Category: Ruoka

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.

Päivä parittajana

Tonnikalapizza, aika paljon juustoa – siis rasvaakin – ja tomaattikastikkeessa lievää tulisuutta. Menisikö Duvel tämän kanssa nätisti?

Meneehän se: rasva leikkaa suuren osan katkerosta, jäljelle jää saazille tyypille ruohositruksinen pörinä ja hieman hunajaista makeutta. No, parannettavaakin on: alkoholi tuntuu hetkittäin jopa viinamaisina pyörähdyksinä.

Varma nakki tällaisen kanssa olisi ollut luultavasti joku suht jämäkästi humaloitu lager. Vaikkapa Brooklyn Lager, jota hetken kylkiäisiksi arvoin.

Mutta nyt pieni seis.

Tunnustan, etten ole ennen juurikaan miettinyt, mitä olutta juon ruoan kanssa. Hyvä pils käy melkein minkä vain kaveriksi ja kunhan olut ja ruoka ovat hyviä, niiden yhdistelmä ei yleensä lyö pahasti päin näköä. Ja okei, Schlenklerlan savu-märzen kyllä toimii sian kuin sian kanssa.

Mutta yleisesti ottaen, ei ole kauheasti kiinnostanut.

Sitten kävi elokuun puolivälin jälkeen niin, että Bier-Bier-kapakan Juhani Ollila lähetti viestin:

”Morjesta! Järkkäämme 26.9 viini vs. bisse -battlen. Kaksi joukkuetta, ruokaa ja juomien yhdistelyä huutoäänestyksen saattamina. Haluaisitteko tulla mukaan bissejengiin?”

Vielä sisällöltään hahmottumaton lupaus hyvästä ruoasta ja oluesta? Count me in, olisin sanonut, jos sanoisin niin. Itse asiassa olisin sanonut, että Lasse tulee, jos Lasse ei olisi juurikin nyt Amerikan ruoka- ja olutastioiden äärellä. Lasse on vähän sentään funtsinut näitä juttuja.

Kuten sanottu, minä en. Mutta kun toisessa vaakakupissa oli Groteskin menu ja ne maukkaat oluet, niin olematon maine ruoka-olut-yhdistelijänä ei paljon painanut.

Ideana siis oli ja on, että kerätään olutjoukkue ja viinijoukkue. Bissetiimin tehtävä on löytää tuohon ateriaan jokaiselle ruokalajille sopiva olut kaveriksi ja viinitiimillä tietenkin sama homma, mutta viinien kanssa. Ja sitten maistetaan molemmat ja huutoäänestyksellä ratkaistaan jokaisen ruokalajin kohdalla, kumpi joukkue on onnistunut paremmin.

Juhanin mukaan Tampereella on jo tehty samaa hommaa aiemmin. Ja Helsingissä puuhaan lähtemistä helpotti sukulaissuhde Bier-Bierin ”emoravintolaan”, viinimesta Vin-Viniin ja maahantuoja Viinitiehen.

Juhani kasasi joukkueen, joka paljastui onneksi huomattavasti minua taidokkaammaksi ruoka-olut-parittelemisessa. Suunnitelupalaverissa syyskuun puolivälin jälkeen ei tarvinnut aluksi paljon itse ehdotella, kun Yks olut -kirjan kirjoittaja Aniko Lehtinen, Maku-panimon pomo Jussi Tamminen, Black Doorin Sami Tuominen ja Vaimomatskuu-blogisti Juulia alkoivat suunnitella.

Mutta hetken Juhanin käteen lyömää tuopillista sulateltuani pääsin itsekin mukaan hommaan ja heittelin muutaman ehdotuksen ilmoille. Niistä ei tainnut yksikään päätyä lopulliselle listalle. Mutta toisaalta pääsimme maistelemaan suurinta osaa menusta ja ennen kaikkea melkoista valikoimaa hyviä oluita. Ja hauskaa oli

Kun ei tullut muistiinpanoja tehtyä, niin sanonpa vain, että Green Flashin Barleywine. Oli nimittäin pitkästä aikaa parasta isoa bisseä, jota on tullut maisteltua.

Se ei kuitenkaan ruokien kaveriksi päätynyt. Jokainen joi tyytyväisesti urahdellen, mutta samalla ymmärtäen, ettei tällaista otusta kannata päästää safkan kanssa painimaan. Menun hankalimpia kohtia olivat pääruokana tarjoiltava Picanha, tai oikeastaan sen kylkeen tuleva lämmin salaatti.

Picanha muuten on ihan tietty lihapala lehmän persauksesta. Jouduin googlaamaan.

No, liha kumminkin oli sellaista hiukka tulista puoliraakakypsää herkkua, jonka kanssa tiimi arveli joko Ballast Pointin Calico-amberin tai saman firman Grapefruit-ipan toimivan. Ja toimihan vainkin, erityisesti Calico.

Mutta unohdettiinko salaatti laskuista? No mitä veikkaatte. Ja toimiko Calico salaatin kanssa, jossa oli etikkaisuutta ja ties mitä majoneesimeininkejä? No eipä toiminut.

Onneksi kävikin, eikä edes onneksi vaan ihan laskelmoidusti, niin, että Grapefruit oli kuin yhdeksi kylkiluuksi luotu menun osaa nimeltä possun ribsit. Ja onneksi Juhani sattui tuomaan pöytään maistille italialaisen Baladinin Superin, joka itseään Amberiksi väittää. Se nimittäin toimi hyvin naudan painikkeena ja yhtä nätisti salaatin kanssa.

Mitä lie taikuutta! Etenkin kun loppuillasta pulloja tyhjennellessämme totesimme, ettei se nyt siinä hommassa ihmeellistä ollut.

Jännä kupru tuli kantarellipizzan kanssa. Ties mistä ja kuka siihen keksi ajatuksena gruytbeerin, siis tämän arkaaisehkon keiton, jossa ei ole humalaa vaan erinäisiä yrttejä. Jopenia pöytään löytyi ja itse olin perin myyty, kun yhdistelmää maistoin: kuin olisi syysmetsää syönyt!

Mutta etenkin Maku-Jussi vaikutti epäilevältä ja tarttuihan se. Olisko tämä liian omituista?

Lopulta gruyt sai jäädä ja suurin homma oli valita jälkkärille, suklaabrûléelle ja kahvijätskille kaveri. Tiukan maistelukierroksen selväksi voittajaksi nousi hauskasti etelänaapurin Põhjala Öö. Monelle harrastajalle tietenkin tuttu, mutta kokeilkaapa vaikka suklaajäätelön kanssa, jos brûléeta ei ole käden ulottuvilla.

Koko menu on siis tämä:

 

Tartar ja Founders KBS

TAI

Falafel ja CRAK Brewing White Rabbit

Ribs ja Ballast Point Grapefruit sekä Picanha ja Baladin Super. Kylkiäisenä lämmin salaatti ja perunat.

TAI

Kantarellipizza ja Jopen Gruytbeer.

”Kidanpuhdistajana” Loverbeer Saison lähes nolla-asteisena

Suklaabrûlée ja Põhjala Öö. 

 

Näillä mennään. Melkein eniten jännittää, mitä viinitiimi on saanut aikaan ja kehtaako kannattaa omaa porukkaa, jos niiden paritus on parempaa..,

Lauantaina kolmelta kokeillaan. Juhanin mukaan kyseessä on aika lailla puhdas testi, mutta sisään saa kai saapastella kuka haluaa. Jos homma sujuu hyvin, taistelu-tastingista voisi tulla myytäväkin tuote. Ehkä niin, että asiakas tulee valmiiseen pöytään ja valitsee voittajan tai sitten kokeillaan hyvät yhdistelmät maistelujen sarjassa.

Kansa maisteli…

”Lähialueella riittää haastettavaa aina tähtiravintoloihin asti eikä Suomesta panimotkaan ihan heti kesken lopu”, arvelee Juhani.

Toistaiseksi tämäntyyppinen puuha on Bier-Bierille nappikauppaa verrattuna oluenmyyntiin. Mutta tulevasta ei tiedä. Itse löysin jo nyt tästä uutta näkökulmaa bissenlipittelyyn.

Tai kuten Juhani sanoo:

”Ei kauhean moni jaksa pelkkiä korkkeja aukoa koko ikäänsä.”

Cervecería Mexicana Dia De Los Muertes Death Becomes You Amber Ale

Tässä blogissa on usein (ja aiheesta) hehkutettu Helsingin olutskeneä. Ja vaikka ollaan olutblogissa, on syytä antaa välillä tunnustusta myös kaupungin ruokatarjonnan kehittymiselle. Yksi pieni osa tätä uutta ja rikasta ravintolatarjontaa on Vuorimiehenkadun Taqueria El Rey, ehkä Suomen paras meksikolainen ravintola.

Ruoka on erittäin maukasta ja huolella tehtyä, sen suhteen ei jää moitittavaa. Parempaa alkupalayhdistelmää kuin El Reyn nachot, guacamole ja mezcal sour en tiedä enkä kaipaa.

Myös olutpuoli on kunnossa. Tarjolla on todennäköisesti Suomen paras kattaus meksikolaisia oluita. Käytännössä tämä tarkoittaa paria kolmea bulkkia ja noin viittä Cervecería Mexicanan Dia De Los Muertes -käsityöläisolutta. Tarjolla on muun muassa jo aiemmin tässä blogissa arviotu Hop On Or Die IPA.

Tällä kertaa pääruoka-tacojen kaveriksi valikoitui saman panimon amber ale, nimeltään Death Becomes You. Se on IPA:a parempi ja tasapainoisempi olut. Ei mikään ainutlaatuinen erikoisuus, mutta laadukas ja tyylinmukainen herkku, joka täydentää aterian kivasti.

Kuten hyvällä oluella, myös tällä arviolla on kuitenkin katkera loppu. Taqueria El Reyn hintataso on nimittäin jopa suomalaisittain turhan korkea. Pääruokalistaa hallitsevat tacot ovat kuitenkin pohjimmiltaan katuruokaa ja sellaisena kilpailevat hampurilaisten, shawarmojen, kebabien, pitsojen ja muun pikaruuan kanssa. Silloin 15-20 euroa neljän pienen tacon annoksesta (tai kymppi pienestä olutpullosta) on yksinkertaisesti liikaa.

Il Birrificio, Helsinki

Helsingin Punavuoren olutskene senkun paranee: tänään avattu Il Birrificio laajentaa tarjontaa uuteen, toivottuun suuntaan. Siinä, missä Bier-Bier, Brewdog ja Tommyknocker toivat oikeastaan vain lisää sitä, mitä oli jo Black Doorissa, on ”Il Birrillä” kaksi aivan omaa ja vahvaa valttikorttia: ruoka ja panimo. (Ja tähän voidaan heittää päälle vielä iso panostus kahviin, mutta se jätettäköön muiden blogien ruodittavaksi.)

Parasta Il Birrificiossa on se, että pääpaino ei ole juuri missään vaan enemmän tai vähemmän kaikessa tekemisessä. Olutta, ruokaa ja kahvia tehdään ja tarjoillaan tositarkoituksella. Tai näin ainakin lähtökohtaisesti, sillä vasta aika näyttää mihin suuntaan toiminta lähtee kehittymään. Alkutilanne on ainakin lupaava, sillä liian monessa paikassa olut tai ruoka vie päähuomioon ja toinen jää sivurooliin.

Ruokapuoli on, ensimmäisen päivän lounaskattauksen perusteella, klassista, runsasta ja maukasta: makkaraa, risottoa, pastaa ja lohisalaattia. Seurueen lautasille valikoitui itsetehtyä makkaraa ja risottoa. Molemmat annokset maistuivat hyvin, mutta hieman yli kymmenen euron hintaan olisi suonut saavansa myös esimerkiksi salaattia noutopöydästä. Lisukeleipää oli sen sijaan tarjolla ja se oli tuoretta ja maukasta. Se, että voin sijaan tarjolla oli yksittäispakattua Oivariiniä, herätti epäuskoista huvittuneisuutta.

Entäs se olutpuoli sitten? Talon omat, ravintolatilassa omaan lasikoppiinsa aidatut 500-litraiset käymisastiat hohtavat vielä yhtä kiiltävänä sisä- kuin ulkopuoleltakin. Valvira ja Tulli ovat omat tarkastuksensa tehneet, mutta vielä odotellaan laitevalmistajan tarkastusta. Lähiviikkoina keittiön puolella, johon varsinainen keittolaitteisto on sijoittettu, on tarkoitus päästä itse asiaan.

Ensimmäisenä on luvassa pale alea muutamalla eri versioinnilla. Näistä on määrä löytyä talon oma perusolut, jonka rinnalle lähdetään kehittelemään muuta kiinnostavaa. Kymmenestä hanapaikasta neljä on varattu panimoravintolan omille oluille. Näistä tulee yhden on määrä olla nopeammin vaihtuva kokeellinen tuote.

Olutoppia Il Birrificioon on saatu Stadin Panimolta ja Maku Brewingilta, joista molempien kanssa tehdyt kollaboraatiot (lager ja saison) löytyvät jo hanoista. Hanaoluiden joukossa oli myös virolainen (ja jumalainen) Virmalised IPA. Hinnat ovat kaupungin hintatasoon nähden maltilliset: puolikkaat nelisen euroa tai vähän alle ja täydet tuplasti enemmän. Pullopuoli jäi tarkistamatta, mutta kuulemma erityisesti on panostettu sour-valikoimaan.

Sisustus on hillitty ja hallittu. Tila on jaettu kolmeen osaan. Sisään astutaan baarimaiseen tilaan, jossa on myös tiski sekä käymisastiat. Baaritilan vasemmalla puolella on pienempi kahvilamainen huone, jonka ikkunat aukeavat Fredrikinkadulle. Suurin tila on Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun kulman täyttävä ravintolasali, jossa on yhä aistittavissa vanhan Kynsilaukan henki. Toivottavasti Il Birrificio jättää yhtä pysyvän jäljen Helsingin sydämeen.

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Ruoka on vihdoin löytämässä oluen Helsingissä

Tätä on odotettu! Jo vuosia Helsingissä on ollut runsaasti hyviä ruokapaikkoja sekä monia hyviä olutpaikkoja, mutta aivan liian harvoin nämä ovat kohdanneet. Hyvän oluen kaveriksi on saanut parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaisia hampurilaisia ja vastaavasti hyvän ruuan kaveriksi korkeintaan Brooklyn Lageria tai muuta vastaavaa mielikuvituksetonta laatuolutta.

Vuosi 2015 on kuitenkin alkanut lupaavasti: Juuri-ravintola ja Maku-panimo ovat yhdistäneet voimansa Juuri oikea Maku -maistelumenussa ja tänään torstaina Bryggerissä käynnistettiin Viro-viikot. Pienempänä mutta pysyvämpänä edistysaskeleena voi pitää belgibistro Rikhard von Trappen aukeamista, vaikka olutpuoli on siellä vain tyydyttävällä minimitasolla.

Samaa ei onneksi tarvitse sanoa Bryggerin Viro-viikkojen kattauksesta. Tarjolla on nimittäin maaliskuun puoliväliin saakka iso joukko etelänaapurin pienpanimoiden tuotantoa. Noin kolmenkymmenen huolella valitun oluen tuominen maahan pelkästään näitä viikkoja varten on ison kiitoksen arvoinen suoritus.

Viron käsityöläispanimot ovat nousseet häikäisevällä nopeudella. Noin puolessatoista vuodessa maahan on perustettu kymmenkunta pienpanimoa. Uusien markkinoille tulevien oluiden määrä on moninkertaistunut vuosittain ja tänä vuonna uutuuksia tullee jo yli sata. Nopean nousun taustalla on ollut kansainvälisen trendin lisäksi pienpanimotoimintaa helpottaneet lakiuudistukset.

Ja aivan kuin pelkissä Viro-viikkojen juomissa ei olisi jo tarpeeksi ihmeteltävää on Tallinnan parhaimmistoon kuuluvan Leib Resto ja Aed -ravintolan kanssa toteutettu maistelumenu, jonka oluet on valinnut Viron ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa olutsommelier Kristjan Peäske.

Yhteensä 51 euroa maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruuan sekä jokaiselle valitun oluen. Alkuruoka on virolaista ”fetaa”, jota on tähän asti saanut vain Leib Restosta. Se tarjotaan omenan, sipulin ja Hopsterin Pearu IPA:n kanssa. Melko maltainen IPA toimii hyvin hapokkaan annoksen kanssa, mutta kokonaisuus jättää kuitenkin ”tällaista teen kotona” -tasoisen vaikutelman.

Pääruuasta ei voi sanoa samaa, sillä se on todellinen helmi. Bryggerin portterissa haudutettu porsaanposki, selleripyree ja savustettu punajuuri saavat kaverikseen keskinkertaisen Õllenaut Vanamees -ruis-IPA:n, joka sopii kuitenkin annokseen täydellisesti. Vaatimatonkin olut voi näköjään nostaa herkullisen annoksen aivan uudelle tasolle.

Jälkiruoka on jälleen vähän epätasaisempi tapaus. Ensinnäkin sille varattu olut (Põhjala Pime Öö) on niin tuhti, että se olisi parhaimmillaan omillaan. Bryggerin portteri-suklaakakku on puolestaan melko tylsä ja tavanomainen. Sen sijaan tyrnisorbetti, joka on maustettu Amarillo-humalalla, on kiinnostava ja onnistunut makukokemus.

Pime Öö on helposti ruokamenun kiinnostavin ja paras olut. Se ei ole imperial stouteille tyypillisen paahteinen vaan enemmänkin täysin musta barley wine, jossa voimakkaimmin nousevat esiin kuivattujen hedelmien imelät aromit.

Ruokaoluiden ulkopuolelta teemaviikkojen olutlistan parhaimmistoa ovat ainakin Pühasten Nokturn Imperial Black Ipa (lakritsia ja mämmiä!), Põhjalan Topelt Nelson DIPA (täyteläinen ja suunmukainen) sekä Hampellmannin Armastuskiri Ladina-Eestist (suopursulla ja katajalla maustettu IPA, joka jättää suolaisen yrttisen suutuntuman jälkeen suuhun pitkän ja kuivan, jopa tupakkamaisen, maun, joka jatkuu ja jatkuu).

Ja ihan kuin tässä ei olisi kehuttu jo tarpeeksi on nostettava esiin vielä se, että oluet on helsinkiläisellä mittapuulla melko maltillisesti hinnoiteltuja. 0,33-litraisten pullojen hintahaarukka jakaantuu melko tasaisesti 5,5 euron Lehe Väike Indian ja 9,2 euron imperial stoutien välille.

Vahva suositus lukijoille ja iso kiitos tämän olutkulttuuriteon puuhamiehille!

Stout siirapiksi ja jäätelön päälle

Ennustusten perusteella kesä on vihdoin alkamassa ja sen kunniaksi otetaan vähän kesäisempi lähestymistapa talviseen oluttyyliin. Päätin nimittäin kokeilla, millaista jälkiruokaa saa stoutista.

Olen jostain lukenut, että varsinkin katkeran oluen keittäminen kokoon tekee lopputuloksesta epämiellyttävän kitkerää.  Toisaalta halusin tuhtia ja maukasta siirappia vaniljajäätelöni päälle kaadettavaksi.

Haarukoin näiden kahden lähtökohdan perusteella Alkon valikoimaa. Valitsin oluttyyliksi ”stout & portter”, koska se sopi parhaiten ajatukseeni tuhdista ja maukkaasta jälkiruokakastikkeesta, sillä onhan stouteissa usein suklaisia aromeja. Seuraavaksi rajasin hakuni koskemaan pelkäsään erittäin täyteläisiä oluita ja lopuksi valitsin jäljelle jääneistä vähiten (eli tässä tapauksessa keskiasteisesti) humaloidut oluet.

Ja niin oli päästy kahteen olueen, joista valitsin skotlantilaisen Black Isle Organic Hibernator Oatmeal Stoutin. Hylkäämäni vaihtoehto oli Koffin ja Brooklynin Two Tree Porter, vaikka ajatuksena olisi ollut hauska tehdä siirappia oluesta, jonka valmistamiseen on käytetty vaahterasiirappia. Ehkä sitä sitten seuraavalla kerralla.

Siirapin tekeminen oli hyvin helppoa: kaksi desiä olutta pieneen kattilaan ja levy kuumaksi. Lämpöä ei tarvitse paljoa, koska nestemäärä on niin pieni, että alimmatkin tehot saavat oluen höyryämään. Koska tavoitteenani oli paksu siirappi, laitoin joukkoon vielä teelusikallisen tummaa sokeria.

Lopulta jäljellä oli noin kaksi ruokalusikallista pikimustaa, mutta yhä hämmentävän juoksevaa nestettä. Annoin siirapin jäähtyä hetken ja sitten otin palan vaniljajäätelöä lautaselle ja kaadoin kastikkeen päälle.

Ja voi pojat, aivan uskomaton makuelämys! En muista koskaan maistaneeni mitään tällaista. Ensimmäisenä tulee mieleen tumma, siis todella tumma, suklaa, mutta pian maku räjähtää käsittämättömäksi ilotulitukseksi: pähkinäistä kahvia, lakritsaa ja salmiakkia.

Hitaasti sulavan jäätelön kanssa oli helppo kokeilla erilaisia sekoitussuhteita. Vaikka pirtelömäiseksi sulanut tasainen vaaleanruskea massa oli sekin hyvää, oli mielestäni paras yhdistelmä pala vielä kiinteää jäätelöä ja pieni tippa kastiketta. Intensiivisen makunsa vuoksi siirappi oli todella riittoisaa, noin desin jäätelöpalaan riitti mainiosti mausteeksi noin teelusikallinen.

Suureksi yllätyksekseni Black Isle Organic Hibernator Oatmeal Stout sopi erinomaisesti myös tämän jälkiruuan kanssa nautittavaksi juomaksi. Vaikka kastike oli todella rajun makuista, nousivat samat maut miedompina esiin myös oluesta. Ja samalla raikastavat hiilihapot huuhtoivat täyteläisyyttä kurkusta alas. Ja siis oluenakin tämä on erittäin hyvä!

Varoituksen sanana on todettava, että olen todella humalaisten oluiden ja muutenkin intensiivisten makujen ystävä. Jos, tai oikeastaan kun, teen tätä jossain vaiheessa muidenkin nautittavaksi, laitan mukaan enemmän sokeria enkä keitä kastiketta aivan yhtä paljon kasaan. Kokeilemisen arvoinen kaava voisi olla pullon (3,3 dl) redusoiminen noin desiin ja makeuttaminen/sakeuttaminen noin kahdella tai kolmella ruokalusikallisella sokeria.

Garrett Oliverin muisto Amsterdamista

Brooklyn Breweryn pääjehu Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjaa voinee pitää jonkinasteisena ruuan ja oluen yhdistämisen modernina raamattuna. Itselleni jäi kirjasta vahvimpana mieleen kirjassa (ainakin) kahteen kertaan kuvattu ja taivaalliseksi kehuttu yhdistelmä: Amsterdam, witbier, asuntovene, ciabatta, grillattu lohi ja gouda-juusto.

Pakkohan tätä oli siis kokeilla, tosin ilman Amsterdamia ja asuntovenettä! Ja lohikin on lämminsavustettua kirjolohta, mutta punaista kalaa kuitenkin. Oluina enemmän tai vähemmän sattumien kautta kaappiini päätynyt wit-kolmikko: Blanche de Namur, To Øl Cloud 9 Wit ja Lefebvre Blanche de Bruxelles.

Leipäpuoli syntyy yksinkertaisesti: leikkaa ciabattasta sopivia paloja, laita päälle lämminsavukirjolohta ja peitä raastetulla goudalla. Sitten vaan koko komeus noin vartiksi 125-asteiseen uuniin.

Herkuttelu voi alkaa!

Blacnhe de Namurin vaahto oli joukon runsain, tihein ja hienoin. Olut hyvin vaaleaa ja melko sameaa. Aluksi maku on aika ohut, jopa mitätön. Tuoksussa fairymaista raikkautta ja maussa sitruunaista happoa. Ilman ruokaa olut oli vähän ankea, mutta suola ja rasva herättivät sen todella henkiin.

Cloud 9 wit:kin nostaa yllensä vaahto, mutta edellistä vähemmän ja suurikuplaisempaa. Olut on myös joukon tummin, mikä witien kohdalla tarjoittaa lagermaista olkisuutta. Maku on Namuria mausteisempi ja ennenkaikkea jenkkihumalaisempi. Humala toimii tietty rasvan kanssa yhteen, joten tämäkin rokkaa hyvin. Eittämättä APA/IPA-fanin suosikki näistä, mutta tuskin sellainen yhdistelmä kuin Oliverilla aikanaan.

Blanche de Bruxellesin väri on yhtä vaalea kuin Namurissa ja vaahto samankaltainen kuin Cloud 9:ssä. Maku on aluksi mukavan hedelmäinen, mutta ruuan kanssa hedelmäisyys muuntautuu vähän ällöttäväksi makeudeksi. Pelkällään menettelee, mutta ruuan kanssa selvästi huonoin!

Lopuksi vielä vähän sitruunamehua toiselle leivälle, näinhän Garrettkin sen taisi syödä. Blanch de Namur on ainoa, joka saa jotain lisää tällaisesta ratkaisusta. Näin ollen se nousee tämän testin ykköseksi, vaikka ilman ruokaa se olikin  joukon huonoin.

Kun vedin pohjat nopeasti peräkkäin jokaisesta lasista, nousi jostain inkivääri. Mutta mistä? Sillä olisi saanut ylimääräisen pisteen inkiväärifanilta!

Ja kyllä, ymmärrän nyt hyvin, että varsinkin yllättäen eteen ilmestyvänä yhdistelmänä tämä voi räjäyttää pankin.

Pulled pork ja Prykmestarin savuoluet

Pulled pork on ollut jo niin monta vuotta trendiruokaa, että vähitellen tuon trendi-sanan voi jättää jo pois. Keski-ikäistyneen herkun valmistuksessa on kaksi koulukuntaa: keittäjät ja paistajat. Itse olen suosinut keittämistä Hesarin ohjeen mukaan, sillä lopputulos on ollut tuolloin mehevämpi kuin uunissa. Tosin itse hukutan ”pepeni” nykyään kastikkeeseen, joten paistaminen voisi ansaita uuden mahdollisuuden.

Yleensä rakennan kastikkeen Coca-Colan ympärille, mutta koska tämä on olutblogi laitan kastikkeeseen tällä kertaa pullollisen Prykmestar Savukatajaa. Olut siis kattilaan ja liesi tulille.

Tästä ei muuten ruuanlaittaminen parane. Kylmä olut tuopissa ja hiljalleen syntyvä BBQ-kastike kuplii kattilassa. Valmistan sen yleensä siten, että laitan aluksi joukkoon vähän kaikkea, jonka jälkeen maistelen ja korjaan makua vähitellen. Prosessiin voi fiiliksestä ja vaatimustasosta riippuen käyttää vaikka kuinka monta tuntia.

Tällä kertaa tuhti savuolut sai seurakseen vihreän Tabascon kaltaista lime-jalapeno-kastiketta, savupaprikajauhetta, soijakastiketta, muscovado-sokeria ja omenaviinietikkaa. Kastikkeen vierellä, toisessa kattilassa kaksi reilun puolen kilon kasslerpalaa keittyivät hiljalleen.

Kun liha alkaa parin kolmen tunnin jälkeen hajota, nostetaan se pois ja revitään silpuksi esimerkiksi kahdella haarukalla. Sitten kaadetaan kastike päälle ja pistetään vielä puoleksi tunniksi uuniin folion alle uuniin hautumaan.

Pulled porkkia voi syödä lukemattomilla eri tavoilla (viimeiset rippeet pitsaan!), mutta oma suosikkini on simppeli vehnäpatonki, jonka päälle laitetaan majoneesia, possua ja cheddaria. Ruokajuomina Prykmestar Joulu ja kastikkeesta tuttu Savukataja.

Possusta tuli Savukatajan kanssa selvästi parempaa kuin Coca-Colalla. Olut tuo makusekoitukseen puumaista syvyyttä. Savukataja ei kuitenkaan toimi ruokajuomana kovinkaan hyvin, sillä se on turhan makea ja tuhti. Jouluolut toimii paremmin, mutta senkin savuisuus on niin hyökkäävää sorttia, että possun (tai tarkemmin sanottuna kastikkeen) hieman hento savu jää täysin jalkoihin. Joku savuton olut toimisi varmaan paremmin.

Erillisinä nautintoina kaikki kolme ovat kuitenkin eliittiä.