblogi on tehnyt paljon hyvää työtä kotioluen edistämiseksi, mikä näkyy ennemmin tai myöhemmin myös muussa olutkulttuurissa ja pienpanimoissa. Tuopillisessa on taas paljon sellaista journalistista sisältöä, joka jää ”oikeassa mediassa” tekemättä.

Se, mikä olutblogiessa vähän nyppii – ja tässä palataan siihen journalistisuuteen, jota kaipaan – on kritiikitön suhtautuminen alan toimijoihin. Tämä näkyy kahdella tapaa. Ensinnäkin kotimaisiin pienpanimoihin suhtaudutaan usein liian lepsusti. Onhan se ikävää, jos aloittelevalle panimolla ei ole prosessi vielä aivan kunnossa, mutta liian ymmärtäväinen ote ei ole kenenkään etu. Se lukija, joka ostaa sympaattiseksi ja persoonalliseksi kutsutun uutuuden, joka on oikeasti keskenkäynyt ja tasapainoton, ostaa seuraavalla kerralla jotain muuta.

Samaa kritiikittömyyttä näkyy myös suhtautumisessa alkoholipolitiikkaan. Moni blogisti vaikuttaa nielaisseen sellaisenaan tuottajien ja ravintola-alan kritiikin esimerkiksi Alkoa ja THL:ää kohtaan.

Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole mitenkään selvään, että alan ja harrastajien intressit ovat yhtenevät. Voisiko enemmän Systembolagetin kaltainen monopoli olla harrastajan kannalta parempi vaihtoehto kuin markkinoiden vapauttaminen? Tai olisiko alkoholiveron nostaminen lopulta laadukkaalle olutkulttuurille eduksi, kun bulkkioluiden suhteellinen hintaetu kapenisi? En tiedä vastauksia, mutta tällaisia kysymyksiä voisi käsitellä enemmän sen sijaan, että vaaditaan kuolemaa byroslaavialle.

Mitä nyt on lasissa?

Saimaan Brewer’s Special Pacific Pale Ale. Tämä on näitä kotimaisia uutuusoluita, joita on juurikaan liioittelematta yksitoista tusinassa. Vaatimatonta suhteellisen napakasti katkeroitua litkua, jonka aromipuolella ei tapahdu juurikaan mitään kiinnostavaa.

Viimeinen Punk Ipa

Raahasin jouluaattoaamuna 2012 Silja Serenadelta kotiini laatikollisen Punk Ipaa, joka maksoi laivan perän pubissa 40 euroa. Pulloja vaatekaapin pohjalle sulloessani päätin pyrkiä jatkossa siihen, että kotonani on aina vähintään yksi pullo Punk Ipaa, jota ei tuolloin muistaakseni saanut Alkosta. Seuraavana kesänä kärräsinkin laivalta jo kahta sinistä pahvilaatikkoa. Sittemmin varastoja on täydennetty milloin mistäkin: Alkosta, netistä, Systembolagetista…

Mutta tänään juon varastoni viimeisen Punk IPA:n. Olen oikeastaan säästellyt sitä jo pitkään, koska olen tiennyt, että sen juominen edellyttää tämän blogin kirjoittamista. Ja kuten moni on varmaan huomannut, tähän blogiin kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut harvinaisen ja harmillisen työläältä.

Olen viivytellyt tämän pullon (ja kirjoituksen) kanssa itse asiassa niin pitkään, että oluen parasta ennen päivämäärä on ylitetty jo kuukausi sitten. Sen vuoksi hainkin rinnalle tuoreemman pullon Alkosta. Tämä uusi pullo on itse asiassa hyvin tuore olettaen, että Brewdog antaa Punk IPA:lle aikaa vuoden pullotuksesta. Jos näin on, tämä on ollut pullossa vain kuutisen viikkoa.

Tavoite siitä, että kaapissa on aina vähintään yksi – tai oikeastaan kaksi, koska sitä viimeistä ei ennen tätä voinut juoda – on ollut hyvä, mutta vähitellen se on muuttunut tarpeettomaksi. Maailma on nimittäin muuttunut valtavasti näiden reilun kolmen vuoden aikana. Ja kun sanon maailma, tarkoitan oikeastaan oman elinympäristöni olutvalikoimaa.

Nämä muutokset ovat olleet osittain päällekkäisiä, mutta aloitan tämän tarinan maaliskuussa 2013 lanseeratusta Keisari 66:sta. Se oli ensimmäinen kunnolla aromihumaloitu olut, jota sai suomalaisittain jopa edullisesti. Kaiken lisäksi sitä oli pian julkaisunsa jälkeen saatavilla lähes mistä vain.

Aika ajoi pian ”kuuskutosen” ohi. Laatu heikkeni selvästi ja markkinoille tuli muita, jopa parempia yrittäjiä. Punk Ipa -varaston tarve on huomattavasti vähäisempi, kun lähikaupasta voi melkein milloin tahansa hakea raikkaasti aromihumaloidun olutta, kuten Nokian Mississippiä, Saimaan Brewmaster’s Specialeja, Olvin Ipaa/Apaa tai viimeisimpänä tulokkaana Koffin Apaa. Puhumattakaan kaikista niistä oluista, joita maamme moninkertaistunut pienpanimoskene tuottaa jatkuvasti.

Olutmaailman nopeassa muutoksessa Punk Ipasta on karissut pois niin ”Punk” kuin ”ipakin”. Skottilainen Brewdog aloitti alan kapinallisena, joka teki kaiken toisin kuin perinteiset toimijat. Nyt se on kuitenkin esimerkki jota seurataan tarkasti niin pienissä kuin suurissa panimoissa. Eivätkä sisäsiisti tv-sarja lifestyle-kanavalla tai trendibaari Punavuoressa ole kovinkaan ”punk” nekään.

Entäs sitten se ”ipa”? Muun muassa Brewdogin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan tuoman ipa-buumin myötä kuluttajat ovat tottuneet yhä katkerampiin oluihin, mistä on seurannut varsin luonteva katkeroitumisen kierre. Standardit voivat sanoa mitä tahansa, mutta markkinoiden tarjonnan perusteella Punk IPA:n katkerot ovat nykyään oikeastaan apatasoa.

Viime vuosien mittaiselle ajanjaksolle mahtuu vielä kaksi muutakin muutosta, jotka ovat vaikuttaneet arkeni oluenkäyttöön ja ansaitsevat siten maininnat. Ensinnäkin joskus alkuvuodesta 2013 bongasin FutisForumilta keskustelun otsikolla ”Virtuaalinen viinaralli – juomatapamme eurooppalaistuvat”. Uusi maailma avautui: olutta saa tilattua ulkomailta kotiovelle melko edulliseen hintaan! Oluen verkko-ostoksista tuli osa arkea eikä tuntunut enää kovinkaan välttämättömältä varmistaa jokaisen laivareissun yhteydessä, että kotiin kantautuu riittävästi laatuolutta.

Tämä alkoholin nettikauppa Suomeen on sittemmin osittain onnistuneesti tyrehdytetty, mutta ehkä ainakin jossain määrin tämän touhun seurauksena kotimaisten myymälöiden valikoimat ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisimpänä Alko kertoi tänään, että sen olutvalikoimat kasvoivat viime vuonna viidenneksellä ja ”lähitulevaisuudessa” määrä lähes kolminkertaistuu 1 500 tuotteeseen. (Se Siljan peräpään baari ei tosin enää myy olutta mukaan.)

Toinen tärkeä sivujuonne on kotioluen valmistus. Teimme Sammelin kanssa ensimmäiset omat oluemme syksyllä 2013 ja sittemmin olemme kumpikin tahoillaan keitelleet kymmeniä oluita, jotka parhaimmillaan haastavat jopa kauppojen parhaimmat tuotteet. Ja tämän vuoksi siinä samassa kaapissa, jossa olen Punk Ipaa säilyttänyt, on aina jotain hyvää olutta, vaikkei sitä olisi mistään ostanut.

Ei tämä varmaan viimeinen Punk Ipa ole, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin palaan huomenna töistä kotiin asuntoon, jossa ei ole pisaraakaan tätä pitkään rakastamaani olutta.

It’s not you, it’s not me. We just grew apart…

Lonkeroraja ja vapaus

Kaupassa myytävän alkoholin raja aiotaan säätää lonkeron alkoholipitoisuuden mukaan. Vapaudella ja olutkulttuurilla perusteltava uudistus tehdään oikeasti harmaan viinasekoitteen ehdoilla. Kauppoihin saadaan juoma, jonka ainoa tarkoitus on saattaa alkoholi suusta verenkiertoon sellaisessa muodossa, ettei laatta lennä vaikka krapula olisi miten kova.

Sillä jos rehellisiä ollaan, onko kukaan juonut lonkkua muuten kuin 1) teininä alkoholinkäyttöä opetellessa 2) kauheassa kaasussa 3) hirveässä kanuunassa?

No. Kieltämättä 0,8 prosentin höllennys voi päästää tiettyjä oluita lähi-Alepan hyllyyn. Kuten saksalaisia pilsejä ja hellesejä sekä tietenkin vehnäoluita, joista moni on juuri tuossa viiden pinnan molemmin puolin. Vaaleassa lagerissa tuo nosto tuo yllättävästikin lisää pelivaraa. Verratkaapa vaikka Saimaan panimon 4,7-prosenttista ja 5,2-prosenttista vaaleaa luomu-Marsalkkaa. Puolen prosentin erolla on osansa siinä, että reseptin voi säätää aivan eri tavalla särmikkääksi.

Mutta turha väittää, että uuden prosenttirajan säätäminen olisi kädenojennus erityisesti pienpanimoille. Kyllä sillä taputellaan isoja lapoja. Koffin punaiseen tai Lappariin ei tarvitse säätää reseptiä, ei edes vierteen laimennussuhdetta tai mitään. Sen kun panee linjan paukuttamaan enemmän sitä samaa kamaa, jota nyt menee laivalle ja Suomenlahden etelärannalle myyntiin.

Kiinnostavaa tietenkin nähdä, säilyykö bulkkikamassa nykyinen keppanavahvuinen vaihtoehto. Panimolle ja ehkä kaupallekin on yksinkertaisinta, jos sitä samaa 5,2-prosenttista tehdään kaikille. Ja sitten kaupan sisäänheittotuote on nykyistä vahvempaa. Se taas voi nostaa kokonaiskulutusta.

Ja muutetaanpa prosenttirajoja miten paljon vain, lienee turha kuvitella, etteikö kokonaiskulutus pysy edelleen suomalaisen alkoholipolitiikan tärkeimpänä asiana. Jos kokonaiskulutus kasvaa ja se kasvaa nimenomaan oluen juomisen kautta, niin millaisiin toimiin valtiovalta ryhtyy ja mitä siitä seuraa olutkulttuurille?

Myöskin: nykyisin Alko myy käytännössä pelkästään yli kaupparajan vahvuista olutta. Jatkuuko tämä perinne?

Onneksi sentään näyttää siltä, että pienpanimoille on tulossa käytännössä vapaa ulosmyyntioikeus. Sillä on oluenystävälle toki 5,5-pinnan rajaa paljon suurempi merkitys, mutta alueellisesti homma on toki törkeän epätasapainoinen. Meinaan siis, että jos pienpanimoa ei lähistöllä ole, niin sori siitä.

Mutta minulla on useampikin, joten tätä odottelen kieli pitkällä.

Jännä toki nähdä, miten Euroopan komissio tähän suhtautuu. STM:n argumenttihan on ollut, että prosenttirajasta suht vapaa ulosmyynti katsottaisiin kotimaisten tuotteiden suosimiseksi. Jää nähtäväksi. Ehkä on pieni mahdollisuus siihen, että pienpanimoiden ulosmyyntioikeuteen liittyisi lupa myydä myös muiden, ulkomaistenkin, panimoiden tuotteita. Mutta epäillä sopii.

Mies Thornbridgeltä

Thornbridge on yksi niistä panimoista, joiden näkyvyys Suomessa kasvaa kohisemalla. Muutama vuosi sitten panimon tuotteista näkyi Suomessa lähinnä Jaipur IPA:a, mutta nykyisin yhtiön tuotteita alkaa löytyä melko monipuolisesti olutravintoloista ja jopa Alkon tilausvalikoimasta löytyy viisi panimon tuotetta. Eikä kehitys ole jäämässä tähän, vaan maahantuoja Brew Seeker (ei siis Servaali kuten aluksi väitimme!) on puuhaamassa panimolle samantyylistä nimikkobaaria kuin mikä avattiin alkuvuodesta Tommyknockerille. Huhujen mukaan Kalliossa sijaitsevaa tarkastellaan ensi viikolla tarkemmin.

Kun kerran Thornbridgestä ollaan tekemässä Suomen markkinoille lähes Brewdogin vertaista brändiä, oli Olutexpon yhteydessä pakko tarttua tilaisuuteen ja kysellä yhtiön markkinointipäällikkö Alex Buchananilta, minkälainen panimo kymmenen vuotta sitten ensimmäiset oluensa tehnyt Thornbridge oikeastaan on.

Yhtiön tuotevalikoima on laaja ja monipuolinen ulottuen perinteisestä Lord Marples -bitteristä aina esimerkiksi maapähkinävoiolut Charlie Browniin tai kokoelmaan klassisia saksalaistyylejä (Bamberg-savubock, Tzara-kölsch ja Bayern-pilsner). Toki valikoimassa ovat myös modernit käsityöläispanimoiden hittituotteet, eli jenkkityyliset IPA:t ja APA:t.

Onko panimolla mitään linjaa omissa oluissaan?

”Meidän ei koskaan ollut tarkoitus ryhtyä epäbrittiläiseksi panimoksi, vaan se on tapahtunut vähän vahingossa emmekä ole sitä vastustelleet. Se, mistä pidämme tiukasti kiinni, on se, että oluidemme pitää olla tiukasti tyylin mukaisia. Johonkin maapähkinävoi-aleen ei tietenkään ole mitään kriteerejä, mutta niissä tyyleissä, joissa on, pidämme niistä kiinni”, Buchanan selittää.

Hän kuitenkin korostaa, että valtaosa tuotannosta myydään briteille, jotka haluavat brittityylistä olutta. Panimon kymmenessä Englantiin perustamassa baarissa myydäänkin eniten bitteriä (Lord Marples) ja golden alea (Brother Rabbit) sekä perjaisin Jaipur IPA:a, joka on yhtiön ykköstuote ja muodostaa noin 40 prosenttia tuotannosta.

Aiemmin yhtiön pubeissa on ollut tarjolla myös jonkun ulkopuolisen valmistamaa lageria, mutta sitä on vähitellen korvattu Thornbridgen omalla, useasti palkitulla Tzara-kölschillä.

”Emme kerro, että se on alea tai puhu mitään mistään kölschistä, vaan kehotamme ihmisiä kokeilemaan ja yleensä se kelpaa hyvin. Jos ei olisi lagereita ja helppoja bittereitä, ei olisi pubejakaan. Varsinkin Englannissa on vahva tuoppikulttuuri, johon kuuluvat miedot ja helpot oluet. Asun Sheffieldissä ja siellä juodaan tänään perjantaina selvästi eniten Carlingia (mieto lager).”

Buchanan pitääkin hieman huvittavana sitä, että ihmiset tulevat joskus pyytelemään häneltä anteeksi sitä, etteivät pidä kaikista yhtiön oluista.

”Meillä on monta kymmentä erilaista olutta. Siinä ihmisessä, joka pitää niistä kaikista, on jotain vialla.”

Brittiläinen olutkulttuuri on Buchanin mielestä murroksessa, sillä esimerkiksi perinteistä real ale -tyyliä puolustavan Camran tilaisuuksissa näkee vatsakkaiden setien lisäksi yhä enemmän naisia ja nuoria. Hän ei näe ristiriitaa Camran-tiukasti sääntelemän olutkulttuurin ja modernimman käsityöläispanimoliikkeen välillä.

”Puhun itse jatkuvasti käsityöläisoluesta, mutta minulle sillä ei ole mitään muuta määritelmää kuin, että kyseessä on hyvä olut. En ymmärrä, että jonkun mielestä Fuller’sin ESB ei voi olla käsityöläisolutta, koska kyseessä on niin vanha yhtiö. Ei joku lontoolaisessa rautatietunnellissa pantu olut ole käsityöläisolutta, jos se ei ole hyvää.”

Buchanan on tyytyväinen, että Thornbridge pääsi alkuu ennen pahinta buumia, sillä englantilaisten pienpanimoiden määrä on yli kaksinkertaistunut sen jälkeen, kun Thornbridge aloitti vuonna 2005.

”Tuntuu uskomattomalta olla täällä (Helsingissä), kun muutama vuosi sitten oluitamme oli vaikea saada kaupattua parin mailin päässä olleisiin pubeihin. Emme kuitenkaan aktiivisesti hae mitään Brewdog-tyylistä nopeaa kasvua. Esimerkiksi idea baarista Helsingissä oli lähtöisin maahantuojalta.”

Viisi täydellistä olutta Belgiasta

Noin puoli vuotta sitten matkustin Belgiaan tutustuakseni paikallisiin oluisiin ja olutkulttuuriin (oikeasti työmatka). En löytänyt suuria oluita, mutta löysin suuren olutkulttuurin. Tuon reissun ostokset ovat nyt huilanneet olutkellarissani (oikeasti vaatekaapissa) niin pitkään, että oli vihdoin aika kaivaa ne esiin.

Olut on siitä vänkä harrastus, että joku täysin päätön ja yliampuva ajatus ei välttämättä tule mitenkään järjettömän kalliiksi. Itselläni on esimerkiksi jonkinasteisena harrastuksena uusien jalkapallostadionien bongaus, eikä sitä juuri harrasteta alle kolminumeroisilla summilla. Kolminumeroisetkin summat jäävät riittämättömiksi, jos hurahtaa autoihin, veneisiin tai kelloihin.

En tiedä, mikä on viinimaailman Ratebeer, mutta jos sieltä valitsisi viisi täysien pisteiden juomaa rinnakkais-tastingiin, olisi hintalappu varmasti enemmän kuin muutama kymppi. Sen sijaan viisi 100/100-pisteytettyä belgiolutta onnistuu saamaan samaan pöytään melko pienellä budjetilla ja kohtuullisella vaivalla. Eli, kun vaimo lähtee laivalle ja jättää blogaajan kotiin vahtimaan koiria, tämä on se, mitä siellä saattaa tapahtua (oikeasti pelasin myös aika paljon Fifaa).

Abbaye de Rocs Brune

Hieman Coca-Colaa vaaleampi, mutta sävy on sama. Kirkasta. Vaahto on niukka, jättää pienen pitsin. Tuoksu on raikkaan hedelmäinen, tuo mieleen mangon. Hiilihappoa on hivenen liikaa. Maltainen maku kääntyy toffeeseen. Pullo alkaa vaahdota sponttaanisti, sihisten takaisin paikalleen painetun korkin raosta. Imaisen vaahtoa suuhuni ja se onkin todella hienon makuista, samaa maltaisuutta, mutta myös terävää katkeruutta vastapainoksi.

St. Bernardus Abt 12

Väri on täsmälleen sama kuin edellisessä, mutta vaahto hieman runsaampi. Tuoksu on miedompi ja vähemmän raikas. Jälleen on reilusti hiilihappoa. Maussa on samaa mukavaa maltaisuutta ja makeutta, mutta jälkimaku on selvästi vaatimattomampi. Alkoholi polttelee, minkä pitäisi kai olla se ominaisuus, jonka peittämisessä belgialaiset ovat mestareita. Tämä pullo ei sentään ala vaahdota yli äyräiden, A tekee sitä yhä.

Pannepot Grand Reserva Vintage 2009

Jotenkin tilanne ei tunnut tarpeeksi arvokkaalta, joten päätän karkoittaa arkisuuden soittamalla Belgian kansallislaulua Youtubesta. Heti on toinen ääni kellossa (oikeasti maku lasissa). Pannepot on selvästi aiempia tummempi, muttei sentään aivan musta. Vaahdossakin on nyt vähän väriä. Tammi tekee tuoksusta portviinimäisen. Maku on tähänastisista joukon paras. Tammen kuivakkuus tuo hyvää vastapainoa maltaan makeudelle.

Westvleteren 12

Pyhä hetki. Tästä on kuultu paljon. Puhuttu paljon. Yllättävää juhlantunnelmaa legendan ensimaistoon tuo Puolan kansallislaulu, jonka Youtube päättää soittaa jatkoksi Belgialle. Sihautan korkin auki ja kaadan juoman lasiin. Toistaiseksi runsain vaahto. Väri asettuu jonnekin kahden ensimmäisen ja Pannepotin välille. Tämä on joukon ensimmäinen, joka vaikuttaa hieman samealta. Tuoksu on melko mieto. Hiilihapot täräyttävät jälleen suun hereille. Makukokemus on rauhallisempi kuin Pannepotissa, mutta samaa korkeaa tasoa. Kuivakan pähkinäinen, hienostunutta toffeeta. Kisaa Pannepotin kanssa ykkössijasta, jos kisa pitää olla ja pitäähän se (oikeasti ei pidä).

Rochefort 10

Kamppailee vaahtokisan ykkössijasta W12:n kanssa. Väriskaala käy yhä ahtaammaksi, kun tämä kiilaa W12:n ja Pannepotin väliin, toiseksi tummimmaksi. Tuoksu on jälleen vaatimaton tai sitten nenäni ei satojen humalapommien jälkeen tunnista (oikeasti arvosta) enää mitään hienostuneempia aromeja. Maku on hyvä, hivenen lakritsainen muuhun joukkoon verrattuna. Tässä myös humala on selvimmin aistittavissa.

Viisikon järjestys ensimmäisen kierroksen jälkeen:

  1. Rochefort
  2. Pannepot
  3. Westvleteren
  4. Abbaye des Rocs
  5. St. Bernardus

Olen ymmärtänyt, että Belgia on oluen ja ruuan yhdistämisessä paljon kehittyneempi kulttuuri kuin muut Euroopan olutmaat. Siksi tuntuu välttämättömältä antaa näille oluille toinen kierros ruokapöydässä. Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table inspiroi alkupalan ja pääruuan: ensin prosciuttoon käärittyä brieä ja sitten carbonade flamandea. Jälkiruokaan en jaksanut panostaa, joten se on tummaa(70%) suklaata Lidlistä (oikeasti ihan hyvää).

Kinkkuun kääritty juusto sopii herra Oliverin mukaan erityisen hyvin yhteen tripelin kanssa, mutta nyt mennään sillä, mitä on pöydässä. Abbaye des Rocs ei tarjoa mitään erityistä, mutta vaatimattomasti aloittanut St. Bernardus antaa nyt kivan tuen kermaisen tuhdille alkupalalle. Kyllä muutkin ovat ihan hyviä, mutta ensimmäisen kierroksen huonoin, on ainoa, joka selvästi parantaa tällä kierroksella. Abbaye des Rocs on joukon huonoin, sillä ensimmäisen kierroksen spontaani vaahtoaminen on vienyt siitä hiilihappojat, joita olisi tarvittu paksun suupalan pilkkomiseen.

Kokonaisuutena tuntuu, että tämä sinänsä hyvä alkupala toimisi paremmin viinin, ehkä sampanjan kanssa. Tämän joukon tuhti makeus on jotenkin liikaa. Westvleterenin pähkinäisyys pärjää ehkä parhaiten, mutta itse suosin yleensä ruuan ja juoman yhditelmissä vastakohtien hakemista tai ainakin jonkinlaista tasapainoa (oikeasti pils on todella hyvää kaikessa mahdollisessa käytössä).

En muista aiemmin laitteneeni tai edes syöneeni lihapataa ranskalaisten kanssa, mutta niin tätä carbonade flamandea näytetään nettireseptien kuvissa tarjottavan eikä tämä yhdistelmä lainkaan hassumpi ole. Oliver kehuu kirjassaan, että belgialaiset luostarioluet sopivat hyvin yhteen basilikan kanssa, joten laitan rankalaisille seuraksi hieman pestomajoneesia.

Mutta, mutta… Oluilla on nyt vähän vaikeaa. Abbaye des Rocs ja Pannepot pelaavat itsensä ulos ällöttävällä makeudella, joka nostaa päätään olluen lämmetessä. St. Bernardus, Westvleteren ja Rochefort pärjäävät paremmin, muttei niidenkään kansssa ole kyse mistään täyosumasta. Ranskalaiset ja majoneesi toki sopivat kivasti yhteen minkä tahansa oluen kanssa.

Kokonaisuutena ei tunnu siltä, että koskaan, ikinä, missään olisi syytä valita ruokajuomaksi tällainen suuri belgiolut, jos tarjolla on edes puolikelvollista lageria. Se on syytä todeta, että BBC:n ja Saveurin reseptien pohjalta sävelletty carbonade flamande oli erinomaista, joskaan en saanut siihen samanlaista paksua ja tummaa rakennetta kuin kuvissa.

Tällaisten erikoisuuksien yhdistäminen ruuan kanssa on kuitenkin vähän kuin ottaisi Ferrarin perheautoksi. Nämä ovat nautiskeluoluita, joten yritetään vielä lopuksi nautiskella kera suklaan.

Abbaye des Rocs on vaan liian makea nautiskeluun. Ihan hyvää meininkiä, mutta kokonaisuus on oikeastaan vähän ällöttävä. Sama vaivaa myös St. Bernardusta, joka on edelleen joukon ainoa, josta viina tulee läpi. Pannepot on sekin makea, mutta tammikypsytys tekee kokonaisuudesta siedettävämmän. Westvleteren on tässäkin hyvä, ei liian makea vaan pelaa loistavasti yhteen tumman suklaan kanssa. Rochefort tarjoaa jotain muuta, voimakkaan mausteinen (oikeastaan kanelinen) olut kamppailee jännästi suklaan kanssa. Ei niin ilmeisellä tavalla hyvä kuin Westvleteren, mutta selvä kakkonen.

Ja nyt tulee viimeinen kappalesta, josta sekä kirjoittaja että lukija toivovat löytävänsä lopullisen totuuden. Sellaista ei kuitenkaan ole helppo antaa, sillä monivaiheinen tasting on samaan aikaan vahvistanut ja nakertanut ennakkoluulojani. Jaloimpien belgien genre on osoittautunut monipuoliseksi, mutten vieläkään osaa antaa näille oluille sitä arvoa, joka niille Ratebeer-arvioiden perusteella kuuluisi. Setin paras, Westvleteren 12 on kyllä upea olut, mutta melkein jokaisessa kuviteltavissa olevassa tilanteessa valitsisin lasiini mieluummin jonkun muun oluen. Parhaat maistamani belgioluet ovat yhä gueuzeja ja saisonitkin menevät omissa kirjoissani tämän överikategorian edustajien edelle. Toisaalta sama asetelma pätee myös laajemmin: quad-belgien kanssa tasaväkisesti maailman parhaan oluen tittelistä kamppailevat imperial stoutit edustavat kaikessa herkullisessa tuhtiudessaan itselleni genreä, joka on sekin totaalisen yliarvostettu ja häviää käytännössä monelle helpommin juotavalle ryhmälle. (Oikeasti brown alekin voi olla tosi hyvää!)

Varoittava esimerkki nimeltään Corfu Beer

Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että kaikki pienpanimot ovat oluen ystävän ystäviä. Että kaikki käsityöläispanimot tekevät intohimolla omalaatuista ja maukasta juomaa kumartamatta (liikaa) kaupallisuuden alttarille.

Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen vaan kaikki pienpanimot toimivat oikeassa maailmassa ja painivat oikean maailman ongelmien kanssa. Mutta sitten on myös sellaisia pienpanimoita, jotka haistattavat pitkät kunnianhimolle ja omaleimaisuudelle. Tärkeintä on repiä mahdolliset voitot irti trendistä.

Aiemmin kuvaamanin matka Albaniaan kulki kreikkalaisen Korfun saaren kautta. Odotukset oluiden suhteen eivät olleet korkealla vaan odotin huuhtelevani fetat, moussakat ja souvlakit Mythoksella ja muilla vastaavilla. Siispä olikin aikamoinen yllätys, kun heti ensimmäisessä janonsammutukseen valikoituneessa kuppilassa myytiin paikallista Corfu Beer -olutta. Sen verran minäkin ymmärrän kreikkalaisia aakkosia, että ymmärsin Κερκυραϊκή Μικροζυθοποιία -kirjainjonon tarkoittavan kerkyralaista mikropanimoa.

Aika pian kävi ilmi, että tämän saman panimon tuotteita sai melkein jokaisesta ravintolasta ja baarista, sekä hana- että pullotavarana. Ja lähes poikkeuksetta tarjolla oli myös brändätty lasi. Harmi vaan, että Corfu Beerin oluet olivat järjestäen pettymyksiä. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet, mutta täysin kunnianhimottomia ja paikoin mentiin pahasti ohi luvatusta tyylistä.

Pilsner: Vähän vetinen ja tunnettujen brändien bulkkikamaan verrattuna epätasapainoinen.

Red Ale Special: Jokseenkin virheetön ja lajityyppiinsä tunnistettavissa. Se ei ole paljoa, mutta Corfu Beerin kohdalla voidaan puhua täysosumasta.

Bitter Dark: Kaikkien reissun vaaleiden oluiden jälkeen tämä oli piristävä poikkeus. Hentoa makeutta ja tuhtia paahdetta.

IPA: Ei erityistä humalointia katkero- eikä varsinkaan aromipuolella. Menisi ehkä juuri ja juuri brittibitteristä, mutta IPA:sta ei kyllä pitäisi puhua. Kelvollinen.

Ionian Epos: Tämän on kai tarkoitus olla panimon suurin ja kaunein olut. 7,5-prosenttinen ”kaksoiskäytetty” hunajaolut, joka on oikeastaan melko dubbelmainen. Ihan kiva.

Seitsemän tuoppia lageria Albaniassa

Olipa kerran niin kylmä kesä, että vaimo pakotti ottamaan äkkilähdön Albaniaan. Ei niin kallista tai työlästä kuin voisi kuvitella: Norwegian lentää Helsingistä Korfulle, josta pääsee lautalla 1,5 tunnissa Sarandën kaupunkiin Etelä-Albaniaan.

Koska maan oluista ei riitä juttua kovin paljoa, tulee Kauniista humalasta muutaman kappaleen ajaksi matkablogi. Aloitetaan logistiikasta. Norwegianin lennot ovat muuten kätevät, mutta aika on hieman epäkäytännöllinen: menolento lähtee Helsinki-Vantaalta iltakymmeneltä ja on perillä Korfun Kerkyrassa noin puoli kaksi yöllä. Sama kone lähtee takaisin tuntia myöhemmin ja on takasin Suomessa aamukuudelta.

Korfun lentoasema on aivan Kerkyran kaupungin kyljessä, eteläpuolella. Lautta Albaniaan lähtee satamasta, kaupungin pohjoispuolelta. Koska kaupunki on varsin pieni, ei matka lentoasemalta satamaan ole kuitenkaan kuin muutaman kilometrin mittainen. Aivan suoraa koneesta ei kannata talsia satamaan, sillä ensimmäinen kolmesta lautasta lähtee vasta aamupäivällä.

Lauttoja pyörittää kaksi yhtiötä, Ionian Lines ja Finikas: ensimmäinen myy liput Korfulta Albaniaan ja jälkimmäinen Albaniasta Korfulle. Me menimme molempiin suuntiin päivän keskimmäisellä lautalla, joka on joillekin tuttu Top Gear -sarjasta. Päivän ensimmäiset ja viimeiset lautat kuljettavat vain matkustajia. Lauttamatka maksoi noin 25 euroa per henkilö per suunta.

Sarandëssa on ilmeisen paljon majoitustarjontaa. Hovihankkija Hotels.com ei kuitenkaan tarjonnut mitään, joten teimme varauksen Booking.comin kautta Hotel Aulonaan. Myös AirBnB-paikkoja olisi ollut tarjolla. Perustason hotellin varsin hyvin varusteltu (aamupala, ilmastointi ja parveke) huone maksoi noin 40 euroa per yö. Hotelli oli siisti ja erinomaisen hyvällä paikalla.

Tässä tekstissä puhutaan johdonmukaisesti euroista, vaikka Albanian oma valuutta on lek (1 euro on noin 140 lekiä). Tämä johtuu paitsi siitä, että eurohinnat on helpompi ymmärtää ja suhteuttaa, mutta ennen kaikkea siitä, että jotakuinkin kaikkialla kelpuutettiin myös eurot maksuvälineenä. Rahanvaihtopisteissä on kuitenkin usein ravintoloiden listoja parempi kurssi, joten kannattanee käyttää lekejä.

Ruokatarjonta on melkein sinällään vaivan ja hinnan arvoinen syy matkustaa Albaniaan. Ruokakulttuuri on sekoitus turkkilaista, kreikkalaista ja italialaista. Ainakin Sarandëssa oli tarjolla paljon tuoreita mereneläviä. Hintataso oli varsin kohtuullinen: pienemmät välipalat olivat euron luokkaa ja pääruuat neljästä kymmeneen euroa. Olut maksoi ravintoloissa noin euron pullo, paikallinen viini vielä vähemmän. Monesta paikasta sai laadukkaasti valmistettuja drinkkejä noin 3,5 eurolla.

Ja nyt sitä olutta! Albaniassa tuli maistettua kahdeksaa olutta, joista seitsemän oli paikallisia. Kosovolainen Peja oli ainoa ulkomaalainen eikä erityisen hyvä sellainen: hieman maltaisempi kuin albanialaiset lagerit ja siten ehkä paremmin suomalaiseen perusbulkkimakuun istuva.

Mutta ne albanialaiset! Niitä oli siis seitsemän ja ne olivat kaikki vaaleita lagereita. Niiden esittelemiseksi riittää seuraava paremmuusjärjestetys, jossa ykkösenä rapeimmin humaloitu ja pilsmäisin Tirana Beer ja viimeisenä vetisin Eibar.

  1. Tirana Beer
  2. Birra Korça
  3. Kuqalashe
  4. Birra Korça 01
  5. Stela
  6. Birra Kaon
  7. Birra Eibar

Amstelilla tuntui olevan vahva markkinointiponnistus meneillään Albanian markkinoiden valtaamiseksi. Muuten kansainvälinen oluttarjonta oli aika vaatimatonta ja yllätyksetöntä.

Sarandë on vilkas rantalomakohde, vaikka keskustan rannat ovat melko pieniä ja hieman kivisiä. Turistit olivat enimmäkseen paikallisia tai naapurimaista eikä esimerkiksi saksalaisia tai englantilaisia tullut juurikaan vastaan. Englannin pärjää hyvin, sillä paikalliset ovat ystävällisiä ja avuliaita, joten paikalle löytyy aina tarvittaessa joku tulkkaamaan.

Kaupungissa sinänsä ei ole hirveän paljoa nähtävää: rantabulevardi on viihtyisä ja sataman takana olevista kuppiloista on hienot näkymät lahdelle. Sataman lähellä on myös kauppahallimainen katettu tori, josta voi ostaa vihanneksia, oliiviöljyä ja hunajaa tai ihan vaan haistella taivaallisen tuoksuista tuoretta timjamia.

Lyhyen ja edullisen matkan päässä Sarandësta on paljon nähtävää, joten ihan lyhyttä reissua ei kannata suunnitella. Me kävimme paikallisbussilla (noin 0,7 euroa per nuppi per suunta) Butrintin rauniokaupungissa lähellä Kreikan rajaa. Hieno paikka, josta myös upeat näkymät Korfulle ja sisämaan järvelle. Tähän verrattuna tuntui melkein pröystäilyltä maksaa 30 euroa paikalliselle matkatoimistolle, josta järjestyi opas ja auto Lëkurësitin linnalle ja Syri i Kaltër -lähteelle. Näistä kolmesta kohteesta tuo lähde on sellainen, jota ei missään nimessä kannata jättää väliin.

Oppaan mukaan Albanian turismi kehittyy ja kasvaa nopeasti, joten vanhaa mainosta siteeraten ”Go before it’s too late”.