Tagged: Belgia

Orval tai miksi olutblogi nyppii?

Olutkulttuuri voi Suomessa hyvin. Tässä blogissa on aiemmin listattu, miten paljon hyviä ja hienoja asioita on tapahtunut muutamassa vuodessa. On tullut uusia huippuoluita, panimoita ja tapahtumia.

Jonkinlaista olutkulttuurin vahvistumista edustaa myös tämä kirjoitus, sillä se on osa suomalaisten olutblogien tämän vuoden yhteispäivitystä. Vuosi sitten olueksi valittiin Koffin Porter ja tänä vuonna on vastaava klassikko hieman vahvemmasta olutkulttuurista eli belgialainen Orval. Osallistuvien blogien määrä on lähes kaksinkertaistunut melkein kolmeenkymmeneen.

Koska vähintään kolme muuta blogia tulee kertomaan, mistä Orval on saanut nimensä ja miksi etiketissä sormusta suussaan pitävä kala, ja loputkin kertovat, millainen se on oluena, käsitellään tässä tekstissä olutblogeja.

Tarkemmin sanottuna aiheena on yksi näkökulma, joka jäi pois aiemmasta olutblogeja käsitelleestä tekstistä. Siinä väitettiin, että moni olutblogi suhtautuu liian suopeasti kotimaisiin pienpanimoihin. Kaikki eivät kuitenkaan jaa tätä käsitystä.

Alalla olutblogeihin suhtaudutaan paikoin jopa vihamielisesti. Sen verran aloittelevatkin yrittäjät tajuavat kuitenkin viestinnän päälle, ettei tämä kritiikki ole yleensä kovin avointa. Välillä pinnan alla kuitenkin kuohahtaa sen verran, että selvät laineet tulevat näkyviin.

Tällainen ärtymys kumpuaa ilmeisesti kyvyttömyydestä ymmärtää tai hyväksyä sitä, että viestintä on demokratisoitunut huimasti viimeisen 20 vuoden aikana. Enää ei ole kourallista keski-ikäisiä setiä, jotka juottamalla saa omat tuotteensa ainoiden oluesta kiinnostuneiden medioiden sivuille. Tai on se sama joukko yhä, mutta he eivät ole enää ainoita, jotka tuottavat juomavinkkejä janoisille massoille.

Nyt joku, josta panija tai maahantuoja ei ole koskaan kuullutkaan, saattaa löytää kaupasta kiinnostavalta vaikuttavan pullon, juoda sen puolihuolimattomasti ja kirjoittaa siitä verkkoon kenenkään vaikuttamatta. Tällöin panija tai maahantuoja ei enää pidä lankoja käsissään, vaan olut arvioidaan kaupasta löytyneenä lasipulloon tai alumiinitölkkiin pakattuna tuotteena.

Orvalista voi ihan hyvin kirjoittaa, että se maistuu oudolta ja on liian hiilihappoista. Alkoholikin puskee läpi. Ja kun yhden pullon hinnalla saa litran Olvin Ipaa, kannattaa jättää tämä ihmetys kauppaan. Tokihan tuollainen voi ammattilaista tai pitkän linjan harrastajaa ärsyttää, mutta mielipidettä on silti vaikea lähteä syyttämään vääräksi.

Tämä oli toki sinänsä huono esimerkki, sillä kotimaiset olutblogit ovat kautta linjan melko hyviä. Kolme niistä kertoo teille siitä sormuksesta eikä lopuista yksikään sano, että Olvin Ipa olisi Orvalia parempaa.

Näissä meidän laadukkaista olutblogeissamme tuntuukin tietyissä piireissä nyppivän kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että parin kotioluterän jälkeen ollaan tietävinään kaikki, vaikka oikeasti osaamista on vielä aika vähän. Toinen on se, ettei kotimaisiin pienpanimotuotteisiin ymmärretä suhtautua kritiikittömästi. Samat heikkoudet koskevat toki myös perinteisiä oluttoimittajia, mutta heiltä kai vaaditaan vähemmän.

Myös tässä blogissa on jatkuvasti syyllistytty molempiin synteihin ja jos päivitystahti olisi takavuosien tasolla, olisi tänä syksynä teilattu vähintään puolentusinaa kotimaista pienpanimouutuutta. Keskimääräinen taso on nimittäin aika heikko, vaikkei mistään mitään oikeasti tiedetäkään.

Alan ammattilaisten kannattaisi kuitenkin tajuta se, että olutblogaaja väärine mielipiteineen on paljon lähempänä tavallista kuluttajaa kuin se vuosikymmeniä ilmaisissa maisteluissa marinoitu toimittaja tai panijan omat kuvitelmat markkinoista. Moni tämän jo ymmärtääkin ja yhä useammin blogaajat ovat tervetulleita samoihin tilaisuuksiin kuin toimittajatkin.

Suuri joukko blogeja ja blogaajia takaa toivottavasti kuitenkin sen, että verkossa on luettavissa tulevaisuudessa yhä enemmän muutakin kuin markkinointimateriaalia tai ammattilaisten analyysejä.

Tämän vuoden tempauksessa mukana:

Arde Arvioi
Beerspectives
Bisseparoni
Brewniverse
Bönthöö Bönthöö
Every Beer I Take
Hankala asiakas
Humalablogi
Huurteinen
Jaskan Kaljat
Kaunis Humala
Keikyblogi
Ladamatkaaja
Loppasuut
Musamiehen Oluet
Mushimalt
Olutkellari
Olutkoira
Oluttoverit
Pari sanaa oluesta
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin Ääressä
Tyttö ja Tuoppi
Viinihullun päiväkirja
Ölmönger

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

Hof ten Dormaal Zure

Stapan kapakan hapanolutmeiningeistä pikainen testi kotimatkalla.

Täysin tuntematon tekijä, spontaanikäymisellä kuulemma tehty. Eipä siinä.

Baarihenkilöstö kaatoi pieneen lasiin. Eka satsi melkein kirkasta oljenkeltaista keittoa. Pulloon jää sameampaa kamaa.

Kevyt, hapan tuoksu, ei vaahtoa juurikaan.

Maku nautinnollisen hapan, sitruunainen, kevyt ja raikas. Sellainen vanhan lambicin tyly ja monimutkainen maan ja kellarin maku jää puuttumaan. Näin kesäiseen säähän tämä ehkä sopii paremmin.

Hiivan kanssa sakeutuu läpinäkymättömäksi. Runko täyteläisempi, maku mutkikkaampi. Raikkaus kärsii vähän. Hyvä näinkin.

Chapeau, kuten aurinkokuningas Tami sanoisi.

Viisi täydellistä olutta Belgiasta

Noin puoli vuotta sitten matkustin Belgiaan tutustuakseni paikallisiin oluisiin ja olutkulttuuriin (oikeasti työmatka). En löytänyt suuria oluita, mutta löysin suuren olutkulttuurin. Tuon reissun ostokset ovat nyt huilanneet olutkellarissani (oikeasti vaatekaapissa) niin pitkään, että oli vihdoin aika kaivaa ne esiin.

Olut on siitä vänkä harrastus, että joku täysin päätön ja yliampuva ajatus ei välttämättä tule mitenkään järjettömän kalliiksi. Itselläni on esimerkiksi jonkinasteisena harrastuksena uusien jalkapallostadionien bongaus, eikä sitä juuri harrasteta alle kolminumeroisilla summilla. Kolminumeroisetkin summat jäävät riittämättömiksi, jos hurahtaa autoihin, veneisiin tai kelloihin.

En tiedä, mikä on viinimaailman Ratebeer, mutta jos sieltä valitsisi viisi täysien pisteiden juomaa rinnakkais-tastingiin, olisi hintalappu varmasti enemmän kuin muutama kymppi. Sen sijaan viisi 100/100-pisteytettyä belgiolutta onnistuu saamaan samaan pöytään melko pienellä budjetilla ja kohtuullisella vaivalla. Eli, kun vaimo lähtee laivalle ja jättää blogaajan kotiin vahtimaan koiria, tämä on se, mitä siellä saattaa tapahtua (oikeasti pelasin myös aika paljon Fifaa).

Abbaye de Rocs Brune

Hieman Coca-Colaa vaaleampi, mutta sävy on sama. Kirkasta. Vaahto on niukka, jättää pienen pitsin. Tuoksu on raikkaan hedelmäinen, tuo mieleen mangon. Hiilihappoa on hivenen liikaa. Maltainen maku kääntyy toffeeseen. Pullo alkaa vaahdota sponttaanisti, sihisten takaisin paikalleen painetun korkin raosta. Imaisen vaahtoa suuhuni ja se onkin todella hienon makuista, samaa maltaisuutta, mutta myös terävää katkeruutta vastapainoksi.

St. Bernardus Abt 12

Väri on täsmälleen sama kuin edellisessä, mutta vaahto hieman runsaampi. Tuoksu on miedompi ja vähemmän raikas. Jälleen on reilusti hiilihappoa. Maussa on samaa mukavaa maltaisuutta ja makeutta, mutta jälkimaku on selvästi vaatimattomampi. Alkoholi polttelee, minkä pitäisi kai olla se ominaisuus, jonka peittämisessä belgialaiset ovat mestareita. Tämä pullo ei sentään ala vaahdota yli äyräiden, A tekee sitä yhä.

Pannepot Grand Reserva Vintage 2009

Jotenkin tilanne ei tunnut tarpeeksi arvokkaalta, joten päätän karkoittaa arkisuuden soittamalla Belgian kansallislaulua Youtubesta. Heti on toinen ääni kellossa (oikeasti maku lasissa). Pannepot on selvästi aiempia tummempi, muttei sentään aivan musta. Vaahdossakin on nyt vähän väriä. Tammi tekee tuoksusta portviinimäisen. Maku on tähänastisista joukon paras. Tammen kuivakkuus tuo hyvää vastapainoa maltaan makeudelle.

Westvleteren 12

Pyhä hetki. Tästä on kuultu paljon. Puhuttu paljon. Yllättävää juhlantunnelmaa legendan ensimaistoon tuo Puolan kansallislaulu, jonka Youtube päättää soittaa jatkoksi Belgialle. Sihautan korkin auki ja kaadan juoman lasiin. Toistaiseksi runsain vaahto. Väri asettuu jonnekin kahden ensimmäisen ja Pannepotin välille. Tämä on joukon ensimmäinen, joka vaikuttaa hieman samealta. Tuoksu on melko mieto. Hiilihapot täräyttävät jälleen suun hereille. Makukokemus on rauhallisempi kuin Pannepotissa, mutta samaa korkeaa tasoa. Kuivakan pähkinäinen, hienostunutta toffeeta. Kisaa Pannepotin kanssa ykkössijasta, jos kisa pitää olla ja pitäähän se (oikeasti ei pidä).

Rochefort 10

Kamppailee vaahtokisan ykkössijasta W12:n kanssa. Väriskaala käy yhä ahtaammaksi, kun tämä kiilaa W12:n ja Pannepotin väliin, toiseksi tummimmaksi. Tuoksu on jälleen vaatimaton tai sitten nenäni ei satojen humalapommien jälkeen tunnista (oikeasti arvosta) enää mitään hienostuneempia aromeja. Maku on hyvä, hivenen lakritsainen muuhun joukkoon verrattuna. Tässä myös humala on selvimmin aistittavissa.

Viisikon järjestys ensimmäisen kierroksen jälkeen:

  1. Rochefort
  2. Pannepot
  3. Westvleteren
  4. Abbaye des Rocs
  5. St. Bernardus

Olen ymmärtänyt, että Belgia on oluen ja ruuan yhdistämisessä paljon kehittyneempi kulttuuri kuin muut Euroopan olutmaat. Siksi tuntuu välttämättömältä antaa näille oluille toinen kierros ruokapöydässä. Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table inspiroi alkupalan ja pääruuan: ensin prosciuttoon käärittyä brieä ja sitten carbonade flamandea. Jälkiruokaan en jaksanut panostaa, joten se on tummaa(70%) suklaata Lidlistä (oikeasti ihan hyvää).

Kinkkuun kääritty juusto sopii herra Oliverin mukaan erityisen hyvin yhteen tripelin kanssa, mutta nyt mennään sillä, mitä on pöydässä. Abbaye des Rocs ei tarjoa mitään erityistä, mutta vaatimattomasti aloittanut St. Bernardus antaa nyt kivan tuen kermaisen tuhdille alkupalalle. Kyllä muutkin ovat ihan hyviä, mutta ensimmäisen kierroksen huonoin, on ainoa, joka selvästi parantaa tällä kierroksella. Abbaye des Rocs on joukon huonoin, sillä ensimmäisen kierroksen spontaani vaahtoaminen on vienyt siitä hiilihappojat, joita olisi tarvittu paksun suupalan pilkkomiseen.

Kokonaisuutena tuntuu, että tämä sinänsä hyvä alkupala toimisi paremmin viinin, ehkä sampanjan kanssa. Tämän joukon tuhti makeus on jotenkin liikaa. Westvleterenin pähkinäisyys pärjää ehkä parhaiten, mutta itse suosin yleensä ruuan ja juoman yhditelmissä vastakohtien hakemista tai ainakin jonkinlaista tasapainoa (oikeasti pils on todella hyvää kaikessa mahdollisessa käytössä).

En muista aiemmin laitteneeni tai edes syöneeni lihapataa ranskalaisten kanssa, mutta niin tätä carbonade flamandea näytetään nettireseptien kuvissa tarjottavan eikä tämä yhdistelmä lainkaan hassumpi ole. Oliver kehuu kirjassaan, että belgialaiset luostarioluet sopivat hyvin yhteen basilikan kanssa, joten laitan rankalaisille seuraksi hieman pestomajoneesia.

Mutta, mutta… Oluilla on nyt vähän vaikeaa. Abbaye des Rocs ja Pannepot pelaavat itsensä ulos ällöttävällä makeudella, joka nostaa päätään olluen lämmetessä. St. Bernardus, Westvleteren ja Rochefort pärjäävät paremmin, muttei niidenkään kansssa ole kyse mistään täyosumasta. Ranskalaiset ja majoneesi toki sopivat kivasti yhteen minkä tahansa oluen kanssa.

Kokonaisuutena ei tunnu siltä, että koskaan, ikinä, missään olisi syytä valita ruokajuomaksi tällainen suuri belgiolut, jos tarjolla on edes puolikelvollista lageria. Se on syytä todeta, että BBC:n ja Saveurin reseptien pohjalta sävelletty carbonade flamande oli erinomaista, joskaan en saanut siihen samanlaista paksua ja tummaa rakennetta kuin kuvissa.

Tällaisten erikoisuuksien yhdistäminen ruuan kanssa on kuitenkin vähän kuin ottaisi Ferrarin perheautoksi. Nämä ovat nautiskeluoluita, joten yritetään vielä lopuksi nautiskella kera suklaan.

Abbaye des Rocs on vaan liian makea nautiskeluun. Ihan hyvää meininkiä, mutta kokonaisuus on oikeastaan vähän ällöttävä. Sama vaivaa myös St. Bernardusta, joka on edelleen joukon ainoa, josta viina tulee läpi. Pannepot on sekin makea, mutta tammikypsytys tekee kokonaisuudesta siedettävämmän. Westvleteren on tässäkin hyvä, ei liian makea vaan pelaa loistavasti yhteen tumman suklaan kanssa. Rochefort tarjoaa jotain muuta, voimakkaan mausteinen (oikeastaan kanelinen) olut kamppailee jännästi suklaan kanssa. Ei niin ilmeisellä tavalla hyvä kuin Westvleteren, mutta selvä kakkonen.

Ja nyt tulee viimeinen kappalesta, josta sekä kirjoittaja että lukija toivovat löytävänsä lopullisen totuuden. Sellaista ei kuitenkaan ole helppo antaa, sillä monivaiheinen tasting on samaan aikaan vahvistanut ja nakertanut ennakkoluulojani. Jaloimpien belgien genre on osoittautunut monipuoliseksi, mutten vieläkään osaa antaa näille oluille sitä arvoa, joka niille Ratebeer-arvioiden perusteella kuuluisi. Setin paras, Westvleteren 12 on kyllä upea olut, mutta melkein jokaisessa kuviteltavissa olevassa tilanteessa valitsisin lasiini mieluummin jonkun muun oluen. Parhaat maistamani belgioluet ovat yhä gueuzeja ja saisonitkin menevät omissa kirjoissani tämän överikategorian edustajien edelle. Toisaalta sama asetelma pätee myös laajemmin: quad-belgien kanssa tasaväkisesti maailman parhaan oluen tittelistä kamppailevat imperial stoutit edustavat kaikessa herkullisessa tuhtiudessaan itselleni genreä, joka on sekin totaalisen yliarvostettu ja häviää käytännössä monelle helpommin juotavalle ryhmälle. (Oikeasti brown alekin voi olla tosi hyvää!)

Ratsiassa Bier-Bierin saison-kattaus

 

Aika montaa oluttyyliä on väitetty seuraavaksi ipaksi, mutta kaikki ennustukset ovat osoittautuneet vääriksi tai ainakin ennenaikaisiksi. Nykysuosikki seuraavaksi ipaksi on maalaisolut saison. Niiden tunnuspiisteitä ovat hento happamuus, sameus sekä maanläheiset, jopa tallimaiset aromit.

Helsinkiläinen Bier-Bier nostaa tänä kesänä saisonia eturiviin, mikä on paitsi ilahduttava epäilemättä myös haastava veto, sillä siinä missä maahantuojilta ja kotimaisilta pienpanimoilta on helppo löytää monenlaisia ipa-kattauksia, on saatavilla olevien saisonien kirjo huomattavasti vaatimattomampi.

Tarjolla oleva setti on niin poikkeuksellinen ja houkutteleva, ettei kesän hienoinkaan päivä saanut pidettyä meitä pois Bier-Bierin järjestämästä tastingista. Päätimme laittaa 16 saisonin (tai saisonhybridin) kattauksen kylmästi paremmuusjärjestykseen, jonka saa haastaa ja kyseenalaistaa, vaikka se onkin lopullinen ja korkein totuus. Olueille on annettu kouluarvosanat oluina, ei saisoneina. Tyylin rajojen rikkomisesta ei siis ole sakotettu.

Ensin Lassen, sitten Sammelin arvosana ja lopuksi yhteisarvostelu. Lasse kirjoitti arvostelut, Sammeli on lisännyt sikäli kun näkemys on eronnut.

  1. Nøgne Ø: Saison Reserve 9- / 9½ = 9+
    Norjalaisten saison flirttailee rohkeasti hapanoluiden kanssa. Erittäin rohkea ja maukas.
  2. Bad Attitude: Mad Saison 9- / 8½ = 9-
    Viinimäisiin vahvuuksiin kohoava saison-dipa-hybridi on todella herkullinen tapaus. Tuoksu on houkuttelevan pehmeä ja humalan ja happamuuden kiva tasapaino kätkee maussa jokaisen oluen kahdestatoista alkoholiprosentista.
  3. Hiisi Broken Bones 7½ / 9 = 8+
    Joukon paras suomalainen: rohkealla ja onnistuneella tavalla erilainen. Sammeli lisää: Erittäin onnistunut. Jännästi tässä saatu sorachi ace toimimaan, yleensä en siitä välitä.
  4. Amager: Wait Until Spring, Bandini 8+ / 8+ = 8+
    Voimakas passionhedelmän tuoksu ja makukin on raikkaan hedelmäinen. Nyt ollaan melko kaukana perinteisestä hevostallifiiliksestä.
  5. Prairie Artisan Ales: Birra Farmhouse Ale 8½ / 8 = 8+
    Herkullisen hikinen tuoksu, hento happamuus ja miellyttävä mausteisuus hyvässä tasapainossa.
  6. Hibu: Tony Solo 8½ / 7 = 8-
    Ehkä kattauksen erikoisin olut. Maanläheisessä tuoksussa omenasiideriä ja maku yllättää valkoviinimäisillä aromeilla ja raikkaalla happamuudella. Pieni viinaisuus puskee läpi.
  7. Sesma, Parking Beer ja Mateo y Bernabe: La Cabana 7+ / 7½ = 7½
    Pistävä, villihiivan käyttämille hapanoluille tyypillinen tuoksu lupaa paljon. Maku on pieni pettymys, sillä se on vähän yksioikoinen vaikkakin raikkaan sitruksinen.
  8. St Feuillien: Saison 7 / 8- = 7½
    Yksi kattauksen tiukimmin hiilihapotetuista oluista, mikä vähän peittää muuten hyvää makua. Vaikka reilut hiilihapot kuuluvat tyyliin, huomasi tässä vertailussa, että matalammat hapot tuottavat maukkaampia oluita.
  9. Modernist: Savant Saison 7+ / 7½ = 7½
    Napakasti humaloitu saison menisi ipasta. Erinomainen tapa tutustua Mosaic-humalan aromiin, sillä juuri muuta ei tästä maista.
  10. Maku: Saison (barrel sample) 6+ / 8+ = 7+
    Hiivaisemmassa ja hieman keskenkäyneessä versiossa Makun saisonista on samaa vetisyyttä, mutta kokonaisuus on kiinnostavampi. Sammelin eriävä: Tämä oli hillitty mutta kiinnostava. Hyvät navettafiilikset!
  11. Ruosniemen Panimo: Lomittaja Saison 6½ / 7½ = 7   
    Jos Maku oli vähän liian tylsä, on tämä vähän liian erikoinen. Täyteläisen rungon ja mukavan happamuuden tasapaino on hyvä, mutta maussa on jotain kurpitsaolueen viittavaa hieman ällöttävää vivahdetta. Sammelin eriävä mielipide: Mukavasti raippaava suora perussaison.
  12. Nomada Estepa 7- / 6½ = 7-
    Joukon ainoa tumma olut on hyvässä tasapainossa. Pieni paahteisuus pelastaa tämän saman panimon Tundraa vaivaavalta tylsyydeltä.
  13. La Baladin: Wayan Saison 8- / 5 = 6½
    Todella paljon kaikkea eikä pelkästään hyvällä tai huonolla tavalla. Onneksi tätä myydään isossa pullossa, koska tuntuu, että jokainen suullinen vetää eri suuntaan kuin edellinen. Sammelin eriävä mielipide: Kattauksen tuopinpohjimmainen. Tuoksuu fairyltä, maistuu sitruunapippurilta. Yh.
  14. Maku: Saison 6- / 6 = 6
    Perusvarma suoritus, mutta tässä kattauksessa seura on liian kova.
  15. Brewdog Electric India 6½ / 6- = 6
    Skotit tekevät yleensä perusvarmoja laatusuorituksia. Tämäkin on raikkaassa hedelmäisyydessään ihan kiva olut, mutta räväkkyys ja saisonmaisuus jäävät kauas. Sammelin mielipide: Humalapöhinää ja hiilihappoa. Ei tästä saa irti mitään
  16. Nomada Tundra 6 / 5½ = 6-
    Hyvin kevyt ja tässä joukossa suorastaan mauton. Sopii ensimmäiseksi saisoniksi sellaiselle, joka välttelee riskejä.

Green’s IPA

Hirssiä! Durraa! Tattaria! Green’s IPA ei ole tuoteselosteensa puolesta maailman tyypillisin IPA, mikä johtuu siitä, että kyseessä on gluteeniton tuote.

Väri on yllättävän tumma, suorastaan mahonkinen. Vaahto nousee ja laskee ripeästi. Tuoksu on imelän ruohoinen, ei paha jos ei herkullinenkaan. Maku on vallan hieno: kuiva ja synkkä, havupuita ja niiden varjoja. Humala jää kivasti kaikumaan.

Henricus Paljas IPA

Yleensä sitä ajattelee, että nimellä kikkailu vetoaa lähinnä juntteihin: ei se kurabulkki ole yhtään sen parempaa vaikka etiketissä lukee Rock tai Tuntematon. Mutta niin sitä vaan itsekin ostin tämän oluen, joka ei taatusti olisi kiinnittänyt huomiota, jos nimi olisi ollut vaikka Piljis IPA.

Väri on upean oranssi ja vaahto tuhti. Belgiaa kokonaisuuteen tuovat liialliset hiilihapot ja hienoiseksi happamuudeksi kääntyvä kuivuus sekä hiivainen tuoksu. Maku on raikkaan hedelmäinen, vähän kuin hivenen raaka aprikoosi. Humalointi korostaa oluen kuivuutta, mutta varsinaiset katkerot ja humala-aromit jäävät melko vaatimattomiksi väitettyyn tyyliin nähden vaatimattomiksi.

Keskinkertainen olut, jossa on enemmän Belgiaa kuin IPA:a.

Oluitaan suurempi Belgia

Belgia on suuri olutmaa. Näin olen saanut useasti kuulla. Omat kokemukseni belgioluista ovat kuitenkin olleet aina vähän yksipuolisia, sillä lähes jokaisessa on ollut omaan makuuni liikaa hiilihappoa, alkoholia sekä ilmeisesti hiivan tuomaa sivumakua. Oluet ovat kyllä teknisesti laadukkaita, mutta perustyylit ovat olleet tylsähköjä ja erikoisuudet liian erikoisia.

Liiallinen alkoholi vaatii ehkä hieman selittämistä. Kyse ei nimittäin ole siitä, etteikö esimerkiksi Duvel ole mielestäni ihan kelpo olut, mutta siinä on vaan aivan liikaa alkoholia suhteessa makuun. Enkä tarkoita sitä, että alkoholi puskisi Duvelista jotenkin läpi, sillä sehän on varsin tasapainoinen olut. Tarkoitan sitä, että jos pitää juoda noin vahvaa olutta, juon mieluummin jotain tupla-IPA:a tai imperial stoutia, jossa on reilusti luonnetta. Jos haluan Duvelin tyylistä kevyttä ja vaaleaa olutta, juon saksalaista pilsneriä. Tiedän toki, ettei Duvel ole lähelläkään väitettyä belgioluiden parhaimmistoa, mutta nostin sen esimerkiksi koska törmään usein sitä ylistäviin kommenteihin ymmärtämättä yhtään, mistä on kyse.

Reilun kahden vuorokauden visiitti Brysseliin oli työmatka, mutta koska aamut eivät olleet liian varhaisia ja illat olivat vapaita, päätin antaa Belgialle ja sen oluille vielä yhden mahdollisuuden. Kahden illan aikana maistelin (ilman mitään muistiinpanoja) parikymmentä olutta noin kuudessa eri paikassa ja koin lopulta kaipaamani ahaa-elämyksen.

Tosin Belgian oluet eivät vieläkään saaneet sukkia pyörimään jaloissani: edelleen lähinnä joko vähän tylsää tai sitten erikoista. En ottaisi yhtäkään belgiolutta edes harkintaan, jos pitäisi tehdä lista vaikkapa kymmenestä parhaasta maistamastani oluesta. Mutta! Yksittäisten olutlöytöjen sijaan opin arvostamaan belgialaista olutkulttuuria ylitse muiden.

Lukemani ja kokemani perusteella voisin karkeasti ottaen yleistää, että Euroopassa on neljä merkittävää olutkulttuuria, joista jokaisella on omat erityispiirteensä. Saksassa pääpaino on paikallisissa oluissa, joiden asema on vahvempi kuin kenties missään muualla. Tšekissä on muutama vahva kotimainen laatutuote, jotka hallitsevat markkinoita. Briteissä on oma olutkulttuurinsa, jossa olisi kyllä monipuolisuutta ja paikallisuutta vaikka kuinka paljon, mutta se on jäänyt pahasti tuontioluiden varjoon. Kaikkia näitä kolmea yhdistää yksi asia: vähintään kelvollista kotimaista olutta on saatavilla melkein mistä vaan, mutta valikoima ei yleensä ole kovinkaan ihmeellinen. Tässä suhteessa Belgia erottautuu joukosta edukseen.

Mutta ennen kuin päästään takaisiin Belgiaan, nopea ajatusleikki: voisiko heikko olutkulttuuri omassa maassa olla harrastajan kannalta hyvä asia? Esimerkiksi Suomessa kotimaisen tuotannon heikko laatu piti maan vuosikymmenten ajan otollisena kohteena ulkomaisille tulijoille. Vasta viimeisen muutaman vuoden aikana kotimaisista oluista on tullut varteenotettava haastaja harrastajamarkkinoilla. Neljässä klassisessa olutkulttuurissa kohtaa harvoin laadukkaita tuontioluita.

Entäs se Belgia sitten? Se on epäilemättä nelikkoni vahvin ja siten hienoin olutkulttuuri. Kaikkialta saa monipuolisesti toinen toistaan kiinnostavampia oluita, jotka tarjoillaan omista laseistaan oikean lämpöisinä.  Ja kun hinnat ovat vielä huokeat, voi vilpittömästi sanoa, että ainakin turistina vierailevalle harrastajalle Belgia on paratiisi. Pidemmän päälle jäisin varmaan itse kaipaamaan brittibittereitä, jenkki-ipoja ja pilsnereitä, joita on paljon helpompi löytää Helsingistä kuin Brysselistä.

Vaikka belgioluiden suuruus tai ylivertaisuus jäi itselleni vieläkin vähän käsittämättömäksi, antoi maan olutkulttuurin rikkauden käsittäminen uutta potkua belgioluihin tutustumiseen. Se jatkuu vielä tänä keväänä muun muassa sellaisilla herkuiksi väitetyillä tuliaisille kuten Struise Pannepot, Abbaye De Rocs Brune, Rochefort 10, St Bernardus Abt. 12 ja Westvleteren XII. Kaikki täyden satasen oluita Ratebeerissa ja siten ainakin teoriassa parempia kuin reissussa maistamani belgioluet.

Muutama sananen vielä joistakin matkan varrelle sattuneista paikoista. Poechenellekelder oli vilkas ja hämyisä pubi, josta sai kattavan olutvalikoiman lisäksi muun muassa maukkaita juustoja. Yllättävän ”aito” paikka ottaen huomioon sijainnin noin 20 metrin päässä siitä pissaavasta patsaasta. Moeder Lambicin on kahden trendikkään olutbaarin miniketju. Ainakin Fontainasin toimipiste ansaitsee kaikki mahdolliset kehut: noin 40 hanallista edukkaita herkkuja ja pullolista, jonka avulla saa ohennettua paksunkin lompakon. Erikoisuudet vaikuttivat kahden illan otannalla vaihtuvan päivittäin.

Brysselissä on toki kuppiloiden lisäksi myös olutkauppoja, joissa on hyvät valikoimat paitsi oman maan oluita myös erilaisia laseja. Ulkomaisia oluita on yhtä vaikea löytää kaupoista kuin baareistakin. Myös ruokakaupoissa on ilahduttavan laajat valikoimat ja hinnat ovat erikoisliikkeitä huokeammat. Kannattaa siis lähteä autolla tai vähintään varautua laittamaan matkalaukku paluumatkalla lentokoneen ruumaan.

St. Bernardus Abt 12

bernardus
No mutta hitto. Tällainen löytyi kaapista. Luultavasti ainakin vuoden takaisen Tallinnan reissun roudailuja, joka on pelastunut halvempien pullojen takana. Ilmeisesti vuoden 2013 syksyn pullotuksia, sikäli kun tajuan pullomerkintöjä sinnepäinkään.

Perussunnuntai-ilta sopi tähän pyhään juomaan hyvin, pientä pehmennystä työviikon alhoon laskeutumiseen…

Todella tummaa, tiheää, hiukka ruskeaa ja perin pysyvää vaahtoa paljon. Tuoksu jotenkin mausteisen hedelmäinen, ehkä rusinainen.

No huh huh. Tuhtia on. Runsasta ja polveilevaa. Aluksi makeutta, sitten vähän viinaisuutta, rusinasoppaa, pehmeää täyteläisyyttä ja loppua kohti uudestaan viinaa, maltillista kuivumista…

Toimii portviinimäisenä siemailujuomana aika hyvin, makeutensa puolesta jälkiruoan kyljessä kenties jopa parhaiten? Suutuntuma melkein kuin kermaa joisi.

Viinaisuus kuitenkin yllättävän hallitseva, eikä odotetun ihanan-silkkisestä täyteläisyydestään huolimatta juoma asetu minun suuhuni oikein tasapainoon. Tuntui tasoittuvan loppua kohti, mikä johtui joko lämpenemisestä tai veren alkoholipitoisuuden noususta.

Onhan tämä aika mainiota, mutta jää kyllä minun kirjoissani selvästi vaikkapa Rochefortin liemistä.

Boon Oude Gueze

Gueuzet ja muut lambicit ovat härmäläiselle olutharrastajalle harvinaista ja hämmentävää herkkua. Itselleni tämä Boon-panimon Oude Gueze on ehkä kolmas tyylin edustaja. Kovin kattavaa vertailukohtien kokoelmaa minulla ei siis ole, mutta jonkinlainen käsitys sentään siitä, mitä on luvassa.

Ensimmäisen gueuze-kokemukseni muistaen siitä, että tietää mitä on luvassa, on hyötyä. Ensimmäinen pullo meni varmaan enemmän tai vähemmän kahta kysymystä pohdiskellessa: Kuuluuko tämän olla tällaista? Jos tämän kuuluu olla tällaista, miksi kukaan haluaisi juoda tätä?

Mutta nyt sitten vähemmin ennakkoluuloin gueuzen kimppuun!

Väri on kaunis ja lämmin, kun hyvä siideri. Vaahto on ohut, tiheä ja pysyvä. Tuoksu on kiinnostava, siinä on jotain etäisesti tuttua, kuivakkaan kemikaalimaista. Ehkä helteistä asfalttia, kumia ja diesel-katkua. Jotain sellaista, jotain miellyttävää.

Makukin on hyvä, hapan totta kai. Vähän kuin oluen ja kuohuviinin välimuoto, jossa on happamuutta sopivasti ja hapoa riittävästi vaativaankin makuun. Miellyttävän hienostunut ja hienovarainen juoma, jonka parasta ennen -päivä on muuten vasta kesällä 2033. Olisi kiinnostavaa tietää, miltä tämä silloin maistuisi.

Olennaisin asia lienee kuitenkin se, ettei tätä voi määritellä oikeastaan minkään aiemmin maistamani kautta. Tässä on jotain ainutlaatuista.