Munkki valuttaa hanasta eli raju on ajan riento eli Chimayta kerrakseen

Kävi niin kuin joskus olutbloggaajalle käy eli sähköpostiin kilahti kutsu. Chimay-harvinaisuuksia tarjolla olutkapakka Kaislassa. Mitähän ne sitten, kun Chimayn tuotevalikoima on aika suppea…

No, baarinnurkka oli täyttynyt valittujen joukosta, jokaisen eteen katettu kolme pientä lasia. Ääneen pääsi lyhyehkö, silmälasipäinen belgialainen. Chimayn brand ambassador (merkkisuurlähettiläs ?), jonka nimi ei napsahtanut kaksihenkisen iskujoukkomme aivosoluun.

Juttua riitti: Chimayta alettiin tehdä 1862, juurikin sitä, mikä nykyään punaisena Chimayna tunnetaan. Ja kun kyseessä on ehta trappisti, niin se pannaan edelleen luostarin muurien sisällä, munkkien valvonnassa. Ja mikä parasta, kun euro Chimaysta luostariin kilahtaa, siitä 90 senttiä hyväntekeväisyyteen vilahtaa.

Mutta päästiin toki asiaankin. Vuosikertaolutta oli tarjolla, isoista 0,75-litraisista. Kuulemma iso pullo sopii ikäännyttämiseen pientä paremmin, sillä ilmaa on ison korkin alla suhteellisesti paljon vähemmän.

Ensiksi vain yhden kerran, vuoden 2012 150-vuotisjuhlaa varten, pantu Spéciale Cent Cinquante.

Jotenkin jouluinen tuoksu, josta pöydän ääressä arvuuteltiin paloja. Rusinaa, hunajaa, sitruunaa ja appelsiinkiljua nyt ainakin. Maku kohtuullisen kuiva, lämmetessä makeutuva. Ehkä pientä pippurista poltetta. Hiukka alkoholia. Happoja löytyy.

Hyväähän tämä.

Seuraavaksi sitten Grand Reserve vuodelta 2010. Grand Reserve on oikeasti ”vain” Chimayn sinistä isossa pullossa. Sinistä Chimayta tehtiin ensi kerran sesonkiherkuksi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, valikoimaan se vakiintui 1954.

Nätisti punertava, tuoksussa maustetta ja marjaa ja/tai tummaatoffeeta. Yllättäen aluksi suussa melko iisi, melkein eleetön. Happamahko. Katkeruus tulee jälkimakuun rauhallisena, mutta happamuuden kanssa jättää melko timakan tunnun.

Jännä, viinimäinen.

Ja vuosikertapullojen huipuksi kaiveltiin esiin suorastaan epäilyttävän kuvauksellisen pölyiset vuoden 1997 Grand Reservet.

Kuiva, korkkinen, puinen ja ehkä multainen tuoksu. Hapot pehmentyneet kivasti. Korkkituoksu väljenee vähitellen. Kiva ja pitkä vaniljainen jälkimaku. Pieni korkkisuus tai multaisuus on sitkeästi mukana, mikä on sääli. Tiedä sitten onko kyseessä vika vai ominaisuus, kahdessa eri pullossa oli kuitenkin sama meininki.

Lämmetessään tästä huolimatta vääntyi oikein jännittäväksi ja mainioksi, mausteiseksi juomaksi. Mutta oliko sitten parempaa kuin 13 vuotta nuorempi sukulaisensa? Makuasioita… Sanotaan kuitenkin niin, että jos mieli tekee juoda viisivuotias Chimay, niin kannattanee kipata, eikä odottaa vielä yli kymmentä vuotta.

Lopuksi pöytään kannettiin iso lasi hanakylmää sinistä Chimayta. Väitteen mukaan kyseessä oli suoraan hanajakelua tehdyn Chimayn ensi-ilta.

Kylmänä todella erikoinen kokemus: äärimmäisen pehmeä ja helppo juotava, melkein kuin täyteläistetty Guinness! No, lämmetessä löytyi enemmän makeutta ja sävyjä, mutta jos jollakin oluella haluaisi juoda itseltään nopeasti jalat alta, niin kylmä hana-Chimay voisi olla kova juttu…Tämän jätimme kuitenkin toistaiseksi testaamatta.

Post a comment

You may use the following HTML:
<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>