Category: Oluet

Käsityö, kallis työ – Alkon kotimaiset spessut

Moneskohan käsityöolutvalikoima Alkoissa on nyt? Ehkä liian mones. Juttu tuntui hiukan vanhalta jo toisella kerralla. Siihen on pari syytä.

Ensimmäinen on se, että parhaat oluet ovat niitä, joita ostetaan uudestaan. Kerta kerran jälkeen. Näistä käsityöoluista monet menevät oluiden taivaaseen kertaesiintymisen jälkeen. Toinen syy on se, että aiemmilla viikoilla on ollut kaupan turhan paljon sellaisia oluita, joita ei olisi muutenkaan ostanut toiste. Mikä tekee kolmannesta ja suurimmasta syystä entistäkin vakavamman. Ja tämä syy on hinta. Hinta on nimittäin lupaus. Jos litrahinta solisee lähellä kahtakymppiä, olutentusiasti odottaa aivan saatanan hyvää soppaa. Ja pettyy, jos saa pelkkää hyvää.

Varmasti korkealle hinnalle on hyviäkin syitä, mutta sikäli kun minä maksan, syyt eivät oikeastaan kiinnosta.

Siksipä alistamme käsityöoluet varsin tylyyn testiin. Kaikki tietävät, ettei Alkon olutvalikoima ole suurin tai edullisin mahdollinen. Mutta pärjäävätkö käsityöoluet edes muille Alkon valikoiman oluille? Ja varsinkin, pärjäävätkö ne samanhintaisille oluille?

Ensiksi lasiin se, jonka nimi kipeimmin kaipaisi tiivistämistä: Saimaan Home Brewer’s Special Copper Mallet Red Ale. Kaunis punaruskea ja sameahko. Vaahto putoaa äkkiä. Makea tuoksu, jossa hiukka hedelmää. Mukavasti mallasta, humalaa… Riittävästi kroppaa ja hiukka jälkikuivuntaa… Aika hyvä! Nätti ja aivan maukas bisse, jossa vähän rauhallisempikin humalointi riittäisi.

Käsityöolueksi Saimaan neljän euron hinta ei ole vallan paha. Alkon valikoimassa samanhintaista bisseä riittää, mutta punaista alea sen verran vähän, että tilausta voisi olla. Jos tätä myytäisiin vaikka 50 senttiä halvemmalla, voisipa tulla ostettua toistekin. Tietenkin neljällä eurolla saa parempaakin, vaikkapa puoli litraa Fullersin ESB:tä.

Prykmestar Saazer Pils avaa pelin imelän hedelmäisellä tuoksulla, jossa on tuhdisti yleensä huomattavasti hienovaraisempaan rooliin jätettyä Saaz-humalaa. Miksi ihmeessä tätä myydään pilssinä? Tuhti humalointi nimittäin peittää tsekkityylille ominaisen maltaisuuden ja makeus taas estää saksalaistyylisen raikkauden. Omaan suuhuni istuu makeuden vuoksi muutenkin huonosti.

Osansa on sillä, etten oikein ymmärrä, miten tätä pitäisi tulkita: pilssinä ei ainakaan toimi, ipaksi on ehkä vähän turhan löysää eikä tavallaan onnistuneesta aromihumaloinnista huolimatta tästä ole apaksikaan, kun sekä Amerikka että ale puuttuvat. Vitonen on kertaluontoisesta erikoisuudesta ihan kohtuullinen hinta, mutta jos pilssiä haluaa, kannattaa ostaa vaikka selvästi halvempaa Weihenstephaneria tai Urquellia.

Jostain syystä näihin käsityöviikkoihin tuntuu kuuluvan olennaisesti se, että laadukkaiden ja tyylipuhtaiden oluiden sijaan tehdään suuri erä jotain, joka kuuluisi korkeintaan koe-eräksi hanamyyntiin. Malmgård Amarillo Triple on jenkkihumaloitu vahva belgi. Oluessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sameus ja suutuntuman paksuus tekevät tästä vähän kotiolutmaisen. Ihan kivaa hiivaisuutta ja humalointia ja makukin menettelee, mutta kokonaisuus on jotenkin raskas ja vähän vaatimaton. Aidompaa trippelifiilistä tarjoilee Alkossa La Trappe – litrahinta on sama, mutta pullokoko järkevämpi.

Iso Kallan Biere de Garde on järkevimmästä päästä näitä liemiä: Suomessa harvinainen oluttyyppi, johon ei turhaan ole alettu sotkemaan lakritsikiisseliä tai hapansilakkaa. Punaviinilasissa näyttää punaviiniltä. Tuoksu maltainen, marjainen. Maussa hyvää navettameininkiä, sopivaa kotoisaa tunkkaa. Ehkä hiukka kova pitkän päälle, kun viinaisuus alkaa tulla pintaan.

Hinta on jymäkkä yli 11 euroa litralta, mutta muut kaksi Alkon (erikoivalikoiman) biere de gardea ovat vielä kalliimpia. Lisäksi savolainen on saanut tähän sellaista kieroutta, jota muissa vaihtoehdoissa ei ole. Parempaa ei siis Alkosta saa. Tätä voisin ostaa toistekin.

Beer Hunter’s on sitten valinnut toisen tien. Valitettavasti. Kuuden euron Mufloni Doppelapfel Weizenbock on vehnäolutta, johon on kaadeltu omenaa, muskottia ja ties mitä. Ennen kaikkea kuitenkin alkoholisisältöä. Tummassa liemessä on kohtuullinen ja mukavan lämmin jälkimaku. Muuten viinaisuus jyrää ja ehkä muskotti kolauttelee vielä puumaisen karvaasti.

Tässä ei hinta ole ratkaiseva tekijä siihen, etten osta toiste. Alkon valikoimasta löytyy useampikin weizenbock. Schneider Weissen Aventinus ja Hopfenweisse ovat parhaat, muttei Weihenstephanerin Vitus kauas jää. Ja kaikki puolitoista euroa halvemmalla.

Laitilan Savu India Pale Ale on taas neljän euron tapaus. Toisaalta se on yksi esimerkki siitä, ettei savulla saa vahvasti humaloituun olueen mitään hyvää. Aika mitäänsanomaton perusipa tuhkakuppimaisella fiiliksellä. Savuipaa ei tosin juuri ole tarjolla. Mutta ehkäpä maailman parhaita savuoluita Aecht Schlenkerlarta on. Ainakin Märzeniä saa yleensä vuoden ympäri alle neljän euron per puolen litran leka.

Hiiden Pirunpelto Kivibockin ainoa vika taas on hinta. Itse bisse on maltainen, jämäkkä, hiukka makea mutta normibockia jymäkämmin katkeroitu riittävän tuhti juoma. Mutta vitonen on turhan paljon, etenkin kun Weltenburger Klosterin Asam Bock on yli puolitoista euroa halvempi ja Prykmestarin Talvibock vieläkin huokeampi. Mutta euro pois Pirunpellosta ja vakiovalikoimaan, niin ostan.

Mathildedalin Kevät on kevyt, raikas, kirkas ja vähäeleinen. Tyylikäs janonsammuttaja, mutta kalliiksi käsityöläisolueksi vähän tylsä. Teemaviikoille ilmeisen pakollinen erikoisuudentavoittelu viherkukilla jää onnistuneen hennoksi kuiskaukseksi jälkimaussa. Yli- ja ohiampuvien viritysten joukossa tämä on ilahduttava joskin melko hienovarainen tapaus. Osta Alkosta mieluummin vaikkapa Muflonin Saison de Randonneur euron halvemmalla.

Mustan virran Pistolekorsin tuoksu on hieman hiivainen ja makeahko. Nätin beige ja tiivis vaahto suojaa olutta. Terävät hiilihapot iskevät suuhun, mutta hyökkäyksen jälkeen jäljelle jää mielyttävä paahde. Pienen lämpenemisen ja väljähtymisen jälkeen hapot pehmenevät, mutta maulla ei valitettavasti olekaan enempää annettavaa. Kelvollinen portteri joka tapauksessa. Koffin klassikko on toki yli puolet halvempaa ja lähes tuplasti parempaa.

Flying Dutchmanin pitkäniminen Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA edustaa käsityökattauksen hillitympää laitaa, vaikka sekin yhdistelee kahta tyyliä eli vehnäistä vaaleutta ja ipamaista katkeruutta. Yhdistelmä on onnitunut, vaikkei tämäkään ole niin ainutlaatuinen, että saisi valkoisia tai muitakaan sukkia pyörimään jaloissa. Neljä euroa on käsityöoluiden mittapuulla melko kohtuullinen eikä 42 senttiä ole paha lisähinta, jos haluaa klassikko-wit Hoegaardenille vähän katkeramman vaihtoehdon.

Eli aika harvassa ne käsityöspessut, joita parempia ja halvempia vaihtoehtoja ei ole vakiovalikoimassa. Koko konsepti huutaa uudistamista ja tässäpä ehdotus: suhteellisen tiukasti speksattu teema. Siis vaikkapa niin, että kaikki tekevät pilsin, bitterin tai vaikka tumman vehnäoluen.

Nykyinen tilanne on sama kuin aikanaan ala-asteen kuvistunnilla. Kun opettaja loputtoman kärttämisen jälkeen lupasi, että kaikki saavat piirtää mitä haluavat, innovaatiot olivat harvassa ja taso heitteli.

Orval tai miksi olutblogi nyppii?

Olutkulttuuri voi Suomessa hyvin. Tässä blogissa on aiemmin listattu, miten paljon hyviä ja hienoja asioita on tapahtunut muutamassa vuodessa. On tullut uusia huippuoluita, panimoita ja tapahtumia.

Jonkinlaista olutkulttuurin vahvistumista edustaa myös tämä kirjoitus, sillä se on osa suomalaisten olutblogien tämän vuoden yhteispäivitystä. Vuosi sitten olueksi valittiin Koffin Porter ja tänä vuonna on vastaava klassikko hieman vahvemmasta olutkulttuurista eli belgialainen Orval. Osallistuvien blogien määrä on lähes kaksinkertaistunut melkein kolmeenkymmeneen.

Koska vähintään kolme muuta blogia tulee kertomaan, mistä Orval on saanut nimensä ja miksi etiketissä sormusta suussaan pitävä kala, ja loputkin kertovat, millainen se on oluena, käsitellään tässä tekstissä olutblogeja.

Tarkemmin sanottuna aiheena on yksi näkökulma, joka jäi pois aiemmasta olutblogeja käsitelleestä tekstistä. Siinä väitettiin, että moni olutblogi suhtautuu liian suopeasti kotimaisiin pienpanimoihin. Kaikki eivät kuitenkaan jaa tätä käsitystä.

Alalla olutblogeihin suhtaudutaan paikoin jopa vihamielisesti. Sen verran aloittelevatkin yrittäjät tajuavat kuitenkin viestinnän päälle, ettei tämä kritiikki ole yleensä kovin avointa. Välillä pinnan alla kuitenkin kuohahtaa sen verran, että selvät laineet tulevat näkyviin.

Tällainen ärtymys kumpuaa ilmeisesti kyvyttömyydestä ymmärtää tai hyväksyä sitä, että viestintä on demokratisoitunut huimasti viimeisen 20 vuoden aikana. Enää ei ole kourallista keski-ikäisiä setiä, jotka juottamalla saa omat tuotteensa ainoiden oluesta kiinnostuneiden medioiden sivuille. Tai on se sama joukko yhä, mutta he eivät ole enää ainoita, jotka tuottavat juomavinkkejä janoisille massoille.

Nyt joku, josta panija tai maahantuoja ei ole koskaan kuullutkaan, saattaa löytää kaupasta kiinnostavalta vaikuttavan pullon, juoda sen puolihuolimattomasti ja kirjoittaa siitä verkkoon kenenkään vaikuttamatta. Tällöin panija tai maahantuoja ei enää pidä lankoja käsissään, vaan olut arvioidaan kaupasta löytyneenä lasipulloon tai alumiinitölkkiin pakattuna tuotteena.

Orvalista voi ihan hyvin kirjoittaa, että se maistuu oudolta ja on liian hiilihappoista. Alkoholikin puskee läpi. Ja kun yhden pullon hinnalla saa litran Olvin Ipaa, kannattaa jättää tämä ihmetys kauppaan. Tokihan tuollainen voi ammattilaista tai pitkän linjan harrastajaa ärsyttää, mutta mielipidettä on silti vaikea lähteä syyttämään vääräksi.

Tämä oli toki sinänsä huono esimerkki, sillä kotimaiset olutblogit ovat kautta linjan melko hyviä. Kolme niistä kertoo teille siitä sormuksesta eikä lopuista yksikään sano, että Olvin Ipa olisi Orvalia parempaa.

Näissä meidän laadukkaista olutblogeissamme tuntuukin tietyissä piireissä nyppivän kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että parin kotioluterän jälkeen ollaan tietävinään kaikki, vaikka oikeasti osaamista on vielä aika vähän. Toinen on se, ettei kotimaisiin pienpanimotuotteisiin ymmärretä suhtautua kritiikittömästi. Samat heikkoudet koskevat toki myös perinteisiä oluttoimittajia, mutta heiltä kai vaaditaan vähemmän.

Myös tässä blogissa on jatkuvasti syyllistytty molempiin synteihin ja jos päivitystahti olisi takavuosien tasolla, olisi tänä syksynä teilattu vähintään puolentusinaa kotimaista pienpanimouutuutta. Keskimääräinen taso on nimittäin aika heikko, vaikkei mistään mitään oikeasti tiedetäkään.

Alan ammattilaisten kannattaisi kuitenkin tajuta se, että olutblogaaja väärine mielipiteineen on paljon lähempänä tavallista kuluttajaa kuin se vuosikymmeniä ilmaisissa maisteluissa marinoitu toimittaja tai panijan omat kuvitelmat markkinoista. Moni tämän jo ymmärtääkin ja yhä useammin blogaajat ovat tervetulleita samoihin tilaisuuksiin kuin toimittajatkin.

Suuri joukko blogeja ja blogaajia takaa toivottavasti kuitenkin sen, että verkossa on luettavissa tulevaisuudessa yhä enemmän muutakin kuin markkinointimateriaalia tai ammattilaisten analyysejä.

Tämän vuoden tempauksessa mukana:

Arde Arvioi
Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Ladamatkaaja
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkellari
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger

Pika-arviossa Olutexpo 2016

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Näin kai on, että Olutexpo järjestetään jo neljännen kerran. Vai kolmannen? Pikaisen käynnin perusteella joka tapauksena entistä parempana.

Okei, en osaa olutkattausta tällä maistelulla kokonaisuutena arvioida, viskeistä puhumattakaan. Mutta sisäänkäynnin paikan muuttaminen, väljyyden aavistuksenomainen lisääminen ja ruokapuolen kuntoon paneminen parin tunnin käynnillä jo tekivät koko tapahtuman viihtyisämmäksi.

Hinnat lienevät suurin piirtein samaa luokkaa kuin ennenkin, puolentoista desin maisteluannos maksaa parista eurosta neljään. Kymppi per tunti lienee kohtuullinen kulutusarvio keski-intensiivisellä maistelulla. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Muutamasta tyypatusta bissestä parhaiksi nousivat oululaisen Maistilan Brett Sonja ja Donut Islandin tokaijitynnyrissä muhitettu Magyar-barley wine. Hauskasti toteutettu etukäteistäkylista löytyy Tyttö ja tuoppi -blogista. Siitä tarkemmin.

Kuvista vähän lisäfiilistelyä. Ei kai sen kummempia. Tykkään kyllä tapahtumasta ja etenkin siitä, että järjestäjät ovat kehittäneet sitä palautteen perusteella.

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Viimeinen Punk Ipa

Raahasin jouluaattoaamuna 2012 Silja Serenadelta kotiini laatikollisen Punk Ipaa, joka maksoi laivan perän pubissa 40 euroa. Pulloja vaatekaapin pohjalle sulloessani päätin pyrkiä jatkossa siihen, että kotonani on aina vähintään yksi pullo Punk Ipaa, jota ei tuolloin muistaakseni saanut Alkosta. Seuraavana kesänä kärräsinkin laivalta jo kahta sinistä pahvilaatikkoa. Sittemmin varastoja on täydennetty milloin mistäkin: Alkosta, netistä, Systembolagetista…

Mutta tänään juon varastoni viimeisen Punk IPA:n. Olen oikeastaan säästellyt sitä jo pitkään, koska olen tiennyt, että sen juominen edellyttää tämän blogin kirjoittamista. Ja kuten moni on varmaan huomannut, tähän blogiin kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut harvinaisen ja harmillisen työläältä.

Olen viivytellyt tämän pullon (ja kirjoituksen) kanssa itse asiassa niin pitkään, että oluen parasta ennen päivämäärä on ylitetty jo kuukausi sitten. Sen vuoksi hainkin rinnalle tuoreemman pullon Alkosta. Tämä uusi pullo on itse asiassa hyvin tuore olettaen, että Brewdog antaa Punk IPA:lle aikaa vuoden pullotuksesta. Jos näin on, tämä on ollut pullossa vain kuutisen viikkoa.

Tavoite siitä, että kaapissa on aina vähintään yksi – tai oikeastaan kaksi, koska sitä viimeistä ei ennen tätä voinut juoda – on ollut hyvä, mutta vähitellen se on muuttunut tarpeettomaksi. Maailma on nimittäin muuttunut valtavasti näiden reilun kolmen vuoden aikana. Ja kun sanon maailma, tarkoitan oikeastaan oman elinympäristöni olutvalikoimaa.

Nämä muutokset ovat olleet osittain päällekkäisiä, mutta aloitan tämän tarinan maaliskuussa 2013 lanseeratusta Keisari 66:sta. Se oli ensimmäinen kunnolla aromihumaloitu olut, jota sai suomalaisittain jopa edullisesti. Kaiken lisäksi sitä oli pian julkaisunsa jälkeen saatavilla lähes mistä vain.

Aika ajoi pian ”kuuskutosen” ohi. Laatu heikkeni selvästi ja markkinoille tuli muita, jopa parempia yrittäjiä. Punk Ipa -varaston tarve on huomattavasti vähäisempi, kun lähikaupasta voi melkein milloin tahansa hakea raikkaasti aromihumaloidun olutta, kuten Nokian Mississippiä, Saimaan Brewmaster’s Specialeja, Olvin Ipaa/Apaa tai viimeisimpänä tulokkaana Koffin Apaa. Puhumattakaan kaikista niistä oluista, joita maamme moninkertaistunut pienpanimoskene tuottaa jatkuvasti.

Olutmaailman nopeassa muutoksessa Punk Ipasta on karissut pois niin ”Punk” kuin ”ipakin”. Skottilainen Brewdog aloitti alan kapinallisena, joka teki kaiken toisin kuin perinteiset toimijat. Nyt se on kuitenkin esimerkki jota seurataan tarkasti niin pienissä kuin suurissa panimoissa. Eivätkä sisäsiisti tv-sarja lifestyle-kanavalla tai trendibaari Punavuoressa ole kovinkaan ”punk” nekään.

Entäs sitten se ”ipa”? Muun muassa Brewdogin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan tuoman ipa-buumin myötä kuluttajat ovat tottuneet yhä katkerampiin oluihin, mistä on seurannut varsin luonteva katkeroitumisen kierre. Standardit voivat sanoa mitä tahansa, mutta markkinoiden tarjonnan perusteella Punk IPA:n katkerot ovat nykyään oikeastaan apatasoa.

Viime vuosien mittaiselle ajanjaksolle mahtuu vielä kaksi muutakin muutosta, jotka ovat vaikuttaneet arkeni oluenkäyttöön ja ansaitsevat siten maininnat. Ensinnäkin joskus alkuvuodesta 2013 bongasin FutisForumilta keskustelun otsikolla ”Virtuaalinen viinaralli – juomatapamme eurooppalaistuvat”. Uusi maailma avautui: olutta saa tilattua ulkomailta kotiovelle melko edulliseen hintaan! Oluen verkko-ostoksista tuli osa arkea eikä tuntunut enää kovinkaan välttämättömältä varmistaa jokaisen laivareissun yhteydessä, että kotiin kantautuu riittävästi laatuolutta.

Tämä alkoholin nettikauppa Suomeen on sittemmin osittain onnistuneesti tyrehdytetty, mutta ehkä ainakin jossain määrin tämän touhun seurauksena kotimaisten myymälöiden valikoimat ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisimpänä Alko kertoi tänään, että sen olutvalikoimat kasvoivat viime vuonna viidenneksellä ja ”lähitulevaisuudessa” määrä lähes kolminkertaistuu 1 500 tuotteeseen. (Se Siljan peräpään baari ei tosin enää myy olutta mukaan.)

Toinen tärkeä sivujuonne on kotioluen valmistus. Teimme Sammelin kanssa ensimmäiset omat oluemme syksyllä 2013 ja sittemmin olemme kumpikin tahoillaan keitelleet kymmeniä oluita, jotka parhaimmillaan haastavat jopa kauppojen parhaimmat tuotteet. Ja tämän vuoksi siinä samassa kaapissa, jossa olen Punk Ipaa säilyttänyt, on aina jotain hyvää olutta, vaikkei sitä olisi mistään ostanut.

Ei tämä varmaan viimeinen Punk Ipa ole, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin palaan huomenna töistä kotiin asuntoon, jossa ei ole pisaraakaan tätä pitkään rakastamaani olutta.

It’s not you, it’s not me. We just grew apart…

Hof ten Dormaal Zure

Stapan kapakan hapanolutmeiningeistä pikainen testi kotimatkalla.

Täysin tuntematon tekijä, spontaanikäymisellä kuulemma tehty. Eipä siinä.

Baarihenkilöstö kaatoi pieneen lasiin. Eka satsi melkein kirkasta oljenkeltaista keittoa. Pulloon jää sameampaa kamaa.

Kevyt, hapan tuoksu, ei vaahtoa juurikaan.

Maku nautinnollisen hapan, sitruunainen, kevyt ja raikas. Sellainen vanhan lambicin tyly ja monimutkainen maan ja kellarin maku jää puuttumaan. Näin kesäiseen säähän tämä ehkä sopii paremmin.

Hiivan kanssa sakeutuu läpinäkymättömäksi. Runko täyteläisempi, maku mutkikkaampi. Raikkaus kärsii vähän. Hyvä näinkin.

Chapeau, kuten aurinkokuningas Tami sanoisi.

Mufloni DIPA

Olenpa voinut mainitakin, ettei tupla-ipa ole erityisesti suosikkisuuntaukseni. Kun monesti se tupluus ei meinaa muuta kuin enemmän prosentteja, enemmän kroppaa ja enemmän humalaa, jotka lasissa lopulta ovat kuitenkin kummallisesti vain paksua jyräämistä ilman kunnon rankaisua…

Mutta keväällä – kylmälläkin – on mukava vähän kokeilla.

Muflonin versio on mukavan oranssi, hiukka samea ja vaahdoltaan vaatimaton. Tuoksu on kukkaisen makea.

Suussa sitten yllättäen varsin mäntyinen, jopa pihkainen. Jännästi hyvällä tavalla yskänlääkemäinen (vicks menthol?). Aika rujo katkero. Riittävästi mallaspohjaakin. Alkoholi toimii osana makua ja jytinää, ei hypi esiin. Ratebeerissa valitettua vihannesmeininkiä en erottanut…

Aika kova! Etenkin kun Alkossa alle 4,5 euroa pullo. Tällä hinta-laatusuhteella tulee ostettua.

Muuten, myös Malmgårdin tupla oli hyvä, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Laitila Kukko Helles

Kirkas ja näppärän oljenkeltainen keitto, joka ei tuoksu paljonkaan. Vaahto kiva.

Sopivasti kroppaa. Katkero aika rauhallinen, humalointi maistuu hillittynä sitruksena. Mutta mutta. Mallaspohjan pitäisi maistua enemmän. Nyt ei oikein nouse mitään erityistä, mitä nyt vähän sellaista epämääräistä pöhinää.

Helles on kumminkin herkkäviritteinen kaveri, jossa parhaimmillaan katkeroa on sen verran, että se päästää vaaleilla maltailla rakennetun hienon maun esiin. Kukko Hellesin kohdalla tällaisesta ei voi puhua.

Toisaalta Kukko Helles ei ole mitenkään huono perusbisse. Ja aika edullinenkin se on. Esimerkiksi puistokaljoitteluun voi sopia aika hyvinkin, sillä pieni lämpeneminen ei heikennä makua, päin vastoin.

Joten ehkä kannattaa pintillinen (jostain syystä tosiaan Laitila on halunnut purkittaa perisaksalaisuutta henkivän oluttyylin edustajan pintin vetoiseen tölkkiin) maistaa, sillä taloudellinen tappio ei ole suuren suuri, jos juoma ei satu miellyttämään.

Ihan ok!

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Wild Beer co. Modus Operandi

Kun etelän olutvetelä käy Lapissa hiihtämässä (ainakin näöksi vähän), niin viimeisen illan saunaolut on jotain spesiaalia!

Näin, koska kauppavahvuiset perushyvät – joita löytyy muuten Muoniostakin jo – on tullut hörsittyä aiempina saunomisina. Ja mökin jääkaapissa on jäljellä se epämääräinen Tallinnan Stockalta löytynyt liettualainen bisse, joka lupaa lähinnä olevansa 15 prosenttista ja premiumia. Sekä onneksi Wild Beerin hämmentävä villihiivoitettu ja tammikypsytetty old ale.

Jälkimmäistä lasiin siis.

Ihan nätti, melkoisen tummankirsikanpunainen ja hiukka samea. Vaahtoakin tulee ja se riekaleisena bissen päällä pysyykin.

Tuoksu on aika funkkia. Hapanta tietenkin, puolukkaisena ja käyneenä, ehkä aavistuksen mätänäkin omenana.

Maku alkuun aika herkullisesti hapan ja hapokas, marjaisasti ja aiemmin mainittu puolukkakin siellä on. Puolukkana yleensä maistan myös happamat kriekit, joten ehkä puolukkaisuus on vain makusilmujen ja aivojen yritys tulkita tietty maku minulle ymmärrettäväksi.

No juu. Käy kumminkin niin, että kylmästä bissestä maku tavallaan katkeaa. Suuhun jää ihan kiva happamuus ja kuivuus, muttei oikein muuta.

Lämpeneminen tuo lisää sävyjä. Alkuun tulee pientä karvautta, aavistus greippiä tai omenankuorta. Omenahomma siitä sitten avautuu enemmän. Vähän kuin tonkisi oikein happamia, kellariin jääneitä omenoita vähän homehtuneesta puulaarista, mutta kumminkin silleen ihan kivasti.

Eli onhan tämä hapanoluen kaverille mainiota kamaa. Suosittelen.