Tagged: Abbaye des Rocs

Viisi täydellistä olutta Belgiasta

Noin puoli vuotta sitten matkustin Belgiaan tutustuakseni paikallisiin oluisiin ja olutkulttuuriin (oikeasti työmatka). En löytänyt suuria oluita, mutta löysin suuren olutkulttuurin. Tuon reissun ostokset ovat nyt huilanneet olutkellarissani (oikeasti vaatekaapissa) niin pitkään, että oli vihdoin aika kaivaa ne esiin.

Olut on siitä vänkä harrastus, että joku täysin päätön ja yliampuva ajatus ei välttämättä tule mitenkään järjettömän kalliiksi. Itselläni on esimerkiksi jonkinasteisena harrastuksena uusien jalkapallostadionien bongaus, eikä sitä juuri harrasteta alle kolminumeroisilla summilla. Kolminumeroisetkin summat jäävät riittämättömiksi, jos hurahtaa autoihin, veneisiin tai kelloihin.

En tiedä, mikä on viinimaailman Ratebeer, mutta jos sieltä valitsisi viisi täysien pisteiden juomaa rinnakkais-tastingiin, olisi hintalappu varmasti enemmän kuin muutama kymppi. Sen sijaan viisi 100/100-pisteytettyä belgiolutta onnistuu saamaan samaan pöytään melko pienellä budjetilla ja kohtuullisella vaivalla. Eli, kun vaimo lähtee laivalle ja jättää blogaajan kotiin vahtimaan koiria, tämä on se, mitä siellä saattaa tapahtua (oikeasti pelasin myös aika paljon Fifaa).

Abbaye de Rocs Brune

Hieman Coca-Colaa vaaleampi, mutta sävy on sama. Kirkasta. Vaahto on niukka, jättää pienen pitsin. Tuoksu on raikkaan hedelmäinen, tuo mieleen mangon. Hiilihappoa on hivenen liikaa. Maltainen maku kääntyy toffeeseen. Pullo alkaa vaahdota sponttaanisti, sihisten takaisin paikalleen painetun korkin raosta. Imaisen vaahtoa suuhuni ja se onkin todella hienon makuista, samaa maltaisuutta, mutta myös terävää katkeruutta vastapainoksi.

St. Bernardus Abt 12

Väri on täsmälleen sama kuin edellisessä, mutta vaahto hieman runsaampi. Tuoksu on miedompi ja vähemmän raikas. Jälleen on reilusti hiilihappoa. Maussa on samaa mukavaa maltaisuutta ja makeutta, mutta jälkimaku on selvästi vaatimattomampi. Alkoholi polttelee, minkä pitäisi kai olla se ominaisuus, jonka peittämisessä belgialaiset ovat mestareita. Tämä pullo ei sentään ala vaahdota yli äyräiden, A tekee sitä yhä.

Pannepot Grand Reserva Vintage 2009

Jotenkin tilanne ei tunnut tarpeeksi arvokkaalta, joten päätän karkoittaa arkisuuden soittamalla Belgian kansallislaulua Youtubesta. Heti on toinen ääni kellossa (oikeasti maku lasissa). Pannepot on selvästi aiempia tummempi, muttei sentään aivan musta. Vaahdossakin on nyt vähän väriä. Tammi tekee tuoksusta portviinimäisen. Maku on tähänastisista joukon paras. Tammen kuivakkuus tuo hyvää vastapainoa maltaan makeudelle.

Westvleteren 12

Pyhä hetki. Tästä on kuultu paljon. Puhuttu paljon. Yllättävää juhlantunnelmaa legendan ensimaistoon tuo Puolan kansallislaulu, jonka Youtube päättää soittaa jatkoksi Belgialle. Sihautan korkin auki ja kaadan juoman lasiin. Toistaiseksi runsain vaahto. Väri asettuu jonnekin kahden ensimmäisen ja Pannepotin välille. Tämä on joukon ensimmäinen, joka vaikuttaa hieman samealta. Tuoksu on melko mieto. Hiilihapot täräyttävät jälleen suun hereille. Makukokemus on rauhallisempi kuin Pannepotissa, mutta samaa korkeaa tasoa. Kuivakan pähkinäinen, hienostunutta toffeeta. Kisaa Pannepotin kanssa ykkössijasta, jos kisa pitää olla ja pitäähän se (oikeasti ei pidä).

Rochefort 10

Kamppailee vaahtokisan ykkössijasta W12:n kanssa. Väriskaala käy yhä ahtaammaksi, kun tämä kiilaa W12:n ja Pannepotin väliin, toiseksi tummimmaksi. Tuoksu on jälleen vaatimaton tai sitten nenäni ei satojen humalapommien jälkeen tunnista (oikeasti arvosta) enää mitään hienostuneempia aromeja. Maku on hyvä, hivenen lakritsainen muuhun joukkoon verrattuna. Tässä myös humala on selvimmin aistittavissa.

Viisikon järjestys ensimmäisen kierroksen jälkeen:

  1. Rochefort
  2. Pannepot
  3. Westvleteren
  4. Abbaye des Rocs
  5. St. Bernardus

Olen ymmärtänyt, että Belgia on oluen ja ruuan yhdistämisessä paljon kehittyneempi kulttuuri kuin muut Euroopan olutmaat. Siksi tuntuu välttämättömältä antaa näille oluille toinen kierros ruokapöydässä. Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table inspiroi alkupalan ja pääruuan: ensin prosciuttoon käärittyä brieä ja sitten carbonade flamandea. Jälkiruokaan en jaksanut panostaa, joten se on tummaa(70%) suklaata Lidlistä (oikeasti ihan hyvää).

Kinkkuun kääritty juusto sopii herra Oliverin mukaan erityisen hyvin yhteen tripelin kanssa, mutta nyt mennään sillä, mitä on pöydässä. Abbaye des Rocs ei tarjoa mitään erityistä, mutta vaatimattomasti aloittanut St. Bernardus antaa nyt kivan tuen kermaisen tuhdille alkupalalle. Kyllä muutkin ovat ihan hyviä, mutta ensimmäisen kierroksen huonoin, on ainoa, joka selvästi parantaa tällä kierroksella. Abbaye des Rocs on joukon huonoin, sillä ensimmäisen kierroksen spontaani vaahtoaminen on vienyt siitä hiilihappojat, joita olisi tarvittu paksun suupalan pilkkomiseen.

Kokonaisuutena tuntuu, että tämä sinänsä hyvä alkupala toimisi paremmin viinin, ehkä sampanjan kanssa. Tämän joukon tuhti makeus on jotenkin liikaa. Westvleterenin pähkinäisyys pärjää ehkä parhaiten, mutta itse suosin yleensä ruuan ja juoman yhditelmissä vastakohtien hakemista tai ainakin jonkinlaista tasapainoa (oikeasti pils on todella hyvää kaikessa mahdollisessa käytössä).

En muista aiemmin laitteneeni tai edes syöneeni lihapataa ranskalaisten kanssa, mutta niin tätä carbonade flamandea näytetään nettireseptien kuvissa tarjottavan eikä tämä yhdistelmä lainkaan hassumpi ole. Oliver kehuu kirjassaan, että belgialaiset luostarioluet sopivat hyvin yhteen basilikan kanssa, joten laitan rankalaisille seuraksi hieman pestomajoneesia.

Mutta, mutta… Oluilla on nyt vähän vaikeaa. Abbaye des Rocs ja Pannepot pelaavat itsensä ulos ällöttävällä makeudella, joka nostaa päätään olluen lämmetessä. St. Bernardus, Westvleteren ja Rochefort pärjäävät paremmin, muttei niidenkään kansssa ole kyse mistään täyosumasta. Ranskalaiset ja majoneesi toki sopivat kivasti yhteen minkä tahansa oluen kanssa.

Kokonaisuutena ei tunnu siltä, että koskaan, ikinä, missään olisi syytä valita ruokajuomaksi tällainen suuri belgiolut, jos tarjolla on edes puolikelvollista lageria. Se on syytä todeta, että BBC:n ja Saveurin reseptien pohjalta sävelletty carbonade flamande oli erinomaista, joskaan en saanut siihen samanlaista paksua ja tummaa rakennetta kuin kuvissa.

Tällaisten erikoisuuksien yhdistäminen ruuan kanssa on kuitenkin vähän kuin ottaisi Ferrarin perheautoksi. Nämä ovat nautiskeluoluita, joten yritetään vielä lopuksi nautiskella kera suklaan.

Abbaye des Rocs on vaan liian makea nautiskeluun. Ihan hyvää meininkiä, mutta kokonaisuus on oikeastaan vähän ällöttävä. Sama vaivaa myös St. Bernardusta, joka on edelleen joukon ainoa, josta viina tulee läpi. Pannepot on sekin makea, mutta tammikypsytys tekee kokonaisuudesta siedettävämmän. Westvleteren on tässäkin hyvä, ei liian makea vaan pelaa loistavasti yhteen tumman suklaan kanssa. Rochefort tarjoaa jotain muuta, voimakkaan mausteinen (oikeastaan kanelinen) olut kamppailee jännästi suklaan kanssa. Ei niin ilmeisellä tavalla hyvä kuin Westvleteren, mutta selvä kakkonen.

Ja nyt tulee viimeinen kappalesta, josta sekä kirjoittaja että lukija toivovat löytävänsä lopullisen totuuden. Sellaista ei kuitenkaan ole helppo antaa, sillä monivaiheinen tasting on samaan aikaan vahvistanut ja nakertanut ennakkoluulojani. Jaloimpien belgien genre on osoittautunut monipuoliseksi, mutten vieläkään osaa antaa näille oluille sitä arvoa, joka niille Ratebeer-arvioiden perusteella kuuluisi. Setin paras, Westvleteren 12 on kyllä upea olut, mutta melkein jokaisessa kuviteltavissa olevassa tilanteessa valitsisin lasiini mieluummin jonkun muun oluen. Parhaat maistamani belgioluet ovat yhä gueuzeja ja saisonitkin menevät omissa kirjoissani tämän överikategorian edustajien edelle. Toisaalta sama asetelma pätee myös laajemmin: quad-belgien kanssa tasaväkisesti maailman parhaan oluen tittelistä kamppailevat imperial stoutit edustavat kaikessa herkullisessa tuhtiudessaan itselleni genreä, joka on sekin totaalisen yliarvostettu ja häviää käytännössä monelle helpommin juotavalle ryhmälle. (Oikeasti brown alekin voi olla tosi hyvää!)