Alussa iski pieni orientoitumishätä. Siihen ensimmäiseltä tiskiltä – joka sattui olemaan Saimaan Panimon – olutta. Enpä muista, onko Marsalkka Portteria tullut aiemmin maistettua. Olut tuli hanasta muutaman asteen lämpöisenä, eli aivan liian kylmänä. Ei ollut edukseen. Kaunista juomaa, mutta ainakin tässä lämmössä maku jäi ohueksi ja melko teräväksi.

La Bavaisienne Ambree. Oluttyypiltään Biere de Garde, joka kai lähinnä tarkoittaa perinteistä maalaisalea. Mitä se sitten meinaa, en tiedä yleisemmin, mutta tämän oluen kohdalla pelkkää hyvää. Ambee oli varsin hapokasta, kuivaa ja jopa marjaisaa. Väri kauniin punainen. Oikein raikasta ja virkistävää. Humalointia ei nimeksikään.

Rhub’IPA. Saint-Germainin ja Nøgne Ø:n lapsi. Eihän tämä miltään IPAlta maistu. Erikoinen tuttavuus kylläkin, hapokasta ja hapanta, kuitenkin aika vahvasti sitruksiseen makeuteen taittuen. Lasselle tuli mieleen Hoegaarden vahvemmassa ja aromikkaammassa muodossa. Ehkä hyvinkin. Ulkonäöltään perusolutta.

Välipilssiksi valikoitui vähän sattumalta Suomenlinnan Panimon Höpken Pils. Juomanlaskijan mukaan tätä erää ei ollut suodatettu, mutta jos tässä jotain sameutta oli, niin huomaamatta jäi. Selkeä perinteinen pils. Pehmeä ja voimakkaasti leipäinen. Itse olisin tykännyt vähän kuivemmasta ja humalaisemmasta mausta.

Siinäpä on makunsa näköinen olut! Beer Hunter’sin Mufloni CCCCC IPA on sameaa, tummanpunertavaa ja jämäkkävaahtoista. Näyttää tuhdilta ja on sitä. Paksu runko pehmentää voimakasta humalointia. Hyvää oli, vaikkakin hanakylmänä ehkä liian viileää. Makea ja miellyttävä tuoksu.

Vakka-Suomen Prykmestar SavuKataja ja taustalla saman panimon Double IPA. Minä maistelin katajan ja Lasse IPAn. Katajassa oli savua etenkin tuoksussa, väri toi mieleen ehkä tervan. Suussa hapokasta ja maistuihan se savukin. Aika täyteläinen mutta jäi maistellessa jotenkin hahmottomaksi. Alkoholi oli oikeastaan täysin peitossa, vaikka vahvaa olutta onkin. DIPA oli myös roteva tapaus, väriltään yllättävänkin oranssi. Humalointia oli, kuten IPAssa kuuluukin, pienenä erikoisuutena Laitilan DIPA oli melko makeaa ja hedelmäistäkin.

Viimeksi olen tainnut juoda sahtia maalaisjuhannuksen lopputunneilla suoraan ämpäristä. Saattoipa olla hyvinkin erilaista ainetta kuin Lammin Sahti, mutta äkkiseltään lammilainenkin maistui muiden oluiden joukossa hassulta. Ilmeeni nähnyt Lasse muistutti, että kaikkea ei suinkaan ole pakko juoda. Mutta kun makeuteen tottui, niin kyllä sahtiakin joi. Humalointia ei ole ja makeus hallitsee. Tosin jälkimaku on aika hapan. Sahti oli punaista ja sameaa. Lasse joi kuvaamatta jääneen Vakka-Suomen Nokkospilsin. Kyseessä oli tietenkin vaalea olut, joka oli pilssiksi poikkeuksellisesti hiukan samea. Maku oli melko tyypillistä pilssiä, kuitenkin yrttiaromeilla ryyditettynä. Ja löytyi se nokkonenkin mausta.

Toinen savuolut, Beer Hunter’sin Mufloni Savu? Ca Va! Beer Huntersin jätkien mukaan Ässät-teippaus oli kassakoneessa järjestäjien jäljiltä, joten eivät sitä voineet poistaakaan. Uskoo kuka tahtoo. Olut miellytti kovasti silmää. Mustaa ja hieman ruskeaan taittuva paksu vaahto, joka tarttui miehekkäästi viiksiin. Mutta savu jäi mausta puuttumaan, vaikka sitä tuoksussa olikin. Liian kylmäähän tämäkin oli, ehkä selvästi lämpimämpänä mausta olisi saanut enemmän irti. Tässä välissä Lasse nautti saman panimon Pale Alen, joka jäi kuvaamatta. Markettivahvuista vaaleaa tavaraa, joka toimii erittäin hyvin. Ainakin selvästi jenkkihumaloidun, muuten melko kevyen oluen ystävälle. Ja sellainenhan Lasse on. Muflonin Pale Ale on hyvin lähellä Keisarin 66:tta, kenties hieman maukkaampaakin. Epäilemättä hintakin on varmaa sellainen puolitoistakertainen.

Malmgårdin Huvila X-Porter sai jäädä illan viimeiseksi tummaksi omalta osaltani. Vahvaa, melkein mustaa olutta, jossa aika mitätön vaahto. Ja tietenkin kärsi kylmästä tämäkin poloinen. Mitä nyt pystyi maistamaan, niin tummista täyteläisin ja pehmein, hapokkaalla jälkipotkulla. Tämä on messuilla maistamistani tummista se, joka eniten vakuutti.

Oluissa mennään pitkälti toisella kymmenellä, mutta Lassen käsi on vakaa ja ilme keskittynyt! Suuhun hulahtaa Suomenlinnan Panimon Fabian Stoutia. Fabian on aika lailla mustaa, paksuvaahtoista olutta. Näyttää kunnon mämmiltä, mutta eipä ole. Fabian ei maistu miltä näyttää. Lasse arvioi, että tätä maultaan ohuenpuoleista ja hieman hapanta stouttia olisi helppoa kippailla kunnon humalaan saakka.

Humalaa oli viereisessä pöydässä. Keudan opetuspanimo oli purkanut oluensa Vaalean Sarven ja Maltaisen Sarven alkutekijöihinsä, ohramaltaiksi ja humalaksi. Hauska idea.

Olutta toiselta puolen palloa! Uusiseelantilaisen Moan Methode-niminen vaalea olut. Pilsneriksi väittivät, mutta ei tämä kyllä perinteiseltä pilssiltä näyttänyt: Vaaleaa toki, mutta sameaa. Vaahto ohut. Eikä muuten maistunutkaan ihan saksankaljalta. Humalointi oli enemmänkin jenkkityylinen, tosin melko hillitty. Pale Alena minä olisin tätä voinut pitää. Kaikesta huolimatta, minusta vallan mainiota olutta. Lasse ei ollut aivan yhtä vaikuttunut.

Black Doorin H.O.D.A., Malmgårdin panimosta. Melkein kuin Lasselle tehty: Reippaasti humaloitu, kevyt ja raikas. Alkoholiakaan tässä ei paljon ollut. Kevyttä päiväolutta, Keisarin 66:tta parempaa.

Tätä olin odottanut: Duvelin Tripel Hopia. Perus-Duvel on mielestäni varsin maistuvaa olutta. Ja vahvojen belgien ylimääräisellä humaloinnilla saadaan välillä maukkaita tuloksia. Tästä yksi esimerkki on D”Achouffen La Chouffe Houblon. Tripel Hop näytti Duvelilta, vaalealta ja ohutvaahtoiselta. Tosin väri näytti taittuvan hieman vihreään. Ensimmäinen tuntuma suussa oli hapokkuus ja aika posketon sellainen. Vaikka yleensä pidän melko hapotetusta tavarasta, niin tässä vähän kaikki jäi hapokkuuden alle. Kokonaisuus oli pettymys: Ei tullut esiin Duvelin aromi, ei tullut esiin tänä vuonna Tripel Hopissa käytetty Sorachi Ace. Ei oikein voi suositella, ennemmin kannattaa rahansa käyttää vaikka tavan Duveliin.

Hochdorfer Pils. Näin ainakin luulen. En ole ihan noin kirjoittanut, mutta tämä oli lähin vastine, jonka löysin. Pahoittelen, mutta näyteannoksetkin alkavat vaikuttaa kun niitä juo tarpeeksi. Joka tapauksessa hyvin perinteistä saksalaispilsiä, ehkä hieman keskimääräistä tummempaa. Ihan hyvää, vahvasti pils-humaloitua, kuivaa ja löytyi sieltä leipääkin mausta.

Moles-panimon Rucking Mole. Kauniin punertavaa ja melko tummaa, ohut vaahto. Perushyvää bitteriä. Sopisi varmaan teriyakilla maustetun ruoan kaveriksi, arveli Lasse.

Vaikka räntä ei lentänyt, eikä Danny-show raikunut, tuoppi tyhjeni lopulta viimeisen kerran.