Tagged: Belgia

Lindemans Pecheresse

Hedelmäoluet ovat oma, eksoottinen alalajinsa. Olen pitkään pitänyt niitä (jostain syystä) keinotekoisena kikkailuna. Totuus on kuitenkin se, että ne ovat parhaimmillaan hyviä janojuomia sekä vaihtoehtoja kevyille viineille tai siidereille.

Tämän persikkaoluen tuoksu tuokin mieleen siiderin, persikka tulee esiin kuivatun hedelmän tuoksuna. Maku jatkaa samalla linjalla, mutta makeanpana. Alkoholista ei ole tietoakaan.

Kyllä tällä jälkiruokaviinin korvaisi!

St. Feuillien Saison

Kuplivaa, punertavankeltaista, herkästi vaahtoavaa, epämääräisesti kevyen sitruksiselle tuoksahtavaa kesäsoppaa.

Yllättävän pehmeä ja täyteläinen, kuivuu silti loppuun täysin ja päästääpä hiukan hapantakin läpi.

Aika lailla tyyten mainio!

Corsedonk Pater

Jaahas, belgialaista olutta pukkaa taas. Olisikohan tässä vihdoin se olut, joka avaa minulle olutmaailman suurimman mysteerin, eli sen, miksi belgialaiset oluet ovat niin suuressa arvossa?

Vaahtoa tulee vähemmän yllättäen aivan valtavasti. Se kuitenkin ohenee nopeasti jättäen jälkeensä vain ohuen pitsin. Väri on hyvin tumma, lähes musta. Tuoksu on oikeastaan todella hyvä: makeaa mallasta ja häivähdys humalaa.

Maku onkin tähän nähden pieni pettymys: mieto maku jää yliampuvien hiilihappojen alle. Yrttinen humaluus pelastaa vain vähän.

Jatkan etsintöjä, tämä ei ollut vielä SE belgi.

MM-ennakossa Duvel ja Belgia

Ensimulkaisulla Belgia on inhottava maa. Maan brändivaltit ovat verinen Kongo-historia ja sijainti ei-oikein-missään Hollannin, Ranskan ja Saksan välissä.

Brysselissä pitävät majaansa EU ja Nato, nuo nykyajan betoniset unipillerit kaikkien muiden paitsi byrokratiaturistien mielestä. Rautatieasemat ovat nuhjuisia kuin Tintistä tutussa Neuvostojen maassa, ja kaduilla pitää joka neliömetrillä varoa koiranjätöksiä. Brysselkin vaikuttaa ensivisiitillä niin tylsältä, että mieluummin viettäisi lomansa lukemassa valtiontalouden tulo- ja menoarviota vuodelle 2015.

Ennakkoluulot veks! Pinta on pintaa. Kukkomaisten ranskalaisten, alati sormi pystyssä heiluvien hollantilaisten ja huumorintajuttomien saksalaisten puristuksissa on hioutunut helmi, makunautintojen ja keskiaikaisten kaupunkien, sarjakuvien ja oudon huumorintajun vaatimaton mekka.

Joka tosin natisee liitoksissaan. 1960-luvulle asti hollanninkieliset flaamit olivat köyhiä maajusseja ja ranskankieliset vallonit rikkaita tehtailijoita, sittemmin hatut ovat vaihtuneet. Nyt yhä suurempi osa 6-miljoonaisesta flaamiväestä on sitä mieltä, että 3,5-miljoonaisen sosiaalipummi-Vallonian hyysääminen saa riittää. Flaamien itsenäisyyshalut pulppuavat pintaan aika ajoin, mutta onneksi puolikkaiden välillä on vielä vähän epoksiliimaa.

Belgian kohtalo kytkeytyy ennen kaikkea kolmeen asiaan: Bryssel (kumpi puoli saisi miljoonan asukkaan EU-metropolin?), jalkapallo ja olut. Belgifutiksen rakettimaista nousua ei kannattane tässä enää pitemmästi viipaloida, niin paljon ”Punaisista paholaisista” on kisojen alla puhuttu.

Ja jalkapallon liimaefekti tehoaa: Belgiassa on ensimmäistä kertaa vuosiin suosittua olla julkisesti belgialainen. Punamustakultaiset peruukit on kaivettu kaapeista, Heyselin stadionilla pelattavat maaottelut myydään äkäisesti loppuun ja yhteisbelgialaiset Tous Ensemble- ja Waar is da feestje -laulut raikaavat kaduilla ja katsomoissa.

Päävalmentaja Marc Wilmots on pistänyt pelaajat antamaan haastattelut sekä ranskaksi että hollanniksi, minkä symbolista merkitystä ei voi vähätellä. Kuningasperhe vierailee ahkerasti paholaisten otteluissa ja pukukopissa, millä taas on viivasuora poliittinen merkitys: Belgia elää! Ei Belgia ihan vielä hajoa. Ja se on syntynytkin epävaltioksi, surrealistiseksi hallintospagetiksi joka on aina kriisissä.

Asiaan voi suhtautua kuin belgialaiset itse, eli lausua muutaman puolikitkerän kommentin hallitsijoiden toilailuista ja tarttua sitten viileään olutpulloon. Kuten vaikka Duveliin.

Itseltään belsebuubilta nimensä ottaneen Duvelin ensipuraisu on nimensä mukainen, paholaisen tuikkaus hiilihangolla. 8,5-prosenttinen olut tulvauttaa suuhun vahvemman alkoholinmaun kuin vaikkapa volttia vahvempi Westmalle Tripel, juoma jota ei ole tehty ohramaltaista vaan kermaisesta vakosametista. Duvel on kultainen ale, Belgiassakin melko harvinainen lajike.

Virtsanvärisen Duvelin voi sekoittaa pehmeänmakeaan vehnäkaljaan, kunnes happamahko ensipuraisu antaa harhaluuloille kyytiä. Duvel ei näytä oikein miltään, mutta mausta on moneksi. Selkeämpää vertailukohtaa sen oluthulluun emämaahan on vaikea hakea.

Kirjoittaja, toimittaja Janne Toivonen on asunut Belgiassa ja työskennellyt puolivuotisen pätkän jopa pimeyden ytimessä eli Euroopan parlamentissa.

Belgia-Etelä-Korea ja Duvelin korkkaus kell0 23 Kauniin humalan Facebook-sivulla.

Tilanne 26.6. ennen päivän pelejä:

  1. Fuller’s ESB, ENG 4,3 (3 ääntä)
  2. Schneider-Weisse TAP 4, GER 4,3 (3 ääntä)
  3. La Trappe Dubbel, NED 4,0 (2 ääntä)
  4. Keisari 66, FIN 4,0 (2 ääntä)
  5. Brooklyn Lager, USA 4,0 (1 ääni)
  6. Baltika 4, RUS 2,5 (2 ääntä)
  7. Peroni Nastro Azurro, ITA 2,5 (2 ääntä)
  8. Coopers Pale Ale, AUS 2,0 (2 ääntä)
  9. Sapporo, JPN 2,0 (2 ääntä)
  10. Estrella Damm, SPA 2,0 (2 ääntä)
  11. Xingu, BRA 2,0 (1 ääni)
  12. Hite, KOR 1,5 (2 ääntä)
  13. Mythos, GRE 1,5 (2 ääntä)
  14. Corona, MEX 1,0 (2 ääntä)

Kasteel Hoppy

Humalabuumi on maailmalla siihen pisteeseen, että humala-sanalla voi jo kalastella ylimääräistä huomiota tai suosiota. Tai miten niin maailmalla? Onhan meillä Suomessakin Karhu Tuplahumala ja tämä blogi.

Kasteelin humalaolut on Tuplahumalan kaltainen halpa yritys oikaista onneen. Siinä on reippaasti hiilihappoa eikä juurikaan makua. Humala on läsnä lähinnä yrttisen kireänä katkeruutena jälkimaussa, hieman kuin jäähtyneessä vahvassa teessä.

Ei nähtävää humalaveikoille, hajaantukaa!

Garrett Oliverin muisto Amsterdamista

Brooklyn Breweryn pääjehu Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjaa voinee pitää jonkinasteisena ruuan ja oluen yhdistämisen modernina raamattuna. Itselleni jäi kirjasta vahvimpana mieleen kirjassa (ainakin) kahteen kertaan kuvattu ja taivaalliseksi kehuttu yhdistelmä: Amsterdam, witbier, asuntovene, ciabatta, grillattu lohi ja gouda-juusto.

Pakkohan tätä oli siis kokeilla, tosin ilman Amsterdamia ja asuntovenettä! Ja lohikin on lämminsavustettua kirjolohta, mutta punaista kalaa kuitenkin. Oluina enemmän tai vähemmän sattumien kautta kaappiini päätynyt wit-kolmikko: Blanche de Namur, To Øl Cloud 9 Wit ja Lefebvre Blanche de Bruxelles.

Leipäpuoli syntyy yksinkertaisesti: leikkaa ciabattasta sopivia paloja, laita päälle lämminsavukirjolohta ja peitä raastetulla goudalla. Sitten vaan koko komeus noin vartiksi 125-asteiseen uuniin.

Herkuttelu voi alkaa!

Blacnhe de Namurin vaahto oli joukon runsain, tihein ja hienoin. Olut hyvin vaaleaa ja melko sameaa. Aluksi maku on aika ohut, jopa mitätön. Tuoksussa fairymaista raikkautta ja maussa sitruunaista happoa. Ilman ruokaa olut oli vähän ankea, mutta suola ja rasva herättivät sen todella henkiin.

Cloud 9 wit:kin nostaa yllensä vaahto, mutta edellistä vähemmän ja suurikuplaisempaa. Olut on myös joukon tummin, mikä witien kohdalla tarjoittaa lagermaista olkisuutta. Maku on Namuria mausteisempi ja ennenkaikkea jenkkihumalaisempi. Humala toimii tietty rasvan kanssa yhteen, joten tämäkin rokkaa hyvin. Eittämättä APA/IPA-fanin suosikki näistä, mutta tuskin sellainen yhdistelmä kuin Oliverilla aikanaan.

Blanche de Bruxellesin väri on yhtä vaalea kuin Namurissa ja vaahto samankaltainen kuin Cloud 9:ssä. Maku on aluksi mukavan hedelmäinen, mutta ruuan kanssa hedelmäisyys muuntautuu vähän ällöttäväksi makeudeksi. Pelkällään menettelee, mutta ruuan kanssa selvästi huonoin!

Lopuksi vielä vähän sitruunamehua toiselle leivälle, näinhän Garrettkin sen taisi syödä. Blanch de Namur on ainoa, joka saa jotain lisää tällaisesta ratkaisusta. Näin ollen se nousee tämän testin ykköseksi, vaikka ilman ruokaa se olikin  joukon huonoin.

Kun vedin pohjat nopeasti peräkkäin jokaisesta lasista, nousi jostain inkivääri. Mutta mistä? Sillä olisi saanut ylimääräisen pisteen inkiväärifanilta!

Ja kyllä, ymmärrän nyt hyvin, että varsinkin yllättäen eteen ilmestyvänä yhdistelmänä tämä voi räjäyttää pankin.

De Dolle Arabier

Tällä pullolla on mirri kaulassa ja kukko kyljessä, eli itseä ei ilmeisesti oteta liian vakavasti ja hyvä niin. Belgimäiseen tapaan vaahtoa ja hiilihappoa on runsaasti. Tuoksussa banaania ja hiivaa.

En tiedä johtuuko se sympaattisesta etiketistä vai siitä, että nautiskelen tätä ruokajuomana, mutta jotenkin tässä on sitä suunmukaisuutta, mikä monesta belgistä jää oman suuni kohdalla puuttumaan.

Ei tämäkään mikään suuri nautiskeluolut ole, mutta paljon esimerkiksi Duvelia, tyylillistä lähisukulaistaan, maukkaampaa. Jättää suuhun (ja mahdollisesti päähän) humalan.

Oluessa marinoitua ankanrintaa ja La Trappe Dubbel

Täysin pyytämättä ja yllätyksenä Kaunis humala tunkee ruokablogien ruuhkaiselle reviirille. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua, sillä pääpaino on yhä oluessa. Välillä sen rinnalle kuitenkin nostetaan ruokaa osoituksena siitä, että olut on paitsi erinomainen ruokajuoma myös kelpo raaka-aine kokkauksessa.

Olen alusta asti kokenut tämän olutblogin (ehkä loputtomana) opintomatkana oluiden maailmaan. Myös nämä ruokamaailmaa sivuavat kirjoitukset ovat osa opintoja, mutta se ei tarkoita sitä, että tarkoituksena olisi mennä siitä missä aita on matalin. Päinvastoin! Nyt kokataan huolettomasti ja ennakkoluulottomasti ilman reseptejä, tosin ehkä joskus vähän vinkkejä muualta hakien.

Koska tiedän ruuan valmistamisesta yhtä vähän kuin oluesta (ja vielä vähemmän kummankaan kuvaamisesta), toivon runsasta palautetta ja kommentointia. Tarkkoja reseptejä ei blogiin ole tulossa kahdesta syystä: Ensinnäkään en ole lainkaan varma, ovatko omat kypsennysajat, -tavat tai raaka-aineiden määrät edes lähelläkään parhaat mahdolliset, joten kenen tahansa oma arvaus on varmasti yhtä hyvä kuin omani. Toisekseen en käytä keittiössä juurikaan kelloa tai mittoja, joten en voisi kovin tarkkoja ohjeita antaa, vaikka haluaisin. Kysykää toki, jos jokin jää epäselväksi.

Ja sitten asiaan! Kun on ensin tuhannen merkin verran uhottu ennakkoluulottomasta asenteesta, on hyvä aloittaa klassikkoyhdistelmällä ankkaa ja trappistiolutta.

Pakastimesta sulatettu ankanrinta kylpi vuorokauden verran dubbelissa, johon lisäsin hieman suolaa ja pippuria. Olisin ottanut marinadin talteen ohrattoa varten, mutta marinadipussi oli hajonnut ja vuotanut herkullisen sisältönsä ympäri jääkaappia. Niinpä suunnitelmat muuttuivat heti alkuunsa.

Ankan valmistin perinteisin menoin: viillot rasvaan, rasvapuoli alaspäin pannulle, pannu kuumaksi, odotetaan viisi minuuttia ja käännetään, toiset viisi minuuttia ja sitten rasvapuoli ylöspäin vartiksi uuniin. Lisukkeiksi tein keitettyjä ruusukaaleja sekä yrttistä ohrattoa, johon tuli sattuneesta syystä dubbelin sijaan (koska toisen pullon halusin juoda itse ruuan kanssa) tuorepuristettua appelsiinimehua.

La Trappen Dubbel ei ole, kuten ei mikään muukaan belgiolut, suurta suosikkiani, mutta tässä se toimi. Siis ruokajuomana. Ankasta sen sävyjä olikin sitten hankalampi löytää. Kokonaisuutena annos ja yhdistelmä toimi kuitenkin todella hyvin, vaikka ankka ja kaalit menivätkin vähän yli. Jännittävästi ohratton appelsiinisuus jäi jotenkin kielen päälle pyörimään vielä ruuan jälkeen ja La Trappen viimeiset kulaukset vahvistivat tätä fiilistä.

Helsinki Beer Festival 2013: Korillinen uusia tuttavuuksia

Tätä ei ole usein luvassa. Siis tässä blogissa. Suurin osa postauksista käsittelee yhtä olutta kerrallaan, joka on kuvattu kauniisti paitsi kameralla myös sanoin. Ainakin niin kauniisti kuin osaamme. Pidätämme vapauden myös muuhun sisältöön, esimerkiksi tällaisiin pidempiin raportteihin. Kenties kerromme silloin tällöin miellyttävästä kapakasta tai oluen kylkeen sopivasta syötävästä. Kenties emme.

Joka tapauksessa tässä raportissa on lyhyesti arvioituna pyöreästi korillinen oluita, osa vallan mainioita, osa ei niinkään. Ihan kelpo juomia olivat kaikki, vaikka yksi olikin suuri pettymys…