Tagged: black IPA

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Mallaskosken Black IPA vs. Lehe Lõbus Njuufa

Mallakoski esitteli keväällä kaksi mustaa versiota perinteisesti vaaleista tyyleistä. Black IPA, eli ”musta Intia kalpea ale”, on ristiriitaisesta määritelmästään huolimatta vakiinnuttanut paikkansa oluttyylien joukossa. Black Pils sen sijaan tuntui ajatuksena kiehtovan omituiselta, mutta lopulta olut osoittautui melko perinteiseksi schwartzbieriksi, josta pilsin leikkaavan terävä raikkaus jäi puuttumaan.

Ja ettei Mallaskosken toinen uutuus pääsisi liian helpolla saa se vastustajan etelästä. Synkän kesän kunniaksi siis pikimusta maaottelu: Suomea edustaa Mallaskosken Black IPA ja Viroa Lehe Pruulikodan Lõbus Njuufa. Molemmissa alkoholia 6,5 prosenttia, joten ainakin siinä mielessä on edessä tasaväkinen kamppailu.

Molemmat ovat luonnollisesti väriltään mustia, mutta Mallaskosken oluen punaruskean värin saa helpommin valon kanssa esiin, sillä se on piirun vaaleampi kuin virolaisserkkunsa. Mallaskosken vaahto on lähes valkoinen ja katoaa nopeasti, kun Lehen vaahto on kauniin ruskea ja viipyy pidempään oluen pinnalla.

Mallaskosken tuoksu on paahteinen ja makean maltainen, kun taas Lehestä tulee suorastaan hyökkäävän terävät, yrttiset humala-aromit.

Sama linja jatkuu maussa, sillä Mallaskoski on melko maltillisesti humaloitu, lähempänä  modernia portteria kuin mustaa ipaa. Mutta ei Lehenkään maku ole täysin onnistunut: se on samaan aikaan sekä vetinen että kitkerä, jälkimaun paahteisuus pelastaa kuitenkin paljon.

Kumpi on sitten parempi olut? Kumman valitsen seuraavalla kerralla? Valinta on melko helppo ilman sinivalkoisia lasejakin: Mallaskoski on kaksikosta tasapainoisempi. Siinä missä Lehe on terävämpi ja rosoisampi, on Mallaskoskessa suunmukaista harmoniaa, vaikka Black IPA:ksi se onkin vähän vaisu.

Olennaisinta tässä kisassa ei kuitenkaan ole voittaja vaan ottelun laatu: kuka olisi muutama vuosi sitten uskonut, että tällaista (laadun ja tyylin puolesta) olutta saa molemmilta puolen Suomenlahtea.

Oluthuoneiden IPA-festivaali 2015

 

Noin yhdeksättä kertaa järjestettävillä Oluthuoneiden IPA-festivaaleilla on tällä kertaa tarjolla 14 lajityyppiänsä hyvin tai vähemmän hyvin noudattavaa edustajaa. Kaunis humala sai kunnian maistella kattauksen läpi ja kokosi pikaoppaan festivaalitarjontaan.

Laadukasta IPA:a ilman kikkailua:

  • Bryggeri Supernova DIPA: Tuoksu ehkä vähän vaatimaton, mutta maku räjäyttää potin. Perusvarma jenkkityylin IPA, joka on tuplaksi vähän turhan kepeä.
  • Atom IPA: Tasapainoinen yhdistelmä trooppista hedelmäisyyttä ja asianmukaista katkeroa.
  • Edge Brewing Hoptimista: Barcelonalainen olut on festareiden helmi. Se ei kikkaile erikoisuuksilla vaan on erittäin tyylipuhdas länsirannikon IPA, jonka humalointi on on tuore ja katkera.
  • Oppigårds Indian Tribute: Tasapainoinen ja pitkä IPA. Jälkimaku on tämä oluen rikkain ominaisuus.
  • Beavertown Brewery 8 Ball: Tuoksussa on tuhdisti humalaa, mutta maku jää siihen nähden vähän vaatimattomaksi. Hipsterien suosikiksi veikkailtu olut on kuitenkin yksi festarin parhaista.

Jos kaipaa jotain erikoisempaa:

  • Rocket Brewing Zero Gravity Brett IPA: Brettanomyces-hiivalla käytetyn IPA:n tuoksu on jotain aivan huikeaa humalat ja hapan hiiva muodostaa hedelmäisen raikkaan kokonaisuuden, jota voi kuvata vain sanalla ”ihq”. Maku ei ole tuoksun veroinen vaan tasapainoinen, kuiva ilman happamuutta. Hieno olut.
  • Stadin Panimo Mosaic Single Hop IPA: Erittäin hyvä IPA, jossa on niin paljon Mosaic-humalan tuomaa mustikkaisuutta, että heikompia hirvittää. Yhden mielestä ällöttävä, toisen mielestä piristävän poikkeuksellinen.
  • Kinn Bryggeri Svarthumle: Festareiden ainoa musta IPA täyttää paikkansa kivasti. Lakritsaisessa oluessa painiskelevat tasavahvasti myös paahteiset ja humalaiset aromit.

Jos maistoit jo muut:

  • Panimo Hiisi Leimaus: Mangoa, habaneroa ja humalaa pursuava olut on yllättävän vaatimaton kokonaisuus. Kivoja aromeja, mutta ne jäävät turhan hienovaraisiksi. Kaipaisi enemmän kaikkea.
  • Rekolan Panimo Luomu IPA: Mukavan pyöreän pehmeä IPA, jonka ainut erityinen ominaisuus on miellyttävä limearomi ilman hyökkäävää katkeruutta tai sitruksisuutta,
  • Pyynikin käsityöläispanimo Pirun polkka: Britti-IPA Tampereelta jää tässä joukossa vähän vaatimattomaksi. Jälkimaussa hiven ikävän kitkerää vihannesaromia.
  • De Dochter van de Korenaar Crime Passionnel: Belgialainen nimihirviö yrittää aivan liikaa. Se ei ole IPA, ei vehnäolut eikä belgiale, vaan jotain mitäänsanomatonta näiden välimaastosta.
  • Wold Top Scarborough Fair: Gluteeniton IPA on oikein kiva ja raikas, mutta oikeastaan tyyliltään enemmänkin Golden Ale kuin IPA.
  • Thornbridge Jaipur X: Festareiden pääesiintyjä on myös suurin pettymys. Jumalaisen Jaipur IPA:n imperial-versio ei onnistu erottumaan edeltäjästään muulla kuin hävyttömän korkealla alkoholiprosentilla (10%), jonka piilottaminen maltaiseen runkoon on tämän oluen ainoa ansio.

Ruoka on vihdoin löytämässä oluen Helsingissä

Tätä on odotettu! Jo vuosia Helsingissä on ollut runsaasti hyviä ruokapaikkoja sekä monia hyviä olutpaikkoja, mutta aivan liian harvoin nämä ovat kohdanneet. Hyvän oluen kaveriksi on saanut parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaisia hampurilaisia ja vastaavasti hyvän ruuan kaveriksi korkeintaan Brooklyn Lageria tai muuta vastaavaa mielikuvituksetonta laatuolutta.

Vuosi 2015 on kuitenkin alkanut lupaavasti: Juuri-ravintola ja Maku-panimo ovat yhdistäneet voimansa Juuri oikea Maku -maistelumenussa ja tänään torstaina Bryggerissä käynnistettiin Viro-viikot. Pienempänä mutta pysyvämpänä edistysaskeleena voi pitää belgibistro Rikhard von Trappen aukeamista, vaikka olutpuoli on siellä vain tyydyttävällä minimitasolla.

Samaa ei onneksi tarvitse sanoa Bryggerin Viro-viikkojen kattauksesta. Tarjolla on nimittäin maaliskuun puoliväliin saakka iso joukko etelänaapurin pienpanimoiden tuotantoa. Noin kolmenkymmenen huolella valitun oluen tuominen maahan pelkästään näitä viikkoja varten on ison kiitoksen arvoinen suoritus.

Viron käsityöläispanimot ovat nousseet häikäisevällä nopeudella. Noin puolessatoista vuodessa maahan on perustettu kymmenkunta pienpanimoa. Uusien markkinoille tulevien oluiden määrä on moninkertaistunut vuosittain ja tänä vuonna uutuuksia tullee jo yli sata. Nopean nousun taustalla on ollut kansainvälisen trendin lisäksi pienpanimotoimintaa helpottaneet lakiuudistukset.

Ja aivan kuin pelkissä Viro-viikkojen juomissa ei olisi jo tarpeeksi ihmeteltävää on Tallinnan parhaimmistoon kuuluvan Leib Resto ja Aed -ravintolan kanssa toteutettu maistelumenu, jonka oluet on valinnut Viron ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa olutsommelier Kristjan Peäske.

Yhteensä 51 euroa maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruuan sekä jokaiselle valitun oluen. Alkuruoka on virolaista ”fetaa”, jota on tähän asti saanut vain Leib Restosta. Se tarjotaan omenan, sipulin ja Hopsterin Pearu IPA:n kanssa. Melko maltainen IPA toimii hyvin hapokkaan annoksen kanssa, mutta kokonaisuus jättää kuitenkin ”tällaista teen kotona” -tasoisen vaikutelman.

Pääruuasta ei voi sanoa samaa, sillä se on todellinen helmi. Bryggerin portterissa haudutettu porsaanposki, selleripyree ja savustettu punajuuri saavat kaverikseen keskinkertaisen Õllenaut Vanamees -ruis-IPA:n, joka sopii kuitenkin annokseen täydellisesti. Vaatimatonkin olut voi näköjään nostaa herkullisen annoksen aivan uudelle tasolle.

Jälkiruoka on jälleen vähän epätasaisempi tapaus. Ensinnäkin sille varattu olut (Põhjala Pime Öö) on niin tuhti, että se olisi parhaimmillaan omillaan. Bryggerin portteri-suklaakakku on puolestaan melko tylsä ja tavanomainen. Sen sijaan tyrnisorbetti, joka on maustettu Amarillo-humalalla, on kiinnostava ja onnistunut makukokemus.

Pime Öö on helposti ruokamenun kiinnostavin ja paras olut. Se ei ole imperial stouteille tyypillisen paahteinen vaan enemmänkin täysin musta barley wine, jossa voimakkaimmin nousevat esiin kuivattujen hedelmien imelät aromit.

Ruokaoluiden ulkopuolelta teemaviikkojen olutlistan parhaimmistoa ovat ainakin Pühasten Nokturn Imperial Black Ipa (lakritsia ja mämmiä!), Põhjalan Topelt Nelson DIPA (täyteläinen ja suunmukainen) sekä Hampellmannin Armastuskiri Ladina-Eestist (suopursulla ja katajalla maustettu IPA, joka jättää suolaisen yrttisen suutuntuman jälkeen suuhun pitkän ja kuivan, jopa tupakkamaisen, maun, joka jatkuu ja jatkuu).

Ja ihan kuin tässä ei olisi kehuttu jo tarpeeksi on nostettava esiin vielä se, että oluet on helsinkiläisellä mittapuulla melko maltillisesti hinnoiteltuja. 0,33-litraisten pullojen hintahaarukka jakaantuu melko tasaisesti 5,5 euron Lehe Väike Indian ja 9,2 euron imperial stoutien välille.

Vahva suositus lukijoille ja iso kiitos tämän olutkulttuuriteon puuhamiehille!

Olutkaupunki Kööpenhamina

Jalkapallo vie ja jalkapallo tuo. Tällä kertaa se vei Kööpenhaminaan ja toi paljon uusia olutkokemuksia. Koska kyseessä on vähintään Pohjois-Euroopan olutpääkaupunki, lähdin reissuun tavoitteenani selvittää, kuinka paljon Helsinki on tässä asiassa jäljessä.

Ja nyt voin ilokseni sanoa, että ei oikeastaan valtavan paljoa. Tietysti 36 tunnin kokemus ei ole kovinkaan kattava, mutta paremmin kaupunkia tuntevat voivat tulla täydentämään näkemyksiäni.

Helsingin olutravintolatarjonta paranee huimaa tahtia, joten sillä saralla ollaan jo lähellä. Hintatasossakaan tanskalaisilla ei ole etulyöntiasemaa, sillä hinnat ovat melko lähellä Suomen vastaavia. Eikä pienpanimobuumi näy katukuvassa tai keskimääräisessä ravintolassa sen enempää kuin Helsingissäkään vaan perusbulkit ovat hanojen kuninkaita.

Kahdessa asiassa löytyy eroja. Ensinnäkin edellämainittu pienpanimobuumi on Tanskassa pidemmällä. Suomella ei vielä ole Mikkellerin kaltaista superbrändiä eikä muutenkaan yhtää laajaa ja laadukasta panimovalikoimaa.

Ja jos keskitytään vain pääkaupunkeihin (kuten tässä tekstissä oli tarkoituksenakin), on ero vieläkin radikaalimpi. Stadin panimon, Suomenlinnan panimon ja Bryggerin vastineeksi kööpenhaminalaisilla on muun muassa To Øl, Nørrebro ja Amager. Sekä tietysti se Mikkeller.

Kuuluisuuden ja tuotantomäärien lisäksi kyse on myös ja oikeastaan erityisesti laadusta. Siinä missä tanskalaiset pienpanimot tuottavat paljon rohkeita ja silti huippulaadukkaita oluita, ovat suomalaiset useasti vain jompaa kumpaa.

Mutta uskon ja toivon, että tässä on kyse vain muutaman vuoden etumatkasta, sillä kotimaisessa pienpanimoskenessä tapahtuu nyt enemmän kuin kenties missään muualla maailmassa.

Toinen eroavaisuus onkin sitten huomattavasti hankalampaa sorttia. Saako Linnanmäellä kiertää tuoppi kädessä? Viekö helsikiläinen päiväkoti lapsia tutustumaan paikalliseen panimoon tai sen hevosiin? Onko kantakaupungissa yhtään olutkauppaa, jonne voisi mennä maistelemaan kiinnostavia oluita ennen ostopäätöksen tekemistä?

Ei, ei ja ei. Sen sijaan Kööpenhaminassa näin tällaista toimintaa (paikat järjestyksessä: Tivoli, Visit Carlsberg ja Istedgaden Ølbutikken) eikä se tietääkseni johtanut järjestyshäiriöihin tai lastensuojeluilmoituksiin. Sekä virallinen että kulttuurinen suhtautuminen olueen on Helsingissä ja Kööpenhaminassa kuin kahdelta eri planeetalta. Ja tämä asia tuskin muuttuu muutamassa vuodessa.

Tätä kirjoittaessani juon Skovlystin India Pale Alea, jonka ostin Kastrupin lentokentältä. Suomalaistenkin pienpanimoiden kannattaisi yrittää saada pullojaan Helsinki-Vantaan liikkeisiin myytäväksi. Tuskin siitä mitään valtavia tulovirtoja syntyisi, mutta olisipahan ainakin helppo tapa saada vähän omaa tuotetta ulkomaille.

Skovlystin IPA on väriltään kuparinen ja maultaan omalaatuinen. Brittityyliin humalointi ei ole mitenkään liioiteltu vaan hyvinkin maltillinen. Päällimäisenä on oikeastaan makeahko maltaisuus. Miellyttävä ja helposti juotava olut.

Lisää olutarvioita kuvateksteissä. Kuvaamatta jäivät Evil Twin Lowlife (haaleana pullosta: viinainen), To Øl Stalin Organ (haaleana pullosta: huumaavan humalainen) sekä Amager Black Nitro (vaahtomuovimukista: tuoksussa reippaasti humalaa, maussa selvästi vähemmän).

Irlanti-viikko: Blacks Kinsale Craft Brewery Black IPA

Irlannin etelärannikolla sijaitsevasta Blacksin panimosta tulee, kuinka ollakaan, musta olut! Pullon mukaan panijat ovat eläneet unelmaansa vasta vuodesta 2013 lähtien.

Suklaiselta tuoksuvan oluen ylle nousee kaadettaessa tuhti vaahto. Myös maussa on suklaata, kunnes humala pian ottaa vallan. Humalahuuma on kuitenkin ohimenevää sorttia ja jälkimaku on miellyttävän täyteläinen, tuoksusta ja mausta tutun suklaan tehdessä paluun.

Kyseessä on varmasti mielipiteet jakava ja varsin ainutlaatuinen olut, joka on samaan aikaan odotustenmukainen (musta ja humalainen) ja täysin erilainen (pehmeän suklainen). Ei kai tätä voi kuin kehua?

Hämmentävä. Hyvällä tavalla.

The Musketeers Troubadour Westkust

Näppärä skumppapullolta näyttävä puteli, blingeetä – kuten me inessä skenessä sanomme – siis piisaa. Nollaseiskavitonen on kyllä hieno, mutta vähemmän käytännöllinen. Olen jemmaillut tätä juotavaksi porukalla tai kaverin kanssa. Kantti kuitenkin petti. Eli antaapa mennä koko komeus samaan kitaan.

Troubadour-oluita valmistaa The Musketeers -panimo, jonka nimeen sopivasti perusti neljä korkeakoulusta valmistunutta belgijamppaa vuonna 2000. Korkeakoulusta, jossa siis tietenkin opetettiin oluenpanemista. Vieläköhän sitä jaksaisi lähteä opiskelemaan… Näkyvät tutkivan tieteellisesti muun muassa oluen eri ainesosien makua, ihan asialle pyhitetyssä tutkimuskeskuksessa.

Voi olla, ettei belgialainen osaa hallitusta perustaa, mutta oluen se ottaa tosissaan. Hienoa!

Ollapa miten olla. Pullo on korkattu, arpa heitetty, miekkaan tartuttu ja muita kuluneita kielikuvia.

Swagista (toinen meidän sisäpiiriläisten käyttämä sana eli word) putelista lorisee liki mustaa olutta. Vaahto on mahtava: Tuhkanvaalea kinos, joka putoaa hyvin hitaasti, pitsiä lasin kylkeen kirjoen. Tuoksu tiukkaa havua ja hiukka alkoholiakin. Ei merkkiäkään belgimeiningistä…

Eikä maussakaan: Humala puree tylysti; ensin katkerana, sitten katajamaisen karkeana aromina, joka voi kyllä olla helvetin katkeraa greipin tai sitruunan kuortakin. Alkoholi lyö läpi, loppua kohti paahtuu ja jälkimaku onkin jo melkein kuin espressoa.

Yllättävän rankka kokemus. Se, tykkääkö tästä, riippuu varmaan mieltymyksistä. Jos pieni poskille läpsiminen saa vain innostumaan, niin varmaan tämäkin. Jos taas tykkää silittelystä, niin Westkust voi olla liian tyly.

Virkistävä, muttei täysosuma.

Beer Hunter’s Mufloni Calypso

Beer Hunter’s tekee hyvää työtä vyöryttämällä hyviä oluita niin ruokakauppoihin kuin Alkoihin ja pubeihin. Tämä viimeiseen ryhmään kuuluva olut on maukas ja hillitty paahteisuuden ja humalan liitto.

Calypso-humala on amerikkalaista alkuperää ja siinä on kuvauksen mukaan omenan ja päärynän aromeja. Niin tai näin, se sopii jotenkin uskomattoman kivasti yksiin paahteen kanssa.

Hyvä suoritus porilaisilta, jälleen kerran.

Thornbridge Raven Black IPA

Vedet herauttava makean sitruksinen humalantuoksu nousee paksun harmaaseen taittuvan vaahdon alta mustasta oluesta.

Alkuhyö’yssä makeutta, joka melkein heti peittyy kirvelevään humalaan: Katkeraa ja enemmän havuista kuin sitruksista. Pitkässä loppumaussa greippiä rajusti ja paahteisuuttakin paljon.

Lopulta suhteellisen kevyt, mutta erittäin nautinnollinen.

Emelisse Black IPA

Melkein mustaa, reunoilta valo työntää ruskeankeltaisen kaistaleen. Mukava kellanruskeansävyinen vaahto. Lähtee nopeasti. Tuoksua myöten esitys, jota kuvittelisin makean maltaiseksi stoutiksi.

Suussa aluksi morjestaakin se maltaan makeus, mutta heti perässä tulee – tosin hillittynä – mukaan jenkkihumalointi. Humala työntyy itse asiassa esiin oikein sopivasti ja mukavastikin.

Ja jos arvostelu loppuisi tähän, kyseessä olisikin jopa mainio olut. Mutta mutta. Jälkimaussa katkeruus kääntyy valitettavasti kitkeräksi. Ja jälkimaku on hyvin tärkeä tällaisessa nautiskelujuomassa. Kitkeryys ei ole nautittavaa.

Ei siis huono, mutta parempi voisi olla. Emelissen oluissa jälkimaku on ennenkin tökännyt. ”Talonmakua” vai parhaan tuoreutensa menettäneen juoman sivumaku?