Category: Essee

Fat Lizard, eli humalaa ja toukkia Espoossa

Toukat kiemurtelevat kuumalla pannulla. On vaikea arvioida, tuntevatko ne kipua, sillä vieressä vuoroaan odottelevat toukat möyrivät onnellisina puurohiutaleissa aivan samalla tavalla. Muutamaa minuuttia myöhemmin liike pannulla on lakannut.

Suolalla ja korianterilla mausetetut jauhomadot ovat osa espoolaisen Fat Lizard -panimon brändiä. Niitä tarjottiin helmikuussa panimon ensimmäisen kaupallisen oluen, Fat Lizard 101 California Pale Alen kanssa ja nyt ne huuhdotaan alas Heavy Fuel IPA:lla.

Fat Lizardin panimo sijaitsee Espoon perukoilla, Kivenlahden hiljaisella teollisuusalueella. Panimo on kuution muotoinen, sillä korkeutta on yhtä paljon kuin pituutta ja leveyttä. Toiselle tasolle sijoitetut kegilavat ja keittoastian päälle rakennettu huuhteluvesitankki ylettyvät hädin tuskin puoleen väliin korkeaa tilaa, joten ainakin ylöspäin on tilaa kasvaa.

Tilan korkeuteen nähden Fat Lizardin käymistankki, 750-litrainen vanha maitotankki, on matala, vain noin metrin korkuinen. Suurtalouskattiloista laajennetut mäskäys- ja keittoastiat ovat kooltaan vain 300 litraa, eli jokaiseen erään tehdään kaksi keittoa. Panimolla on vahva tee-se-itse -meininki, sillä sen lisäksi, että ”jokaisen panon aikana on hitsattu”, on laitteiston ohjauselektroniikka sekä sen koodi omatekoista.

Toistaiseksi Fat Lizardin tankeissa on tehty siis kaksi olutta, apa ja ipa. Jenkkilinjalla on tarkoitus pysyä jatkossakin: suunnitelmissa on muun muassa amber ale sekä jenkkihumaloitu vehnäolut. Seuraava kaupallinen olut on kuitenkin salaperäisesti ”vappuinen”, josta ei kerrottu tarkemmin muuta kuin, että siinä ei ole rusinoita.

Pullottaminen ei ole vielä Fat Lizardin suunnitelmissa vaan kaikki olut pakataan muovisiin kertakäyttökegeihin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olutta olisi mahdollista saada muualta kuin baareista. 20-litran kegi 101 California Pale Alea on nimittäin tulossa Alkon valikoimiin vajaan kahdensadan euron hintaan.

Kivenlahdessa pannaan toistaiseksi kerran viikossa ja katsotaan, miten homma etenee. Tarkoituksena ei ole kasvaa pienin askelin, vaan jos homma näyttää toimivan, on suunnitelmissa tuotannon kymmenkertaistaminen kertarysäyksellä noin kolmen vuoden päästä.

Entäs ne toukat? Vieraat maistoivat niitä kohteliaasti, mutta pientäkään astiaa ei syöty tyhjäksi. Samaa ei voi sanoa Fat Lizardin oluista, sillä ensimmäinen erä 101 California Pale Alea juotiin hetkessä loppuun ja sama kohtalo odottanee myös Heavy Fuel IPA:a.

Oluitaan suurempi Belgia

Belgia on suuri olutmaa. Näin olen saanut useasti kuulla. Omat kokemukseni belgioluista ovat kuitenkin olleet aina vähän yksipuolisia, sillä lähes jokaisessa on ollut omaan makuuni liikaa hiilihappoa, alkoholia sekä ilmeisesti hiivan tuomaa sivumakua. Oluet ovat kyllä teknisesti laadukkaita, mutta perustyylit ovat olleet tylsähköjä ja erikoisuudet liian erikoisia.

Liiallinen alkoholi vaatii ehkä hieman selittämistä. Kyse ei nimittäin ole siitä, etteikö esimerkiksi Duvel ole mielestäni ihan kelpo olut, mutta siinä on vaan aivan liikaa alkoholia suhteessa makuun. Enkä tarkoita sitä, että alkoholi puskisi Duvelista jotenkin läpi, sillä sehän on varsin tasapainoinen olut. Tarkoitan sitä, että jos pitää juoda noin vahvaa olutta, juon mieluummin jotain tupla-IPA:a tai imperial stoutia, jossa on reilusti luonnetta. Jos haluan Duvelin tyylistä kevyttä ja vaaleaa olutta, juon saksalaista pilsneriä. Tiedän toki, ettei Duvel ole lähelläkään väitettyä belgioluiden parhaimmistoa, mutta nostin sen esimerkiksi koska törmään usein sitä ylistäviin kommenteihin ymmärtämättä yhtään, mistä on kyse.

Reilun kahden vuorokauden visiitti Brysseliin oli työmatka, mutta koska aamut eivät olleet liian varhaisia ja illat olivat vapaita, päätin antaa Belgialle ja sen oluille vielä yhden mahdollisuuden. Kahden illan aikana maistelin (ilman mitään muistiinpanoja) parikymmentä olutta noin kuudessa eri paikassa ja koin lopulta kaipaamani ahaa-elämyksen.

Tosin Belgian oluet eivät vieläkään saaneet sukkia pyörimään jaloissani: edelleen lähinnä joko vähän tylsää tai sitten erikoista. En ottaisi yhtäkään belgiolutta edes harkintaan, jos pitäisi tehdä lista vaikkapa kymmenestä parhaasta maistamastani oluesta. Mutta! Yksittäisten olutlöytöjen sijaan opin arvostamaan belgialaista olutkulttuuria ylitse muiden.

Lukemani ja kokemani perusteella voisin karkeasti ottaen yleistää, että Euroopassa on neljä merkittävää olutkulttuuria, joista jokaisella on omat erityispiirteensä. Saksassa pääpaino on paikallisissa oluissa, joiden asema on vahvempi kuin kenties missään muualla. Tšekissä on muutama vahva kotimainen laatutuote, jotka hallitsevat markkinoita. Briteissä on oma olutkulttuurinsa, jossa olisi kyllä monipuolisuutta ja paikallisuutta vaikka kuinka paljon, mutta se on jäänyt pahasti tuontioluiden varjoon. Kaikkia näitä kolmea yhdistää yksi asia: vähintään kelvollista kotimaista olutta on saatavilla melkein mistä vaan, mutta valikoima ei yleensä ole kovinkaan ihmeellinen. Tässä suhteessa Belgia erottautuu joukosta edukseen.

Mutta ennen kuin päästään takaisiin Belgiaan, nopea ajatusleikki: voisiko heikko olutkulttuuri omassa maassa olla harrastajan kannalta hyvä asia? Esimerkiksi Suomessa kotimaisen tuotannon heikko laatu piti maan vuosikymmenten ajan otollisena kohteena ulkomaisille tulijoille. Vasta viimeisen muutaman vuoden aikana kotimaisista oluista on tullut varteenotettava haastaja harrastajamarkkinoilla. Neljässä klassisessa olutkulttuurissa kohtaa harvoin laadukkaita tuontioluita.

Entäs se Belgia sitten? Se on epäilemättä nelikkoni vahvin ja siten hienoin olutkulttuuri. Kaikkialta saa monipuolisesti toinen toistaan kiinnostavampia oluita, jotka tarjoillaan omista laseistaan oikean lämpöisinä.  Ja kun hinnat ovat vielä huokeat, voi vilpittömästi sanoa, että ainakin turistina vierailevalle harrastajalle Belgia on paratiisi. Pidemmän päälle jäisin varmaan itse kaipaamaan brittibittereitä, jenkki-ipoja ja pilsnereitä, joita on paljon helpompi löytää Helsingistä kuin Brysselistä.

Vaikka belgioluiden suuruus tai ylivertaisuus jäi itselleni vieläkin vähän käsittämättömäksi, antoi maan olutkulttuurin rikkauden käsittäminen uutta potkua belgioluihin tutustumiseen. Se jatkuu vielä tänä keväänä muun muassa sellaisilla herkuiksi väitetyillä tuliaisille kuten Struise Pannepot, Abbaye De Rocs Brune, Rochefort 10, St Bernardus Abt. 12 ja Westvleteren XII. Kaikki täyden satasen oluita Ratebeerissa ja siten ainakin teoriassa parempia kuin reissussa maistamani belgioluet.

Muutama sananen vielä joistakin matkan varrelle sattuneista paikoista. Poechenellekelder oli vilkas ja hämyisä pubi, josta sai kattavan olutvalikoiman lisäksi muun muassa maukkaita juustoja. Yllättävän ”aito” paikka ottaen huomioon sijainnin noin 20 metrin päässä siitä pissaavasta patsaasta. Moeder Lambicin on kahden trendikkään olutbaarin miniketju. Ainakin Fontainasin toimipiste ansaitsee kaikki mahdolliset kehut: noin 40 hanallista edukkaita herkkuja ja pullolista, jonka avulla saa ohennettua paksunkin lompakon. Erikoisuudet vaikuttivat kahden illan otannalla vaihtuvan päivittäin.

Brysselissä on toki kuppiloiden lisäksi myös olutkauppoja, joissa on hyvät valikoimat paitsi oman maan oluita myös erilaisia laseja. Ulkomaisia oluita on yhtä vaikea löytää kaupoista kuin baareistakin. Myös ruokakaupoissa on ilahduttavan laajat valikoimat ja hinnat ovat erikoisliikkeitä huokeammat. Kannattaa siis lähteä autolla tai vähintään varautua laittamaan matkalaukku paluumatkalla lentokoneen ruumaan.

Ruoka on vihdoin löytämässä oluen Helsingissä

Tätä on odotettu! Jo vuosia Helsingissä on ollut runsaasti hyviä ruokapaikkoja sekä monia hyviä olutpaikkoja, mutta aivan liian harvoin nämä ovat kohdanneet. Hyvän oluen kaveriksi on saanut parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaisia hampurilaisia ja vastaavasti hyvän ruuan kaveriksi korkeintaan Brooklyn Lageria tai muuta vastaavaa mielikuvituksetonta laatuolutta.

Vuosi 2015 on kuitenkin alkanut lupaavasti: Juuri-ravintola ja Maku-panimo ovat yhdistäneet voimansa Juuri oikea Maku -maistelumenussa ja tänään torstaina Bryggerissä käynnistettiin Viro-viikot. Pienempänä mutta pysyvämpänä edistysaskeleena voi pitää belgibistro Rikhard von Trappen aukeamista, vaikka olutpuoli on siellä vain tyydyttävällä minimitasolla.

Samaa ei onneksi tarvitse sanoa Bryggerin Viro-viikkojen kattauksesta. Tarjolla on nimittäin maaliskuun puoliväliin saakka iso joukko etelänaapurin pienpanimoiden tuotantoa. Noin kolmenkymmenen huolella valitun oluen tuominen maahan pelkästään näitä viikkoja varten on ison kiitoksen arvoinen suoritus.

Viron käsityöläispanimot ovat nousseet häikäisevällä nopeudella. Noin puolessatoista vuodessa maahan on perustettu kymmenkunta pienpanimoa. Uusien markkinoille tulevien oluiden määrä on moninkertaistunut vuosittain ja tänä vuonna uutuuksia tullee jo yli sata. Nopean nousun taustalla on ollut kansainvälisen trendin lisäksi pienpanimotoimintaa helpottaneet lakiuudistukset.

Ja aivan kuin pelkissä Viro-viikkojen juomissa ei olisi jo tarpeeksi ihmeteltävää on Tallinnan parhaimmistoon kuuluvan Leib Resto ja Aed -ravintolan kanssa toteutettu maistelumenu, jonka oluet on valinnut Viron ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa olutsommelier Kristjan Peäske.

Yhteensä 51 euroa maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruuan sekä jokaiselle valitun oluen. Alkuruoka on virolaista ”fetaa”, jota on tähän asti saanut vain Leib Restosta. Se tarjotaan omenan, sipulin ja Hopsterin Pearu IPA:n kanssa. Melko maltainen IPA toimii hyvin hapokkaan annoksen kanssa, mutta kokonaisuus jättää kuitenkin ”tällaista teen kotona” -tasoisen vaikutelman.

Pääruuasta ei voi sanoa samaa, sillä se on todellinen helmi. Bryggerin portterissa haudutettu porsaanposki, selleripyree ja savustettu punajuuri saavat kaverikseen keskinkertaisen Õllenaut Vanamees -ruis-IPA:n, joka sopii kuitenkin annokseen täydellisesti. Vaatimatonkin olut voi näköjään nostaa herkullisen annoksen aivan uudelle tasolle.

Jälkiruoka on jälleen vähän epätasaisempi tapaus. Ensinnäkin sille varattu olut (Põhjala Pime Öö) on niin tuhti, että se olisi parhaimmillaan omillaan. Bryggerin portteri-suklaakakku on puolestaan melko tylsä ja tavanomainen. Sen sijaan tyrnisorbetti, joka on maustettu Amarillo-humalalla, on kiinnostava ja onnistunut makukokemus.

Pime Öö on helposti ruokamenun kiinnostavin ja paras olut. Se ei ole imperial stouteille tyypillisen paahteinen vaan enemmänkin täysin musta barley wine, jossa voimakkaimmin nousevat esiin kuivattujen hedelmien imelät aromit.

Ruokaoluiden ulkopuolelta teemaviikkojen olutlistan parhaimmistoa ovat ainakin Pühasten Nokturn Imperial Black Ipa (lakritsia ja mämmiä!), Põhjalan Topelt Nelson DIPA (täyteläinen ja suunmukainen) sekä Hampellmannin Armastuskiri Ladina-Eestist (suopursulla ja katajalla maustettu IPA, joka jättää suolaisen yrttisen suutuntuman jälkeen suuhun pitkän ja kuivan, jopa tupakkamaisen, maun, joka jatkuu ja jatkuu).

Ja ihan kuin tässä ei olisi kehuttu jo tarpeeksi on nostettava esiin vielä se, että oluet on helsinkiläisellä mittapuulla melko maltillisesti hinnoiteltuja. 0,33-litraisten pullojen hintahaarukka jakaantuu melko tasaisesti 5,5 euron Lehe Väike Indian ja 9,2 euron imperial stoutien välille.

Vahva suositus lukijoille ja iso kiitos tämän olutkulttuuriteon puuhamiehille!

Valillan MiLa Brew lupaa urbaania olutta

Vallilan kadut ovat hiljaiset ja kylmät, vaikka ollaan keskellä Helsinkiä perjantai-iltana. Kaupungin vilkkaimmat baarit Kurvissa ja Helsinginkadulla ovat vain muutaman korttelin päässä. Entisen Orionin lääketehtaan pohjakerroksessa työpäivä on vasta alussa.

MiLa Brew:n Miika ja Lauri ovat lokakuusta lähtien muuntaneet noin sataneliöistä tilaa panimoksi. Aikataulusta ollaan muutama kuukausi jäljessä, mutta nyt näyttää jo lupaavalta: upouudet tuhannen litran käymistankit hohtavat kiiltävinä ja vieressä seisovat vähemmän kiiltävät, legendan mukaan joskus Koffille kuuluneet, vesi-, mäskäys- ja keittoastiat.

Erillinen vesitankki tarvitaan siihen, että Helsingin perin pehmeä vesijohtovesi saadaan tarvittaessa muokattua kovemmaksi, siis sopivammaksi vaikkapa näpäkästi humaloiduille ale-oluille. Miika puhuu burtonisoinnista, jolla viitataan Burton-on-Trentin kuuluisaan kovaan veteen.

Mallas tulee kotimaiselta Viking Maltilta. Humalat sen sijaan tilataan ulkomailta, ehkä jopa Etelä-Amerikasta asti. Miika kertoo neuvotelleensa patagonialaisten humalantuottajien kanssa: moni yhdysvaltalaispanimo vannoo nykyään alueella kasvatettujen humalien nimeen ja ehkä yllättäenkin hinnat ovat vaikuttaneet kohtuullisilta. Eurooppalaisia lajikkeita taas saa esimerkiksi Sloveniasta.

Tilat on maalattu valkoisiksi ja tehty kirjaimellisesti pesunkestäviksi. Varastoon on löydetty kylmälaitteet vanhan kerrostalon kylmätiloista ”ryöstöhintaan”. Tilojen piti olla riittävät, mutta vähitellen on alkanut tuntua siltä, että maltaille on otettava tilaa aulasta, johon on istutettu mukava sohva ja pieni pöytä, jolla odottelee lupaavasti muutama tyhjä lasi.

”Taidettiin hankkia tänne liian iso sohva”, Lauri naurahtaa.

Tänä iltana MiLa Brew:ssa on tarkoitus hoitaa myynninedistämistä: Ensin esitellä toimintaa Kauniille humalalle ja myöhemmin tavata graafikko. Kaikkein kaivatuimmat vieraat olisivat kuitenkin sähkömies ja virkamies tullista: panimolaitteesta puuttuu nimittäin virta ja tiloista pitäisi saada verovapaat, ettei keskeneräistä oluista tarvitse maksaa veroa. Kun nämä kaksi asiaa on hoidettu, päästään Vallillassa aloittamaan tuotanto.

Ensimmäisen tuotteen resepti on jo hiottu valmiiksi. Vallila Amber Alea on pantu 70-litraisella kotipanimolla jo kahdeksan erää, mutta eräkoon skaalaaminen 15-kertaiseksi selvästi jännittää: muuttuuko maku, säilyykö laatu?

Mutta maistetaanpa, millaista laatua Miika ja Lauri ovat säilyttämässä.

Miikaa kaataa tuunatun pakastearkun parin asteen hyisestä kidasta hieman aiemmin nostetut pullolliset laseihin. Tumman kirsikanpunainen tai punertavan mahonkinen väri ilahduttaa maistajan silmää jo ennen siemaustakaan. Aromihumalointi tuoksussa nostaa veden kielelle. Maussa humalointi tulee selkeänä, mutta aisoissa pysyvänä katkeron. Tilaa jää mukavasti maltaalle. Kaikkineen kuivan puolelle kääntyvä, vaikkakin täyteläinen amber.

Ainakin tämän pienerän perusteella Vallila Amber Ale on mainio olut: tasapainoinen ja maukas. Merkittävää on se, että tuote maistuu teknisesti virheettömälle, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys aloitteleville pienpanimoille. Jos laatu saadaan pidettyä tällaisena suuremman mittakaavan tuotannossa, tyytyväisiä juojia luulisi löytyvän. Alustavissa neuvotteluissa ainakin muutama olutkapakka on ollut kiinnostunut vallilalaisesta ja sille on löytymässä markkinoita myös muun muassa Helsingin ruokaravintoloista. Amberia voi saada lasiinsa jo maaliskuussa, jos kaikki sujuu hyvin. Vallila Amber Ale yritetään saada myös lähialueen Alkoihin monopolin pienpanimo-ohjelman kautta. Kaupallisen version alkoholipitoisuus asettunee Miikan mukaan 5,6 prosentin huitteille.

MiLa luonnehtii oluitaan urbaaneiksi, sillä he aikovat erottautua jatkuvasti kasvavasta kotimaisten pienpanimoiden joukosta. He haluavat myös, että keskellä paakaupunkia olevaan panimoon on helppo ja mukava tulla.

Tuotepuolella suunnitteilla on maitokauppavahvuinen american pale ale ehkä jo kesäksi. Sen jälkeen kiinnostaisi muun muassa weizenbock, ehkä jotain Weihenstephaner Vituksen tai Schneiderin Tap 6:n tyylistä. Lagerin tekoonkin on kiinnostusta, mutta nykyiset kylmätilat eivät siihen riitä.

Rahasampoa MiLa Brew:sta ei ole ainakaan ihan heti tulossa. Ei ole tarkoituskaan, vaan hommaan on lähdetty rakkaudesta lajiin. Vuosituotannon teoreettinen maksimi on noin 24 000 litraa, mutta todellinen jäänee jokusen tuhannen litraa pienemmäksi. Sen on arvioitu riittävän siihen, että vielä tämän vuoden aikana voisi maksaa palkkaakin.

On aika jättää MiLa Brew töihin. Hohtavan valkoinen sisustus ja kirkkaat valot valaisevat jo kauan sitten hiljentyneen sisäpihan. Naapuroivista liiketiloista on kuulemma jo käyty kyselemässä, koska sitä olutta saa. Se hetki, ja jälleen yhden pienen suuren panimounelman toteutuminen, on jo lähellä.

Bier-Bier aka Helsinki, rakastettuni

Olutkulttuurin eteneminen ei totta tosiaan ole enää pääkaupunkiseuran pubitarjonnasta kiinni. Kauan odotettu Brewdog-baarikin oli pettymys lähinnä vain siitä syystä, että laadukasta tarjontaa on kaupungissa jo niin paljon. Brewdogin lisäksi modernin paremman oluen ilosanomaa ryhtyi julistamaan viime vuonna muun muassa myös S-ryhmän Ølhus-ketju peräti neljän ravintolan voimin. (Toki kyse oli pelkästä tsekkipubien uudelleen brändäämisestä, mutta ainakin omasta mielestäni valikoimat paranivat samalla merkittävästi.)

Eikä uusien olutbaarien vyöry näytä loppumisen merkkejä tänäkään vuonna.

Pubibuumin keskipisteeksi on muodostumassa Iso-Robertinkatu, jolla sijaitseva Black Door on ollut jo pitkään paitsi kaupunginosan myös koko valtakunnan kärkikaartia. Sitä pyörittävä Delifox avaa helmikuussa samalle kadulle American Craft Beer Barin. Sivumennen on sanottava, että viime viikon perjantaina lounaspaikaksi valikoitunut Iso Roobertinkadun Bar Bronco yllätti sekin laajalla pullovalikoimalla sekä Punk IPA ja All Day IPA -hanoillaan.

Jo aiemmin mainittu Brewdog sijaitsee vain muutaman korttelin päässä Iso Roobertinkadulta. Samoin Annankadun William K eikä Angleterreenkään kävelee montaa minuuttia. Villi Wäinö ja muutama Ølhus ovat niin ikään lähes samoilla kulmilla.

Vielä lähempänä, käytännössä ”Roban” pohjoispäässä, on nyt myös paikka nimeltä Bier-Bier. Tiukasti kilpailluilla markkinoilla sillä on yksi merkittävä kilpailuetu. Sen perustajilla, jotka pyörittävät myös Vin-Vin-viinibaaria, on nimittäin oma maahantuontiyritys nimeltään Viinitie. City-lehden mukaan tavoitteena on, että puolet sadan oluen valikoimasta tulisi Suomeen heidän oman firmansa kautta.

Ja totta tosiaan Erottajan Alkon tiloissa tänään esittäytynyt ja myöhemmin tällä viikolla toimintansa aloittava Bier-Bier on ilahduttava oluttapaus valikoimaltaan: hanoja on vain kahdeksan, mutta pullolistalla on mittaa kuusi sivua. Kahden ja neljän desin annoksissa myytävät hanaoluet eivät suuria yllätyksiä tarjonneet, mutta kaksi espanjalaista noinkin pienessä joukossa antoi ymmärtää, että siinä on yksi tämän baarin tavoista erottautua kilpakumppaneistaan. (Miinuksena mainittakoon, että hanaolut oli omaan makuuni liian kylmää.)

Pullo-oluet on jaoteltu tyylin tai alkuperämaan sijaan makumieltymysten mukaan humalaisiin, kevyisiin, tummiin ja niin edelleen. Oluesta ei muutekaan kerrota kuin nimi, koko ja hinta, joten alkoholiprosentin, tyylin tai alkuperämaan suhteen on turvauduttava omaan tietotaitoon, älypuhelimeen tai henkilökunnan apuun. Hinnoittelu on yhtä julmaa kuin muissakin vastaavissa paikoissa.

Tilan sisustus on yllättävänkin perinteinen: tummaa puuta, hämyisä valaistus eikä juurikaan mitään ylimääräistä seinille työnnettyä rekisterikilpeä, mainosvaloa tai lasinalusta. Liekö kaupunkiin avattu 2000-luvutta toista näin uskollisen brittityylistä pubia? Yksinkertainen sisustus on tyylikäs ja toimiva ja tekee kunniaa upealle katolle ja arvokkaasti vanhentuneelle tilalle, joka viininystävien suosikki-Alkona näytti lähinnä sekavalta varastolta.

Jos omat maahantuontikanavat pysyvät vireinä varsinkin Espanjan suuntaan, ei tämä paikka jää itselleni vieraaksi vaan on hyvä vaihtoehto Black Doorille. Ja Brewdog on puolestaan yhtä houkuttelevaa kuppilaa vaikeammin saavutettavissa Punavuoren perukoilla. Uusien olutravintoloiden kilpailusta tulee kiinnostava ja parhaassa tapauksessa kaikki selviävät voittajina.

Toisesta, vähintään yhtä tervetulleesta suunnasta pääkaupunkimme olutkulttuuria laajentaa tämä Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikulan aloite: ”Samaan aikaan, kun kansa yhä vähemmän juo bulkkilageria (tai ylipäätään mitään) on myös mikropanimotoiminta lisääntynyt. Olen tavannut useampiakin porukoita, joilla kiehuu 20-80 litran pata kotikeittiöissä ja ajatuksissa pyörii liikeidea omasta laadukkaasta mikropanimosta jopa elinkeinona. (…) Jotta Helsinkiin saadaan uusia käsityöammattilaisia tarvitaan välimalli – panimotoiminnan yrityshautomo.”

Joskus Helsinkiä on helppo rakastaa!

Uudenvuoden julistus: Suuri käänne

Miten monta uutta panimoa Suomeen perustettiin vuonna 2014? En tiedä, mutta jokunen ainakin jos ei jopa monta. Olutharrastajalle ja -bloggaajalle aika on kaunis: Eteenpäin on menty ja mennään, myös etelänaapurissa Virossa. Ruotsissahan skene on jo vakiintunut.

Silti todellisen suuren käänteen vaikutuksia on vaikea hahmottaa. Se on joka tapauksessa käynnissä. Sen vuoksi Alkon monopoliasema on käytännössä murtunut. Uudenvuoden ennustuksena väitän, että se vaikuttaa Suomessa myös tavalla, joka voi muuttaa tai vaikeuttaa pienpanimoiden toimintaa.

Mennäänpä aiheeseen sisälle jo kesällä sattuneen tapauksen kautta, sillä sen jälkeen ajatus tästä kirjoituksesta alkoi itää.

Ostin pullollisen suomalaista pienpanimo-olutta Kuopion Citymarketista. Puolen litran pullo Pajari Pilsia maksoi kuusi euroa. Maksoin, koska kiinnosti kokeilla itselle ennenkokemattoman panimon aikaansaannosta.

Kokemukseni Pajari Pilsistä: Samea, melkein vaahdoton, hiivaleipäisä tuoksu. Humala napsahtaa mukavasti, maltaisuutta kivasti. Mutta kun maussakin on hiivaa ja häivähdys toffeisuutta, eikä happoja ole, niin eihän tätä suu messingillä juo.

Kotiolut tuli mieleen. Omana panona tätä olisi pitänyt hyvänä alkuna: Samalla reseptillä, mutta virheettä seuraavan kerran.

Erittäin kalliina markettioluena se oli ryöstö. Ratebeerin ja Olutoppaan arvostelujen perusteella laadussa on ollut suurta heittoa. Reittausblogissa ja Olutkellarissa Pajari Pils on esimerkiksi arvioitu varsin mainioksi pilsiksi.

Oluen kehnous johtui luultavasti huonosta erästä.

Tyly totuus on, ettei minua kuluttajana kiinnosta onko joku saanut ostaessaan parempaa Pajaria. Totuus on se, että olen saanut heikkoa olutta 12 euron litrahinnalla.

Yksi pullo, yksi erä, yksittäinen tapaus. Pajari on tässä ehkä epäreilusti tikunnokassa.

Oluen laadusta ja hinnasta jäi sitkeä, kaihertava tunne pitkäksi aikaa. Miten pilsin kaltaisesta käyttöoluesta voidaan veloittaa kuusi euroa pullolta? Ilmeisesti siten, että se menee kaupaksi.

Voisiko siis olla niin, että Suomen olutmarkkinat ovat jollakin tavalla liian helpot? Kun spessuoluilla on nostetta ja harrastajaa kiinnostaa kaikki uusi, niin melkein kaikki menee kaupaksi. Tai menee ainakin kerran.

Mutta ostaako olutharrastajakaan sitä toista pullollista? Tai kolmatta? Etenkin jos hinta on tapissa – vaikka laatukin olisi kohdallaan?

Suuri käänne on nimittäin se, että olutharrastajan maailma on auki. Ensimmäinen suomalaisuutuus ostetaan siksi, että se on suomalaisuutuus. Mutta seuraavalla ostokerralla pitääkin kilpailla kaikkia markkinoilla olevia oluita vastaan.

Ja tällä meinaan siis kaikkia. Vastassa ovat ainakin Alkon, markettien ja useiden eurooppalaisten nettimyymälöiden valikoimat. Ja niiden hinnat.

Jos vaikkapa Saksan parhaita pilsejä voi tilata kotiovelle parin euron pullohintaan, niin mihin hintaan suomalainen pienpanimo (tai siis tarkemmin sanoen suomalainen kauppias) voi myydä pilsiä? Siis jos tarkoituksena on luoda asiakaskuntaa ja vahvistaa brändiä (ruma sana menköön tämän kerran).

Rahastaminen ei käy siinä puuhassa. Vakka-Suomen panimon ja Suomenlinnan panimon pilsit ovat esimerkiksi laatukamaa. Niiden hinnat pyörivät siinä 3,50 – 4 euron tietämillä. Palkkapäivän jälkeen kolmella ja puolella eurolla pilsiä voin ostaa, mutta aika kipurajalla jo heilutaan, kun vastapuolella vaakakupissa on parin euron Jever tai Tannenzäpfle.

Sitä paitsi Vakka-Suomi ja Suokki ovat vakiintuneita merkkejä. Niille on rakennettu arvoa pitkään ja tehty laatua. Siitä minä ensisijassa maksan, en suomalaisuudesta.

Ihan näin se ei oikeasti mene, sillä vähän ennen tämän kirjoittamista join Huvila Pale Alen. Mietin, että onhan tämä hyvää, muttei silti yllä edellisen oluen tasolle. Kun edellinen oli Fullersin Wild River, niin sainpa itseni kiinni ajattelemasta, että eihän se ole reilu vertailu. Siis pieni suomalainen panimo vastaan brittiläinen perinteikäs jätti.

Mutta suuren käänteen ydin on siinä, että vertailu Wild Riverin ja Huvilan välillä on nimenomaan reilu ja ainoa järkevä. Molemmat oluet ostin samasta paikasta, melkein samaan hintaan ja ne myös edustavat samaa oluttyyppiä.

Olutharrastajan suussa suomalaisen oluen täytyy olla ainakin Euroopan parhaimmistoa, jotta se ostetaan toisen kerran. Tämä on toki kärjistys, sillä suomalainen olut on monesti kaupan hyllyssä heräteostosetäisyydellä ja tietenkin moni olueen vihkiytynyt vetää kotiinpäin. Minäkin.

Kilpailutilanne on kuitenkin hurja. Vaikuttaako se siihen, millaista olutta pienpanimoissa tehdään tulevaisuudessa? Kannattaako suomalaisen edes yrittää kilpailla saksalaisen pilsin kanssa, kun hinnassa tulee luultavasti väistämättä pataan? Vai voisiko suomalaisen laatupilsin tehdä vaikkapa viiden euron litrahintaan, siis Nokian panimon hintatasolla?

Vai kannattaako pienpanimon yrittää suosiolla tehdä trendikkäitä oluttyylejä, ehkä kierrättää valikoimaa vauhdilla (”kaikki on uutta koko ajan”) tai vaihtoehtoisesti etsiä omaa, vähän kilpailtua lokeroaan olutmarkkinoilta?

Kaikenlaista voi tehdä, kuten esimerkiksi Papabeersin Alkon kierto Viron kautta osoittaa. Sitä on hämmästelty ja kummasteltu, mutta kyseessä on vain tilanteen ratkaisu yhdellä tavalla. Ja jos siellä logistiikka saadaan pakettiin, niin varmasti hyvinkin toimiva ratkaisu.

Sinänsä oluenystävän näkökulmasta Alkon monopoliasema ja alkoholiveron taso eivät olekaan kovin kiinnostavia kysymyksiä. Ainakaan tämän allekirjoittaneen oluenystävän näkökulmasta. Ne koskevat vain Suomea.

Ja maailma on auki. Hyvää uutta vuotta.

Oluiden MM 2014: Alkusarjan tulokset ja turnauskaavio

Kauniin humalan MM-kisaspektaakkeli on saavuttanut pudotuspelivaiheen. Tästä eteenpäin kisa näkyy ainoastaan Facebookissa, sillä ennakkopaketteja ei enää julkaista blogissa päivän otteluiden alla.

Pudotuspeleissä maistellaan oluita kunkin päivän ensimmäisen ottelun yhteydessä. Ideana on ratkaista huutoäänestyksellä Facebookissa kumpi päivän oluista on parempi. Voittaja jatkaa kohti finaalia ja häviäjä unohdetaan.

Pudotuspelit alkavat 28. ja 29. päivän otteluilla, joissa Baltika 4, Cooper’s Pale Ale, Peroni ja Estrella kisaavat kahdesta viimeisestä paikasta pudotuspeleissä.

Alkusarjan tulokset:

Järjestykseen vaikuttaneet kriteerit painoarvojärjestyksessä: keskiarvo, äänimäärä, korkein annettu ääni ja aakkosjärjestys. Kymmenen parasta selvisi jatkoon.

  1. Fuller’s ESB, ENG 4,3 (3 ääntä)
  2. Schneider-Weisse TAP 4, GER 4,3 (3 ääntä)
  3. Duvel, BEL 4,0 (2 ääntä)
  4. Keisari 66, FIN 4,0 (2 ääntä)
  5. La Trappe Dubbel, NED 4,0 (2 ääntä)
  6. Brooklyn Lager, USA 4,0 (1 ääni)
  7. Baltika 4, RUS 2,5 (2 ääntä)
  8. Peroni Nastro Azurro, ITA 2,5 (2 ääntä)
  9. Coopers Pale Ale, AUS 2,0 (2 ääntä)
  10. Estrella Damm, SPA 2,0 (2 ääntä)
  11. Sapporo, JPN 2,0 (2 ääntä)
  12. Xingu, BRA 2,0 (1 ääni)
  13. Hite, KOR 1,5 (2 ääntä)
  14. Mythos, GRE 1,5 (2 ääntä)
  15. Corona, MEX 1,0 (2 ääntä)

Pudotuspelien aikataulu

28.6. klo 19: Baltika 4 vs. Estrella Damm

29.6. klo 19: Peroni vs. Cooper’s Pale Ale

***

30.6. klo 19: Fuller’s ESB vs. Peroni/Cooper’s

1.7. klo 19: Schneider-Weisse TAP 4 vs. Baltika/Sapporo

4.7. klo 19: Duvel vs. Brooklyn Lager

5.7. klo 19: Keisari 66 vs. La Trappe Dubbel

***

8.7. klo 23: Fuller’s/Peroni/Cooper’s vs. Keisari/La Trappe

9.7. klo 23: TAP 4/Baltika/Sapporo vs. Duvel/Brooklyn

***

12.7. klo 23: Pronssiottelu

13.7. klo 22: Finaali

MM-ennakossa Duvel ja Belgia

Ensimulkaisulla Belgia on inhottava maa. Maan brändivaltit ovat verinen Kongo-historia ja sijainti ei-oikein-missään Hollannin, Ranskan ja Saksan välissä.

Brysselissä pitävät majaansa EU ja Nato, nuo nykyajan betoniset unipillerit kaikkien muiden paitsi byrokratiaturistien mielestä. Rautatieasemat ovat nuhjuisia kuin Tintistä tutussa Neuvostojen maassa, ja kaduilla pitää joka neliömetrillä varoa koiranjätöksiä. Brysselkin vaikuttaa ensivisiitillä niin tylsältä, että mieluummin viettäisi lomansa lukemassa valtiontalouden tulo- ja menoarviota vuodelle 2015.

Ennakkoluulot veks! Pinta on pintaa. Kukkomaisten ranskalaisten, alati sormi pystyssä heiluvien hollantilaisten ja huumorintajuttomien saksalaisten puristuksissa on hioutunut helmi, makunautintojen ja keskiaikaisten kaupunkien, sarjakuvien ja oudon huumorintajun vaatimaton mekka.

Joka tosin natisee liitoksissaan. 1960-luvulle asti hollanninkieliset flaamit olivat köyhiä maajusseja ja ranskankieliset vallonit rikkaita tehtailijoita, sittemmin hatut ovat vaihtuneet. Nyt yhä suurempi osa 6-miljoonaisesta flaamiväestä on sitä mieltä, että 3,5-miljoonaisen sosiaalipummi-Vallonian hyysääminen saa riittää. Flaamien itsenäisyyshalut pulppuavat pintaan aika ajoin, mutta onneksi puolikkaiden välillä on vielä vähän epoksiliimaa.

Belgian kohtalo kytkeytyy ennen kaikkea kolmeen asiaan: Bryssel (kumpi puoli saisi miljoonan asukkaan EU-metropolin?), jalkapallo ja olut. Belgifutiksen rakettimaista nousua ei kannattane tässä enää pitemmästi viipaloida, niin paljon ”Punaisista paholaisista” on kisojen alla puhuttu.

Ja jalkapallon liimaefekti tehoaa: Belgiassa on ensimmäistä kertaa vuosiin suosittua olla julkisesti belgialainen. Punamustakultaiset peruukit on kaivettu kaapeista, Heyselin stadionilla pelattavat maaottelut myydään äkäisesti loppuun ja yhteisbelgialaiset Tous Ensemble- ja Waar is da feestje -laulut raikaavat kaduilla ja katsomoissa.

Päävalmentaja Marc Wilmots on pistänyt pelaajat antamaan haastattelut sekä ranskaksi että hollanniksi, minkä symbolista merkitystä ei voi vähätellä. Kuningasperhe vierailee ahkerasti paholaisten otteluissa ja pukukopissa, millä taas on viivasuora poliittinen merkitys: Belgia elää! Ei Belgia ihan vielä hajoa. Ja se on syntynytkin epävaltioksi, surrealistiseksi hallintospagetiksi joka on aina kriisissä.

Asiaan voi suhtautua kuin belgialaiset itse, eli lausua muutaman puolikitkerän kommentin hallitsijoiden toilailuista ja tarttua sitten viileään olutpulloon. Kuten vaikka Duveliin.

Itseltään belsebuubilta nimensä ottaneen Duvelin ensipuraisu on nimensä mukainen, paholaisen tuikkaus hiilihangolla. 8,5-prosenttinen olut tulvauttaa suuhun vahvemman alkoholinmaun kuin vaikkapa volttia vahvempi Westmalle Tripel, juoma jota ei ole tehty ohramaltaista vaan kermaisesta vakosametista. Duvel on kultainen ale, Belgiassakin melko harvinainen lajike.

Virtsanvärisen Duvelin voi sekoittaa pehmeänmakeaan vehnäkaljaan, kunnes happamahko ensipuraisu antaa harhaluuloille kyytiä. Duvel ei näytä oikein miltään, mutta mausta on moneksi. Selkeämpää vertailukohtaa sen oluthulluun emämaahan on vaikea hakea.

Kirjoittaja, toimittaja Janne Toivonen on asunut Belgiassa ja työskennellyt puolivuotisen pätkän jopa pimeyden ytimessä eli Euroopan parlamentissa.

Belgia-Etelä-Korea ja Duvelin korkkaus kell0 23 Kauniin humalan Facebook-sivulla.

Tilanne 26.6. ennen päivän pelejä:

  1. Fuller’s ESB, ENG 4,3 (3 ääntä)
  2. Schneider-Weisse TAP 4, GER 4,3 (3 ääntä)
  3. La Trappe Dubbel, NED 4,0 (2 ääntä)
  4. Keisari 66, FIN 4,0 (2 ääntä)
  5. Brooklyn Lager, USA 4,0 (1 ääni)
  6. Baltika 4, RUS 2,5 (2 ääntä)
  7. Peroni Nastro Azurro, ITA 2,5 (2 ääntä)
  8. Coopers Pale Ale, AUS 2,0 (2 ääntä)
  9. Sapporo, JPN 2,0 (2 ääntä)
  10. Estrella Damm, SPA 2,0 (2 ääntä)
  11. Xingu, BRA 2,0 (1 ääni)
  12. Hite, KOR 1,5 (2 ääntä)
  13. Mythos, GRE 1,5 (2 ääntä)
  14. Corona, MEX 1,0 (2 ääntä)

MM-ennakossa Keisari 66 ja Suomi

Keisarin 66 on tehnyt sen, mitä Suomen jalkapallomaajoukkue ei. Läpimurron.

Kuuskutonen ei ole ensimmäinen erinomainen suomalainen pale ale, Suomen markkinoilla vielä joku aika sitten kovin harvoin nähdyn oluttyypin edustaja. Mutta se on ensimmäinen erinomainen suomalainen pale ale, jota saa joka puolelta maata. Ja ennen kaikkea edullisesti.

Periaatteessa kuka tahansa voi korvata normibissensä – tai ainakin yhden niistä – kuuskutosella. Ja siitä se lähtee, maistamisesta. En tiedä, miten paljon 66 on avannut kansan makusilmuja oluen vivahteille, mutta veikkaan että ainakin vähän. Ja se on paljon.

Suomalaisesta jalkapallosta tällainen tasainen ja laadukas perussuorittaminen puuttuu. Kovia elämyksiä on jaettu: 3-3 päättynyt Suomi-Saksa-karsintamatsi vuonna 2008 oli ehkä hienoin jalkapallokokemukseni. Suomi pelasi tasapäisesti ja luovasti maailman huippua vastaan ja Olympiastadion eli mukana. Tai miksei myös Gijonin ihme.

Vaiko sittenkin Turkki-Suomi-karsinta 1998:

Mutta kun suoritusvarmuus puuttuu, eli pikkumailta ei viedä pisteitä aina ja isoilta ainakin toista himassa säännöllisesti, niin eipä päästä kisoihinkaan.

EM-kisakarsinnassa Suomi sai ”unelmalohkon”. Mikä meinaa sitä, että vähintään yksi kolmikosta Kreikka, Unkari ja Romania pitää jättää taa, mieluiten kaksi. Kreikka meni juuri MM-kisojen alkulohkosta jatkoon, Romania on Suomelle kova vastus, vaikka vähän konttaileekin, Unkari ehkä samaa tasoa kuin Suomi tai hiukka heikompi. Eikä Pohjois-Irlantikaan ainakaan kotonaan taida heittopussi olla.

Että ehkä ei kannata henkeä pidättää nytkään, vaikka sauma on olemassa.

Illan matseihin, tällä kertaa ilman aasinsiltaa, josta väistämättä tulisi niin pitkä ja hutera, ettei sille eläinparkaa arvaisi usuttaa kulkemaan.

Keisarin nimikkomatsiksi nimetty Argentiina-Nigeria on hyvä valinta, sillä panosta riittää: Tasurilla Nigeria varmistaisi jatkopaikan, voitolla lohkovoiton. Tappio taas avaisi ovet Iranille, jonka pitäisi kuitenkin voittaa kisoissa pahasti pettänyt Bosnia-Hertsegovina.

Myöhäisillan peleistä Sveitsin ja Ranskan pitäisi kaiken järjen mukaan selvitä suuremmin hikoilematta jatkopeleihin. Mutta yllätyksiähän tulee…

Argentiina-Nigeria Facessa klo 19.

Tilanne 25.6. ennen päivän pelejä:

  1. Fuller’s ESB, ENG 4,3 (3 ääntä)
  2. Schneider-Weisse TAP 4, GER 4,3 (3 ääntä)
  3. La Trappe Dubbel, NED 4,0 (2 ääntä)
  4. Brooklyn Lager, USA 4,0 (1 ääni)
  5. Baltika 4, RUS 2,5 (2 ääntä)
  6. Peroni Nastro Azurro, ITA 2,5 (2 ääntä)
  7. Coopers Pale Ale, AUS 2,0 (2 ääntä)
  8. Sapporo, JPN 2,0 (2 ääntä)
  9. Estrella Damm, SPA 2,0 (2 ääntä)
  10. Xingu, BRA 2,0 (1 ääni)
  11. Hite, KOR 1,5 (2 ääntä)
  12. Mythos, GRE 1,5 (2 ääntä)
  13. Corona, MEX 1,0 (2 ääntä)

MM-ennakossa Japani ja Sapporo

Jostain syystä minulla on ollut sellainen käsitys, että japanilaisilla on jotenkin kompleksinen suhde alkoholiin. Tässä kroonisesta faktojenpuutteesta kärsivässä mielikuvassani japanilaiset pukumiehet ryyppäävät huonosta viinapäästään huolimatta reippaasti pitkien työpäivien päätteeksi.

Olen tuntenut elämäni aikana vain yhden japanilaisen eikä hän mennyt tuohon muottiin mitenkään mutkattomasti: puvussa en nähnyt häntä koskaan eivätkä päivätkään olleet kovin pitkiä suomalaisen työaikalainsäädännön ansiosta. Mutta viina kyllä maistui!

Japanista ja oluesta tulee ensimmäisenä mieleen vaaleat ja tylsät lagerit kuten MM-olueksi valikoitunut Sapporo. Ne tietysti sopivat hyvin sellaiseen käyttöön, jossa alkoholi on makua tärkeämpää.

Viime kevään IPA-viikoilta jäi kuitenkin mieleeni, että maassa on myös vireä pienpanimoskene. Sen tuotoksien laajempaa Suomeen rantautumista odotellessa on kuitenkin tyydyttävä siihen, mitä hyllyssä on.

Sapporoa ei nimittäin voi hyvällä tahdollakaan kutsua pienpanimoksi. Se on yhdessä muun muassa Asahin ja Kirinin rinnalla yksi maan suurimmista olutbrändeistä. Sen alun alkujaan saksalaisopein valmistettua olutta on valmistettu jo 138 vuoden ajan.

Saksalaisia oppeja voi tänä iltana aistia Sapporon lisäksi myös Japanin maajoukkueesta, jonka 23:sta pelaajasta peräti seitsemän pelasi viime kaudella Saksassa. Tänään tosin tarvitaan apua myös Kreikalta, sillä Norsunluurannikon voitto jättäisi Japanin alkulohkoon Kolumbia-ottelun tuloksesta riippumatta.

Sapporoa ja futista Facebookissa kello 23 alkaen.

Tilanne 24.6. ennen päivän pelejä:

  1. Fuller’s ESB, ENG 4,3 (3 ääntä)
  2. Schneider-Weisse TAP 4, GER 4,3 (3 ääntä)
  3. La Trappe Dubbel, NED 4,0 (2 ääntä)
  4. Brooklyn Lager, USA 4,0 (1 ääni)
  5. Baltika 4, RUS 2,5 (2 ääntä)
  6. Peroni Nastro Azurro, ITA 2,5 (2 ääntä)
  7. Coopers Pale Ale, AUS 2,0 (2 ääntä)
  8. Estrella Damm, SPA 2,0 (2 ääntä)
  9. Xingu, BRA 2,0 (1 ääni)
  10. Hite, KOR 1,5 (2 ääntä)
  11. Mythos, GRE 1,5 (2 ääntä)
  12. Corona, MEX 1,0 (2 ääntä)