Category: Tapahtumat

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.

Päivä parittajana

Tonnikalapizza, aika paljon juustoa – siis rasvaakin – ja tomaattikastikkeessa lievää tulisuutta. Menisikö Duvel tämän kanssa nätisti?

Meneehän se: rasva leikkaa suuren osan katkerosta, jäljelle jää saazille tyypille ruohositruksinen pörinä ja hieman hunajaista makeutta. No, parannettavaakin on: alkoholi tuntuu hetkittäin jopa viinamaisina pyörähdyksinä.

Varma nakki tällaisen kanssa olisi ollut luultavasti joku suht jämäkästi humaloitu lager. Vaikkapa Brooklyn Lager, jota hetken kylkiäisiksi arvoin.

Mutta nyt pieni seis.

Tunnustan, etten ole ennen juurikaan miettinyt, mitä olutta juon ruoan kanssa. Hyvä pils käy melkein minkä vain kaveriksi ja kunhan olut ja ruoka ovat hyviä, niiden yhdistelmä ei yleensä lyö pahasti päin näköä. Ja okei, Schlenklerlan savu-märzen kyllä toimii sian kuin sian kanssa.

Mutta yleisesti ottaen, ei ole kauheasti kiinnostanut.

Sitten kävi elokuun puolivälin jälkeen niin, että Bier-Bier-kapakan Juhani Ollila lähetti viestin:

”Morjesta! Järkkäämme 26.9 viini vs. bisse -battlen. Kaksi joukkuetta, ruokaa ja juomien yhdistelyä huutoäänestyksen saattamina. Haluaisitteko tulla mukaan bissejengiin?”

Vielä sisällöltään hahmottumaton lupaus hyvästä ruoasta ja oluesta? Count me in, olisin sanonut, jos sanoisin niin. Itse asiassa olisin sanonut, että Lasse tulee, jos Lasse ei olisi juurikin nyt Amerikan ruoka- ja olutastioiden äärellä. Lasse on vähän sentään funtsinut näitä juttuja.

Kuten sanottu, minä en. Mutta kun toisessa vaakakupissa oli Groteskin menu ja ne maukkaat oluet, niin olematon maine ruoka-olut-yhdistelijänä ei paljon painanut.

Ideana siis oli ja on, että kerätään olutjoukkue ja viinijoukkue. Bissetiimin tehtävä on löytää tuohon ateriaan jokaiselle ruokalajille sopiva olut kaveriksi ja viinitiimillä tietenkin sama homma, mutta viinien kanssa. Ja sitten maistetaan molemmat ja huutoäänestyksellä ratkaistaan jokaisen ruokalajin kohdalla, kumpi joukkue on onnistunut paremmin.

Juhanin mukaan Tampereella on jo tehty samaa hommaa aiemmin. Ja Helsingissä puuhaan lähtemistä helpotti sukulaissuhde Bier-Bierin ”emoravintolaan”, viinimesta Vin-Viniin ja maahantuoja Viinitiehen.

Juhani kasasi joukkueen, joka paljastui onneksi huomattavasti minua taidokkaammaksi ruoka-olut-parittelemisessa. Suunnitelupalaverissa syyskuun puolivälin jälkeen ei tarvinnut aluksi paljon itse ehdotella, kun Yks olut -kirjan kirjoittaja Aniko Lehtinen, Maku-panimon pomo Jussi Tamminen, Black Doorin Sami Tuominen ja Vaimomatskuu-blogisti Juulia alkoivat suunnitella.

Mutta hetken Juhanin käteen lyömää tuopillista sulateltuani pääsin itsekin mukaan hommaan ja heittelin muutaman ehdotuksen ilmoille. Niistä ei tainnut yksikään päätyä lopulliselle listalle. Mutta toisaalta pääsimme maistelemaan suurinta osaa menusta ja ennen kaikkea melkoista valikoimaa hyviä oluita. Ja hauskaa oli

Kun ei tullut muistiinpanoja tehtyä, niin sanonpa vain, että Green Flashin Barleywine. Oli nimittäin pitkästä aikaa parasta isoa bisseä, jota on tullut maisteltua.

Se ei kuitenkaan ruokien kaveriksi päätynyt. Jokainen joi tyytyväisesti urahdellen, mutta samalla ymmärtäen, ettei tällaista otusta kannata päästää safkan kanssa painimaan. Menun hankalimpia kohtia olivat pääruokana tarjoiltava Picanha, tai oikeastaan sen kylkeen tuleva lämmin salaatti.

Picanha muuten on ihan tietty lihapala lehmän persauksesta. Jouduin googlaamaan.

No, liha kumminkin oli sellaista hiukka tulista puoliraakakypsää herkkua, jonka kanssa tiimi arveli joko Ballast Pointin Calico-amberin tai saman firman Grapefruit-ipan toimivan. Ja toimihan vainkin, erityisesti Calico.

Mutta unohdettiinko salaatti laskuista? No mitä veikkaatte. Ja toimiko Calico salaatin kanssa, jossa oli etikkaisuutta ja ties mitä majoneesimeininkejä? No eipä toiminut.

Onneksi kävikin, eikä edes onneksi vaan ihan laskelmoidusti, niin, että Grapefruit oli kuin yhdeksi kylkiluuksi luotu menun osaa nimeltä possun ribsit. Ja onneksi Juhani sattui tuomaan pöytään maistille italialaisen Baladinin Superin, joka itseään Amberiksi väittää. Se nimittäin toimi hyvin naudan painikkeena ja yhtä nätisti salaatin kanssa.

Mitä lie taikuutta! Etenkin kun loppuillasta pulloja tyhjennellessämme totesimme, ettei se nyt siinä hommassa ihmeellistä ollut.

Jännä kupru tuli kantarellipizzan kanssa. Ties mistä ja kuka siihen keksi ajatuksena gruytbeerin, siis tämän arkaaisehkon keiton, jossa ei ole humalaa vaan erinäisiä yrttejä. Jopenia pöytään löytyi ja itse olin perin myyty, kun yhdistelmää maistoin: kuin olisi syysmetsää syönyt!

Mutta etenkin Maku-Jussi vaikutti epäilevältä ja tarttuihan se. Olisko tämä liian omituista?

Lopulta gruyt sai jäädä ja suurin homma oli valita jälkkärille, suklaabrûléelle ja kahvijätskille kaveri. Tiukan maistelukierroksen selväksi voittajaksi nousi hauskasti etelänaapurin Põhjala Öö. Monelle harrastajalle tietenkin tuttu, mutta kokeilkaapa vaikka suklaajäätelön kanssa, jos brûléeta ei ole käden ulottuvilla.

Koko menu on siis tämä:

 

Tartar ja Founders KBS

TAI

Falafel ja CRAK Brewing White Rabbit

Ribs ja Ballast Point Grapefruit sekä Picanha ja Baladin Super. Kylkiäisenä lämmin salaatti ja perunat.

TAI

Kantarellipizza ja Jopen Gruytbeer.

”Kidanpuhdistajana” Loverbeer Saison lähes nolla-asteisena

Suklaabrûlée ja Põhjala Öö. 

 

Näillä mennään. Melkein eniten jännittää, mitä viinitiimi on saanut aikaan ja kehtaako kannattaa omaa porukkaa, jos niiden paritus on parempaa..,

Lauantaina kolmelta kokeillaan. Juhanin mukaan kyseessä on aika lailla puhdas testi, mutta sisään saa kai saapastella kuka haluaa. Jos homma sujuu hyvin, taistelu-tastingista voisi tulla myytäväkin tuote. Ehkä niin, että asiakas tulee valmiiseen pöytään ja valitsee voittajan tai sitten kokeillaan hyvät yhdistelmät maistelujen sarjassa.

Kansa maisteli…

”Lähialueella riittää haastettavaa aina tähtiravintoloihin asti eikä Suomesta panimotkaan ihan heti kesken lopu”, arvelee Juhani.

Toistaiseksi tämäntyyppinen puuha on Bier-Bierille nappikauppaa verrattuna oluenmyyntiin. Mutta tulevasta ei tiedä. Itse löysin jo nyt tästä uutta näkökulmaa bissenlipittelyyn.

Tai kuten Juhani sanoo:

”Ei kauhean moni jaksa pelkkiä korkkeja aukoa koko ikäänsä.”

Syystober saa, minä en

Kuten Facebook-seuraajamme kenties havaitsivat, tuli käytyä Syystoberissa.

Ympäristö oli Helsingin Rautatientori eli taatun ankea. Jokunen ruokakoju kai sekä avoseinäinen iso teltta, jonka sisällä tiskit ja muutama pystypöytä.

Hyvää oli se, että sisään pääsi maksutta ja tilaa löytyi kohtuudella. Huonoa, että ruokamyynti ja juomapuoli olivat erikseen, toki osa syötävistä oli saatavilla anniskelualueellakin.

Mutta oluenystävän suurin valituksenaihe on, että olutvalikoima oli vaatimaton. Jokunen panimo rajatulla valikoimalla.

Eikä täysosumia omaan tuoppin muutamalla kokeilulla löytynyt. Muut olivat ok, Bryggerin Spezial-savuolut oikein maukasta.

Tuolla paikalla ja viikonloppuna myynti on toki taattu. Ja ehkäpä jokunen ihminen löytää myös hyvät kotimaiset oluet tuota kautta. Olihan hanoissa vaikkapa Bryggerin pilsiä, Plevnan Siperiaa ja Malmgårdin XX Porteria, jotka ovat maistetusti ihan maailmanluokan kamaa.

Mutta kun ottaa huomioon Stadin nykyisen olutkapakkatarjonnan, niin mitään syytä olutintoilijan ja Syystoberin kohtaamiselle toiste en keksi.

Kotimatkapyörämatkan varrella sijaitsevassa Stapan Panimoravintolassa kävin nappaamassa lohduksi herkullisen Hop Valleyn Citrus Mistressin.

Kun tällaisen juoman ja pari sivua muita voi yksittäinen baari tuoda maahan, niin mitä pitää oluttapahtuman tuoda Helsinkiin, jotta voi yrittää baarien ( kuten Stapan lisäksi Pikkulinnun, Bier-Beerin, Black Doorin, Brewdogin tai miksei vaikka Stone’sin ja Villi Wäinön) kanssa edes jotenkin tasaisella yrittää?

Lasien maistelua sekä siksari uusia tuttavuuksia HBF:ssä

Helsinki Beer Festival on jälleen käynnissä. Koska oma viisiittini jäi muutaman tunnin mittaiseksi ja niistäkin toinen kului Spiegelaun järjestämässä lasi-tastingissa, on tässä vain muutama pikainen huomio valikoimasta, joka vaikutti erittäin kattavalta ja kiinnostavalta.

Ensin kuitenkin sananen Spiegelaun uudesta craft beer -lasisetistä. Viinilaseilla mainetta niittänyt saksalaisyhtiö alkoi muutama vuosi sitten valmistaa myös olutlaseja.

”Olutta alettiin tarjoilla viinilaseissa, kun parempaa ei ollut tarjolla”, Spiegelan Kornel Dura sanoi tilaisuudessa.

Hänen mukaansa oluelle on tapahtumassa nyt sama, mikä tapahtui viineille jo vuosikymmeniä sitten: se on pääsemässä irti arkisen maataloustuotteen asemasta. Hänen mukaansa Spiegelaun lasit erottautuvat sillä, että ne ovat ohuempia, sileämpiä ja kirkkaampia. Lisäksi niiden muoto tuo tuoksun paremmin esiin.

”Olutta ei voi haistaa vaan ainoastaan siitä nousevat kaasut. Ja jos lasin yläosa on avoin, nämä kaasut pääsevät karkuun”, Dura sanoi.

Kirkkaus liittyy lähinnä visualisuuteen, jonka Dura myönsi koskevan oluen sijaan enemmänkin hennon värisiä valkoviinejä, jossa pieni vivahde lasissa voi johtaa väärään väriarvioon. Lasin tasaisuus puolestaan vähentää kuplien syntymistä ja hidastaa väljähtymistä. Viimeisimpänä lasin paksuus vaikuttaa siihen, miten olut kaatuu suuhun. Lisäksi olut lämpenee nopeammin, jos se kaadetaan paksuun huoneenlämpöiseen lasiin.

Spiegelaun klassisille oluttyyleille tarkkoittaman setin rinnalle on nyt lanseerattu craft beer -setti, johon kuuluvat jo muutaman vuoden ikäinen ipa-lasi, viime vuonna esitelty stout-lasi sekä uusi wit-lasi.

Tastingin tavoitteena oli osoittaa, että nämä kolme lasia, paitsi peittoavat perinteisen pint-lasin, eroavat myös toisistaan. Ja tottahan eroja syntyy, varsinkin, kun lasiyhtiön tyyppi vetää esittelyn ja kertoo jo valmiiksi, että millaisia aromeja mistäkin lasista irtoaa. Itse havaitsin erot erityisesti siinä, miten tuoksu tuli esiin.

”Sillä juotteko IPA:a stout-lasista tai päin vastoin ei ole suurtakaan merkitystä verrattuna siihen, että käyttäisitte huonoa lasia. Mutta jos mahdollista käyttäkää aina oikeaa lasia”, Dura sanoi.

Ennen Spiegelau-ripitystä mukavalta tuntuneesta festarilasista tuli maistettua seuraavat oluet:

  • Mordue Workie Ticket: Pehmeän maltainen bitter, jossa miellyttävän tasapainoinen humalakatkero. Erittäin laadukas ja tyylikäs real ale.
  • Crak Guerilla Subversive IPA: Kaikkien kehujen veroinen, tiukasti aromihumaloitu italialainen IPA.
  • Maku Saison: Vaikka tuusulalainen Maku on varsin tuore tulokas kotimaisella pienpanimokartalla, huokuu sen laadukkaista tuotteista kokemus ja varmuus. Saison oli myös hyvä, vaikka omaan makuuni istuisi vähän kevyempi ja mausteisempi versio. Tämä oli suorastaan täyteläinen.
  • Beer Hunter’s Mufloni Mosaic Vehnäipa: Porilainen vehnäipa ei paljon vehnää kunnioita vaan täräyttää lasiin sellaiset aromit ja katkerot Mosaic-humalasta, että mallaspohjan koostumus jää melko yhdentekeväksi. Uppoaa kaltaiselleni IPA-intoilijalle.
  • Saimaan juomatehdas Miss Clementine of New Orleans: Belgityylinen ja hieman savuinen tupla-IPA oli oikein maukas tuttavuus. Saimaan tuotteiden monipuolisuus yllättää aina.
  • Del Ducato Beersel Morning: Belgialaisen 3 Fonteinen lambicin kanssa tehty sekoite tuoksui omituisen herkullisella tavalla levälle ja sinapille. Maku raikkaan sitruksinen.

Vain kuusi olutta. Säälittävää, eikö totta? Vuosi sitten blogiin saatiin ”vajaa mäyräkoirallinen” ja kaksi vuotta sitten peräti ”korillinen”. Ehkä ensi vuonna sitten taas isommalla kädellä…

PS: Festarin ruokatarjonta, josta olen joskus aiemmin valitellut, vaikutti olevan paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin. Kiitos siitä!

Ruoka on vihdoin löytämässä oluen Helsingissä

Tätä on odotettu! Jo vuosia Helsingissä on ollut runsaasti hyviä ruokapaikkoja sekä monia hyviä olutpaikkoja, mutta aivan liian harvoin nämä ovat kohdanneet. Hyvän oluen kaveriksi on saanut parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaisia hampurilaisia ja vastaavasti hyvän ruuan kaveriksi korkeintaan Brooklyn Lageria tai muuta vastaavaa mielikuvituksetonta laatuolutta.

Vuosi 2015 on kuitenkin alkanut lupaavasti: Juuri-ravintola ja Maku-panimo ovat yhdistäneet voimansa Juuri oikea Maku -maistelumenussa ja tänään torstaina Bryggerissä käynnistettiin Viro-viikot. Pienempänä mutta pysyvämpänä edistysaskeleena voi pitää belgibistro Rikhard von Trappen aukeamista, vaikka olutpuoli on siellä vain tyydyttävällä minimitasolla.

Samaa ei onneksi tarvitse sanoa Bryggerin Viro-viikkojen kattauksesta. Tarjolla on nimittäin maaliskuun puoliväliin saakka iso joukko etelänaapurin pienpanimoiden tuotantoa. Noin kolmenkymmenen huolella valitun oluen tuominen maahan pelkästään näitä viikkoja varten on ison kiitoksen arvoinen suoritus.

Viron käsityöläispanimot ovat nousseet häikäisevällä nopeudella. Noin puolessatoista vuodessa maahan on perustettu kymmenkunta pienpanimoa. Uusien markkinoille tulevien oluiden määrä on moninkertaistunut vuosittain ja tänä vuonna uutuuksia tullee jo yli sata. Nopean nousun taustalla on ollut kansainvälisen trendin lisäksi pienpanimotoimintaa helpottaneet lakiuudistukset.

Ja aivan kuin pelkissä Viro-viikkojen juomissa ei olisi jo tarpeeksi ihmeteltävää on Tallinnan parhaimmistoon kuuluvan Leib Resto ja Aed -ravintolan kanssa toteutettu maistelumenu, jonka oluet on valinnut Viron ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa olutsommelier Kristjan Peäske.

Yhteensä 51 euroa maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruuan sekä jokaiselle valitun oluen. Alkuruoka on virolaista ”fetaa”, jota on tähän asti saanut vain Leib Restosta. Se tarjotaan omenan, sipulin ja Hopsterin Pearu IPA:n kanssa. Melko maltainen IPA toimii hyvin hapokkaan annoksen kanssa, mutta kokonaisuus jättää kuitenkin ”tällaista teen kotona” -tasoisen vaikutelman.

Pääruuasta ei voi sanoa samaa, sillä se on todellinen helmi. Bryggerin portterissa haudutettu porsaanposki, selleripyree ja savustettu punajuuri saavat kaverikseen keskinkertaisen Õllenaut Vanamees -ruis-IPA:n, joka sopii kuitenkin annokseen täydellisesti. Vaatimatonkin olut voi näköjään nostaa herkullisen annoksen aivan uudelle tasolle.

Jälkiruoka on jälleen vähän epätasaisempi tapaus. Ensinnäkin sille varattu olut (Põhjala Pime Öö) on niin tuhti, että se olisi parhaimmillaan omillaan. Bryggerin portteri-suklaakakku on puolestaan melko tylsä ja tavanomainen. Sen sijaan tyrnisorbetti, joka on maustettu Amarillo-humalalla, on kiinnostava ja onnistunut makukokemus.

Pime Öö on helposti ruokamenun kiinnostavin ja paras olut. Se ei ole imperial stouteille tyypillisen paahteinen vaan enemmänkin täysin musta barley wine, jossa voimakkaimmin nousevat esiin kuivattujen hedelmien imelät aromit.

Ruokaoluiden ulkopuolelta teemaviikkojen olutlistan parhaimmistoa ovat ainakin Pühasten Nokturn Imperial Black Ipa (lakritsia ja mämmiä!), Põhjalan Topelt Nelson DIPA (täyteläinen ja suunmukainen) sekä Hampellmannin Armastuskiri Ladina-Eestist (suopursulla ja katajalla maustettu IPA, joka jättää suolaisen yrttisen suutuntuman jälkeen suuhun pitkän ja kuivan, jopa tupakkamaisen, maun, joka jatkuu ja jatkuu).

Ja ihan kuin tässä ei olisi kehuttu jo tarpeeksi on nostettava esiin vielä se, että oluet on helsinkiläisellä mittapuulla melko maltillisesti hinnoiteltuja. 0,33-litraisten pullojen hintahaarukka jakaantuu melko tasaisesti 5,5 euron Lehe Väike Indian ja 9,2 euron imperial stoutien välille.

Vahva suositus lukijoille ja iso kiitos tämän olutkulttuuriteon puuhamiehille!

Helsinki Beer Festival 2014: Vajaa mäyräkoirallinen uusia tuttavuuksia

Täältä se kaikki alkoi. Tai oikeastaan ”tämä”, Helsinki Beer Festival, oli paitsi yleisesti myös minun elämässäni jo paljon ennen kuin ”se”, olutharrastukseni, varsinaisesti alkoi. Kuitenkin koin Helsingin Kaapelitehtaan valot tälläkin kertaa eräänlaisena paluuna alkulähteelle.

Ensimmäinen kertani HBF:ssä oli vuonna 2007. Se taisi olla juuri sellainen visiitti kuin HBF liian monelle on: liikaa liian vahvoja oluita rumin seurauksin. Jotain ehkä jäi sisälleni kytemään, vaikka seuraavat vuodet menivätkin enemmän viinien parissa.

Muutama, ehkä neljä, vuotta sitten kiinnostukseni oluita kohtaan oli lopulta heräämässä. Visiitti HBF:n lehdistötilaisuuteen ja sitä seuranneille ammattilaistunneille jäi kuitenkin hieman laihaksi: humaltuminen ei kiinnostanut enkä oikein osannut vielä valikoida itseäni kiinnostavia oluita kattavasta valikoimasta.

Viime vuonna, kolmannella yrityksellä sain vihdoin jotain irti HBF:stä. Paljon uusia ja paljon hyviä oluita. Ankarasta maistelusta huolimatta päihtymystilakin pysyi kohtuullisena. Ehkä merkittävimpänä ja pysyvimpänä seurauksena noista messuista on tämä blogi ja sen ensimmäinen kattavampi kirjoitus. (Koska HBF oli viime vuonna vasta huhtikuun lopulla, vietetään blogin synttäreitä vasta muutaman viikon päästä.)

Tänä vuonna tein lyhyen ja tehokkaan iskun perjantai-iltapäivään. Oluista lisää kuvien yhteydessä, mutta tähän loppuun vielä vähän yleistä pohdintaa siitä, mikä HBF:ssä toimii ja mikä ei. Vaikka vuodet ovat muuttaneet minua, on festivaali säilynyt enemmän tai vähemmän ennallaan.

Ensin ruusut: valikoima on hyvä ja paikalla on suuri joukko kotimaan kiinnostavimpia toimijoita. Hintataso on sopiva ja sijainti hyvä, joten perusasiat ovat kunnossa. Myös lasihomma toimii hyvin, vaikkei suoraseinäinen ”pintti” olekaan paras mahdollinen maisteluastia.

Neutraalille sektorille menee ruokatarjoilu, joka lienee juuri niin hyvä kuin on taloudellisesti järkevää, mutta ainahan saa toivoa vähän fiinimpää ja monipuolisempaa valikoimaa. Miten olisi vaikka kunnon pop-up-ravintola Berthan ja Murun tämänvuotisen Viiniexpo-virityksen tyyliin?

Lopuksi risut: tapahtuma on luonteeltaan liikaa päihtymiskeskeinen. Puolikas tuoppi on ensinnäkin pienimmäksi annokseksi aivan liian suuri, jos haluaa harrastaa monipuolista maistelua. Myös elävä musiikki on sellainen elementti, joka vahvistaa mielikuvaa koko kansan dokailufestarista vakavan harrastajatapahtuman sijaan.

Tämä oli ehkä tarpeettomankin jyrkkä kärjistys, mutta omaan makuuni osuu paremmin Olutexpon kaltainen tapahtuma. Onneksi meillä on molemmat! Ja Suuret oluet, pienet panimot. Kaikissa kannattaa käydä aina kuin mahdollista!

Oluthuoneiden IPA-festivaali 2014: Testissä koko kattaus

S-ryhmän Oluthuone-ravintoloissa alkoivat eilen maanantaina kuun loppuun asti jatkuvat IPA-festivaalit. Vähitellen voi puhua jo perinteestä, sillä kyseessä on jo kahdeksas peräkkäinen vuosi. Matkan varrella IPA:sta on tullut yleiskieltä muillekin kuin oluthörhöille ja paitsi tapahtuman myös suuremman yleisön painotus on siirtynyt perinteisistä hillityistä briteistä toinen toistaan räväkämpiin jenkkityylisiin oluisiin.

Seuraavassa on käyty läpi kaikki kolmetoista tapahtumaan osallistuvaa olutta. Katalogista löytyvä neljästoista olut, To Ølin Garden of Eden, on jäänyt viime metreillä pois. Kauniin humalan perinteitä kunnioittaen oluita ei ”reitata”, mutta tällä kertaa ne on järjestetty hinta-laatusuhteen mukaan. Eli meihin, tai tässä tapauksessa minuun luottava, aloittaa ylhäältä ja maistaa alimmaista vain, jos aika ja rahat riittävät.

CAP Exciter IPA. Festivaalin omaperäisin ja luonteikkain olut. Niin tuoksussa kuin maussakin paiskaavat kättä ruis, jota olueen on ohramaltaan lisäksi käytetty, ja savu, jonka alkuperä jäi mysteeriksi. Todella kiehtova ja hyvä olut.

Mikkeller Amass B&W IPA. Jännittävä tuoksu, jossa on ananasta ja yllättävän miellyttävällä tavalla jotain pesuainemaista. Maku on nautinnollisen pehmeä, painottuen appelsiiniseen sitrukseen.

Ballast Point Sculpin IPA. Mahtavan humalainen tuoksu, siis sellainen, josta ei tule ensimmäisenä mieleen mäntymetsä tai hedelmät vaan tuore humala. Maku jatkaa samaa hieman hillitymmällä linjalla.

Coronado Idiot IPA. Tämän sandiegolaispanimon tavoitteena on ollut tuhdit humalat hieman kevyemmällä rakenteella, mikä on saavutettu käyttämällä maltaan lisäksi sokeria. Lopputulos on hyvä ja tuoksuu bergamontille. Runko on kevyt, mutta itse joisin tätä mielummin ilman sokeria, eli alhaisemmalla alkoholiprosentilla. 8,5 prosenttia on liikaa tällaiseen kepeään sessiotyyliin.

Beer Hunter’s Mufloni Polaris Single Hop IPA. Tiukan aromikas tuoksu. Maku ei ole liian hedelmäinen vaan siinä on jotain hyvällä tavalla outoa, ikäänkuin kumimaista. Humalalajike on muuten vasta muutaman vuoden ikäinen ja sisältää aivan hemmetisti (jopa 23%) alfa-happoja. Kotimaisista paras ja muuten kärkikaartia.

Yo-Ho Indo No Aooni. Japanilaisoluen nimi tarkoittaa sinistä intialaista demonia ja kyseessä on joukon ainoa tölkkiolut. Erittäin juotava ja laadukas IPA on sopivan kevyt ja eksoottinen valinta IPA-hifistelevälle hipsterille.

Epic Armageddon IPA. Tuoksu hyökkää rajusti päälle. Maku jatkaa upean hedelmäisellä linjalla. Erittäin pätevä IPA, joka voi kovemmassa seurassa jäädä ääripäiden varjoon. (Aiemmassa arviossa mausta löytyi enemmän havumetsää.)

Riedenburger Brauhaus Dolden Sud. Kymmenellä luomulajikkeella ryyditetty jenkkityylinen luomu-IPA Baijerista. Omituiselta kalskahtava sekoitus on kuitenkin onnistunut ja eksottiikkaa lisäävät raikkaan kukkeat aromit.

Brouwerij ’t Ij IPA. Vanha tuttu vetää hyvin. Taistelee Mikkellerin kanssa vaahtokuninkuudesta. Kokonaisuudessa ei ole unohdettu kotiseutua vaan sekä tuoksussa että maussa on selvää belgifiilistä. (Ja tiedän kyllä, että ’t Ij on hollantilainen!)

Thwaites Crafty Dan 13 Guns American IPA. Nyt on etikettiä myöten niin paljon americanaa, että on ihan selvä homma, että tämä tulee jostain muualta. Niin kuin tuleekin, nimittäin Englannin Lancashiresta, jossa Thwaites-megapanimo on ryhtynyt tekemään kokeellisia pienpanimo-oluita Crafty Dan -tuotemerkillä. Amerikka-ambitioista huolimatta kyseessä on britti-IPA:lle tyypillisen mahonkinen olut, jossa on mukava mallasrunko ja maltillisesti humalaa. Selvää sukua sekä lähtökohtiensa että tyylinsä puolesta Fuller’sin Wild Riverille.

Shepherd Neame IPA. Jos edellämainittu ”Kätevä-Taneli” yritti kumarrella moderneille amerikkalaisille tuulille, tällä oluella täysin päinvastainen suunta. Iso brittiläinen takamus haistattaa nimittäin pitkät trendeille iskee pöytään IPA-reseptin vuodelta 1870. Täyteläinen ja perinteinen IPA, joka upposi nyt jopa paremmin kuin viimeksi. (Hinta-laatusuhteessa ei ole muuten huomioitu sitä, että tätä saa samalla rahalla hieman enemmän, koska pullo on muiden 0,33-0,355:stä poiketen 0,5.)

Stadin Panimo Pacific IPA ja West Coast Amber IPA. ”Stapa” petti tällä kertaa pahemman kerran. Molempia oluita vaivasi pistävän omituinen tuoksu ja tympeä makuprofiili. Kiva idea sinänsä tehdä samoilla spekseillä kaksi erilaisilla humalaprofiileilla varustettua olutta, mutta tällä kertaa se kompastui johonkin ongelmaan, joka peitti mahdolliset erot lähes täysin. South Pacific niukasti raikkaampi ja parempi.

Eli kaikkiaan miellyttävän monipuolinen setti, johon ehkä olisi muutaman vaisumman oluen sijaan voinut valita vähän rankempaa menoa. Oluthuoneiden seuraava olutkulttuuriteko on muuten Pivnice-pubien muuttaminen pohjoismaisia oluita myyviksi Ølhus-ravintoloiksi, joissa on tarjolla myös Foodlab-ravintolassa testattuja hodareita.