Category: Paikat

Muddis Golden Ale & Hell Hunt

Syystä tai muusta jäänyt käymättä tämä Tallinnan perinteinen olutkapakka. No nyt sattui sade ja pubi sopivasti toisiinsa ja Hell Hunt tuli lyhyesti testattua.

Perinteinen brittisuuntaan kallistuva pubi. Viihtyisä, tilava, sopivasti valaistu. Talon ”omat” oluet (ei tietoa mistä tulevat) 3,20 euroa per puoli litraa, muut enemmmän. Hanavalikoima aika vaatimaton, pulloja taas mukavasti.
Hanasti minulle lorautettiin Muddis Golden Ale, jonka Hell Hunt sanoo olevan Muddis Breweryn tekele, Ratebeer taas Lehen panema.

No, kuinka vaan, tällaista se on:
Kirkas, mahonkinen. Matala tiivis vaahto. Tuoksu herkullinen mango.

Lähtee aika kipakalla humalapotkulla. Katkero pysyy, mutta putoaa sen verran, että mango tulee maussakin esiin. Perin kuiva.

Mainiota. Joku tosin voisi odottaa golden alelta enemmän aromihumalan hallintaa ja vähän vähemmän katkeroa. Minulle kyllä maistui näin.

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Kuuman kolmion kärki: Tommyknocker Craft Beer Bar

Kolmio, jonka sivut ovat yhteensä vähän päälle kilometrin mittaiset. Sen sisällä Helsingissä on nyt Suomen kovin laatuolutkapakkapöhinä, näin väitän. Yksi kärki on Viiskulmassa, johon perustettiin hiljan Brewdogin baari, toinen Erottajalla, jonne avattiin vain pari kuukautta sitten Bier-Bier. Näiden välinen jana, kolmion pitkä sivu, leikkaa mukaan vanhan luotettavan Black Doorin.

Kolmas kärki on Tommyknocker Craft Beer Bar, jonka avajaistilaisuutta juotiin Iso-Roobertinkadulla keskiviikkona. Pari viikkoa ovet ovat jo ehtineet olla auki jo ennen avajaisia, mutta nyt tarjottiin maksutonta maistiaista toimittajille ja bloggaajille.

Tommyknockerin nimi tulee suoraan pienehköltä yhdysvaltalaispanimolta. Tommyknocker Brewery sijaitsee piskuisessa Idaho Springsissä Denverin kyljessä Coloradossa.

Uusi kapakka on ensimmäinen Tommyknockerin oma baari Idaho Springsin ravintolan lisäksi. Iso-Roban paikka kuuluu kuitenkin Delifox-ketjuun (kuten myös lähinaapuri Black Door ja pääkaupungin niin sanotut kalaravintolat). Yhteistyön aste ja panimon osallistumisen määrä jäivät vähän epäselväksi, mutta ilme on suoraan Tommyknockerin etiketistä ja hanoissa lähinnä sitä itseään.

Tommy-baari on joka tapauksessa uuden ajatuksen testausta sekä Delifoxille että Tommyknockerille. Delifoxin ajatus oli tarjota jotain uutta ja eksoottista pääkaupunkiseudun oluthipstereille, mutta toimivaa kalaravintolakonseptia ei uskallettu lähteä sorkkimaan. Tommyknocker taas on puuhannut pitkään ja kärsivällisesti yhdysvaltalaisittain pienessä mittakaavassa, mutta nyt kokeillaan, lähtisikö Euroopan valloitus liikkeelle Suomesta. Delifox taas voi availla Helsinkiin lisääkin vastaavia paikkoja, jos Tommy-baari on menestys.

Käytännössä Tommyknocker on pieni, punavuorelaisittain sisustettu olutbaari, jossa ei ole esimerkiksi keittiötä (vaikka tätä puutetta paikannee vastapäätä avattava Street Gastron toimipaikka). Asiakaspaikkoja on 38 ja punavuorelainen sisustus meinaa sellaista geneerisen trendikästä harkittua karutta, esiinrevittyine punatiiliseinineen kaikkineen.

Ihan suhteellisen viihtyisä lopputulos kuitenkin, mielestäni parempi kuin Brewdog, muttei yhtä mainio kuin Bier-Bier. Hauskasti hanat on sijoitettu tiskin sijaan takaseinälle, mikä ehkä avaa pientä tilaa hieman.

Mutta nyt riittää joutava jauhaminen sisustuksesta sun muusta sivuasiasta. Tärkeintähän on, millaista tavaraa baarissa saa tuoppiinsa. Neljän testiannoksen perusteella voi sanoa, että hyvää. Ei erityisyydellään ja kokeellisuudellaan tajunnanräjäyttävän hyvää, vaan laadukkaasti, tasapainoisesti ja maukkaasti hyvää.

Kuten avajaisiin saapunut Tommyknockerin panimomestari Steve Indrehus sanoi, yksi tärkeistä ominaisuuksista on juotavuus.

Sopii minulle, kun en ole tähän ikään oppinut kovin analyyttiseksi maistelijaksi ja laiskuuttani monesti valitsen tutun hyvän uuden tuntemattoman sijaan…

Hanoja on baarissa kahdeksan, niistä neljässä Tommyknockerin tuotteita. Lisäksi pari muuta jenkkiä ja pari kotimaista. Pullolistaa ei sattunut silmiin, mutta jenkkikamaa näytti olevan mukavasti tarjolla. Hyvinkin miellyttävästi hanatavarasta tarjotaan desin, kahden desin ja neljän desin annoksia. Tarvittaessa vaikka koko hanasetin voi maistaa pahemmin hönöytymättä.

Hintataso on luokkaa Etelä-Helsinki, eli aikamoisen kivulias. Tosin inasen matalammilla euromäärillä kuljeskellaan kuin Bier-Bierissa ja Brewdogissa. Nollanelosen hinta kaikessa hanatavarassa oli 7,90 euroa.

Indrehus istahti hetkeksi puhumaan samaan pöytään minun, Lassen ja Tuopillisen Jounin kanssa. Kertoi aloittaneensa kotipanijana, loikanneensa sitten joksikin aikaa viinitiloille ja palanneensa sitten oluen pariin Tommyknockerille.

Indrehus sanoi, että hänen aikanaan Tommyknockerin tuotanto on noussut vähän alle 500 000 litrasta liki kuuteen miljoonaan litraan vuodessa. Pulloissa ja tölkeissä myydään tuotteista vähän yli puolet, loput kaadellaan hanoista. Nykyisellä panimolla on töissä 15 ihmistä ja puheiden perusteella juuri nykyistä enempää ei nykylaitteistolla voi tehdä. Toisaalta Indrehus antoi ymmärtää, että jos Tommyknockerilla näyttää olevan saumaa laajentamiseen, suunnitelmat ovat jo takataskussa.

Indrehus kertoi myös tahtomattaan iltapäivän parhaan vitsin, kun kysyi suomalaisilta olutbloggaajilta, miten nämä ansaitsevat rahaa bloggaamisestaan.

Tommyknocker muuten valmistaa myös root beeria, lähinnä lapsille tarkoitettua virvoitusjuomaa. Mukaan annetun pullon kotona testanneelle seitsenvuotiaalle upposi hyvin. Yhdysvalloissa myös virvoitusjuoma on hanassa – pitäähän lapsillekin olla jotain, kun aikuiset juovat olutta. Suomessakin hanaa harkittiin, mutta limsa jätettiin pulloon, kun ruokaakaan ei ole tarjoilla.

Suomalaisista oluista Indrehus oli ehtinyt maistaa ainakin Maku-panimon ipaa. Sitä Indrehus kiitteli kovasti. Hän kuitenkin pohti, voiko suodattamattomuus karkottaa potentiaalisia ostajia. Normikaataja kun mieltää oluen kirkkaaksi.

Toisaalta, enimmäkseen suodattamattomalla tavaralla Tommyknockerkin on pärjäillyt. Nähtäväksi jää, miten Helsingissä. Itse käyn toistekin.

Fat Lizard, eli humalaa ja toukkia Espoossa

Toukat kiemurtelevat kuumalla pannulla. On vaikea arvioida, tuntevatko ne kipua, sillä vieressä vuoroaan odottelevat toukat möyrivät onnellisina puurohiutaleissa aivan samalla tavalla. Muutamaa minuuttia myöhemmin liike pannulla on lakannut.

Suolalla ja korianterilla mausetetut jauhomadot ovat osa espoolaisen Fat Lizard -panimon brändiä. Niitä tarjottiin helmikuussa panimon ensimmäisen kaupallisen oluen, Fat Lizard 101 California Pale Alen kanssa ja nyt ne huuhdotaan alas Heavy Fuel IPA:lla.

Fat Lizardin panimo sijaitsee Espoon perukoilla, Kivenlahden hiljaisella teollisuusalueella. Panimo on kuution muotoinen, sillä korkeutta on yhtä paljon kuin pituutta ja leveyttä. Toiselle tasolle sijoitetut kegilavat ja keittoastian päälle rakennettu huuhteluvesitankki ylettyvät hädin tuskin puoleen väliin korkeaa tilaa, joten ainakin ylöspäin on tilaa kasvaa.

Tilan korkeuteen nähden Fat Lizardin käymistankki, 750-litrainen vanha maitotankki, on matala, vain noin metrin korkuinen. Suurtalouskattiloista laajennetut mäskäys- ja keittoastiat ovat kooltaan vain 300 litraa, eli jokaiseen erään tehdään kaksi keittoa. Panimolla on vahva tee-se-itse -meininki, sillä sen lisäksi, että ”jokaisen panon aikana on hitsattu”, on laitteiston ohjauselektroniikka sekä sen koodi omatekoista.

Toistaiseksi Fat Lizardin tankeissa on tehty siis kaksi olutta, apa ja ipa. Jenkkilinjalla on tarkoitus pysyä jatkossakin: suunnitelmissa on muun muassa amber ale sekä jenkkihumaloitu vehnäolut. Seuraava kaupallinen olut on kuitenkin salaperäisesti ”vappuinen”, josta ei kerrottu tarkemmin muuta kuin, että siinä ei ole rusinoita.

Pullottaminen ei ole vielä Fat Lizardin suunnitelmissa vaan kaikki olut pakataan muovisiin kertakäyttökegeihin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olutta olisi mahdollista saada muualta kuin baareista. 20-litran kegi 101 California Pale Alea on nimittäin tulossa Alkon valikoimiin vajaan kahdensadan euron hintaan.

Kivenlahdessa pannaan toistaiseksi kerran viikossa ja katsotaan, miten homma etenee. Tarkoituksena ei ole kasvaa pienin askelin, vaan jos homma näyttää toimivan, on suunnitelmissa tuotannon kymmenkertaistaminen kertarysäyksellä noin kolmen vuoden päästä.

Entäs ne toukat? Vieraat maistoivat niitä kohteliaasti, mutta pientäkään astiaa ei syöty tyhjäksi. Samaa ei voi sanoa Fat Lizardin oluista, sillä ensimmäinen erä 101 California Pale Alea juotiin hetkessä loppuun ja sama kohtalo odottanee myös Heavy Fuel IPA:a.

Oluitaan suurempi Belgia

Belgia on suuri olutmaa. Näin olen saanut useasti kuulla. Omat kokemukseni belgioluista ovat kuitenkin olleet aina vähän yksipuolisia, sillä lähes jokaisessa on ollut omaan makuuni liikaa hiilihappoa, alkoholia sekä ilmeisesti hiivan tuomaa sivumakua. Oluet ovat kyllä teknisesti laadukkaita, mutta perustyylit ovat olleet tylsähköjä ja erikoisuudet liian erikoisia.

Liiallinen alkoholi vaatii ehkä hieman selittämistä. Kyse ei nimittäin ole siitä, etteikö esimerkiksi Duvel ole mielestäni ihan kelpo olut, mutta siinä on vaan aivan liikaa alkoholia suhteessa makuun. Enkä tarkoita sitä, että alkoholi puskisi Duvelista jotenkin läpi, sillä sehän on varsin tasapainoinen olut. Tarkoitan sitä, että jos pitää juoda noin vahvaa olutta, juon mieluummin jotain tupla-IPA:a tai imperial stoutia, jossa on reilusti luonnetta. Jos haluan Duvelin tyylistä kevyttä ja vaaleaa olutta, juon saksalaista pilsneriä. Tiedän toki, ettei Duvel ole lähelläkään väitettyä belgioluiden parhaimmistoa, mutta nostin sen esimerkiksi koska törmään usein sitä ylistäviin kommenteihin ymmärtämättä yhtään, mistä on kyse.

Reilun kahden vuorokauden visiitti Brysseliin oli työmatka, mutta koska aamut eivät olleet liian varhaisia ja illat olivat vapaita, päätin antaa Belgialle ja sen oluille vielä yhden mahdollisuuden. Kahden illan aikana maistelin (ilman mitään muistiinpanoja) parikymmentä olutta noin kuudessa eri paikassa ja koin lopulta kaipaamani ahaa-elämyksen.

Tosin Belgian oluet eivät vieläkään saaneet sukkia pyörimään jaloissani: edelleen lähinnä joko vähän tylsää tai sitten erikoista. En ottaisi yhtäkään belgiolutta edes harkintaan, jos pitäisi tehdä lista vaikkapa kymmenestä parhaasta maistamastani oluesta. Mutta! Yksittäisten olutlöytöjen sijaan opin arvostamaan belgialaista olutkulttuuria ylitse muiden.

Lukemani ja kokemani perusteella voisin karkeasti ottaen yleistää, että Euroopassa on neljä merkittävää olutkulttuuria, joista jokaisella on omat erityispiirteensä. Saksassa pääpaino on paikallisissa oluissa, joiden asema on vahvempi kuin kenties missään muualla. Tšekissä on muutama vahva kotimainen laatutuote, jotka hallitsevat markkinoita. Briteissä on oma olutkulttuurinsa, jossa olisi kyllä monipuolisuutta ja paikallisuutta vaikka kuinka paljon, mutta se on jäänyt pahasti tuontioluiden varjoon. Kaikkia näitä kolmea yhdistää yksi asia: vähintään kelvollista kotimaista olutta on saatavilla melkein mistä vaan, mutta valikoima ei yleensä ole kovinkaan ihmeellinen. Tässä suhteessa Belgia erottautuu joukosta edukseen.

Mutta ennen kuin päästään takaisiin Belgiaan, nopea ajatusleikki: voisiko heikko olutkulttuuri omassa maassa olla harrastajan kannalta hyvä asia? Esimerkiksi Suomessa kotimaisen tuotannon heikko laatu piti maan vuosikymmenten ajan otollisena kohteena ulkomaisille tulijoille. Vasta viimeisen muutaman vuoden aikana kotimaisista oluista on tullut varteenotettava haastaja harrastajamarkkinoilla. Neljässä klassisessa olutkulttuurissa kohtaa harvoin laadukkaita tuontioluita.

Entäs se Belgia sitten? Se on epäilemättä nelikkoni vahvin ja siten hienoin olutkulttuuri. Kaikkialta saa monipuolisesti toinen toistaan kiinnostavampia oluita, jotka tarjoillaan omista laseistaan oikean lämpöisinä.  Ja kun hinnat ovat vielä huokeat, voi vilpittömästi sanoa, että ainakin turistina vierailevalle harrastajalle Belgia on paratiisi. Pidemmän päälle jäisin varmaan itse kaipaamaan brittibittereitä, jenkki-ipoja ja pilsnereitä, joita on paljon helpompi löytää Helsingistä kuin Brysselistä.

Vaikka belgioluiden suuruus tai ylivertaisuus jäi itselleni vieläkin vähän käsittämättömäksi, antoi maan olutkulttuurin rikkauden käsittäminen uutta potkua belgioluihin tutustumiseen. Se jatkuu vielä tänä keväänä muun muassa sellaisilla herkuiksi väitetyillä tuliaisille kuten Struise Pannepot, Abbaye De Rocs Brune, Rochefort 10, St Bernardus Abt. 12 ja Westvleteren XII. Kaikki täyden satasen oluita Ratebeerissa ja siten ainakin teoriassa parempia kuin reissussa maistamani belgioluet.

Muutama sananen vielä joistakin matkan varrelle sattuneista paikoista. Poechenellekelder oli vilkas ja hämyisä pubi, josta sai kattavan olutvalikoiman lisäksi muun muassa maukkaita juustoja. Yllättävän ”aito” paikka ottaen huomioon sijainnin noin 20 metrin päässä siitä pissaavasta patsaasta. Moeder Lambicin on kahden trendikkään olutbaarin miniketju. Ainakin Fontainasin toimipiste ansaitsee kaikki mahdolliset kehut: noin 40 hanallista edukkaita herkkuja ja pullolista, jonka avulla saa ohennettua paksunkin lompakon. Erikoisuudet vaikuttivat kahden illan otannalla vaihtuvan päivittäin.

Brysselissä on toki kuppiloiden lisäksi myös olutkauppoja, joissa on hyvät valikoimat paitsi oman maan oluita myös erilaisia laseja. Ulkomaisia oluita on yhtä vaikea löytää kaupoista kuin baareistakin. Myös ruokakaupoissa on ilahduttavan laajat valikoimat ja hinnat ovat erikoisliikkeitä huokeammat. Kannattaa siis lähteä autolla tai vähintään varautua laittamaan matkalaukku paluumatkalla lentokoneen ruumaan.

Ruoka on vihdoin löytämässä oluen Helsingissä

Tätä on odotettu! Jo vuosia Helsingissä on ollut runsaasti hyviä ruokapaikkoja sekä monia hyviä olutpaikkoja, mutta aivan liian harvoin nämä ovat kohdanneet. Hyvän oluen kaveriksi on saanut parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaisia hampurilaisia ja vastaavasti hyvän ruuan kaveriksi korkeintaan Brooklyn Lageria tai muuta vastaavaa mielikuvituksetonta laatuolutta.

Vuosi 2015 on kuitenkin alkanut lupaavasti: Juuri-ravintola ja Maku-panimo ovat yhdistäneet voimansa Juuri oikea Maku -maistelumenussa ja tänään torstaina Bryggerissä käynnistettiin Viro-viikot. Pienempänä mutta pysyvämpänä edistysaskeleena voi pitää belgibistro Rikhard von Trappen aukeamista, vaikka olutpuoli on siellä vain tyydyttävällä minimitasolla.

Samaa ei onneksi tarvitse sanoa Bryggerin Viro-viikkojen kattauksesta. Tarjolla on nimittäin maaliskuun puoliväliin saakka iso joukko etelänaapurin pienpanimoiden tuotantoa. Noin kolmenkymmenen huolella valitun oluen tuominen maahan pelkästään näitä viikkoja varten on ison kiitoksen arvoinen suoritus.

Viron käsityöläispanimot ovat nousseet häikäisevällä nopeudella. Noin puolessatoista vuodessa maahan on perustettu kymmenkunta pienpanimoa. Uusien markkinoille tulevien oluiden määrä on moninkertaistunut vuosittain ja tänä vuonna uutuuksia tullee jo yli sata. Nopean nousun taustalla on ollut kansainvälisen trendin lisäksi pienpanimotoimintaa helpottaneet lakiuudistukset.

Ja aivan kuin pelkissä Viro-viikkojen juomissa ei olisi jo tarpeeksi ihmeteltävää on Tallinnan parhaimmistoon kuuluvan Leib Resto ja Aed -ravintolan kanssa toteutettu maistelumenu, jonka oluet on valinnut Viron ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa olutsommelier Kristjan Peäske.

Yhteensä 51 euroa maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruuan sekä jokaiselle valitun oluen. Alkuruoka on virolaista ”fetaa”, jota on tähän asti saanut vain Leib Restosta. Se tarjotaan omenan, sipulin ja Hopsterin Pearu IPA:n kanssa. Melko maltainen IPA toimii hyvin hapokkaan annoksen kanssa, mutta kokonaisuus jättää kuitenkin ”tällaista teen kotona” -tasoisen vaikutelman.

Pääruuasta ei voi sanoa samaa, sillä se on todellinen helmi. Bryggerin portterissa haudutettu porsaanposki, selleripyree ja savustettu punajuuri saavat kaverikseen keskinkertaisen Õllenaut Vanamees -ruis-IPA:n, joka sopii kuitenkin annokseen täydellisesti. Vaatimatonkin olut voi näköjään nostaa herkullisen annoksen aivan uudelle tasolle.

Jälkiruoka on jälleen vähän epätasaisempi tapaus. Ensinnäkin sille varattu olut (Põhjala Pime Öö) on niin tuhti, että se olisi parhaimmillaan omillaan. Bryggerin portteri-suklaakakku on puolestaan melko tylsä ja tavanomainen. Sen sijaan tyrnisorbetti, joka on maustettu Amarillo-humalalla, on kiinnostava ja onnistunut makukokemus.

Pime Öö on helposti ruokamenun kiinnostavin ja paras olut. Se ei ole imperial stouteille tyypillisen paahteinen vaan enemmänkin täysin musta barley wine, jossa voimakkaimmin nousevat esiin kuivattujen hedelmien imelät aromit.

Ruokaoluiden ulkopuolelta teemaviikkojen olutlistan parhaimmistoa ovat ainakin Pühasten Nokturn Imperial Black Ipa (lakritsia ja mämmiä!), Põhjalan Topelt Nelson DIPA (täyteläinen ja suunmukainen) sekä Hampellmannin Armastuskiri Ladina-Eestist (suopursulla ja katajalla maustettu IPA, joka jättää suolaisen yrttisen suutuntuman jälkeen suuhun pitkän ja kuivan, jopa tupakkamaisen, maun, joka jatkuu ja jatkuu).

Ja ihan kuin tässä ei olisi kehuttu jo tarpeeksi on nostettava esiin vielä se, että oluet on helsinkiläisellä mittapuulla melko maltillisesti hinnoiteltuja. 0,33-litraisten pullojen hintahaarukka jakaantuu melko tasaisesti 5,5 euron Lehe Väike Indian ja 9,2 euron imperial stoutien välille.

Vahva suositus lukijoille ja iso kiitos tämän olutkulttuuriteon puuhamiehille!

Budapest – söröző

Budabest, bisse ja… ööh. Tai siis lähdetäänpä liikkeelle kuitenkin. Vihdoinkin. Praha tuli käytyä välissä ja Brysselin reissua pukkaa, joten tämän marraskuisen reissun raportti lienee aika kirjata sähköisesti ylös.

Tuli siis käytyä Budapestissa ensi kerran loppusyksystä, kun sopivasti sattui tekosyyksi Unkari-Suomi-fudismatsi.

Matsista ei sen enempää, kuin että kaupungin kakkostadion Groupama Arena oli upouusi ja vessoja myöten toimivanpuhtaansäihkyvä. Ja suomalaiskannattajia paikalle oli saapunut sen verran, että tunnelma oli kova. Ja vaikka paluumatkalla jouduimmekin sullotuksi täynnä voitonriemuisia unkarilaisfaneja olleeseen metroon, niin kaikki meni oikein siististi. Kun olisi vielä pelikin ollut samalla tasolla…

Onneksi matkan toinen puoli – omalla kohdallani ehkä se pääasiallinen – eli kaupunkiin tutustuminen ja kapakoissa pörrääminen herraseurassa sujui hyvin. Budapest nimittäin on tarkoitukseen perin otollinen paikka.

Kun iltaisin liikuin enimmäkseen tuollaisessa liki kymmenpäisessä porukassa, niin kävi toki niin, että monesti juoman määrä ja saatavuus oli laatua tärkeämpää. Tosin mukana oli jo aiemmin unkarilaisiin viineihin tutustunut kaveri, joka melkein joka mestasta onnistui löytämään jotain laadukasta paikallista tavaraa pullollisen. Tarkemmin en näistä tiedä, mutta esimerkiksi ns. rauniopubistakin vähän parempaa viiniä löytyi.

Mutta viinit sikseen. Millaista olutta oli tarjolla? Yllättävänkin monenlaista. Esimerkiksi supermarketissa tai jopa pienessä lähikaupassa oli peruslagermyllytyksen lisäksi esimerkiksi saksalaista vehnää ja belgialaista trippeliä. Mutta mitään spessumpaa paikallista ei ihan tavan kaupoista löytynytkään.

Unkarilainen peruslager on ihan jees bulkkia, sen kummemmin ei tullut maisteltua, vaikka juotua tulikin. Kaupassa hinta puolelta litralta sellainen vajaa euro ja kapakassa pari euroa tai alle (varmaan kalliimmallakin saa).

Ilmeisesti Unkarissakin on kuitenkin pyörähtänyt käyntiin jonkinlainen laatuolutvallankumous. Panimoita on paljonkin ja niiden tuottamat oluet noin kymmenen testikappaleen perusteella aika hyviä ja enimmäkseen virheettömiä. Tosin ihan kymppejä ei löytynyt, mutta yksi vahva ysi kumminkin, siitä lisää myöhemmin. Vähän eleetöntä settiä tosin.

Muutaman ohitushavainnon ja parin baarikäynnin perusteella paikallista pienpanimo-olutta voi saada kapakasta tuurillakin. Suurimmassa osassa paikkoja sitä ei kuitenkaan ollut.

Itse tutustuin kahteen mainioon paikkaan, josta sitä saa. Ja muutakin.

Ensimmäinen on Csak a Jó Sör. Kertesz Utcalta astutaan pieneen, ehkä kerrostalokaksion kokoiseen kaupan ja baarin yhdistelmään. Pöytiä neljä-viisi, asiakaspaikkoja varmaan parikymmentä, hanoja kuusi (vaikka molemmilla käyntikerroilla ainakin yksi olut oli lopussa), jääkaappi täynnä monenmoista olutta ja hyllyillä vielä reilusti lisää. Asiakaskunta noin 95 prosenttisesti miehiä, jotka maistelevat mietteliäästi olutta, ehkä keskustelevat rauhallisesti. Ja tiskin takana suhteellisen flegmaattinen kaveri, jossa aika paljonkin Simpsonien Comic Book Guyta, onneksi kuitenkin leppoisammaksi käännettynä.

Loistopaikka siis. Vain yhdessä hanoista tosin taisi olla paikallista keittoa, muissa sitten Brewdogia, Mikkelleriä sun muuta. Hanaoluiden hinnat luokkaa 600-1000 forinttia, eli parista eurosta vähän päälle kolmeen.

Pullossa paikallisia oli varmaan parikymmentä, enimmäkseen parin euron pullohintaan. Paljon muutakin oli, itse nappasin mukaan Roguen suklaastoutia ja Alaskan Brewing Companyn savuportteria isot putelit, noin kympin kappale rahaliiton yksiköissä.

Ehdottoman suositeltava, jopa pakollinen paikka Budapestissa käyvälle oluenystävälle. Tosin auki vain kello 14-21, joten päivän tai alkuillan paikka.

Onneksi Élesztőház on avoinna kolmeen. Se ei tietenkään ole pääasia, vaan se, että kyseessä on iso ja omalla tavallaan tyylikäs kapakkakokonaisuus, jossa on tarjolla hanakaupalla paikallista pienpanimo-olutta. Meinaahan paikan nimikin jo hiivaa.

Hanoja oli ehkä parikymmentä, joten luulisin että aika hyvän sektorin niillä saa paikallisista herkuista leikattua. Hinnat 400 – 1000 forintin luokkaa, oletuskoot 2,5-5 desiä.

Meininki oli lauantai-iltana suhteellisen reipas. Pihalla viereinen seurue innostui särkemään parikin tuoppia ja muutenkin kohtuullisen iso osa ravitsemusliikkeen vieraista liiteli melkoisessa kumarassa. Sellaista suomalaiseen vastaavan ajankohdan kapakkahuminaan verrattavaa touhua.

Oikein kiva, hiukkasen – mutta todellakin vain hiukkasen – särmikäs mesta siis.

Kuten jo mainitsin, oluet olivat enimmäkseen hyviä, mutta vähän mieleenpainumattomia. Poikkeuksena musta IPA Gólem Sötét Bunkó, josta tykkäsin aika lailla. Tällainen se on:

Musta, vähän punaruskea. Paksu, tiivis vaahto. Suussa ensin reipas humalaruoska, paahdettakin. Sitten hiukan täyteläismakeutta. Taittuu sitruunaan.

Näillä kokemuksilla Budapest on kohtuullisen hyvä ja etenkin huokea olutkohde, kunhan menee oikeisiin mestoihin.

Egészségedre!

Matuška Speciální Světlé 13° ja olutkauppa Base Camp

Liki kirkas, hennon kullankeltainen. Tuoksu miedon ruohoinen pienellä sitruunavivahteella. Vaahto aika normaali pilsvaahto.

Pitkä, voimakas humalatyöntö. Maltaisuus ja täyteläisyyskin löytyvät ja hitunen diasetyyliä. Mutta humala pysyy koko pitkän maun pääosassa, paitsi katkerona, myös kevyenä pippurisuutena, kohtuuannoksena greippiä ja sillä tavalla jännästi ruohoisana, että mieleen tulee avomaankurkku.

Niin on kiintoisa tapaus, että olisiko tässä käsillä se Paras Pils? Hyvin erittäin mainion maistuva ainakin. Tällainen paikalliseen olutperinteeseen nojaava uudistuminen on kyllä mainiota kulauttaa ruokatorveen.

Tsekissäkin alkaa olla Matuškan kaltaisia uudistajia kohtuullinen joukko. Prahasta paikallista spesiaalikeittoa ei parin kokeilun perusteella perusmarketista noin vain löydy.

Onneksi Ratebeer neuvoi muutaman olutkaupan. Itse kipaisin lasissa olevan ja repullisen muita Böömin ihmeitä Base Campista.

Base Camp sijaitsee Prahan 7. kaupunginosassa Vanhankaupungin pohjoispuolella, toispuol Vltavaa.

Näin tammikuisena sunnuntaina katu oli hämärä ja liike aika lailla tyhjä. Paikka on tiskillä ja parilla pöydällä varustettu pullokauppa. Kaikki putelit olivat kylmässä, joten paikan päälläkin olutta voi lipitellä.

Paikalliset herkut olivat eurosta pariin puolen litran puteleilta, nollaseiskavitoset noin kolmesta neljään. Hauskasti ihan laadukkaita oluita myydään myös muovipulloissa, puolentoista litran lötköön saakka.
Kuutisen litraan kiinnostavia tsekkiliemiä maksoi 700 korunaa, noin 25 euroa.

Suosittelen.

Brewdog, Helsinki

Brewdogin baaria on odotettu Suomeen pitkään ja hartaasti. Kaiken odotuksen ja ennakkohypen valossa olikin melko selvää, että edessä on pettymys. Ei paikassa sinänsä ole mitään vikaa, mutta se jää Helsingin nykyisessä kilpailutilanteessa aivan liikaa skottipanimon (kieltämättä vahvan) brändin varaan.

Ensinnäkin sijainti on vähän syrjässä. Viiskulma oli ehkä joskus muinoin Helsingin vilkkainta keskustaa, mutta nykyisin vain harva eksyy sinne sattumalta. Siten myös Brewdogin baariin on lähdettävä varta vasten. Ja kun matkan varrelle sattuu todennäköisesti Black Doorin tai Angleterren kaltaisia klassikkoja, on vaarana ettei pääse perille lainkaan.

Toisekseen olutvalikoima ei ole mitenkään poikkeuksellisen hyvä. Hanalistalla on lähinnä samoja oluita kuin kymmenessä muussakin kantakaupungin olutravintolassa. Pelastusta ei löydy myöskään pullosta, sillä tarjolla ei ole edes koko Brewdogin valikoimaa ja vierasoluiden lista on selvästi lyhyin, mitä olen missään Brewdog-baarissa nähnyt. Hintataso on melko korkea.

Sisustus on ihan kiva ja perjantaina alkuillasta tilaakin oli riittävästi, joten ensivaikutelman perusteella paikka on kyllä ihan viihtyisä. Jotenkin kokonaisuudesta jäi kuitenkin sellainen fiilis, että Helsingin kohdalla on tyydytty minimisuoritukseen yrittämättä mitään erityistä.

Toisella nimellä tämä baari tuskin näkisi kesää.

Olutkaupunki Kööpenhamina

Jalkapallo vie ja jalkapallo tuo. Tällä kertaa se vei Kööpenhaminaan ja toi paljon uusia olutkokemuksia. Koska kyseessä on vähintään Pohjois-Euroopan olutpääkaupunki, lähdin reissuun tavoitteenani selvittää, kuinka paljon Helsinki on tässä asiassa jäljessä.

Ja nyt voin ilokseni sanoa, että ei oikeastaan valtavan paljoa. Tietysti 36 tunnin kokemus ei ole kovinkaan kattava, mutta paremmin kaupunkia tuntevat voivat tulla täydentämään näkemyksiäni.

Helsingin olutravintolatarjonta paranee huimaa tahtia, joten sillä saralla ollaan jo lähellä. Hintatasossakaan tanskalaisilla ei ole etulyöntiasemaa, sillä hinnat ovat melko lähellä Suomen vastaavia. Eikä pienpanimobuumi näy katukuvassa tai keskimääräisessä ravintolassa sen enempää kuin Helsingissäkään vaan perusbulkit ovat hanojen kuninkaita.

Kahdessa asiassa löytyy eroja. Ensinnäkin edellämainittu pienpanimobuumi on Tanskassa pidemmällä. Suomella ei vielä ole Mikkellerin kaltaista superbrändiä eikä muutenkaan yhtää laajaa ja laadukasta panimovalikoimaa.

Ja jos keskitytään vain pääkaupunkeihin (kuten tässä tekstissä oli tarkoituksenakin), on ero vieläkin radikaalimpi. Stadin panimon, Suomenlinnan panimon ja Bryggerin vastineeksi kööpenhaminalaisilla on muun muassa To Øl, Nørrebro ja Amager. Sekä tietysti se Mikkeller.

Kuuluisuuden ja tuotantomäärien lisäksi kyse on myös ja oikeastaan erityisesti laadusta. Siinä missä tanskalaiset pienpanimot tuottavat paljon rohkeita ja silti huippulaadukkaita oluita, ovat suomalaiset useasti vain jompaa kumpaa.

Mutta uskon ja toivon, että tässä on kyse vain muutaman vuoden etumatkasta, sillä kotimaisessa pienpanimoskenessä tapahtuu nyt enemmän kuin kenties missään muualla maailmassa.

Toinen eroavaisuus onkin sitten huomattavasti hankalampaa sorttia. Saako Linnanmäellä kiertää tuoppi kädessä? Viekö helsikiläinen päiväkoti lapsia tutustumaan paikalliseen panimoon tai sen hevosiin? Onko kantakaupungissa yhtään olutkauppaa, jonne voisi mennä maistelemaan kiinnostavia oluita ennen ostopäätöksen tekemistä?

Ei, ei ja ei. Sen sijaan Kööpenhaminassa näin tällaista toimintaa (paikat järjestyksessä: Tivoli, Visit Carlsberg ja Istedgaden Ølbutikken) eikä se tietääkseni johtanut järjestyshäiriöihin tai lastensuojeluilmoituksiin. Sekä virallinen että kulttuurinen suhtautuminen olueen on Helsingissä ja Kööpenhaminassa kuin kahdelta eri planeetalta. Ja tämä asia tuskin muuttuu muutamassa vuodessa.

Tätä kirjoittaessani juon Skovlystin India Pale Alea, jonka ostin Kastrupin lentokentältä. Suomalaistenkin pienpanimoiden kannattaisi yrittää saada pullojaan Helsinki-Vantaan liikkeisiin myytäväksi. Tuskin siitä mitään valtavia tulovirtoja syntyisi, mutta olisipahan ainakin helppo tapa saada vähän omaa tuotetta ulkomaille.

Skovlystin IPA on väriltään kuparinen ja maultaan omalaatuinen. Brittityyliin humalointi ei ole mitenkään liioiteltu vaan hyvinkin maltillinen. Päällimäisenä on oikeastaan makeahko maltaisuus. Miellyttävä ja helposti juotava olut.

Lisää olutarvioita kuvateksteissä. Kuvaamatta jäivät Evil Twin Lowlife (haaleana pullosta: viinainen), To Øl Stalin Organ (haaleana pullosta: huumaavan humalainen) sekä Amager Black Nitro (vaahtomuovimukista: tuoksussa reippaasti humalaa, maussa selvästi vähemmän).