Category: Muut

MM-ennakossa Keisari 66 ja Suomi

Keisarin 66 on tehnyt sen, mitä Suomen jalkapallomaajoukkue ei. Läpimurron.

Kuuskutonen ei ole ensimmäinen erinomainen suomalainen pale ale, Suomen markkinoilla vielä joku aika sitten kovin harvoin nähdyn oluttyypin edustaja. Mutta se on ensimmäinen erinomainen suomalainen pale ale, jota saa joka puolelta maata. Ja ennen kaikkea edullisesti.

Periaatteessa kuka tahansa voi korvata normibissensä – tai ainakin yhden niistä – kuuskutosella. Ja siitä se lähtee, maistamisesta. En tiedä, miten paljon 66 on avannut kansan makusilmuja oluen vivahteille, mutta veikkaan että ainakin vähän. Ja se on paljon.

Suomalaisesta jalkapallosta tällainen tasainen ja laadukas perussuorittaminen puuttuu. Kovia elämyksiä on jaettu: 3-3 päättynyt Suomi-Saksa-karsintamatsi vuonna 2008 oli ehkä hienoin jalkapallokokemukseni. Suomi pelasi tasapäisesti ja luovasti maailman huippua vastaan ja Olympiastadion eli mukana. Tai miksei myös Gijonin ihme.

Vaiko sittenkin Turkki-Suomi-karsinta 1998:

Mutta kun suoritusvarmuus puuttuu, eli pikkumailta ei viedä pisteitä aina ja isoilta ainakin toista himassa säännöllisesti, niin eipä päästä kisoihinkaan.

EM-kisakarsinnassa Suomi sai ”unelmalohkon”. Mikä meinaa sitä, että vähintään yksi kolmikosta Kreikka, Unkari ja Romania pitää jättää taa, mieluiten kaksi. Kreikka meni juuri MM-kisojen alkulohkosta jatkoon, Romania on Suomelle kova vastus, vaikka vähän konttaileekin, Unkari ehkä samaa tasoa kuin Suomi tai hiukka heikompi. Eikä Pohjois-Irlantikaan ainakaan kotonaan taida heittopussi olla.

Että ehkä ei kannata henkeä pidättää nytkään, vaikka sauma on olemassa.

Illan matseihin, tällä kertaa ilman aasinsiltaa, josta väistämättä tulisi niin pitkä ja hutera, ettei sille eläinparkaa arvaisi usuttaa kulkemaan.

Keisarin nimikkomatsiksi nimetty Argentiina-Nigeria on hyvä valinta, sillä panosta riittää: Tasurilla Nigeria varmistaisi jatkopaikan, voitolla lohkovoiton. Tappio taas avaisi ovet Iranille, jonka pitäisi kuitenkin voittaa kisoissa pahasti pettänyt Bosnia-Hertsegovina.

Myöhäisillan peleistä Sveitsin ja Ranskan pitäisi kaiken järjen mukaan selvitä suuremmin hikoilematta jatkopeleihin. Mutta yllätyksiähän tulee…

Argentiina-Nigeria Facessa klo 19.

Tilanne 25.6. ennen päivän pelejä:

  1. Fuller’s ESB, ENG 4,3 (3 ääntä)
  2. Schneider-Weisse TAP 4, GER 4,3 (3 ääntä)
  3. La Trappe Dubbel, NED 4,0 (2 ääntä)
  4. Brooklyn Lager, USA 4,0 (1 ääni)
  5. Baltika 4, RUS 2,5 (2 ääntä)
  6. Peroni Nastro Azurro, ITA 2,5 (2 ääntä)
  7. Coopers Pale Ale, AUS 2,0 (2 ääntä)
  8. Sapporo, JPN 2,0 (2 ääntä)
  9. Estrella Damm, SPA 2,0 (2 ääntä)
  10. Xingu, BRA 2,0 (1 ääni)
  11. Hite, KOR 1,5 (2 ääntä)
  12. Mythos, GRE 1,5 (2 ääntä)
  13. Corona, MEX 1,0 (2 ääntä)

Tietoisuuden ovet – olutvinkeitä aloitteleville

Joskus kauan kauan aikaa sitten minulta toivottiin olutneuvoja aloittelijoille. Tuskin vuosi kului ja tässäpä näitä nyt on! Prosessi oli kitkainen, vaikka käytin liukasteena kohtuulliset määrät maukasta olutta.

Ongelma on, että enhän minä oikeasti osaa sanoa, millaista olutta kannattaisi kokeilla, jos kokeileminen sattuu kiinnostamaan. Mutta voin teeskennellä, koska palvelujournalismi on päivän sana.

Koska kirjoitus on pitkä kuin tarina suomalaisesta viinapäästä, olen lihavoinut suositeltujen oluiden nimet tekstissä. Ne, jotka olemme blogissamme arvioineet, olen myös linkittänyt kyseiseen arvioon.

Mutta ensiksi MUUTAMA PERUSJUTTU OLUESTA.

Olut tehdään käytännössä kolmesta raaka-aineesta: vedestä, mallastetusta ohrasta ja humalasta. Ja tietenkin hiivasta, joka tekee varsinaisen taian, muuttaa sokerisen ohraliemen ihanaksi, mukavan alkoholipitoiseksi ihmisilon lähteeksi… Öh joo pysytäänpäs asiassa. Siis neljästä pääraaka-aineesta, lisäämme kuin Espanjan inkvisitio.

Vesi on vettä, toki sen ominaisuudet kuulemma voivat vaikuttaa olueen kovastikin, mutta jätetään vesi tässä väliin, kun en saloihin ole itsekään vielä kunnolla perehtynyt.

Mallas on tavallaan oluen lämmin vartalo. Mallastaminen tarkoittaa suurin piirtein sitä, että ohranjyvät pannaan ensin itämään sopivissa olosuhteissa ja sen jälkeen itäminen keskeytetään kuivaamalla jyvät. Mitä lämpimämmässä ja mitä pitempään jyviä kuivataan, sitä tummempaa mallasta ja vastaavasti olutta saadaan. Mallastaminen möyhii ohran tärkkelyksen ja aktivoi entsyymit, jotka sitten mäskäämisessä pilkkovat ohratärkkelyksen liukoiseksi sokeriksi. Mäskääminen tapahtuu karkein piirroin näin: Rouhitusta maltaasta ja vedestä sekoitettua puuroa pidetään lämpimässä vedessä tietty aika – vaikkapa puolitoista tuntia. Tuloksena on selvästi makeaa lientä, josta maltaan jämät siivilöidään pois. Mitä enemmän mallasta, sitä enemmän sokeria ja lopulta alkoholia oluessa.

Ja toki on niin, ettei mallas aina ole välttämättä ohrasta, ainakaan kokonaan. Vehnäoluet tehdään nimen mukaan osin vehnämaltaasta ja ruismallasta käytetään myös silloin tällöin eri oluissa.

Jos mallas on kroppa, niin humala on aivot. Alunperin humalaa alettiin lisäämään olueen säilymisen edistämiseksi – ja siinä se toimii edelleen. Nyt se on myös olennainen osa sitä, minkä käsitämme olueksi. Humalatonta olutta voi testata esimerkiksi hörppimällä perinteistä sahtia.

Humala on se juttu, joka tuo olueen katkeruuden. Katkerot saadaan irroteltua, kun humalat lisätään olueen keittovaiheessa. Keiton lopussa voidaan heittää mukaan toinen satsi, josta ei ehdi juuri katkeroa irrota, mutta humala-aromia kyllä. Humalan tuoksu ja maku vaihtelee kovasti, mutta esimerkiksi monissa nykyään ”piireissä” muodissa olevissa jenkkityylisesti humaloiduissa ale-oluissa humala on sitruksista tai ehkä männynneulaset mieleen tuovaa. Perinteisessä bulkkilagerissa humala ei varsinaisesti maistu, kuten ei kauheasti hienoissa pilseissäkään – joissa taas katkerohumalointia voi olla kovastikin.

Mutta hetkinen! Mitä ovat alet, lagerit, pilsit sun muut? No, pils on lageria. Ei varmaankaan selventänyt asiaa, mutta on totta.

Ale ja lager -jaolla pääsemme hiivahommiin. Hiivaa voisi kai sanoa vaikka sieluksi, jos tätä heikkoa metaforapeliä haluaa vielä jatkaa. Ehkä tämä riittää sitä lajia. Oluthiivakantoja on vaikka kuinka paljon, mutta perusjako on ale ja lager. Voidaan puhua myös pinta- ja pohjahiivaoluista, mikä vähän hämää, koska pohjalle hiiva joka tapauksessa lopulta putoaa. Sitten on villihiivaoluita, kuten belgialaiset lambicit, muttei niistä nyt sen enempää.

Ale on yksinkertaisesti olutta, jonka käyttämiseen on käytetty lämpimässä (huoneenlämmössä, vähän päälle tai alle) toimivaa hiivaa ja lager taas olutta, joka on käytetty viileässä viihtyvällä (kellarilämpö tai ehkä hiukan enemmän, siksi lager) hiivalla. Molemmat voivat olla tummia tai vaaleita, alkoholipitoisuudeltaan vahvoja tai mietoja, rauhallisesti tai rankasti humaloituja. Kenties jonkinlainen nyrkkisääntö on, että alekäyminen tuottaa yleensä vankempia, runsaampia ja hedelmäisempiä oluita ja lagerkäyminen taas vähäeleistä ja raikasta kamaa. Tämä nyrkkisääntö ei oikeasti päde täysin, sillä esimerkiksi monet pale alet (vaalea, kevyt ja maltillisen alkoholipitoinen olut) ovat perin kuivia, suoraviivaisia ja raikkaita.

Mutta sitä siis meinaa ale ja lager. Kaikki isojen ”suomalaisten” panimojen perustarjonnan oluet ovat lagereita. Lukipa kyljessä sitten koffia, sandelsia, jouluolutta tai tuntematonta. Lageria. Okei, sikäli kun vehnäolutta on tarjolla, niin se on alea. Mutta eipä taida isoilla olla muita vehnäisiäkään, kuin Olvilta tullut Sandelsin vehnä (ja puolisuurien Laitilan ja Nokian tarjoomukset myös).

Ja nyt pehmeä siirtymä OLUTSUOSITUKSIIN. Jaan tässä suositukset muutamalla oletetulle arkkityypille.

Lähdemme liikkeelle bulkkilagerinjuojasta. Oletehenkilömme haluaa siis kokeilla jotain vähän muuta. Itse ajatettelen tyyppiä, joka juo vaikka oluen tai pari viikossa, vaikkapa saunoessaan. Tai miksei vaikka kaksikymmentäkin.

Ihan ensimmäinen suositus on, että kannattaa katsoa mitä lageria juo. Suurimmassa osassa suomalaista – ja monen muunkin maalaista – peruskuraa on nimittäin ohratärkkelystä. Siis osa ohramaltaasta on korvattu tärkkelyksellä, joka on halvempaa ja jonka sokeri on paremmin hiivan käytettävässä muodossa. Ongelma on siinä, ettei se tuo olueen mukanaan mitään makua, ainakaan hyvää. Reittausblogista suosittelen lukemaan tämän kirjoituksen, jos aiheeseen haluaa tutustua tarkemmin.

Periaatteessa täysmallasolut-maininta pullon tai purkin kyljessä takaa, ettei mukana ole tärkkelystä. Joskus (ohra)tärkkelys on mainittu myös valmistusaineissa, joskus taas ovelasti niputettu maltaan kaveriksi niin, että mainitaan vain ohra.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen lähikaupasta voi kokeilla vaikka Sinebrychoffin Vaaleaa Nikolaita tai Keisarin Lageria. Ne ovat periaatteessa hyvinkin paljon samaa kamaa kuin siinä halvimmassa sinisessä tai punaisessa purkissa, mutta hiukka paremmin tehtynä ja ihan oikeasta maltaasta. Eivätkä mitenkään kalliitakaan, itseasiassa Keisarin Lager on monesti ihan halvimmasta päästä oluita.

Alkon valikoimista helppoja on vaikkapa münchenilainen Spaten, joka on tasaisen hyvä, eikä vie jalkoja alta Karhun kippaajaltakaan. Ehkä astetta vaikeampi on Marsalkan Vaalea Luomu, josta on tullut oma suosikkini. Siinä on timakampi humalointi, siis katkerampi maku ja siltä osin se muistuttaa pilsejä, joihin lagerhenkilömme voisi seuraavaksi edetä.

Pils on lageria, siis pohjahiivaolutta. Se on kuitenkin oma alatyyppinsä, bulkkikeittoa kuivempi ja katkerampi kaveri. Tämä johtuu lajiin kuuluvasta suhteellisen reippaasta humaloinnista. Ja kun pils yleensä on muuten melko hentorunkoinen, humaloinnin tuntee ja maistaa selvästi. Näin pääsemme siis mainiosti kiinni siihen, mitä humalointi – erityisesti katkerohumalointi – on.

Lagersiepolle pils voi tuntua aluksi vähän jyrkältä, mutta siirtymä ei lopulta ole valtava. Monessa lähikaupassa ja melkein joka marketissa on hyllyssä koko tyylin kantaäiti, tsekkiläinen Pilsner Urquell. Yleensä purkki on kolmisen euroa tai vähän alle. Siitä vain kokeilemaan, kylmänä ehdottomasti. Hieman helpompi ratkaisu on Keisarin Luomupils, joka on edullinen ja hiukka Urquellia lähempänä ”tavallista” lageria. Kenties vielä helpompi on Laitilan Kukko-pils, mutta kaksi edellämainittua ovat kyllä maukkaampia, eikä Kukko oikein pilssiltä maistu, kun vertaa germaani- tai tsekkisisaruksiiin.

Toinen kokeilu-ura on mennä tummempiin. Tässäkin tsekkejä on tarjolla hyvinkin monin paikoin, etenkin Velkopopovickyn tummaa Kozelia ja Litovelin vastaavaa. Niitäkin voi kokeilla, mutta omasta mielestäni ne ovat sen verran makeita keittoja, ettei kokemus ole välttämättä järin nautinnollinen.

Palaamme siis kotimaahan ja taas Nokian Panimon Keisareihin, jotka tässä kieltämättä korostuvat. Tämä johtuu siitä, että Nokian olutta on havaintojeni perusteella aika kattavasti tarjolla ympäri maata, ruokakauppavahvuisten juomien valikoima on melko laaja, hinta on yleensä maltillinen ja ennen kaikkea laatu – etenkin hintaan nähden – kohdallaan. Nokian oluiden vuoksi harva kastelee housunsa – paitsi jos ihan ylettömästi juo – mutta ne ovat laadukasta käyttöjuomaa.

Lagerduudi voisi kokeilla Keisareista vaikkapa Müncheneria tai Kellaria. Molemmat ovat aika helppoja maisteltavia, mutta avaavat kenties vähän ovea siihen maailmaan, josta käytämme sanaa olutversumi, maltaiden maailmankaikkeus, jota tähdittää humalien myriadi… Ääh joo. Keisarin Dark ja Året Runt eivät ole oikein omaan suuhuni niin hyvin asettuneet.

Vakka-Suomen Panimon Prykmestar Schwartz on omaan suuhuni todella mainiota, mutta oikeasti tummaa, jopa hieman mämmimäistäkin. Sama pätee aika lailla Laitilan Kievari Schwartzeen, jota taitaa saada hieman useammin ruokakaupasta. Avoimin nieluin vain maistamaan, ei kannata säikähtää…

Bonustäkynä Stadin Panimon Stadin Lager, joka on aika hintavaa, mutta josta saa käsityksen siitä, miten hyvää lager voi olla.

Seuraava esimerkkihenkilömme on siiderinjuoja, joka haluaa tehdä pienen syrjähypyn maltaisemmalle puolelle. Tervetuloa, sanomme me asiaan vihkiytyneet ja alamme pohtia mitä tarjota.

Itsehän en ihan kauheasti siideripuolta tunne, mutta käsittääkseni kaikki hyvä siideri on aika kuivaa ja melko hapanta kamaa (saa korjata, jos olen väärässä). No, Belgiassa ja (pohjoisessa) Ranskassa on vahvoja olutperinteitä, joissa vallalla ovat aika lailla samat hyvät jutut.

Kuivanimakka, enemmän tai vähemmän hedelmäinen saison voisi olla oluttyyppinä myös kollegojen suositusten perusteella siiderinjuojalle aika kiva valinta. Mutta saisoneita on Suomessa saatavilla vähän. Viereisestä Siwasta ei löydy, eipä välttämättä edes Prisman pitkästä oluthyllystä.

Viime kesänä yllättävänkin moneen kauppaan napsahti porilaisen Beer Hunter’sin Mufloni Saison de Randonneur, joka upposi minuun kuin vanhaan ihmiseen. Sitä voisi suositella täysin varauksetta vaikka kenelle, mutta pitkään aikaan ei ole tätä olutta näkynyt. Kenties kesällä taas?

Alkon valikoimissa näyttää olevan tätä kirjoitettaessa yksi lajityypin edustaja, Saison Dupont Biologique. Sitä en ole maistanut (muistio itselle: maista), mutta Ratebeerissa on tykätty (Ratebeer on kansainvälinen olutmaistelijoiden arvioita massoittain kokoava sivusto. Suomalainen vastineensa on Olutopas.info, jossa muuten on kaikkea muutakin kivaa olueen liittyävää). Kolme euroa neljänneslitrasta, joten jos ei ihan sippi ole, niin kokeiluun ei sisälly valtavaa taloudellista riskiä. Eikä viemäriinkään tarvitse kaataa paljon, jos sietämätöntä on.

Otetaanpa mukaan pikkusormi pystyssä lasistaan ryystävä viini-ihminen ja katsotaan Alkon valikoimasta toinen täky, eli perinteinen Lindemansin Kriek, kirsikkaolut. Vähän kliseinen ja yllätyksetön, mutta mahdollisesti helppo sisäänkäynti olutmaailmaan, kun ”perusolutmaiset” mallas ja humala ovat vähän taka-alalla. Lageristi taas voisi tästä pahastikin järkyttyä…

Mutta kokeilepa sinäkin, tärkkelyksen ystävä!

Kahlaillaan eteenpäin. Jotenkin tuntuu, että valkoviineistä innostuva saattaisi lämmetä jollekin kivalle belgioluelle. Jotain samaa niissä on… Duvel on asiantuntevan belgin perushuttu, reipas, hiukka raaka, sopivasti sitruksinenkin. Kumminkin aika helppo. Tripel Karmeliet on Duvelia pehmeämpi, hiukkasen makeampi. Itse asiassa sellaista linnunmaitoa, että sitä uskallan yllyttää kokeilemaan kaikkien. Belgit ovat vahvoja, kuten Asterixinsa lukeneet tietävät. 8,5 prosenttinen olut sopii viinintissuttelijalle, mutta goldecapin kaateluun tottuneen kannattaa hiukan hidastaa. Belgioluissa on muun mainiouden lisäksi se hyvä puoli, että niitä on vähän helvetin paljon. Jos maistuu, niin maisteltavaa riittää.

Ehkäpä viini-ihminen, etenkin punasellainen, voisi kokeilla suoraan jotain kovaa kamaa. Mahdollisesti vahvaa, tummaa ja vivahteikasta. Ja maistella kuin rotevaa, hämmentävää punaista viiniä?

Jaa-a, toimisikohan noin? Mene tiedä. Mutta jos joku haluaa kokeilla, niin vaikkapa Alkon valikoimissa – ainakin toistaiseksi – oleva tanskalaisen Amagerin Hr. Fredriksen on todella tymäkkä, monipolvinen ja hitaasti nautittava kokonaisuus. Katkerakin toki, suorastaan karvaskin. Ja kallis, litrahinta huitelee reilusti yli 15 eurossa.

Foundersin Imperial Stout saattaa olla hieman makeampana ja suoraviivaisempana helpommin lähestyttävä.

Mutta tähänkin löytyy Alkon valikoimista edullinen kotimainen vaihtoehto, joka ei ole ollenkaan huono. Tai oikeastaan kaksi. Koffin Portteri tai yhdysvaltalaisen Brooklynin kanssa yhteistyössä tehty Two Tree Porter ovat mainioita, vaikkakin aiemmin mainittuja mustia pirulaisia hieman yksioikoisempia juomia. Ja näiden kanssa selviää alle kolmen euron pullo. Myöskin Sakun Porter on aika hyvä, hiukka makeampi ehdokas. Se voisi olla lagerhenkilöllekin hyvä vaihtoehto.

Nyt hei muuten meinaamme unohtaa vehnäoluet kokonaan! Kyseessä on aleoluiden laji, jonka maltaista puolet tai enemmän on vehnää. Humalointi on yleensä hyvinkin maltillinen. Suurimmalle osalle on luonteenomaista ainakin jonkinlainen annos banaania tuoksussa ja maussakin.

Itse asiassa vehnäkeitto on aika kaukana perusbissestä, minkä vuoksi se voi olla vähän hankala pala koffittelijalle. Toisaalta humalan puraisun maltillisuus ja vehnäinen pehmeys poistavat paletista pari ”perusoluen” elementtiä, joita vaikkapa siiderin killittämiseen tai viinin haisteluun hurahtanut vierastaa. Toki sitten on sitäkin – saksalaista – vehnää, jossa alussa hapokkuus ja humalointi raippaavat kivasti ja maku on muutenkin jopa kuivakka.

Vehnäoluen hyvä puoli on se, että kokeilu on nykyään helppoa ja halpaa. Laitilan Kukko-sarjan vehnä tuli kauppoihin hiljan, kuten myös Olvin Sandels Vehnä. Mielestäni kumpikaan ei kepitä Keisari Elowehnää, joka yleensä irtoaa myös alle kahden ja puolen euron purkki. Marsalkka Luomuvehnä on ehkä ruokakaupan kamasta oma suosikkini, vaikka hieman Elowehnää tyyriimpi onkin. Järkiään nämä alle monopolirajan jäävät vehnät ovat pehmeää ja helposti juotavaa tavaraa. Kiintoisa poikkeus on Suokin Panimon Piper Wit, joka on kyllä vehnää sekin, mutta belgialaista varianttia. Tämän sarjan perustiili on Hoegaardenin Witbier, jota monopoli myy 3,50 eurolla. Molemmat ovat perusvehnää terävämpiä, enemmänkin sitruksisen raikkaita kuin ihanan pehmeitä.

Alkon valikoimissa on yleensä ainakin pari-kolme saksalaista vehnäolutta, joiden laatuun voi melko huoletta luottaa, eikä hintakaan useimmiten ole pahimmasta päästä. Schneider Weissen Tap 4 on keskimääräistä vehnää vahvempaa, muttei muuten mitään raakaa kamaa. Saman firman Unser Aventinus taas on vehnäbock, alkolipitoinen ja muutenkin runsas ja monipuolinen juoma. Weihenstephaner Hefeweissbier taas on jo ikoni, jonkinlainen hefen prototyyppi: Virheetön ja pehmeä.

Mut aah, sanos Tsiikki, sanoi turkulainen. Mennäänpä kohti loppua, sillä tunnen kuinka vauhti kiihtyy. IPA on ollut sen verran pinnalla piireissä, että tämän kolmikirjaimisen akronyymin lienee kuullut moni, joka ei sitä ole kuitenkaan maistanut.

Sehän tulee sanoista India Pale Ale. Siis pale ale, joka on käynyt mutkan Intian kautta. Jostain syystä pale aleen ei kuitenkaan viitata kirjaimin PA, vaikka american pale ale onkin APAa.

Tämä tuskin selvensi, joten lähdetään pale alesta. Nimensä mukaan vaaleaa aleolutta. Suomesta saatavat nykyversiot ovat yleensä melko katkeria, monesti myös humalan makuisia ja tuoksuisia aika hentoja ja raikkaita, maltillisen alkoholipitoisia oluita. Kun tähän laitetaan eteen american, puhutaan periaatteessa selkeämmin jenkkihumaloiduista – sitruksen tai havun tuoksuisista ja makuisista – oluista, mutta oikeastaan linjanveto on vähän hankalaa. Ja sitten peribrittiläinen bitter on aika lailla samaa kamaa, tosin yleensä aromihumaloinniltaan paljon maltillisempaa.

No joo, ehkä helpompi maistaa kuin yrittää ymmärtää tätä selitystä. Viime vuonna markkinoille jysähtänyt Nokian 66 -APA on oikeasti helvetin hyvä olut. Ja on halpa. Ja on melko varmasti lähikaupassakin. Muttei ole välttämättä normilageriin tottuneelle kovin helppo pala. Humala lyö aika lailla, eikä maltaisuudesta paljon ole tietoa, mikä voi vetisyydeltäkin tuntua. Kannattaa maistaa avoimin mielin. Kuuskutosessa on sitäpaitsi ollut viimeaikoina aika paljon laatuheittoa, joten senkin takia kannattanee testata uudemman kerran vaikkei heti uppoaisikaan.

Enpä tiedä, siideri-ihmiselle tai vaikka valkkarinnautiskelijalle 66 voi olla helpompikin tikki, juurikin sen vuoksi, että tietty perusbisseys puuttuu. Kenties vielä loivempaan ylämäkeen olutvuorelle voi kivuta vaikkapa Brewdogin Punk Pale Alen avulla. Siinä nimittäin on raikas ja hedelmäinen olut, eikä mitenkään kovasti aggressiivinenkaan. Sitä, kuten myös Foundersin All Day IPAaa on aika hyvin saatavilla ruokakaupoista.

Näiden kanssa samaa, maistamisen arvoista sarjaa, ovat Muflonin Pale Ale ja IPA. Ja miksei toki Stadin Panimon APA tai Suomenlinnan Panimon Coyet Ale, joka on sitten enemmän brittityylistä tavaraa.

Kas, huomasitteko? Lipsuimme tuossa jo IPA:n puolelle. Koko homma sai nimensä mukaisesti alkunsa, kun britti-imperiumia palveleville herrasmiehille piti saada Intiaan ja myöskin matkan varrelle kunnon bischoshofenia. No, purjelaivalla aikaa tietty tuhraantui kuukausikaupalla, eikä kylmätiloja tunnettu. Mutta kun ale keitettiin kera runsaiden humalien ja käytettiin reippaan alkoholipitoiseksi, saatiin hyvin säilyvä olut. Jonka siemailu myös epäilemättä virkisti siirtomaaherran sielua, kun kantajien ruoskiminen kävi välillä raskaaksi.

No joo, se historiasta. Nykyisellä IPAlla kun enimmäkseen ei ole noiden aikojen kanssa muuta yhteistä kuin kohtuullinen alkoholipitoisuus ja voimakas humalointi. Nykyinen – hyvin voimakkaana jyllännyt ja jylläävä – IPA-muoti on tietenkin peräisin Yhdysvaltain laatuolutvallankumouksesta jostain seiskeet-kasikeetluvulta tjsp.

Nyt IPAssa arvostetaan voimakkaan katkerohumaloinnin lisäksi runsasta aromihumalointia, joka – ironista kyllä – on parhaimmillaan melko lyhyen aikaa pullotuksen jälkeen.

Aiemmin mainitut IPAt ovat kuitenkin aika lähellä APAaa, juurikin siksi että niissä on vain ruokakauppasopivasti alkoholia. Seuraava askel IPA-polulla voisi olla vaikka Brewdogin kuuluisin olut, Punk IPA, jota saa nykyään Alkosta kolmella ja puolella pullo. Se on nykymuodossaan oikeastaan lähinnä raikas ja kukkean hedelmäinen, ei mikään raisu humalaori.

Astetta vahvempaa tavaraa on Brooklyn Breweryn East India Pale Ale, jossa on enemmän alkoholia mutta vähemmän hintaa. Green Flashin West Coast IPAsta taas saa jo hyvän käsityksen kunnon humalaruoskinnasta, mutta hinta on lähellä kuutta euroa pullolta. Sitä paitsi jenkkitavarassa humaloinnin tuoreus ei yleensä ole ihan parhaimmillaan.

No mutta onneksi Suomessakin tehdään hyvää IPAa ja paria niistä Alko jopa myykin. Suomenlinnan Panimon Hoppe IPA on kohtuuhintainen, enemmän perinteiseen brittityylin suuntaan kumartava hallittu ja maukas kokonaisuus. Tuoretta jenkki-IPA meininkiä taas voi imaista Muflonin CCCCC:stä, joka vain on niin suosittua tavaraa, että on aika usein ainakin pääkaupunkiseudun Alkoista lopussa.

No niin, eiköhän näillä halutessaan alkuun pääse. Ehkä tällaisten pitkien kirjoitusten lukemisen sijasta kannattaa maistella enemmän. Ja kysyä kaverilta.

Olutoppaan taulukko voi olla myös avuksi. Tai sitten vaikkapa Tuopillinen-blogin hauska Keissin hinnalla olutharrastajaksi -kirjoitus. Ja sitten kun hoksaa, mistä tykkää, voi lukea meidän blogimme tyyliluokituksen ja alkaa kahlata mieluisia läpi…

Olutta maistellessa kannattaa mahdollisuuksien mukaan ajaa alas ennakko-odotukset siitä, miltä juuri lasista suuhun kohta valuva juoma maistuu. Voi nimittäin maistua melkein miltä vain. Aamuyöhön aistein avoimin vain.

Ja jos ei olut maistu vaikka yrittää tai jos peruspirtelö edelleen miellyttää eniten, niin siitä vaan. Ei tämä ole vakavaa.

Uusi vuosi, jokunen uuden luudan pyyhkäisy

Vuosi on täynnä ja blogi kehittyy. Ainakin me pidämme sitä kehityksenä. Alunperin tarkoituksena oli pitää arvostelut lyhyinä ja simppeleinä sekä kuva kauniina. Koko homma pelkistettynä.

No, mukaan tulivat pidemmät jutut, kotiolutpuuhailu sun muuta. Oluttyylien tägäyksessäkin on menty vapaasti ja epäsystemaattisesti. Siihen tulee nyt loppu. Tavallaan. Olemme nyt tehneet oman – vapaan ja epäsystemaattisen – oluttyyliluokituksemme. Se tulee yhdeksi nappulaksi yläpalkkiin.

Toinen uusi yläpalkin nappula on nimeltään Artikkelit. Sen alle tulee pidempää kamaa, joka ei mene ihan perusarvostelukategoriaan.

Ja kenties jotkut ovat huomanneetkin, että oikeaan palkkiin on napattu päivittymään jokunen muu mainio olutblogi. Kovin monta ei toistaiseksi ole mukana. Lisää löytää esimerkiksi täältä tai täältä. Czech out, sano erotuomari!

Ensimmäisen vuoden parhaat

Kaunis humala aloitti vuosi sitten. Nyt on aika katsoa, mitkä olivat ensimmäisen vuotemme kohokohdat. Jutun kuvituksena Varangin vuonon yöttömässä yössä kuvattu – sinällään vaatimaton – Frydenlund Fatøl. Tämä siis valittiin Vuoden kuva -äänestyksen parhaaksi.

Mutta seuraavaksi meidän suosikkimme ensimmäisen vuoden aikana blogissa arvostelluista oluista.

Lasse

Paras kotimainen: Plevna Siperia Imperial Stout (”Tuoksu antaa ymmärtää ja maku ymmärtää antaa.”)

Paras maitokaupasta: Fuller’s Wild River (”…raikas ja tasapainoinen olut, joka ei kaikesta trenditietoisuudestaan huolimatta ole unohtanut juuriaan…”)

Paras ulkomainen: Mohawk Extra IPA (”Vaatimattoman etiketin takaa kuoriutuu todellinen oluthelmi…”)

Sammeli

Paras kotimainen: Saimaan juomatehdas Marsalkka vaalea luomu (”…varsin nautinnollinen ja reippaasti – joskin hyvin kuivasti – humaloitu olut.”)

Paras maitokaupasta: Mufloni Saison de Randonneur (”Retkimukissa vaahtoa kuohahti reippaasti ja vaalea kerros juoman pinnalla hetken viipyilikin. Tuoksu oli happaman belgihumalainen.”)

Paras ulkomainen: Dugges Hopblack (”Suoraviivainen ja raisu, mutta eittämättä loistelias olut.”)

Paljonko Alkon oluesta on veroa ja paljonko katetta? Monopolaattori kertoo!

Kaunis humala ylpeänä esittää: Monopolaattori!

Kyseessä siis on laskin, joka kertoo Alkossa myytävän oluen hinnan jakauman, kunhan siihen syöttää hinnan, alkoholiprosentin ja pakkauskoon. Kuten asiaan perehtyneet tietävätkin, Alkon hinnanmuodostus on laskettavissa monopolin julkisista Valikoimaanotto-ohjeista.

Mutta enää ei tarvitse ynnäillä!

Oletuksena laskimessa on Brewdogin Punk Ipa. Ainakaan toistaiseksi laskin ei huomio pienpanimoiden alkoholiverohelpotusta, sillä suomalaispanimoiden tuotantomääriä emme löytäneet. Jos joku tietää hyvän lähteen, niin kertokoon.

Palautetta kaipaamme systeemin toimivuudesta ylipäätään.

Monopolaattori

Myyntihinta 3,52 euroa

Ostohinta*

1,37 euroa

Kate

0,89 euroa

Pantti

0,10 euroa

Alkoholivero

0,58 euroa

Arvonlisävero

0,68 euroa

Syötä tuotteen tiedot

Hinta euroina:
Alkoholiprosentti:
Koko litroina:
Pakkaus: Pullo
Tölkki

* ns. ”hinta myymälän takaovella” joka sisältää muun muassa kuljetukset

Pienpanimot saavat alkoholiverosta alennusta, joka on tuotantomäärästä riippuen 10-50 prosenttia. Tätä ei ole tässä laskimessa huomioitu.

Kaavat: alko.fi (pdf)

Oluen kuvaaminen ja Beavertown 8 Ball

Tässä poikkeuksellisesti pieni kurkkaus kulissien taa. Eli ensin olutarvio, sitten lyhyt selostus siitä, miten tämän kuvasin ja miten kuvaan olutta ylipäätään.

Kasipallon päälle tulee maltillisesti sitkasta vaahtoa. Sumuisaa soppaa, ruskean oranssia. Mukava havuhumalan pölähdys nenään.

Ja siemaisu: on niitä oluita, joista heti tietää, että nyt osuu ja voi pojat että tämä ruis-IPA on sellainen, eipä. Humalaa on karvaaksi kääntyvänä havumetsän ja greipin kädenlyöntinä sekä koko kuplettia kepeästi ruoskivana katkerona. Mutta onpa kroppaakin sen verran, että homma pysyy tasapainossa. Ja siltikin aika raikkaana. Ihan aavistuksen makeaa, pientä hauskaa kihelmöintiä jää kieleen ja siinä jotain kotoisan ruisleipämäistä (mikä voi olla kuvitteluakin). Jälkimaku mukavan karvas; ei suuta kuivaava vaan enemmän inasen makea.

Huippukamaa. Join ehkä hieman yli kymmenasteisena.

Ja se kuvaus. Tällä kertaa kuvausjärjestely oli kevyemmästä päästä. Olen harrastanut valokuvausta pitkään, mutta tällaista olutkuvaukseen vertautuvaa esine-, ruoka- sunmuutakuvausta en oikeastaan ollenkaan, ennen kuin aloin oluträpsyjä ottaa joskus puolitoista vuotta sitten.

Yritän näihin yleensä löytää jonkun jekun, toisinaan onnistunkin. Toinen pyrkimys on pitää homma yksinkertaisena: siis ettei kuvassa ole turhia elementtejä. Kolmas – jota joudun edelleen jatkuvasti opettelemaan – on kunnollinen, tunnelmallinen valaisu, joka ei aiheuta ikäviä heijastuksia lasista.

Vissiin jossain olutoppaan foorumilla puhuttiin joskus tästä blogista olutpornona. Se on kohteliaisuus. Siihen(kin) pyrimme.

Beavertown oli siis aika yksinkertaisesti järjestetty homma: Jungin Symbolit: Piilotajunnan kieli taustaksi ( koska Kasipallon etiketissä on hämärä pyramidi/kaikkinäkevä silmä -kuvitus), otsalamppu juomalasiin ja juomalasin sisään talouspaperi tötteröksi. Näin lasin kylkeen tulee kiva valopilari, eikä ikävän terävä valopiste. Leivinpaperi on itse asiassa vielä parempi. Kattolampusta valot pois ja kuvanottoon. Toki valoa on hyvin vähän tuolla tavalla ja kameran, puhelimen tai muun kuvauslaitteen pitää olla jalustalla tai muuten tuettu.

Jos yhden perusohjeen saa antaa, niin annan kaksi: 1) katso, että kohde on valossa 2) tsekkaa vaikka koekuvalla tausta: siivoa pois häiritsevät asiat tai vaihda kuvauspaikkaa, jos se ei onnistu.

Ai niin. Vielä kolmas ohje: Jos tykkäät kuvaamisesta niin kuvaa!

Eka kerta

Eka kerta on herkkä juttu. Jännittää. Ei uskalla heittäytyä. Tarkkailee itseään ikään kuin ulkopuolelta: Teenköhän nyt oikein? Teenköhän nyt kuten sillä videolla, jonka netistä kerran löysin? Olenko riittävän…

Ei kun hei. Nyt loppuu tämä tyhmä läppä. Vaikka panohommista on kyse, niin yritän työntää sordiinon tirsk-tuuttaimeeni. Niin epäluonteenomaista kun se onkin.

Eli tekaisimme omaa olutta ihan mallastetuista ohrista (1 kg pils, 1 kg pale ale ja 100g cara), humalista (chinook katkerona, cascade ja centennial aromina) sekä hiivasta ( dry ale ) ja vedestä (mäskäyksen alussa n. 8 litraa). Menetelmänä oli pussimäskäys, kipattiin siis maltaat tuollaiseen kertavaippojen pesuun tarkoitettuun kestopussiin.

Mitä tästä sanoisi. Ehkä sen, että tavallaan homma oli jopa odotettua helpompi, mutta myös työläämpi. Aikaa menee reippaasti, paitsi mäskäämiseen ja keittelyyn, tietenkin myös putsailuun. Yllättävän vähillä vehkeillä pärjäsi, juurikin tuon pussimäskäyksen vuoksi. Siksipä jäi kokeilematta vierteen huuhtelu, mitä nyt puolisentoista litraa laitettiin lopuksi lämmintä vettä pussin läpi.

Lopputulos on mielestäni lopulta ihan kelpo pale ale. Ei tajunnanräjäyttävää, mutta oikein kivaa juotavaa. Parhaiten onnistuimme tuoksussa, joka on oikein pirtsakan humalankukkea. Itse olut voisi olla hiukka heleämpää, vaahto on ihan nättiä tiheää ja vaaleaa kamaa. Maku on hyvä, tosin lyhyt ja loppupuolella on joku vähän epämääräisempi hiukka öljyinen pyörähdys. Jälkimausta ei kauheasti voi puhua, enemmän vetiseksi vetää.

Aika liki Keisarin 66:tta, mikä luonnollisesti on hyvä juttu. Jos tätä ja 66:tta olisi kaupassa samaan hintaan, niin Keisaria kyllä tulisi varmaan ostettua…

Kokemus oli kuitenkin hyvä ja suositeltava. Käytössämme ollut 10 litran kattila tosin osoittautui varsin naftiksi, mutta tarkoitus on tehdä sillä toinen erä viikonloppuna. Tällä kertaa tähtäimessä on jotain porter/stout/imperial stout linjalta. Katsotaan mitä oikeasti tulee…

Ja loppuun vielä video ekasta kerrasta, jos nyt jotakuta sattuu kauhuleffat kiinnostamaan. Aiheesta lisää myös Vihreän Langan -sivuilla.

Brew Dogs (ja Green Flash Le Freak)

Brew Dogs on skotlantilaisen Brewdogin perustajien Martin Dickien ja James Wattin amerikkalaiselle Esquire-kanavalle tekemä seitsemänosainen televisiosarja, jossa käydään läpi amerikkalaista craft beer -skeneä seitsemässä kaupungissa.

Ohjelmaa voisi ehkä luonnehtia olutmaailman Top Geariksi, sillä sarjassa riittää vauhtia ja viihdettä niin paljon, että sisällön onttous saattaa jäädä jopa huomaamatta. No toisaalta, mitä muuta amerikkalaiselta tv-viihteeltä voisi odottaa? Sama vaivasi osittain myös Discovery-kanavan muutaman vuoden takaista Brew Masters sarjaa, jossa sentään keskityttiin yhteen asiaan per jakso ja koko sarjakin pyöri lähinnä Sam Calagionen ja Dogfish Head Breweryn ympärillä.

Brew Dogsissa ei sen sijaan keskitytyä mihinkään muuhun kuin olueen ja muuten mennään vauhdilla jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Jokaisessa jaksossa vieraillaan panimossa, maistellaan paikallisia oluita sekä muita herkkuja ja yritetään käännyttää craft beer -neitsyitä oluen ystäviksi. Joka jaksossa pannaan myös yksi satsi jotain kyseiselle paikalle (ainakin Dickien ja Wattin mielestä) ominaista olutta.

Tämä erilaisten ja omituisten oluiden paneminen on sarjan parasta antia, mutta se esitellään yleensä vähän liian ylimalkaisesti, että esimerkiksi kotipanija saisi mitään erityistä irti.

Se on tietysti piristävää, ettei sarjassa (alkutunnaria lukuunottamatta) mainosteta Brewdogin omia tuotteita vaan esitellään ainakin näennäisen kattavasti Amerikan parhaimmistoa. Kuten sandiegolainen Green Flash Brewery, jonka Le Freak oli yksi monista sarjaa katsoessa juomistani oluista.

Kyseessä on poikkeuksellisen hyvin onnistunut trippelin ja ipan hybridi, jossa molemmat puoliskot ovat selvästi tunnistettavissa ja siksi niin hienossa tasapainossa. Olut on myös miellyttävän helposti juotavaa, sillä se ei mene niin makeaksi kuin yhdeksän prosenttiset yleensä.

Palataan vielä sen verran Brew Dogsiin, että edellähän tuli paljastettua ohjelman paras puoli: hyvä tekosyy juoda hienoja oluita ja mahtava tapa innostua entistäkin enemmän olutmatkasta Amerikkaan.