Tagged: Beer Hunter’s

Mufloni DIPA

Olenpa voinut mainitakin, ettei tupla-ipa ole erityisesti suosikkisuuntaukseni. Kun monesti se tupluus ei meinaa muuta kuin enemmän prosentteja, enemmän kroppaa ja enemmän humalaa, jotka lasissa lopulta ovat kuitenkin kummallisesti vain paksua jyräämistä ilman kunnon rankaisua…

Mutta keväällä – kylmälläkin – on mukava vähän kokeilla.

Muflonin versio on mukavan oranssi, hiukka samea ja vaahdoltaan vaatimaton. Tuoksu on kukkaisen makea.

Suussa sitten yllättäen varsin mäntyinen, jopa pihkainen. Jännästi hyvällä tavalla yskänlääkemäinen (vicks menthol?). Aika rujo katkero. Riittävästi mallaspohjaakin. Alkoholi toimii osana makua ja jytinää, ei hypi esiin. Ratebeerissa valitettua vihannesmeininkiä en erottanut…

Aika kova! Etenkin kun Alkossa alle 4,5 euroa pullo. Tällä hinta-laatusuhteella tulee ostettua.

Muuten, myös Malmgårdin tupla oli hyvä, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Mufloni Imperial Stout

Musta, soijamainen. Vaaleanruskea vaahto katoaa nopeasti. Tuhti tuoksu, jossa paahdetta ja humalaa, mikäs tämä lievästi makean pissan tuoksuinen jenkki olikaan, centennial?

Suussakin hieman öljyinen. Ärhäkkä. Reilu katkero ja alkoholi tekevät jopa tulisen vaikutelman. Kahvista paahdettakin, mutta kroppa jää tässä humaloinnin varjoon. Mukavan maltillisesti hapotettu.

On hyvä. Menee mustien imperiaalien humalapainotteiseen reunaan. Alkoon kolahtanut islantilaisen Borgin imperiaali taas on rauhallisempi ja mallaspainoisempi. Periaatteessa samassa luokassa mennään, mutta lasissa kovin erilaista kamaa.

Tosin lämmetessään päästää enemmän suutuntumaa ja alkoholiakin peliin. Omaan makuuni ehkä paremmin sopii niin. Kun hiljalleen särpii, saa pari-kolme erilaista bisseä samalla kertaa…

Joulunajan portermatsi: Tammiportteri vs. Talviporter

Jatketaan Alkon jouluoluiden parittamista: nyt vastakkain kaksi portteria ja lisähaastetta haetaan piparista.

Vastakkain siis kaksi suomalaista: Muflonin Talviporter ja Malmgårdin Tammiportteri. Ulkoisesti nämä erottaa lähinnä siitä, että kahdesta niukasta vaahdosta säälittävämpi yrittää nousta Muflonin ylle. Se, minkä Mufloni vaahdossa häviää, otetaan moninkertaisesti tuoksussa takaisin: kahvilikööriä ja hentoa savua. Oikein hyvä!

Makujen puolesta oluet ovat yllättävän kaukana toisistaan. Malmgårdin Tammiporter on huomattavasti hiilihappoisempi ja siksi miedompi. Tammi tuo melko yksiviivaiseen paahteisuuteen ehkä hieman turhaakin kireyttä. Mufloni loistaa tässä seurassa mietojen happojen ansiosta tuhti mallasrunko pääsee hyvin esille. Maku on nautinnollisen pitkä, espressomainen.

Kumpaakaan en suosittele piparin kaveriksi: nautinnollinen Mufloni kääntyy makeassa seurassa turhan kireäksi. Malmgård on piparin kanssa hieman parempi kuin ilman, nostaen piparin mausteisuutta kivasti esiin.

Mutta suositus on siis seuraava: jätä Tammiportteri kauppaan, kaada Talviporter lasiin ja jätä piparit toiseen kertaan.

Lasien maistelua sekä siksari uusia tuttavuuksia HBF:ssä

Helsinki Beer Festival on jälleen käynnissä. Koska oma viisiittini jäi muutaman tunnin mittaiseksi ja niistäkin toinen kului Spiegelaun järjestämässä lasi-tastingissa, on tässä vain muutama pikainen huomio valikoimasta, joka vaikutti erittäin kattavalta ja kiinnostavalta.

Ensin kuitenkin sananen Spiegelaun uudesta craft beer -lasisetistä. Viinilaseilla mainetta niittänyt saksalaisyhtiö alkoi muutama vuosi sitten valmistaa myös olutlaseja.

”Olutta alettiin tarjoilla viinilaseissa, kun parempaa ei ollut tarjolla”, Spiegelan Kornel Dura sanoi tilaisuudessa.

Hänen mukaansa oluelle on tapahtumassa nyt sama, mikä tapahtui viineille jo vuosikymmeniä sitten: se on pääsemässä irti arkisen maataloustuotteen asemasta. Hänen mukaansa Spiegelaun lasit erottautuvat sillä, että ne ovat ohuempia, sileämpiä ja kirkkaampia. Lisäksi niiden muoto tuo tuoksun paremmin esiin.

”Olutta ei voi haistaa vaan ainoastaan siitä nousevat kaasut. Ja jos lasin yläosa on avoin, nämä kaasut pääsevät karkuun”, Dura sanoi.

Kirkkaus liittyy lähinnä visualisuuteen, jonka Dura myönsi koskevan oluen sijaan enemmänkin hennon värisiä valkoviinejä, jossa pieni vivahde lasissa voi johtaa väärään väriarvioon. Lasin tasaisuus puolestaan vähentää kuplien syntymistä ja hidastaa väljähtymistä. Viimeisimpänä lasin paksuus vaikuttaa siihen, miten olut kaatuu suuhun. Lisäksi olut lämpenee nopeammin, jos se kaadetaan paksuun huoneenlämpöiseen lasiin.

Spiegelaun klassisille oluttyyleille tarkkoittaman setin rinnalle on nyt lanseerattu craft beer -setti, johon kuuluvat jo muutaman vuoden ikäinen ipa-lasi, viime vuonna esitelty stout-lasi sekä uusi wit-lasi.

Tastingin tavoitteena oli osoittaa, että nämä kolme lasia, paitsi peittoavat perinteisen pint-lasin, eroavat myös toisistaan. Ja tottahan eroja syntyy, varsinkin, kun lasiyhtiön tyyppi vetää esittelyn ja kertoo jo valmiiksi, että millaisia aromeja mistäkin lasista irtoaa. Itse havaitsin erot erityisesti siinä, miten tuoksu tuli esiin.

”Sillä juotteko IPA:a stout-lasista tai päin vastoin ei ole suurtakaan merkitystä verrattuna siihen, että käyttäisitte huonoa lasia. Mutta jos mahdollista käyttäkää aina oikeaa lasia”, Dura sanoi.

Ennen Spiegelau-ripitystä mukavalta tuntuneesta festarilasista tuli maistettua seuraavat oluet:

  • Mordue Workie Ticket: Pehmeän maltainen bitter, jossa miellyttävän tasapainoinen humalakatkero. Erittäin laadukas ja tyylikäs real ale.
  • Crak Guerilla Subversive IPA: Kaikkien kehujen veroinen, tiukasti aromihumaloitu italialainen IPA.
  • Maku Saison: Vaikka tuusulalainen Maku on varsin tuore tulokas kotimaisella pienpanimokartalla, huokuu sen laadukkaista tuotteista kokemus ja varmuus. Saison oli myös hyvä, vaikka omaan makuuni istuisi vähän kevyempi ja mausteisempi versio. Tämä oli suorastaan täyteläinen.
  • Beer Hunter’s Mufloni Mosaic Vehnäipa: Porilainen vehnäipa ei paljon vehnää kunnioita vaan täräyttää lasiin sellaiset aromit ja katkerot Mosaic-humalasta, että mallaspohjan koostumus jää melko yhdentekeväksi. Uppoaa kaltaiselleni IPA-intoilijalle.
  • Saimaan juomatehdas Miss Clementine of New Orleans: Belgityylinen ja hieman savuinen tupla-IPA oli oikein maukas tuttavuus. Saimaan tuotteiden monipuolisuus yllättää aina.
  • Del Ducato Beersel Morning: Belgialaisen 3 Fonteinen lambicin kanssa tehty sekoite tuoksui omituisen herkullisella tavalla levälle ja sinapille. Maku raikkaan sitruksinen.

Vain kuusi olutta. Säälittävää, eikö totta? Vuosi sitten blogiin saatiin ”vajaa mäyräkoirallinen” ja kaksi vuotta sitten peräti ”korillinen”. Ehkä ensi vuonna sitten taas isommalla kädellä…

PS: Festarin ruokatarjonta, josta olen joskus aiemmin valitellut, vaikutti olevan paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin. Kiitos siitä!

Mufloni Säppi Apa

Mufloni-pullojen graafinen ilme on kovasti miellyttänyt. Säppi Apassa homma viedään ehkä uuteen huippuun: Tummanpunainen pohja ja sinivalkoinen logo, ai hitto…

Asiaan. On nättiä; hehkuvaa, punaoranssia, sameahkoa. Kivasti vaahtoa. Tuoksussa on jenkkiä joo, muttei ihan niin lujasti kuin odotin. Enempi ehkä havua kuin hedelmää.

Eikä lyökään humala suuta silmiä tukkoon kättelyssä. Puree oikein kivasti, mutta päästää mallaspuolenkin halailemaan täyteläisesti. Loppupuolella pikkuisen makeutta, sitruksen kera. Jälkimaku kuiva, muttei mikään greipinkuori.

Muflonin oluet maistuvat kyllä, mutta olisko tässä niistä paras? Sydämeni osuman sai.

Ensimmäisen vuoden parhaat

Kaunis humala aloitti vuosi sitten. Nyt on aika katsoa, mitkä olivat ensimmäisen vuotemme kohokohdat. Jutun kuvituksena Varangin vuonon yöttömässä yössä kuvattu – sinällään vaatimaton – Frydenlund Fatøl. Tämä siis valittiin Vuoden kuva -äänestyksen parhaaksi.

Mutta seuraavaksi meidän suosikkimme ensimmäisen vuoden aikana blogissa arvostelluista oluista.

Lasse

Paras kotimainen: Plevna Siperia Imperial Stout (”Tuoksu antaa ymmärtää ja maku ymmärtää antaa.”)

Paras maitokaupasta: Fuller’s Wild River (”…raikas ja tasapainoinen olut, joka ei kaikesta trenditietoisuudestaan huolimatta ole unohtanut juuriaan…”)

Paras ulkomainen: Mohawk Extra IPA (”Vaatimattoman etiketin takaa kuoriutuu todellinen oluthelmi…”)

Sammeli

Paras kotimainen: Saimaan juomatehdas Marsalkka vaalea luomu (”…varsin nautinnollinen ja reippaasti – joskin hyvin kuivasti – humaloitu olut.”)

Paras maitokaupasta: Mufloni Saison de Randonneur (”Retkimukissa vaahtoa kuohahti reippaasti ja vaalea kerros juoman pinnalla hetken viipyilikin. Tuoksu oli happaman belgihumalainen.”)

Paras ulkomainen: Dugges Hopblack (”Suoraviivainen ja raisu, mutta eittämättä loistelias olut.”)

Beer Hunter’s Mufloni Calypso

Beer Hunter’s tekee hyvää työtä vyöryttämällä hyviä oluita niin ruokakauppoihin kuin Alkoihin ja pubeihin. Tämä viimeiseen ryhmään kuuluva olut on maukas ja hillitty paahteisuuden ja humalan liitto.

Calypso-humala on amerikkalaista alkuperää ja siinä on kuvauksen mukaan omenan ja päärynän aromeja. Niin tai näin, se sopii jotenkin uskomattoman kivasti yksiin paahteen kanssa.

Hyvä suoritus porilaisilta, jälleen kerran.

Oluthuoneiden IPA-festivaali 2014: Testissä koko kattaus

S-ryhmän Oluthuone-ravintoloissa alkoivat eilen maanantaina kuun loppuun asti jatkuvat IPA-festivaalit. Vähitellen voi puhua jo perinteestä, sillä kyseessä on jo kahdeksas peräkkäinen vuosi. Matkan varrella IPA:sta on tullut yleiskieltä muillekin kuin oluthörhöille ja paitsi tapahtuman myös suuremman yleisön painotus on siirtynyt perinteisistä hillityistä briteistä toinen toistaan räväkämpiin jenkkityylisiin oluisiin.

Seuraavassa on käyty läpi kaikki kolmetoista tapahtumaan osallistuvaa olutta. Katalogista löytyvä neljästoista olut, To Ølin Garden of Eden, on jäänyt viime metreillä pois. Kauniin humalan perinteitä kunnioittaen oluita ei ”reitata”, mutta tällä kertaa ne on järjestetty hinta-laatusuhteen mukaan. Eli meihin, tai tässä tapauksessa minuun luottava, aloittaa ylhäältä ja maistaa alimmaista vain, jos aika ja rahat riittävät.

CAP Exciter IPA. Festivaalin omaperäisin ja luonteikkain olut. Niin tuoksussa kuin maussakin paiskaavat kättä ruis, jota olueen on ohramaltaan lisäksi käytetty, ja savu, jonka alkuperä jäi mysteeriksi. Todella kiehtova ja hyvä olut.

Mikkeller Amass B&W IPA. Jännittävä tuoksu, jossa on ananasta ja yllättävän miellyttävällä tavalla jotain pesuainemaista. Maku on nautinnollisen pehmeä, painottuen appelsiiniseen sitrukseen.

Ballast Point Sculpin IPA. Mahtavan humalainen tuoksu, siis sellainen, josta ei tule ensimmäisenä mieleen mäntymetsä tai hedelmät vaan tuore humala. Maku jatkaa samaa hieman hillitymmällä linjalla.

Coronado Idiot IPA. Tämän sandiegolaispanimon tavoitteena on ollut tuhdit humalat hieman kevyemmällä rakenteella, mikä on saavutettu käyttämällä maltaan lisäksi sokeria. Lopputulos on hyvä ja tuoksuu bergamontille. Runko on kevyt, mutta itse joisin tätä mielummin ilman sokeria, eli alhaisemmalla alkoholiprosentilla. 8,5 prosenttia on liikaa tällaiseen kepeään sessiotyyliin.

Beer Hunter’s Mufloni Polaris Single Hop IPA. Tiukan aromikas tuoksu. Maku ei ole liian hedelmäinen vaan siinä on jotain hyvällä tavalla outoa, ikäänkuin kumimaista. Humalalajike on muuten vasta muutaman vuoden ikäinen ja sisältää aivan hemmetisti (jopa 23%) alfa-happoja. Kotimaisista paras ja muuten kärkikaartia.

Yo-Ho Indo No Aooni. Japanilaisoluen nimi tarkoittaa sinistä intialaista demonia ja kyseessä on joukon ainoa tölkkiolut. Erittäin juotava ja laadukas IPA on sopivan kevyt ja eksoottinen valinta IPA-hifistelevälle hipsterille.

Epic Armageddon IPA. Tuoksu hyökkää rajusti päälle. Maku jatkaa upean hedelmäisellä linjalla. Erittäin pätevä IPA, joka voi kovemmassa seurassa jäädä ääripäiden varjoon. (Aiemmassa arviossa mausta löytyi enemmän havumetsää.)

Riedenburger Brauhaus Dolden Sud. Kymmenellä luomulajikkeella ryyditetty jenkkityylinen luomu-IPA Baijerista. Omituiselta kalskahtava sekoitus on kuitenkin onnistunut ja eksottiikkaa lisäävät raikkaan kukkeat aromit.

Brouwerij ’t Ij IPA. Vanha tuttu vetää hyvin. Taistelee Mikkellerin kanssa vaahtokuninkuudesta. Kokonaisuudessa ei ole unohdettu kotiseutua vaan sekä tuoksussa että maussa on selvää belgifiilistä. (Ja tiedän kyllä, että ’t Ij on hollantilainen!)

Thwaites Crafty Dan 13 Guns American IPA. Nyt on etikettiä myöten niin paljon americanaa, että on ihan selvä homma, että tämä tulee jostain muualta. Niin kuin tuleekin, nimittäin Englannin Lancashiresta, jossa Thwaites-megapanimo on ryhtynyt tekemään kokeellisia pienpanimo-oluita Crafty Dan -tuotemerkillä. Amerikka-ambitioista huolimatta kyseessä on britti-IPA:lle tyypillisen mahonkinen olut, jossa on mukava mallasrunko ja maltillisesti humalaa. Selvää sukua sekä lähtökohtiensa että tyylinsä puolesta Fuller’sin Wild Riverille.

Shepherd Neame IPA. Jos edellämainittu ”Kätevä-Taneli” yritti kumarrella moderneille amerikkalaisille tuulille, tällä oluella täysin päinvastainen suunta. Iso brittiläinen takamus haistattaa nimittäin pitkät trendeille iskee pöytään IPA-reseptin vuodelta 1870. Täyteläinen ja perinteinen IPA, joka upposi nyt jopa paremmin kuin viimeksi. (Hinta-laatusuhteessa ei ole muuten huomioitu sitä, että tätä saa samalla rahalla hieman enemmän, koska pullo on muiden 0,33-0,355:stä poiketen 0,5.)

Stadin Panimo Pacific IPA ja West Coast Amber IPA. ”Stapa” petti tällä kertaa pahemman kerran. Molempia oluita vaivasi pistävän omituinen tuoksu ja tympeä makuprofiili. Kiva idea sinänsä tehdä samoilla spekseillä kaksi erilaisilla humalaprofiileilla varustettua olutta, mutta tällä kertaa se kompastui johonkin ongelmaan, joka peitti mahdolliset erot lähes täysin. South Pacific niukasti raikkaampi ja parempi.

Eli kaikkiaan miellyttävän monipuolinen setti, johon ehkä olisi muutaman vaisumman oluen sijaan voinut valita vähän rankempaa menoa. Oluthuoneiden seuraava olutkulttuuriteko on muuten Pivnice-pubien muuttaminen pohjoismaisia oluita myyviksi Ølhus-ravintoloiksi, joissa on tarjolla myös Foodlab-ravintolassa testattuja hodareita.

Beer Hunter’s Mufloni Keripukki

Neljä euroa voi tuntua paljolta 0,33-litraisesta olutpullosta, mutta Alkon tämän vuoden käsityöläisolutkattauksessa sillä päästään kolmen edullisimman oluen joukkoon. Kotimaisista edullisempi on ainoastaan Teerenpelin Mokkamatti, joka puolestaan häviää Keripukille oikeastaan kaikilla muilla mittareilla. En tosin ole maistanut Alkoon nyt saapunutta Mokkamattia vaan vaatimattomaksi jäänyt mielikuvani siitä perusuu viime syksynä baarissa maistamaani erään.

Mutta nyt puhutaan Keripukista! Musta olut ei vehnästä huolimatta juurikaan vaahtoa ja tuoksukin on hillitty, miedon paahteinen. Vielä suuhun valuessaan olut antaa itsestään ohuen, jopa vaatimattoman kuvan, mutta sitten jysähtää päälle iso paahteisuus, joka on miellyttävää ja pitkäikäistä sorttia.

Vaikea sanoa olisiko valkosuklaata, kookosta ja vaniljaa osannut erottaa, jollei niitä olisi tuotetietojen perusteella osannut etsiä, mutta nyt ne ovat selvästi läsnä – vahvimpana yllättävän kivasti olueen sopiva valkosuklaa. Ja vaikka sokeri tahmaa huulet, eivät monen (ja vähän itsenikin) mielestä ällöttävät lisämausteet tule liikaa esille vaan pysyvät tyylikkäästi taka-alalla.

Hinta-laatusuhteeltaan täysin suvereeni käsityöläisolut!