Tagged: Ballast Point

Päivä parittajana

Tonnikalapizza, aika paljon juustoa – siis rasvaakin – ja tomaattikastikkeessa lievää tulisuutta. Menisikö Duvel tämän kanssa nätisti?

Meneehän se: rasva leikkaa suuren osan katkerosta, jäljelle jää saazille tyypille ruohositruksinen pörinä ja hieman hunajaista makeutta. No, parannettavaakin on: alkoholi tuntuu hetkittäin jopa viinamaisina pyörähdyksinä.

Varma nakki tällaisen kanssa olisi ollut luultavasti joku suht jämäkästi humaloitu lager. Vaikkapa Brooklyn Lager, jota hetken kylkiäisiksi arvoin.

Mutta nyt pieni seis.

Tunnustan, etten ole ennen juurikaan miettinyt, mitä olutta juon ruoan kanssa. Hyvä pils käy melkein minkä vain kaveriksi ja kunhan olut ja ruoka ovat hyviä, niiden yhdistelmä ei yleensä lyö pahasti päin näköä. Ja okei, Schlenklerlan savu-märzen kyllä toimii sian kuin sian kanssa.

Mutta yleisesti ottaen, ei ole kauheasti kiinnostanut.

Sitten kävi elokuun puolivälin jälkeen niin, että Bier-Bier-kapakan Juhani Ollila lähetti viestin:

”Morjesta! Järkkäämme 26.9 viini vs. bisse -battlen. Kaksi joukkuetta, ruokaa ja juomien yhdistelyä huutoäänestyksen saattamina. Haluaisitteko tulla mukaan bissejengiin?”

Vielä sisällöltään hahmottumaton lupaus hyvästä ruoasta ja oluesta? Count me in, olisin sanonut, jos sanoisin niin. Itse asiassa olisin sanonut, että Lasse tulee, jos Lasse ei olisi juurikin nyt Amerikan ruoka- ja olutastioiden äärellä. Lasse on vähän sentään funtsinut näitä juttuja.

Kuten sanottu, minä en. Mutta kun toisessa vaakakupissa oli Groteskin menu ja ne maukkaat oluet, niin olematon maine ruoka-olut-yhdistelijänä ei paljon painanut.

Ideana siis oli ja on, että kerätään olutjoukkue ja viinijoukkue. Bissetiimin tehtävä on löytää tuohon ateriaan jokaiselle ruokalajille sopiva olut kaveriksi ja viinitiimillä tietenkin sama homma, mutta viinien kanssa. Ja sitten maistetaan molemmat ja huutoäänestyksellä ratkaistaan jokaisen ruokalajin kohdalla, kumpi joukkue on onnistunut paremmin.

Juhanin mukaan Tampereella on jo tehty samaa hommaa aiemmin. Ja Helsingissä puuhaan lähtemistä helpotti sukulaissuhde Bier-Bierin ”emoravintolaan”, viinimesta Vin-Viniin ja maahantuoja Viinitiehen.

Juhani kasasi joukkueen, joka paljastui onneksi huomattavasti minua taidokkaammaksi ruoka-olut-parittelemisessa. Suunnitelupalaverissa syyskuun puolivälin jälkeen ei tarvinnut aluksi paljon itse ehdotella, kun Yks olut -kirjan kirjoittaja Aniko Lehtinen, Maku-panimon pomo Jussi Tamminen, Black Doorin Sami Tuominen ja Vaimomatskuu-blogisti Juulia alkoivat suunnitella.

Mutta hetken Juhanin käteen lyömää tuopillista sulateltuani pääsin itsekin mukaan hommaan ja heittelin muutaman ehdotuksen ilmoille. Niistä ei tainnut yksikään päätyä lopulliselle listalle. Mutta toisaalta pääsimme maistelemaan suurinta osaa menusta ja ennen kaikkea melkoista valikoimaa hyviä oluita. Ja hauskaa oli

Kun ei tullut muistiinpanoja tehtyä, niin sanonpa vain, että Green Flashin Barleywine. Oli nimittäin pitkästä aikaa parasta isoa bisseä, jota on tullut maisteltua.

Se ei kuitenkaan ruokien kaveriksi päätynyt. Jokainen joi tyytyväisesti urahdellen, mutta samalla ymmärtäen, ettei tällaista otusta kannata päästää safkan kanssa painimaan. Menun hankalimpia kohtia olivat pääruokana tarjoiltava Picanha, tai oikeastaan sen kylkeen tuleva lämmin salaatti.

Picanha muuten on ihan tietty lihapala lehmän persauksesta. Jouduin googlaamaan.

No, liha kumminkin oli sellaista hiukka tulista puoliraakakypsää herkkua, jonka kanssa tiimi arveli joko Ballast Pointin Calico-amberin tai saman firman Grapefruit-ipan toimivan. Ja toimihan vainkin, erityisesti Calico.

Mutta unohdettiinko salaatti laskuista? No mitä veikkaatte. Ja toimiko Calico salaatin kanssa, jossa oli etikkaisuutta ja ties mitä majoneesimeininkejä? No eipä toiminut.

Onneksi kävikin, eikä edes onneksi vaan ihan laskelmoidusti, niin, että Grapefruit oli kuin yhdeksi kylkiluuksi luotu menun osaa nimeltä possun ribsit. Ja onneksi Juhani sattui tuomaan pöytään maistille italialaisen Baladinin Superin, joka itseään Amberiksi väittää. Se nimittäin toimi hyvin naudan painikkeena ja yhtä nätisti salaatin kanssa.

Mitä lie taikuutta! Etenkin kun loppuillasta pulloja tyhjennellessämme totesimme, ettei se nyt siinä hommassa ihmeellistä ollut.

Jännä kupru tuli kantarellipizzan kanssa. Ties mistä ja kuka siihen keksi ajatuksena gruytbeerin, siis tämän arkaaisehkon keiton, jossa ei ole humalaa vaan erinäisiä yrttejä. Jopenia pöytään löytyi ja itse olin perin myyty, kun yhdistelmää maistoin: kuin olisi syysmetsää syönyt!

Mutta etenkin Maku-Jussi vaikutti epäilevältä ja tarttuihan se. Olisko tämä liian omituista?

Lopulta gruyt sai jäädä ja suurin homma oli valita jälkkärille, suklaabrûléelle ja kahvijätskille kaveri. Tiukan maistelukierroksen selväksi voittajaksi nousi hauskasti etelänaapurin Põhjala Öö. Monelle harrastajalle tietenkin tuttu, mutta kokeilkaapa vaikka suklaajäätelön kanssa, jos brûléeta ei ole käden ulottuvilla.

Koko menu on siis tämä:

 

Tartar ja Founders KBS

TAI

Falafel ja CRAK Brewing White Rabbit

Ribs ja Ballast Point Grapefruit sekä Picanha ja Baladin Super. Kylkiäisenä lämmin salaatti ja perunat.

TAI

Kantarellipizza ja Jopen Gruytbeer.

”Kidanpuhdistajana” Loverbeer Saison lähes nolla-asteisena

Suklaabrûlée ja Põhjala Öö. 

 

Näillä mennään. Melkein eniten jännittää, mitä viinitiimi on saanut aikaan ja kehtaako kannattaa omaa porukkaa, jos niiden paritus on parempaa..,

Lauantaina kolmelta kokeillaan. Juhanin mukaan kyseessä on aika lailla puhdas testi, mutta sisään saa kai saapastella kuka haluaa. Jos homma sujuu hyvin, taistelu-tastingista voisi tulla myytäväkin tuote. Ehkä niin, että asiakas tulee valmiiseen pöytään ja valitsee voittajan tai sitten kokeillaan hyvät yhdistelmät maistelujen sarjassa.

Kansa maisteli…

”Lähialueella riittää haastettavaa aina tähtiravintoloihin asti eikä Suomesta panimotkaan ihan heti kesken lopu”, arvelee Juhani.

Toistaiseksi tämäntyyppinen puuha on Bier-Bierille nappikauppaa verrattuna oluenmyyntiin. Mutta tulevasta ei tiedä. Itse löysin jo nyt tästä uutta näkökulmaa bissenlipittelyyn.

Tai kuten Juhani sanoo:

”Ei kauhean moni jaksa pelkkiä korkkeja aukoa koko ikäänsä.”

Ballast Point Fathom IPL ja Camden Town India Hells Lager

IPA-trendiä on lähdetty laajentamaan moneen suuntaa: on mustaa ipaa, valkoista ipaa, belgialaista ipaa, sessio ipaa ja tietenkin tupla sekä imperial ipaa. Kun humala- ja mallasvariaatioiden tarjoamat mahdollisuudet on käytetty loppuun on tietysti luontevaa aloittaa hiivalla pelaaminen.

Tässäkin on useampia suuntia: rajuja ja eksoottisia lopputuloksia saadaan villihiivoilla, mutta maltillisempiin kokeiluihin soveltuu käymislämpötilan pudottaminen ja siirtyminen ale-hiivasta lager-hiivaan. Tällöin IPA:sta tuleekin IPL, eli India Pale Lager.

Nyt vertailussa on kahden huipputrendikään käsityöläispanimon lager-IPA:t, eli Ballast Point Fathom IPL ja Camden Town India Hells Lager. Ja sanotaan heti aluksi suoraan se tärkein: molemmat menisivät täydestä kuin väärä raha, jos niitä tarjottaisiin ehtana IPA:na. Vaahtopuoli jää molemmissa vähän vaatimattomaksi, mutta se ei riitä paljastamaan aleksi naamioitunutta lageria.

Systembolagetissa kaupatta Ballast Point Fathom on näistä kahdesta heikompi, vaikka hyvä olut sekin on. Tuoksussa on tuhdisti mäntymetsäistä aromihumalaa, mutta vähän tunkkaisella tavalla. Maku on aika yksioikoinen, mutta toimiva.

Englannista lentokoneen ruumassa tuotu Camden Town India Hells Lager on sen sijaan loistava olut. Sen tuoksu ei lupaa juuri mitään, mutta maku räjäyttää potin. Se on raikas ja katkera. On havumetsää, on greippiä. Jälkimaku on pehmeän appelsiininen.

Oluthuoneiden IPA-festivaali 2014: Testissä koko kattaus

S-ryhmän Oluthuone-ravintoloissa alkoivat eilen maanantaina kuun loppuun asti jatkuvat IPA-festivaalit. Vähitellen voi puhua jo perinteestä, sillä kyseessä on jo kahdeksas peräkkäinen vuosi. Matkan varrella IPA:sta on tullut yleiskieltä muillekin kuin oluthörhöille ja paitsi tapahtuman myös suuremman yleisön painotus on siirtynyt perinteisistä hillityistä briteistä toinen toistaan räväkämpiin jenkkityylisiin oluisiin.

Seuraavassa on käyty läpi kaikki kolmetoista tapahtumaan osallistuvaa olutta. Katalogista löytyvä neljästoista olut, To Ølin Garden of Eden, on jäänyt viime metreillä pois. Kauniin humalan perinteitä kunnioittaen oluita ei ”reitata”, mutta tällä kertaa ne on järjestetty hinta-laatusuhteen mukaan. Eli meihin, tai tässä tapauksessa minuun luottava, aloittaa ylhäältä ja maistaa alimmaista vain, jos aika ja rahat riittävät.

CAP Exciter IPA. Festivaalin omaperäisin ja luonteikkain olut. Niin tuoksussa kuin maussakin paiskaavat kättä ruis, jota olueen on ohramaltaan lisäksi käytetty, ja savu, jonka alkuperä jäi mysteeriksi. Todella kiehtova ja hyvä olut.

Mikkeller Amass B&W IPA. Jännittävä tuoksu, jossa on ananasta ja yllättävän miellyttävällä tavalla jotain pesuainemaista. Maku on nautinnollisen pehmeä, painottuen appelsiiniseen sitrukseen.

Ballast Point Sculpin IPA. Mahtavan humalainen tuoksu, siis sellainen, josta ei tule ensimmäisenä mieleen mäntymetsä tai hedelmät vaan tuore humala. Maku jatkaa samaa hieman hillitymmällä linjalla.

Coronado Idiot IPA. Tämän sandiegolaispanimon tavoitteena on ollut tuhdit humalat hieman kevyemmällä rakenteella, mikä on saavutettu käyttämällä maltaan lisäksi sokeria. Lopputulos on hyvä ja tuoksuu bergamontille. Runko on kevyt, mutta itse joisin tätä mielummin ilman sokeria, eli alhaisemmalla alkoholiprosentilla. 8,5 prosenttia on liikaa tällaiseen kepeään sessiotyyliin.

Beer Hunter’s Mufloni Polaris Single Hop IPA. Tiukan aromikas tuoksu. Maku ei ole liian hedelmäinen vaan siinä on jotain hyvällä tavalla outoa, ikäänkuin kumimaista. Humalalajike on muuten vasta muutaman vuoden ikäinen ja sisältää aivan hemmetisti (jopa 23%) alfa-happoja. Kotimaisista paras ja muuten kärkikaartia.

Yo-Ho Indo No Aooni. Japanilaisoluen nimi tarkoittaa sinistä intialaista demonia ja kyseessä on joukon ainoa tölkkiolut. Erittäin juotava ja laadukas IPA on sopivan kevyt ja eksoottinen valinta IPA-hifistelevälle hipsterille.

Epic Armageddon IPA. Tuoksu hyökkää rajusti päälle. Maku jatkaa upean hedelmäisellä linjalla. Erittäin pätevä IPA, joka voi kovemmassa seurassa jäädä ääripäiden varjoon. (Aiemmassa arviossa mausta löytyi enemmän havumetsää.)

Riedenburger Brauhaus Dolden Sud. Kymmenellä luomulajikkeella ryyditetty jenkkityylinen luomu-IPA Baijerista. Omituiselta kalskahtava sekoitus on kuitenkin onnistunut ja eksottiikkaa lisäävät raikkaan kukkeat aromit.

Brouwerij ’t Ij IPA. Vanha tuttu vetää hyvin. Taistelee Mikkellerin kanssa vaahtokuninkuudesta. Kokonaisuudessa ei ole unohdettu kotiseutua vaan sekä tuoksussa että maussa on selvää belgifiilistä. (Ja tiedän kyllä, että ’t Ij on hollantilainen!)

Thwaites Crafty Dan 13 Guns American IPA. Nyt on etikettiä myöten niin paljon americanaa, että on ihan selvä homma, että tämä tulee jostain muualta. Niin kuin tuleekin, nimittäin Englannin Lancashiresta, jossa Thwaites-megapanimo on ryhtynyt tekemään kokeellisia pienpanimo-oluita Crafty Dan -tuotemerkillä. Amerikka-ambitioista huolimatta kyseessä on britti-IPA:lle tyypillisen mahonkinen olut, jossa on mukava mallasrunko ja maltillisesti humalaa. Selvää sukua sekä lähtökohtiensa että tyylinsä puolesta Fuller’sin Wild Riverille.

Shepherd Neame IPA. Jos edellämainittu ”Kätevä-Taneli” yritti kumarrella moderneille amerikkalaisille tuulille, tällä oluella täysin päinvastainen suunta. Iso brittiläinen takamus haistattaa nimittäin pitkät trendeille iskee pöytään IPA-reseptin vuodelta 1870. Täyteläinen ja perinteinen IPA, joka upposi nyt jopa paremmin kuin viimeksi. (Hinta-laatusuhteessa ei ole muuten huomioitu sitä, että tätä saa samalla rahalla hieman enemmän, koska pullo on muiden 0,33-0,355:stä poiketen 0,5.)

Stadin Panimo Pacific IPA ja West Coast Amber IPA. ”Stapa” petti tällä kertaa pahemman kerran. Molempia oluita vaivasi pistävän omituinen tuoksu ja tympeä makuprofiili. Kiva idea sinänsä tehdä samoilla spekseillä kaksi erilaisilla humalaprofiileilla varustettua olutta, mutta tällä kertaa se kompastui johonkin ongelmaan, joka peitti mahdolliset erot lähes täysin. South Pacific niukasti raikkaampi ja parempi.

Eli kaikkiaan miellyttävän monipuolinen setti, johon ehkä olisi muutaman vaisumman oluen sijaan voinut valita vähän rankempaa menoa. Oluthuoneiden seuraava olutkulttuuriteko on muuten Pivnice-pubien muuttaminen pohjoismaisia oluita myyviksi Ølhus-ravintoloiksi, joissa on tarjolla myös Foodlab-ravintolassa testattuja hodareita.