Tagged: barley wine

Three Floyds / Mikkeller Hvedegoop

Vaahtoa törkeästi ja pysyykin kivasti. Hieno oranssi väri, kirkas. Tuoksussa vaikeasti sijoitettava humalaa, alkoholia ja hiivameininkejä.

Aluksi vähän humalaa, vähän enemmän viinaa, luumua ja hasselpähkinää. Makeutta aika vähän. Ehkä lopuksi turhankin vähän, sillä suuhun jää vähän napsahteleva fiilis.

Hyväähän tämä toki on ja ehkä jonkun makean pähkinäisen jälkkärin kanssa mainiotakin. Tuskin  tähän pettyy jos maistaa.

Mutta toisaalta samalla rahalla enemmän ja parempaakin olutta.

Lakua ja mehukeittoa pitkäripaisesta

Alko on jo muutaman vuoden ajan päästänyt alkuvuodesta joukon kotimaisia käsityöläisoluita laajaan levitykseen. Panimot lähestyvät tätä mahdollisuutta useimmiten kahdella vaihtoehtoisella tavalla: joko yritetään hillitty ja hallittu koko kansaa kosiskeleva laadukas perussuoritus (usein tämä tarkoittaa ipaa) tai sitten tehdään jotain täysin päätöntä, jolla taatusti erottuu joukosta. Nämä kaksi kuuluvat kiistatta jälkimmäiseen ryhmään.

Laitilan Lakritsi Portteri on niin perusteellisesti nestemäistä lakritsia, että sitä juodessa alkaa pohtia, voiko tämä olla lainkaan olutta. Makeutusaineena käytettävän lakritsijuuren ohuen öljyinen makeus jää ikävästi pyörimään suuhun, mutta niinhän käy myös lakritsijuuresta keitetyn teen kanssa. Tästä ei taatusti tule pitkäikäistä hittiä, mutta kertaostoksena se on helposti hintansa arvoinen, jos on muutenkin lakun ystävä.

Hiisi Loviatar on puolestaan tuhti ”ruisviini”, joka on niin paksua, että se tuo mieleen lapsuudesta tutun mehukeiton. Makean liköörinen, herkullisen monipuolinen ja maukkaan humalainen maku jää hieman omalaatuisen ja itseäni ikävästi häiritsevän koostumuksen varjoon. Kertaostoksena kiinnostava tämäkin, mutta vain sitä.

Viisi täydellistä olutta Belgiasta

Noin puoli vuotta sitten matkustin Belgiaan tutustuakseni paikallisiin oluisiin ja olutkulttuuriin (oikeasti työmatka). En löytänyt suuria oluita, mutta löysin suuren olutkulttuurin. Tuon reissun ostokset ovat nyt huilanneet olutkellarissani (oikeasti vaatekaapissa) niin pitkään, että oli vihdoin aika kaivaa ne esiin.

Olut on siitä vänkä harrastus, että joku täysin päätön ja yliampuva ajatus ei välttämättä tule mitenkään järjettömän kalliiksi. Itselläni on esimerkiksi jonkinasteisena harrastuksena uusien jalkapallostadionien bongaus, eikä sitä juuri harrasteta alle kolminumeroisilla summilla. Kolminumeroisetkin summat jäävät riittämättömiksi, jos hurahtaa autoihin, veneisiin tai kelloihin.

En tiedä, mikä on viinimaailman Ratebeer, mutta jos sieltä valitsisi viisi täysien pisteiden juomaa rinnakkais-tastingiin, olisi hintalappu varmasti enemmän kuin muutama kymppi. Sen sijaan viisi 100/100-pisteytettyä belgiolutta onnistuu saamaan samaan pöytään melko pienellä budjetilla ja kohtuullisella vaivalla. Eli, kun vaimo lähtee laivalle ja jättää blogaajan kotiin vahtimaan koiria, tämä on se, mitä siellä saattaa tapahtua (oikeasti pelasin myös aika paljon Fifaa).

Abbaye de Rocs Brune

Hieman Coca-Colaa vaaleampi, mutta sävy on sama. Kirkasta. Vaahto on niukka, jättää pienen pitsin. Tuoksu on raikkaan hedelmäinen, tuo mieleen mangon. Hiilihappoa on hivenen liikaa. Maltainen maku kääntyy toffeeseen. Pullo alkaa vaahdota sponttaanisti, sihisten takaisin paikalleen painetun korkin raosta. Imaisen vaahtoa suuhuni ja se onkin todella hienon makuista, samaa maltaisuutta, mutta myös terävää katkeruutta vastapainoksi.

St. Bernardus Abt 12

Väri on täsmälleen sama kuin edellisessä, mutta vaahto hieman runsaampi. Tuoksu on miedompi ja vähemmän raikas. Jälleen on reilusti hiilihappoa. Maussa on samaa mukavaa maltaisuutta ja makeutta, mutta jälkimaku on selvästi vaatimattomampi. Alkoholi polttelee, minkä pitäisi kai olla se ominaisuus, jonka peittämisessä belgialaiset ovat mestareita. Tämä pullo ei sentään ala vaahdota yli äyräiden, A tekee sitä yhä.

Pannepot Grand Reserva Vintage 2009

Jotenkin tilanne ei tunnut tarpeeksi arvokkaalta, joten päätän karkoittaa arkisuuden soittamalla Belgian kansallislaulua Youtubesta. Heti on toinen ääni kellossa (oikeasti maku lasissa). Pannepot on selvästi aiempia tummempi, muttei sentään aivan musta. Vaahdossakin on nyt vähän väriä. Tammi tekee tuoksusta portviinimäisen. Maku on tähänastisista joukon paras. Tammen kuivakkuus tuo hyvää vastapainoa maltaan makeudelle.

Westvleteren 12

Pyhä hetki. Tästä on kuultu paljon. Puhuttu paljon. Yllättävää juhlantunnelmaa legendan ensimaistoon tuo Puolan kansallislaulu, jonka Youtube päättää soittaa jatkoksi Belgialle. Sihautan korkin auki ja kaadan juoman lasiin. Toistaiseksi runsain vaahto. Väri asettuu jonnekin kahden ensimmäisen ja Pannepotin välille. Tämä on joukon ensimmäinen, joka vaikuttaa hieman samealta. Tuoksu on melko mieto. Hiilihapot täräyttävät jälleen suun hereille. Makukokemus on rauhallisempi kuin Pannepotissa, mutta samaa korkeaa tasoa. Kuivakan pähkinäinen, hienostunutta toffeeta. Kisaa Pannepotin kanssa ykkössijasta, jos kisa pitää olla ja pitäähän se (oikeasti ei pidä).

Rochefort 10

Kamppailee vaahtokisan ykkössijasta W12:n kanssa. Väriskaala käy yhä ahtaammaksi, kun tämä kiilaa W12:n ja Pannepotin väliin, toiseksi tummimmaksi. Tuoksu on jälleen vaatimaton tai sitten nenäni ei satojen humalapommien jälkeen tunnista (oikeasti arvosta) enää mitään hienostuneempia aromeja. Maku on hyvä, hivenen lakritsainen muuhun joukkoon verrattuna. Tässä myös humala on selvimmin aistittavissa.

Viisikon järjestys ensimmäisen kierroksen jälkeen:

  1. Rochefort
  2. Pannepot
  3. Westvleteren
  4. Abbaye des Rocs
  5. St. Bernardus

Olen ymmärtänyt, että Belgia on oluen ja ruuan yhdistämisessä paljon kehittyneempi kulttuuri kuin muut Euroopan olutmaat. Siksi tuntuu välttämättömältä antaa näille oluille toinen kierros ruokapöydässä. Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table inspiroi alkupalan ja pääruuan: ensin prosciuttoon käärittyä brieä ja sitten carbonade flamandea. Jälkiruokaan en jaksanut panostaa, joten se on tummaa(70%) suklaata Lidlistä (oikeasti ihan hyvää).

Kinkkuun kääritty juusto sopii herra Oliverin mukaan erityisen hyvin yhteen tripelin kanssa, mutta nyt mennään sillä, mitä on pöydässä. Abbaye des Rocs ei tarjoa mitään erityistä, mutta vaatimattomasti aloittanut St. Bernardus antaa nyt kivan tuen kermaisen tuhdille alkupalalle. Kyllä muutkin ovat ihan hyviä, mutta ensimmäisen kierroksen huonoin, on ainoa, joka selvästi parantaa tällä kierroksella. Abbaye des Rocs on joukon huonoin, sillä ensimmäisen kierroksen spontaani vaahtoaminen on vienyt siitä hiilihappojat, joita olisi tarvittu paksun suupalan pilkkomiseen.

Kokonaisuutena tuntuu, että tämä sinänsä hyvä alkupala toimisi paremmin viinin, ehkä sampanjan kanssa. Tämän joukon tuhti makeus on jotenkin liikaa. Westvleterenin pähkinäisyys pärjää ehkä parhaiten, mutta itse suosin yleensä ruuan ja juoman yhditelmissä vastakohtien hakemista tai ainakin jonkinlaista tasapainoa (oikeasti pils on todella hyvää kaikessa mahdollisessa käytössä).

En muista aiemmin laitteneeni tai edes syöneeni lihapataa ranskalaisten kanssa, mutta niin tätä carbonade flamandea näytetään nettireseptien kuvissa tarjottavan eikä tämä yhdistelmä lainkaan hassumpi ole. Oliver kehuu kirjassaan, että belgialaiset luostarioluet sopivat hyvin yhteen basilikan kanssa, joten laitan rankalaisille seuraksi hieman pestomajoneesia.

Mutta, mutta… Oluilla on nyt vähän vaikeaa. Abbaye des Rocs ja Pannepot pelaavat itsensä ulos ällöttävällä makeudella, joka nostaa päätään olluen lämmetessä. St. Bernardus, Westvleteren ja Rochefort pärjäävät paremmin, muttei niidenkään kansssa ole kyse mistään täyosumasta. Ranskalaiset ja majoneesi toki sopivat kivasti yhteen minkä tahansa oluen kanssa.

Kokonaisuutena ei tunnu siltä, että koskaan, ikinä, missään olisi syytä valita ruokajuomaksi tällainen suuri belgiolut, jos tarjolla on edes puolikelvollista lageria. Se on syytä todeta, että BBC:n ja Saveurin reseptien pohjalta sävelletty carbonade flamande oli erinomaista, joskaan en saanut siihen samanlaista paksua ja tummaa rakennetta kuin kuvissa.

Tällaisten erikoisuuksien yhdistäminen ruuan kanssa on kuitenkin vähän kuin ottaisi Ferrarin perheautoksi. Nämä ovat nautiskeluoluita, joten yritetään vielä lopuksi nautiskella kera suklaan.

Abbaye des Rocs on vaan liian makea nautiskeluun. Ihan hyvää meininkiä, mutta kokonaisuus on oikeastaan vähän ällöttävä. Sama vaivaa myös St. Bernardusta, joka on edelleen joukon ainoa, josta viina tulee läpi. Pannepot on sekin makea, mutta tammikypsytys tekee kokonaisuudesta siedettävämmän. Westvleteren on tässäkin hyvä, ei liian makea vaan pelaa loistavasti yhteen tumman suklaan kanssa. Rochefort tarjoaa jotain muuta, voimakkaan mausteinen (oikeastaan kanelinen) olut kamppailee jännästi suklaan kanssa. Ei niin ilmeisellä tavalla hyvä kuin Westvleteren, mutta selvä kakkonen.

Ja nyt tulee viimeinen kappalesta, josta sekä kirjoittaja että lukija toivovat löytävänsä lopullisen totuuden. Sellaista ei kuitenkaan ole helppo antaa, sillä monivaiheinen tasting on samaan aikaan vahvistanut ja nakertanut ennakkoluulojani. Jaloimpien belgien genre on osoittautunut monipuoliseksi, mutten vieläkään osaa antaa näille oluille sitä arvoa, joka niille Ratebeer-arvioiden perusteella kuuluisi. Setin paras, Westvleteren 12 on kyllä upea olut, mutta melkein jokaisessa kuviteltavissa olevassa tilanteessa valitsisin lasiini mieluummin jonkun muun oluen. Parhaat maistamani belgioluet ovat yhä gueuzeja ja saisonitkin menevät omissa kirjoissani tämän överikategorian edustajien edelle. Toisaalta sama asetelma pätee myös laajemmin: quad-belgien kanssa tasaväkisesti maailman parhaan oluen tittelistä kamppailevat imperial stoutit edustavat kaikessa herkullisessa tuhtiudessaan itselleni genreä, joka on sekin totaalisen yliarvostettu ja häviää käytännössä monelle helpommin juotavalle ryhmälle. (Oikeasti brown alekin voi olla tosi hyvää!)

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Ruoka on vihdoin löytämässä oluen Helsingissä

Tätä on odotettu! Jo vuosia Helsingissä on ollut runsaasti hyviä ruokapaikkoja sekä monia hyviä olutpaikkoja, mutta aivan liian harvoin nämä ovat kohdanneet. Hyvän oluen kaveriksi on saanut parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaisia hampurilaisia ja vastaavasti hyvän ruuan kaveriksi korkeintaan Brooklyn Lageria tai muuta vastaavaa mielikuvituksetonta laatuolutta.

Vuosi 2015 on kuitenkin alkanut lupaavasti: Juuri-ravintola ja Maku-panimo ovat yhdistäneet voimansa Juuri oikea Maku -maistelumenussa ja tänään torstaina Bryggerissä käynnistettiin Viro-viikot. Pienempänä mutta pysyvämpänä edistysaskeleena voi pitää belgibistro Rikhard von Trappen aukeamista, vaikka olutpuoli on siellä vain tyydyttävällä minimitasolla.

Samaa ei onneksi tarvitse sanoa Bryggerin Viro-viikkojen kattauksesta. Tarjolla on nimittäin maaliskuun puoliväliin saakka iso joukko etelänaapurin pienpanimoiden tuotantoa. Noin kolmenkymmenen huolella valitun oluen tuominen maahan pelkästään näitä viikkoja varten on ison kiitoksen arvoinen suoritus.

Viron käsityöläispanimot ovat nousseet häikäisevällä nopeudella. Noin puolessatoista vuodessa maahan on perustettu kymmenkunta pienpanimoa. Uusien markkinoille tulevien oluiden määrä on moninkertaistunut vuosittain ja tänä vuonna uutuuksia tullee jo yli sata. Nopean nousun taustalla on ollut kansainvälisen trendin lisäksi pienpanimotoimintaa helpottaneet lakiuudistukset.

Ja aivan kuin pelkissä Viro-viikkojen juomissa ei olisi jo tarpeeksi ihmeteltävää on Tallinnan parhaimmistoon kuuluvan Leib Resto ja Aed -ravintolan kanssa toteutettu maistelumenu, jonka oluet on valinnut Viron ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa olutsommelier Kristjan Peäske.

Yhteensä 51 euroa maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruuan sekä jokaiselle valitun oluen. Alkuruoka on virolaista ”fetaa”, jota on tähän asti saanut vain Leib Restosta. Se tarjotaan omenan, sipulin ja Hopsterin Pearu IPA:n kanssa. Melko maltainen IPA toimii hyvin hapokkaan annoksen kanssa, mutta kokonaisuus jättää kuitenkin ”tällaista teen kotona” -tasoisen vaikutelman.

Pääruuasta ei voi sanoa samaa, sillä se on todellinen helmi. Bryggerin portterissa haudutettu porsaanposki, selleripyree ja savustettu punajuuri saavat kaverikseen keskinkertaisen Õllenaut Vanamees -ruis-IPA:n, joka sopii kuitenkin annokseen täydellisesti. Vaatimatonkin olut voi näköjään nostaa herkullisen annoksen aivan uudelle tasolle.

Jälkiruoka on jälleen vähän epätasaisempi tapaus. Ensinnäkin sille varattu olut (Põhjala Pime Öö) on niin tuhti, että se olisi parhaimmillaan omillaan. Bryggerin portteri-suklaakakku on puolestaan melko tylsä ja tavanomainen. Sen sijaan tyrnisorbetti, joka on maustettu Amarillo-humalalla, on kiinnostava ja onnistunut makukokemus.

Pime Öö on helposti ruokamenun kiinnostavin ja paras olut. Se ei ole imperial stouteille tyypillisen paahteinen vaan enemmänkin täysin musta barley wine, jossa voimakkaimmin nousevat esiin kuivattujen hedelmien imelät aromit.

Ruokaoluiden ulkopuolelta teemaviikkojen olutlistan parhaimmistoa ovat ainakin Pühasten Nokturn Imperial Black Ipa (lakritsia ja mämmiä!), Põhjalan Topelt Nelson DIPA (täyteläinen ja suunmukainen) sekä Hampellmannin Armastuskiri Ladina-Eestist (suopursulla ja katajalla maustettu IPA, joka jättää suolaisen yrttisen suutuntuman jälkeen suuhun pitkän ja kuivan, jopa tupakkamaisen, maun, joka jatkuu ja jatkuu).

Ja ihan kuin tässä ei olisi kehuttu jo tarpeeksi on nostettava esiin vielä se, että oluet on helsinkiläisellä mittapuulla melko maltillisesti hinnoiteltuja. 0,33-litraisten pullojen hintahaarukka jakaantuu melko tasaisesti 5,5 euron Lehe Väike Indian ja 9,2 euron imperial stoutien välille.

Vahva suositus lukijoille ja iso kiitos tämän olutkulttuuriteon puuhamiehille!

Illallisella Garrett Oliverin kanssa

Olen joskus miettinyt, onko mitään järkeä tykätä brändeistä Facebookissa. Oma naama tai peukku menee ilmaiseksi jonkun tuotteen markkinointiiin ja vastineeksi omalle ja ystävien seinille tulee enemmän tai vähemmän ärsyttäviä mainoksia. Mutta joskus osuu kohdalle jotain hyödyllistä – ja niin kävi muutama viikko sitten.

Kiinnitin nimittäin sattumalta huomiota Brooklyn Breweryn päivitykseen, jossa kerrottiin, että lipunmyynti syyskuun Dinner Partyyn on alkanut. Ja kuinka ollakaan, Garrett Oliverin 20-vuotistaiteilijajuhla olisi juuri silloin, kun olen töiden viemänä New Yorkissa. Koska 90 dollaria ei kuulostanut kohtuuttomalta summalta useamman ruokalajin illallisesta oluineen, ostin liput itselleni ja vaimolleni.

(Niille jotka eivät tiedä, kuka Garrett Oliver on: kyseessä on Brooklyn Breweryn voimahahmo, jonka kirja The Brewmaster’s Table on oluen ja ruuan yhdistämisen moderni klassikko. Kirjan nimeen liittyen on pakko vielä todeta, etten sentään päässyt ite mestarin pöytään, vaikka herra useampaan otteeseen kävikin meidän pöydässämme juttelemassa.)

Niinpä tämän viikon keskiviikkona suunnistimme Brooklynin Williamsburgissa sijaitsevaan Humboldt & Jackson -ravintolaan. Paikalle oli saapunut lisäksemme noin 45 hipsterihtävää oluenystävää sekä juhlakalu itse. Ruuista vastasi panimon oma keittiömestari Andrew Gerson.

Ilta oli erittäin viihdyttävä ja niin laseissa kuin lautasilla oli aikamoisen harvinaisia herkkuja. Herrat Gerson ja Oliver esittelivät kunkin ruoka-olutparituksen. Illan seitsemästä olesta peräti kuusi oli lähinnä panimon sisäiseen käyttöön tarkoitettuja haamupullotuksia. Oliverin mukaan suosion kasvu on tehnyt pienistä kaupallisista eristä hankalia, koska monet tärkeät asiakkaat (esimerkiksi olutravintolat) hermostuvat, jos eivät saa omaa osaansa jokaisesta satsista. Siksi luova kikkailu, josta nyt pääsimme osalliseksi, jää yleensä panimon omien seinien sisäpuolelle.

Illan huikeimmat oluet olivat mezcal-tynnyrikypsytetty San Luis Del Rio ja haamupullotteena syntynyt mutta tänään sunnuntaina yleiseen myyntiin tuleva Hand and Seal -barleywine. Näiden kahden takana kolmantena tulee uskomattoman raikas ysiprossanen, aperitiivinä tarjottu kuusenkerkällä ja viskitammikypsytyksellä maustettu Sylvanus.

Ilta oli ainutlaatuinen, mutta vastaavia tilaisuuksia muilla teemoilla on jatkossa luvassa kuukausittain. Eli jos on matkalla New Yorkiin tai lähistölle, kannattaa tarkistaa, osuuko moinen mahdollisuus kohdalle.

Irlanti-viikko: Porterhouse Joe Elliott’s Louder

Dublinilaisen Porterhouse-panimon barley wine lienee sopiva olut Irlanti-viikon perjantai-iltaan. Etiketti on valtavirrasta poikkeava ja ihan tyylikäs, mutta panimolla ei ole osattu päättää, onko olut ”An American Style Barley Wine” vai ”Bangin’ Strong Ale”, joten molemmat on laitettu varmuuden vuoksi etikettiin.

Tuoksu on kuin jouluoluessa: kuivattuja hedelmiä ja rusinaista sherryä. Valtava vaahto asettuu vähitellen ohueksi kerrokseksi punertavalla tavalla hyvin tumman muttei aivan mustan oluen ylle.

11 prosenttia alkoholia lämmittää mukavasti, mutta maussa se ei onneksi tunnu. Tuhti ja hedelmäinen olut, jossa on ihan kivasti humalaakin. Kyllä tällä jälkiruuan korvaa, mutta ehkä vähän yksioikoinen ollakseen mikään helmi.

Enkä muuten osaisi itsekään sanoa kuvaisiko tätä paremmin termi barley wine vai strong ale. Prosenttien puolesta tukeudun ensimmäiseen, suoraviivaisuuden puolesta jälkimmäiseen.

Brewdog pop-up ja tulevan kapakan hinnat (sekä kolme olutta)

Tehtiinpä ihan pikainen isku Brewdogin pop-up-tiskille Helsinki Night Market -tapahtumaan. Samalla tuli kysyttyä tulevan kapakan hinnoittelusta tiskin takana hääränneeltä ja juomia laskeneelta kaverilta, jonka nimi jäi kysymättä. Osakas oli kuulemma kuitenkin.

No joo, siinä Clown Kingiä muovimukiin lorotellessa kertoi, että Viiskulman baarissa on tarkoitus tarjoilla aika monenkokoista annosta: Pinttiä ja puolta, schooneria (2/3 pintti) sun muuta.

Juomien hintoja ei ole lyöty lukkoon, mutta haarukointi on mennyt suurin piirtein niin, että esimerkiksi pintti Dead Pony Clubia saattaisi olla yhdeksän euron tietämillä ja schooner taas noin 6 – 6,50 euroa.

Vertailua hankaloittaa se, että kuollutta ponia ei juurikaan hanassa ole. Ja kun annoskootkin vaihtelevat… Mutta laskennallisesti pinttihintaan esimerkiksi 0,4 litran annos Dead Ponya maksaisi noin 6,20 euroa ja iso tuoppi 7,75.

Kiinnostavampaa tietenkin on, mihin kovempien aineiden hinnat sitten asettuvat.

Mutta Pellekuninkaaseen. Clown King -barley wine on näöltään vähän sahtimainen, hiukka heleämpi toki. Vaahtoa sentti tai pari. Tuoksu makea ja melko humalainenkin.

Melko kylmänä kipattu juoma tuli makunystyröille aika raisuna ja karkeana: Humalaa, hedelmäistä makeutta ja viinaisuutta. Loppuun taas katkeruutta. Brewdogin tyyliin aika kirveellä veistetty meininki. Ei pahaa ollenkaan, mutta alkoholi melkoisen hallitseva.

Sitten Founders Rybeaus. Raikas ja tasapainoinen vadelmalimonadi, jonka 5,7 alkoholiprosenttia loistavat suussa poissaolollaan. Hieno kesäjuoma. (Ja on siis kyllä ihan oikea olut, jos se nyt oli jäämässä jollekin epäselväksi.)

Ja vielä väylän toiselta puolen Stadin Panimon Red Ale. Stapan valtavaan valikoimaan mahtuu monenlaisia onnistumisia ja epäonnistumisia. Tämä menee selvästi ensimmäiseen kategoriaan: hyvä tummien mallasaromien ja tuntuvan humaloinnin balanssi. Ei mikään suuri taideteos, mutta kelpo sessio-olut.

Toivottavasti muutkin kotimaiset lähtevät kokeilemaan red aleja, sillä tyylissä on omasta mielestäni (Lassen mielestä siis, toim. huom.) ainesta uudeksi IPA:ksi.

Jouluoluiden kunniataulu – Katso myös järkyttävä video!

No nyt on jouluolutvertailua! Ensin Lassen ja minun kouluarvosanoista laskettu keskiarvo niille Alkon jouluoluille, joita molemmat ovat maistaneet. Sitten vielä molempien listan kolmen kärki. Ja kaiken hyvän lisäksi nelihenkisen asiantuntijaraadin sokkomaistelu. Videona!

Todellakin joulu tuli ajoissa tähän blogiin. Jos joku muuten ei jaksa tuota aika pitkää, hitaasti etenevää ja surkealla koulupoikatason läpällä ryyditettyä videota katsoa, niin raadin arviot (kouluarvosanoina) löytyvät videon alapuolelta postin lopusta. Eroavat meidän listastamme aika paljon.

Kauniin humalan virallinen jouluolutranking (arvosteluasteikko 4 – 10):

1. Plevnan Siperia 9 +

2. Alesmith Yulesmith 9

3. Great Divide Hibernation Ale 9 –

4. Aecht Schlenkerla Eiche & Mikkeller Hoppy Lovin’ Christmas & Samuel Adams Winter Lager 8 1/2

7. Anchor Brekle’s Brown Ale 8

8. Ridgeway Criminally Bad Elf & Lervig Winter Ale 8 –

10. Kulmbacher Eisbock 7

Lassen kolmen kärki

1. Siperia

2. Hoppy Lovin’ Christmas

3. Hibernation Ale

Sammelin kolmen kärki

1. Yulesmith

2. Siperia

3. Eiche

Raadin näkemys

1. Hoppy Lovin’ Christmas 8 1/2

2. Yulesmith 8 +

3. Siperia 8

4. Kasteel Winter (Ei testattu sokkona, pisteetkin epäselvät!)

5. Lervig Winter Ale 7 1/2

6. Hibernation Ale 7 1/2

7. Samuel Adams Winter Lager & Jossain sanottiin APA (Kauniin humalan oma juoma, joka ujutettiin sokkotestiin mukaan) 7

9. Gouden Carolus Christmas 6 1/2

Ridgeway Criminally Bad Elf

Rovaniemen Alkosta rikollisen paha tonttu mukaan ja kitusiin Inarissa. Miten tällainen yhtälö toimii?

Väri yllättää: Melkein normilagerin näköistä, pienellä kirsikkavivahteella. Vaahto aika lailla olematon ja lähteväinen. Tukkoiseen nenään marjamehua, jopa viinikumin esanssisuutta. Ei mitenkään voimakkaana.

Suuhun lurautettuna voimakas, makea, viinimäinen, selvä ja vahva jälkipolte. Tarkemmin: viinirypälettä, ehkä jopa rusinaista glögimäisyyttä. Eli myös luumua ja piparia maussa. Ja okei, happamuutta myös, ei tämä ihan niin makeaa ole kuin alussa tuntui. Alkoholi aika lailla esillä, mutta enemmän mukavana lämpönä kuin viinaisuutena.

Sesonkiin mainiosti sopiva, sanoisinpa että glöginkorvike jopa. Aika herkkua, vaikka aika jännän outoa myös.