Laitila Kukko Helles

Kirkas ja näppärän oljenkeltainen keitto, joka ei tuoksu paljonkaan. Vaahto kiva.

Sopivasti kroppaa. Katkero aika rauhallinen, humalointi maistuu hillittynä sitruksena. Mutta mutta. Mallaspohjan pitäisi maistua enemmän. Nyt ei oikein nouse mitään erityistä, mitä nyt vähän sellaista epämääräistä pöhinää.

Helles on kumminkin herkkäviritteinen kaveri, jossa parhaimmillaan katkeroa on sen verran, että se päästää vaaleilla maltailla rakennetun hienon maun esiin. Kukko Hellesin kohdalla tällaisesta ei voi puhua.

Toisaalta Kukko Helles ei ole mitenkään huono perusbisse. Ja aika edullinenkin se on. Esimerkiksi puistokaljoitteluun voi sopia aika hyvinkin, sillä pieni lämpeneminen ei heikennä makua, päin vastoin.

Joten ehkä kannattaa pintillinen (jostain syystä tosiaan Laitila on halunnut purkittaa perisaksalaisuutta henkivän oluttyylin edustajan pintin vetoiseen tölkkiin) maistaa, sillä taloudellinen tappio ei ole suuren suuri, jos juoma ei satu miellyttämään.

Ihan ok!

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Wild Beer co. Modus Operandi

Kun etelän olutvetelä käy Lapissa hiihtämässä (ainakin näöksi vähän), niin viimeisen illan saunaolut on jotain spesiaalia!

Näin, koska kauppavahvuiset perushyvät – joita löytyy muuten Muoniostakin jo – on tullut hörsittyä aiempina saunomisina. Ja mökin jääkaapissa on jäljellä se epämääräinen Tallinnan Stockalta löytynyt liettualainen bisse, joka lupaa lähinnä olevansa 15 prosenttista ja premiumia. Sekä onneksi Wild Beerin hämmentävä villihiivoitettu ja tammikypsytetty old ale.

Jälkimmäistä lasiin siis.

Ihan nätti, melkoisen tummankirsikanpunainen ja hiukka samea. Vaahtoakin tulee ja se riekaleisena bissen päällä pysyykin.

Tuoksu on aika funkkia. Hapanta tietenkin, puolukkaisena ja käyneenä, ehkä aavistuksen mätänäkin omenana.

Maku alkuun aika herkullisesti hapan ja hapokas, marjaisasti ja aiemmin mainittu puolukkakin siellä on. Puolukkana yleensä maistan myös happamat kriekit, joten ehkä puolukkaisuus on vain makusilmujen ja aivojen yritys tulkita tietty maku minulle ymmärrettäväksi.

No juu. Käy kumminkin niin, että kylmästä bissestä maku tavallaan katkeaa. Suuhun jää ihan kiva happamuus ja kuivuus, muttei oikein muuta.

Lämpeneminen tuo lisää sävyjä. Alkuun tulee pientä karvautta, aavistus greippiä tai omenankuorta. Omenahomma siitä sitten avautuu enemmän. Vähän kuin tonkisi oikein happamia, kellariin jääneitä omenoita vähän homehtuneesta puulaarista, mutta kumminkin silleen ihan kivasti.

Eli onhan tämä hapanoluen kaverille mainiota kamaa. Suosittelen.

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Folköl från Omnipollo

ICA yllätti taannoisella Ruotsin-reissulla tarjoamalla melko kiinnostavan valikoiman alkoholiprosentiltaan korkeintaan 3,5-prosenttisia oluita. Kaikkien kotimaisesta 4,7 prosentin rajasta itkevien olisi terveellistä käydä kurkistamassa, minkälaiseen luovuuteen tiukka raja on ruotsalaispanimoita kirittänyt.

Omaan koriin päätyi kaksi Omnipollon gose-tyylistä olutta. Otetaan ensin Magic-sarjan brett-hiivalla käytetty ananas-gose. Väri on olkinen ja hieman samea. Vaahto on niukka. Hienovaraisessa tuoksussa on sekä ananasta että brettille tyypillistä aromia. Maku jatkaa samalla linjalla ujon suolaisuuden täydentäessä palettia. Erittäin raikas ja todella hyvä kesäinen janojuoma.

Sinisellä sulalla koristeltu Bianca-pullo lupaa vähintään yhtä kiinnostavan kombinaation: vadelma-lassi-gose. Ja ulkoasu kyllä vastaa etiketin kuvausta: vadelma tuo punaisen värin ja lassi sameuden. Oikeasti oluessa ei ole jogurtista valmistettavaa lassia vaan sameus tullee enimmäkseen vadelmapyreestä ja maitomaiset aromit laktoosista. Maku on kyllä tässäkin oluessa erinomainen: vadelmaa on paljon ja pistävän happamuuden vastapainoksi on silkkistä (lassimaista!) samettista pehmeyttä.

Ei auta kuin nostaa hattua Omnipollolle. Mestariteoksia tiukasta alkoholirajasta huolimatta.

Isojen poikien alet: S-ryhmä vs. Olvi vs. Koff

Toisilla menee herneenpalko poskionteloon, toinen innostuu. Suurin osa tuijottelee tyhjyyteen, jos aiheesta vaahtoaa ja alkaa sitten pohtia mitä söisi lounaaksi.

Näin siis, jos aiheena on Suomessakin viime aikoina vahvistunut suuntaus, jossa isommat panimot ja muut massitahot haluavat napata siivunsa vähän paremmista oluista kiinnostuneiden rahoista. Ja kun tuollainen vähän enemmän dinosauruksinen toimija on kyseessä, niin silloin ei myydä hapanolutta puolet vuodesta ”Berskassa” hengailevalle etelähelsinkiläiselle graafiselle suunnittelijalle vaan ipaa tai apaa mäntsäläläiselle prosessi-insinöörille, jolla alkaa olla ikää, rahaa ja makua sen verran, että oluesta haetaan muutakin kuin päihtymystä.

Tämä tilannekuva manifestoitui lähi-Alepan hyllyyn sillä tavalla, että perjantaina löysin sieltä kolme uutta tuttavuutta: Olvin ja Koffin american pale alet sekä S-ryhmän oman Kotimaista-brändin ipan. Mukavasti Kotimaista ei lähde piilottelemaan alkuperäänsä, vaan ruman tölkin kyljessä kerrotaan, että keitto on Laitilan virvoitusjuomatehtaan sammioista.

No, tölkit folioon ja jääkaappiin odottamaan ja puoliso kaato- ja maistoavuksi. Näin saamme suorastaan pelottavan tarkan sokkotestin aikaiseksi. (Kalibraatiosaate: Asteikko 1-5, jossa esimerkiksi Olvi IPA asettuisi luultavasti 3-3,5 tienoille ja Foundersin All Day IPA jonnekin 4,5:een.)

 

Näyte 1

Perusnätti. Melkolailla kirkas, hiukka utua. Tuoksu karkea, leikattua ruohoa ja mutaa.

Maussa vähän samaa. Puraisu ihan ok, mutta jotenkin tyly. Sama kitkerä meininki jatkuu jälkimakuun. Jättää pienen öljyisyyden kitaan.

Voisiko tämä olla Laitilan pahamaineisen hernekeittomeiningin ilmentymä? Hyvää tämä ei ainakaan ole. Puolikin tölkillistä on liikaa ja kaadan viimeisen desin viemäriin.

1,5/5

 

Näyte 2

Ulkonäöltään ehkä vähän keltasävyisempi. Muuten aika sama. Tuoksussa hillitty kiva hedelmä.

Maussa kaikki aika kohdallaan. Katkero potkii sopivasti, pientä (passio?)hedelmää, joka loppuun kaatuu vähän havuiseksi. Sopiva jälkikatkeruus. Aikalailla näppärä. Vähän sellaista metallista vetisyyttä työntelee, mutta hyvin vähän.

Etenkin kun ilmat lämpenevät, niin tämä uppoaa kyllä hyvin. Veikkaan Olvin tekeleeksi.

3,5/5

 

Näyte 3

Ei näytä kovin erilaiselta tämäkään… Ehkä punertavin ja samein. Voisi sanoa, että nätein. Tuoksu samoilla seuduilla kuin edellisessä. Ehkä vähän selkeämmin kukkaishedelmäinen, mutta pienellä karkeudella…

Suussa vahvakroppaisempi ja ehkä vähän hapotetumpi kuin kaksi edellistä. Aika mukava suutuntuma. Kivasti hiukka kirveltevä puraisu, ehkä joukon paras. Humala-aromissa pientä epämääräisyyttä, siinä kakkosvaihtoehto päihittää. Jälkimaussa samaa aavistuksenomaista kitkeryyttä…

Ihan jees kyllä tämäkin, hiukan jää kakkoselle.

3/5

 

Folioiden alta varmistin, että näinhän tämä meni:

Näyte 1 = Kotimaista IPA (1,5/5)

Näyte 2 = Olvi APA (3,5/5)

Näyte 3 = Koff APA (3/5)

Vain S-ryhmän soppa oli suorastaan heikkoa (voihan sen halutessaan testata, mutta en suosittele), muut kaksi aivan kelpoja markettioluita. Olvi kuitenkin siis paras.

Gosea rapakon takaa: Lost Nation vs. Anderson Valley

Ipa-janonsa jo vuosia sitten tyydyttäneiden amerikkalaisten olut-hipstereiden tutkalla ovat jo jonkin aikaa olleet Manner-Euroopan perinteiset oluttyylit. Yksi näistä trendityyleistä on saksalainen gose, joka tunnetaan paitsi happamasta myös tunnusomaisen suolaisesta maustaan.

Lost Nationin Gose tulee Vermontin osavaltiosta. Vaahdon alle jäävä olut on kalpeaa ja sameaa. Tuoksu on kananmunamaisella tavalla rikkinen. Terävien hiilihappojen takana maussa on hyvää happamuutta ja saisonmaista rustiikkisuutta, mutta suolaisuus jää vaalitettavan vaatimattomaksi.

Anderson Valleyn oluet tulevat Kaliforniasta, eli matkaa gosen syntysijoille on selvästi Vermontiakin enemmän. 128-niminen gose on hieman Lost Nationin olutta tummempaa ja vähempivaahtoista. Maku on melko suoraviivainen, raikkaan sitruksinen.

Molemmat olivat oikein kivoja ja raikkata oluita, mutta jättivät kaipaamaan kunnolla suolaista klassikkoa, kuten K-kaupoista joskus löytynyttä Rittergutsia.

Birrificio Settimo -kattaus

Miltä kuuloistaisi italialainen punaviini Belgiasta? Ei kovin uskottavalta. Entä belgialainen olut Italiasta? Tällaisia erikoisuuksia oli tarjolla maahantuoja Monditalyn maistelutilaisuudessa.

Pohjois-Italiassa, Milanon lähellä Carnagon kylässä aluksi oman ravintolansa tarpeeseen olutta valmistanut Birrificio Settimo on erikoistunut belgialaisiin oluttyyleihin, mikä on virkistävä poikkeus Italian vireässä, mutta – kansainvälisen trendin mukaisesti – kovin jenkkityylisessä käsityöläispanimobuumissa.

Wit-Flos: Erittäin hienovarainen, mutta nautinnollinen witbier. Tuoksu on erittäin herkullinen tuoden mieleen saisonille tyypillisen hevostallin. Maku on kuitenkin varsin vaisu, vaikka ajan ja vaivan kanssa samat aromit löytyvät siitäkin.

Aes: Mahonkinen belgiale on kiva, mutta varsin vaatimaton yhdistelmä maltaisuutta ja hienovaraista katkeroa.

Triskell: Stout poikkeaa onnistuneesti belgilinjalta. Tuoksu on tumman maltainen ja maku hienostuneen paahteinen, tuoden mieleen jopa tupakkamaista savuisuutta. Kevyt runko tekee tästä helposti uppoavan ruokajuoman.

Prius eXXtra: Kauniin siiderimäinen ulkoasu: punertavan kultainen väri ja suuret kuplat. Muuten belgialaisia hiiva-aromeja esittelevä olut pettää juurensa olemalla varsin vaatimattomasti hiilihapotettu. Mukavaa katkeruutta jälkimaussa.

Nuce: Panimon dubbel tuoksuu herkullisen makealta maltaalta ja antaa tuoksulle vastinetta myös maun puolella. Häivähdys lakritsaa tekee tästä yhden joukon parhaista oluista.

Quis Hoc: Tripelissä on samaa saisonmaista tuoksua kuin Wit-Flosissa. Nyt on reilusti hiilihappoa sekä mukavan tuntuvaa happamuutta. Hyvä tripel, joka ei kuitenkaan yllä belgialaisten esikuviensa monipuolisuuteen.

Think Positive: Erittäin kiva, mutta varsin tavanomainen red ale.

Rusca: Mausteinen jouluolut, jossa luumut ja rusinat paiskaavat kättä kanelin, fenkolin ja muiden mausteiden kanssa. Kyllä tätä kerran vuodessa joisi, mutta ei sen useammin.

Kokonaisuutena panimosta jäi laadukas, mutta hieman vaatimaton kuva. Nämä oluet varmasti toimivat hyvin valittuina ruokajuomina laadukkaiden annosten kanssa. Ehkä aivan erityisesti, jos niitä pääsee juomaan paikan päällä. Suomeen virtaa nykyisellään niin paljon hyvää olutta kaikkialta maailmasta, että nämä jäävät siinä leikissä jalkoihin.

Sinebrychoff Olutmestarin Export Pils

Siitä huolimatta, että me olutharrastajat palvomme ipoja, imperiaaleja, barley wineja ja belgejä, ei mikään oluttyyli liene tekijälleen niin vaikea kuin pils. Siinä missä paahteisuudella, tuhdilla maltaalla tai runsaalla humaloinnilla voi ”maustaa” piiloon monenlaisia ongelmia, ei pils anna mitään anteeksi vaan prosessin ja raaka-aineiden on oltava täysin kunnossa. Tämä lienee se syy, miksi kotimainen laatu-pils on niin harvinainen tuttavuus. Siksi sellaisen kohtaaminen on aina yhtä ilahduttavaa.

Tänä kesänä moni kokee tämän ilahduttavan kohtaamisen, sillä Sinebrychoffin viimevuotisen Olutmestari-kilpailun voittaja Antti Peltonen halusi tuoda tänä vuonna pubeihin perinteisen pils-oluen. Ja itselleni sopii paremmin kuin hyvin, että tämä pils kallistuu enemmän saksalaisten suosimaan raikkaaseen katkeroon kuin tsekkiläiseen maltaisuuteen.

Kirjoitin aikanaan, että pils on kuin hotelli ja aivan kuten hotelleissa myös pilsnereissä on eroja.

”Yhdet ovat laadukkaita ja hienostuneita, toisista taas paistaa huolimattomuus ja kunnianhimottomuus. Mutta aivan kuten huonoin hotellikin, huonoin pilsnerikin ajaa yleensä asiansa. Siinä missä hotellin tehtävänä on tarjota yösija, on pilsnerin tehtävänä olla huoleton perusjuoma, joka menee tilanteessa kuin tilanteessa ja kelpaa lähes kelle tahansa.”

Tähän analogiaan suhteutettuna Olutmestarin Export Pils on vähintään neljän tähden hotelli.