Category: Paikat

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.

Cervecería Mexicana Dia De Los Muertes Death Becomes You Amber Ale

Tässä blogissa on usein (ja aiheesta) hehkutettu Helsingin olutskeneä. Ja vaikka ollaan olutblogissa, on syytä antaa välillä tunnustusta myös kaupungin ruokatarjonnan kehittymiselle. Yksi pieni osa tätä uutta ja rikasta ravintolatarjontaa on Vuorimiehenkadun Taqueria El Rey, ehkä Suomen paras meksikolainen ravintola.

Ruoka on erittäin maukasta ja huolella tehtyä, sen suhteen ei jää moitittavaa. Parempaa alkupalayhdistelmää kuin El Reyn nachot, guacamole ja mezcal sour en tiedä enkä kaipaa.

Myös olutpuoli on kunnossa. Tarjolla on todennäköisesti Suomen paras kattaus meksikolaisia oluita. Käytännössä tämä tarkoittaa paria kolmea bulkkia ja noin viittä Cervecería Mexicanan Dia De Los Muertes -käsityöläisolutta. Tarjolla on muun muassa jo aiemmin tässä blogissa arviotu Hop On Or Die IPA.

Tällä kertaa pääruoka-tacojen kaveriksi valikoitui saman panimon amber ale, nimeltään Death Becomes You. Se on IPA:a parempi ja tasapainoisempi olut. Ei mikään ainutlaatuinen erikoisuus, mutta laadukas ja tyylinmukainen herkku, joka täydentää aterian kivasti.

Kuten hyvällä oluella, myös tällä arviolla on kuitenkin katkera loppu. Taqueria El Reyn hintataso on nimittäin jopa suomalaisittain turhan korkea. Pääruokalistaa hallitsevat tacot ovat kuitenkin pohjimmiltaan katuruokaa ja sellaisena kilpailevat hampurilaisten, shawarmojen, kebabien, pitsojen ja muun pikaruuan kanssa. Silloin 15-20 euroa neljän pienen tacon annoksesta (tai kymppi pienestä olutpullosta) on yksinkertaisesti liikaa.

Varoittava esimerkki nimeltään Corfu Beer

Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että kaikki pienpanimot ovat oluen ystävän ystäviä. Että kaikki käsityöläispanimot tekevät intohimolla omalaatuista ja maukasta juomaa kumartamatta (liikaa) kaupallisuuden alttarille.

Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen vaan kaikki pienpanimot toimivat oikeassa maailmassa ja painivat oikean maailman ongelmien kanssa. Mutta sitten on myös sellaisia pienpanimoita, jotka haistattavat pitkät kunnianhimolle ja omaleimaisuudelle. Tärkeintä on repiä mahdolliset voitot irti trendistä.

Aiemmin kuvaamanin matka Albaniaan kulki kreikkalaisen Korfun saaren kautta. Odotukset oluiden suhteen eivät olleet korkealla vaan odotin huuhtelevani fetat, moussakat ja souvlakit Mythoksella ja muilla vastaavilla. Siispä olikin aikamoinen yllätys, kun heti ensimmäisessä janonsammutukseen valikoituneessa kuppilassa myytiin paikallista Corfu Beer -olutta. Sen verran minäkin ymmärrän kreikkalaisia aakkosia, että ymmärsin Κερκυραϊκή Μικροζυθοποιία -kirjainjonon tarkoittavan kerkyralaista mikropanimoa.

Aika pian kävi ilmi, että tämän saman panimon tuotteita sai melkein jokaisesta ravintolasta ja baarista, sekä hana- että pullotavarana. Ja lähes poikkeuksetta tarjolla oli myös brändätty lasi. Harmi vaan, että Corfu Beerin oluet olivat järjestäen pettymyksiä. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet, mutta täysin kunnianhimottomia ja paikoin mentiin pahasti ohi luvatusta tyylistä.

Pilsner: Vähän vetinen ja tunnettujen brändien bulkkikamaan verrattuna epätasapainoinen.

Red Ale Special: Jokseenkin virheetön ja lajityyppiinsä tunnistettavissa. Se ei ole paljoa, mutta Corfu Beerin kohdalla voidaan puhua täysosumasta.

Bitter Dark: Kaikkien reissun vaaleiden oluiden jälkeen tämä oli piristävä poikkeus. Hentoa makeutta ja tuhtia paahdetta.

IPA: Ei erityistä humalointia katkero- eikä varsinkaan aromipuolella. Menisi ehkä juuri ja juuri brittibitteristä, mutta IPA:sta ei kyllä pitäisi puhua. Kelvollinen.

Ionian Epos: Tämän on kai tarkoitus olla panimon suurin ja kaunein olut. 7,5-prosenttinen ”kaksoiskäytetty” hunajaolut, joka on oikeastaan melko dubbelmainen. Ihan kiva.

Seitsemän tuoppia lageria Albaniassa

Olipa kerran niin kylmä kesä, että vaimo pakotti ottamaan äkkilähdön Albaniaan. Ei niin kallista tai työlästä kuin voisi kuvitella: Norwegian lentää Helsingistä Korfulle, josta pääsee lautalla 1,5 tunnissa Sarandën kaupunkiin Etelä-Albaniaan.

Koska maan oluista ei riitä juttua kovin paljoa, tulee Kauniista humalasta muutaman kappaleen ajaksi matkablogi. Aloitetaan logistiikasta. Norwegianin lennot ovat muuten kätevät, mutta aika on hieman epäkäytännöllinen: menolento lähtee Helsinki-Vantaalta iltakymmeneltä ja on perillä Korfun Kerkyrassa noin puoli kaksi yöllä. Sama kone lähtee takaisin tuntia myöhemmin ja on takasin Suomessa aamukuudelta.

Korfun lentoasema on aivan Kerkyran kaupungin kyljessä, eteläpuolella. Lautta Albaniaan lähtee satamasta, kaupungin pohjoispuolelta. Koska kaupunki on varsin pieni, ei matka lentoasemalta satamaan ole kuitenkaan kuin muutaman kilometrin mittainen. Aivan suoraa koneesta ei kannata talsia satamaan, sillä ensimmäinen kolmesta lautasta lähtee vasta aamupäivällä.

Lauttoja pyörittää kaksi yhtiötä, Ionian Lines ja Finikas: ensimmäinen myy liput Korfulta Albaniaan ja jälkimmäinen Albaniasta Korfulle. Me menimme molempiin suuntiin päivän keskimmäisellä lautalla, joka on joillekin tuttu Top Gear -sarjasta. Päivän ensimmäiset ja viimeiset lautat kuljettavat vain matkustajia. Lauttamatka maksoi noin 25 euroa per henkilö per suunta.

Sarandëssa on ilmeisen paljon majoitustarjontaa. Hovihankkija Hotels.com ei kuitenkaan tarjonnut mitään, joten teimme varauksen Booking.comin kautta Hotel Aulonaan. Myös AirBnB-paikkoja olisi ollut tarjolla. Perustason hotellin varsin hyvin varusteltu (aamupala, ilmastointi ja parveke) huone maksoi noin 40 euroa per yö. Hotelli oli siisti ja erinomaisen hyvällä paikalla.

Tässä tekstissä puhutaan johdonmukaisesti euroista, vaikka Albanian oma valuutta on lek (1 euro on noin 140 lekiä). Tämä johtuu paitsi siitä, että eurohinnat on helpompi ymmärtää ja suhteuttaa, mutta ennen kaikkea siitä, että jotakuinkin kaikkialla kelpuutettiin myös eurot maksuvälineenä. Rahanvaihtopisteissä on kuitenkin usein ravintoloiden listoja parempi kurssi, joten kannattanee käyttää lekejä.

Ruokatarjonta on melkein sinällään vaivan ja hinnan arvoinen syy matkustaa Albaniaan. Ruokakulttuuri on sekoitus turkkilaista, kreikkalaista ja italialaista. Ainakin Sarandëssa oli tarjolla paljon tuoreita mereneläviä. Hintataso oli varsin kohtuullinen: pienemmät välipalat olivat euron luokkaa ja pääruuat neljästä kymmeneen euroa. Olut maksoi ravintoloissa noin euron pullo, paikallinen viini vielä vähemmän. Monesta paikasta sai laadukkaasti valmistettuja drinkkejä noin 3,5 eurolla.

Ja nyt sitä olutta! Albaniassa tuli maistettua kahdeksaa olutta, joista seitsemän oli paikallisia. Kosovolainen Peja oli ainoa ulkomaalainen eikä erityisen hyvä sellainen: hieman maltaisempi kuin albanialaiset lagerit ja siten ehkä paremmin suomalaiseen perusbulkkimakuun istuva.

Mutta ne albanialaiset! Niitä oli siis seitsemän ja ne olivat kaikki vaaleita lagereita. Niiden esittelemiseksi riittää seuraava paremmuusjärjestetys, jossa ykkösenä rapeimmin humaloitu ja pilsmäisin Tirana Beer ja viimeisenä vetisin Eibar.

  1. Tirana Beer
  2. Birra Korça
  3. Kuqalashe
  4. Birra Korça 01
  5. Stela
  6. Birra Kaon
  7. Birra Eibar

Amstelilla tuntui olevan vahva markkinointiponnistus meneillään Albanian markkinoiden valtaamiseksi. Muuten kansainvälinen oluttarjonta oli aika vaatimatonta ja yllätyksetöntä.

Sarandë on vilkas rantalomakohde, vaikka keskustan rannat ovat melko pieniä ja hieman kivisiä. Turistit olivat enimmäkseen paikallisia tai naapurimaista eikä esimerkiksi saksalaisia tai englantilaisia tullut juurikaan vastaan. Englannin pärjää hyvin, sillä paikalliset ovat ystävällisiä ja avuliaita, joten paikalle löytyy aina tarvittaessa joku tulkkaamaan.

Kaupungissa sinänsä ei ole hirveän paljoa nähtävää: rantabulevardi on viihtyisä ja sataman takana olevista kuppiloista on hienot näkymät lahdelle. Sataman lähellä on myös kauppahallimainen katettu tori, josta voi ostaa vihanneksia, oliiviöljyä ja hunajaa tai ihan vaan haistella taivaallisen tuoksuista tuoretta timjamia.

Lyhyen ja edullisen matkan päässä Sarandësta on paljon nähtävää, joten ihan lyhyttä reissua ei kannata suunnitella. Me kävimme paikallisbussilla (noin 0,7 euroa per nuppi per suunta) Butrintin rauniokaupungissa lähellä Kreikan rajaa. Hieno paikka, josta myös upeat näkymät Korfulle ja sisämaan järvelle. Tähän verrattuna tuntui melkein pröystäilyltä maksaa 30 euroa paikalliselle matkatoimistolle, josta järjestyi opas ja auto Lëkurësitin linnalle ja Syri i Kaltër -lähteelle. Näistä kolmesta kohteesta tuo lähde on sellainen, jota ei missään nimessä kannata jättää väliin.

Oppaan mukaan Albanian turismi kehittyy ja kasvaa nopeasti, joten vanhaa mainosta siteeraten ”Go before it’s too late”.

Pullot jotka join – Tallinnan kymppikassi-tiiseri

Tallinna on olutturistille kiitollinen käyntikohde. Kehitys on sen verran nopeaa, että sen huomaa muutamassa kuukaudessakin.

Sen vuoksi julkaisemme vielä tällä viikolla pienen matkaoppaan Tallinnaan, semminkin kun molemmat satuimme siellä juhannuksen tienoissa käymään, tosin enimmäkseen epäsynkronoidusti.

Pienenä esinäytöksenä nopeat arviot paikallisista bisseistä, jotka tuli kulautettua kämpilla. Kuvassa tyhjät putelit vasemmalta oikealle.

  1. Hampelmann: Mooramees Peksab Setukat. Kaunis, maukas ja tasapainoinen brown ale. Ehkä vähempikin hapotus riittäisi.
  2. Lükati: Opia. Etiketin mukaan 100+ ibuinen citra-sinkku. Siihen nähden yllättävän rauhallinen ja maistuva. Katkera toki.
  3. Põhjala: Ulg 2. Ruis-ipa reippaalla humaloinnilla voi olla raaka. Tämä on. Kuitenkin toimivasti. Ehkei kuitenkaan yhtä pulloa enemmän per ilta.
  4. Pöide: Kaamos. Imperial brown ale on käytännössä melkein musta, kropaltaan robustia portteria kevyempi tapaus. Aivan hyvää juotavaa.
  5. Põhjala: Tour d’Öö. Tallinnan polkupyöräviikon spessu on wit, joka on ihan ok. Suht raikas ja mukavan helppo juotava.
  6. Muddis: Golden Ale. Ihan jees, vaikkei iskenytkään samalla tavalla kuin edellisreissulla hanasta. Liekö syynä erä vai juomaolosuhde.
  7. Õllenaut: Muruniitja. Samaa vikaa kuin monissa Õllenautin vaaleissa oluissa: sameanpuoleista ja vähän keskentekoisen oloista.
  8. Kalamaja: Miss Haizon. Staili puteli, heikko sisältö. Kummallinen ja asettumaton maku, vähän virheellisen tai keskenjääneen panemisen meininkiä.
  9. Uba ja Humal: 1. Ämber. Olutkaupan ensimmäinen (?) oma bisse on Õllenautin panema. Samaa ongelmaa kuin panimon omissa, pahempana vain…
  10. Õllevolur: Magus Jutt. Vehnää Saksan-malliin. Valitettavasti ylimakeana ja kummalista virhemakua pukkaavana. Jäi juomatta loppuun.

Ratsiassa Bier-Bierin saison-kattaus

 

Aika montaa oluttyyliä on väitetty seuraavaksi ipaksi, mutta kaikki ennustukset ovat osoittautuneet vääriksi tai ainakin ennenaikaisiksi. Nykysuosikki seuraavaksi ipaksi on maalaisolut saison. Niiden tunnuspiisteitä ovat hento happamuus, sameus sekä maanläheiset, jopa tallimaiset aromit.

Helsinkiläinen Bier-Bier nostaa tänä kesänä saisonia eturiviin, mikä on paitsi ilahduttava epäilemättä myös haastava veto, sillä siinä missä maahantuojilta ja kotimaisilta pienpanimoilta on helppo löytää monenlaisia ipa-kattauksia, on saatavilla olevien saisonien kirjo huomattavasti vaatimattomampi.

Tarjolla oleva setti on niin poikkeuksellinen ja houkutteleva, ettei kesän hienoinkaan päivä saanut pidettyä meitä pois Bier-Bierin järjestämästä tastingista. Päätimme laittaa 16 saisonin (tai saisonhybridin) kattauksen kylmästi paremmuusjärjestykseen, jonka saa haastaa ja kyseenalaistaa, vaikka se onkin lopullinen ja korkein totuus. Olueille on annettu kouluarvosanat oluina, ei saisoneina. Tyylin rajojen rikkomisesta ei siis ole sakotettu.

Ensin Lassen, sitten Sammelin arvosana ja lopuksi yhteisarvostelu. Lasse kirjoitti arvostelut, Sammeli on lisännyt sikäli kun näkemys on eronnut.

  1. Nøgne Ø: Saison Reserve 9- / 9½ = 9+
    Norjalaisten saison flirttailee rohkeasti hapanoluiden kanssa. Erittäin rohkea ja maukas.
  2. Bad Attitude: Mad Saison 9- / 8½ = 9-
    Viinimäisiin vahvuuksiin kohoava saison-dipa-hybridi on todella herkullinen tapaus. Tuoksu on houkuttelevan pehmeä ja humalan ja happamuuden kiva tasapaino kätkee maussa jokaisen oluen kahdestatoista alkoholiprosentista.
  3. Hiisi Broken Bones 7½ / 9 = 8+
    Joukon paras suomalainen: rohkealla ja onnistuneella tavalla erilainen. Sammeli lisää: Erittäin onnistunut. Jännästi tässä saatu sorachi ace toimimaan, yleensä en siitä välitä.
  4. Amager: Wait Until Spring, Bandini 8+ / 8+ = 8+
    Voimakas passionhedelmän tuoksu ja makukin on raikkaan hedelmäinen. Nyt ollaan melko kaukana perinteisestä hevostallifiiliksestä.
  5. Prairie Artisan Ales: Birra Farmhouse Ale 8½ / 8 = 8+
    Herkullisen hikinen tuoksu, hento happamuus ja miellyttävä mausteisuus hyvässä tasapainossa.
  6. Hibu: Tony Solo 8½ / 7 = 8-
    Ehkä kattauksen erikoisin olut. Maanläheisessä tuoksussa omenasiideriä ja maku yllättää valkoviinimäisillä aromeilla ja raikkaalla happamuudella. Pieni viinaisuus puskee läpi.
  7. Sesma, Parking Beer ja Mateo y Bernabe: La Cabana 7+ / 7½ = 7½
    Pistävä, villihiivan käyttämille hapanoluille tyypillinen tuoksu lupaa paljon. Maku on pieni pettymys, sillä se on vähän yksioikoinen vaikkakin raikkaan sitruksinen.
  8. St Feuillien: Saison 7 / 8- = 7½
    Yksi kattauksen tiukimmin hiilihapotetuista oluista, mikä vähän peittää muuten hyvää makua. Vaikka reilut hiilihapot kuuluvat tyyliin, huomasi tässä vertailussa, että matalammat hapot tuottavat maukkaampia oluita.
  9. Modernist: Savant Saison 7+ / 7½ = 7½
    Napakasti humaloitu saison menisi ipasta. Erinomainen tapa tutustua Mosaic-humalan aromiin, sillä juuri muuta ei tästä maista.
  10. Maku: Saison (barrel sample) 6+ / 8+ = 7+
    Hiivaisemmassa ja hieman keskenkäyneessä versiossa Makun saisonista on samaa vetisyyttä, mutta kokonaisuus on kiinnostavampi. Sammelin eriävä: Tämä oli hillitty mutta kiinnostava. Hyvät navettafiilikset!
  11. Ruosniemen Panimo: Lomittaja Saison 6½ / 7½ = 7   
    Jos Maku oli vähän liian tylsä, on tämä vähän liian erikoinen. Täyteläisen rungon ja mukavan happamuuden tasapaino on hyvä, mutta maussa on jotain kurpitsaolueen viittavaa hieman ällöttävää vivahdetta. Sammelin eriävä mielipide: Mukavasti raippaava suora perussaison.
  12. Nomada Estepa 7- / 6½ = 7-
    Joukon ainoa tumma olut on hyvässä tasapainossa. Pieni paahteisuus pelastaa tämän saman panimon Tundraa vaivaavalta tylsyydeltä.
  13. La Baladin: Wayan Saison 8- / 5 = 6½
    Todella paljon kaikkea eikä pelkästään hyvällä tai huonolla tavalla. Onneksi tätä myydään isossa pullossa, koska tuntuu, että jokainen suullinen vetää eri suuntaan kuin edellinen. Sammelin eriävä mielipide: Kattauksen tuopinpohjimmainen. Tuoksuu fairyltä, maistuu sitruunapippurilta. Yh.
  14. Maku: Saison 6- / 6 = 6
    Perusvarma suoritus, mutta tässä kattauksessa seura on liian kova.
  15. Brewdog Electric India 6½ / 6- = 6
    Skotit tekevät yleensä perusvarmoja laatusuorituksia. Tämäkin on raikkaassa hedelmäisyydessään ihan kiva olut, mutta räväkkyys ja saisonmaisuus jäävät kauas. Sammelin mielipide: Humalapöhinää ja hiilihappoa. Ei tästä saa irti mitään
  16. Nomada Tundra 6 / 5½ = 6-
    Hyvin kevyt ja tässä joukossa suorastaan mauton. Sopii ensimmäiseksi saisoniksi sellaiselle, joka välttelee riskejä.

Il Birrificio, Helsinki

Helsingin Punavuoren olutskene senkun paranee: tänään avattu Il Birrificio laajentaa tarjontaa uuteen, toivottuun suuntaan. Siinä, missä Bier-Bier, Brewdog ja Tommyknocker toivat oikeastaan vain lisää sitä, mitä oli jo Black Doorissa, on ”Il Birrillä” kaksi aivan omaa ja vahvaa valttikorttia: ruoka ja panimo. (Ja tähän voidaan heittää päälle vielä iso panostus kahviin, mutta se jätettäköön muiden blogien ruodittavaksi.)

Parasta Il Birrificiossa on se, että pääpaino ei ole juuri missään vaan enemmän tai vähemmän kaikessa tekemisessä. Olutta, ruokaa ja kahvia tehdään ja tarjoillaan tositarkoituksella. Tai näin ainakin lähtökohtaisesti, sillä vasta aika näyttää mihin suuntaan toiminta lähtee kehittymään. Alkutilanne on ainakin lupaava, sillä liian monessa paikassa olut tai ruoka vie päähuomioon ja toinen jää sivurooliin.

Ruokapuoli on, ensimmäisen päivän lounaskattauksen perusteella, klassista, runsasta ja maukasta: makkaraa, risottoa, pastaa ja lohisalaattia. Seurueen lautasille valikoitui itsetehtyä makkaraa ja risottoa. Molemmat annokset maistuivat hyvin, mutta hieman yli kymmenen euron hintaan olisi suonut saavansa myös esimerkiksi salaattia noutopöydästä. Lisukeleipää oli sen sijaan tarjolla ja se oli tuoretta ja maukasta. Se, että voin sijaan tarjolla oli yksittäispakattua Oivariiniä, herätti epäuskoista huvittuneisuutta.

Entäs se olutpuoli sitten? Talon omat, ravintolatilassa omaan lasikoppiinsa aidatut 500-litraiset käymisastiat hohtavat vielä yhtä kiiltävänä sisä- kuin ulkopuoleltakin. Valvira ja Tulli ovat omat tarkastuksensa tehneet, mutta vielä odotellaan laitevalmistajan tarkastusta. Lähiviikkoina keittiön puolella, johon varsinainen keittolaitteisto on sijoittettu, on tarkoitus päästä itse asiaan.

Ensimmäisenä on luvassa pale alea muutamalla eri versioinnilla. Näistä on määrä löytyä talon oma perusolut, jonka rinnalle lähdetään kehittelemään muuta kiinnostavaa. Kymmenestä hanapaikasta neljä on varattu panimoravintolan omille oluille. Näistä tulee yhden on määrä olla nopeammin vaihtuva kokeellinen tuote.

Olutoppia Il Birrificioon on saatu Stadin Panimolta ja Maku Brewingilta, joista molempien kanssa tehdyt kollaboraatiot (lager ja saison) löytyvät jo hanoista. Hanaoluiden joukossa oli myös virolainen (ja jumalainen) Virmalised IPA. Hinnat ovat kaupungin hintatasoon nähden maltilliset: puolikkaat nelisen euroa tai vähän alle ja täydet tuplasti enemmän. Pullopuoli jäi tarkistamatta, mutta kuulemma erityisesti on panostettu sour-valikoimaan.

Sisustus on hillitty ja hallittu. Tila on jaettu kolmeen osaan. Sisään astutaan baarimaiseen tilaan, jossa on myös tiski sekä käymisastiat. Baaritilan vasemmalla puolella on pienempi kahvilamainen huone, jonka ikkunat aukeavat Fredrikinkadulle. Suurin tila on Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun kulman täyttävä ravintolasali, jossa on yhä aistittavissa vanhan Kynsilaukan henki. Toivottavasti Il Birrificio jättää yhtä pysyvän jäljen Helsingin sydämeen.