Tagged: Brewdog

IPA-duel: Vanha maailma vastaan uusi maailma

Kaksi kovaa vastakkain: vuosia vanha moderni klassikko ja uunituore vuosisatojen taakse kurkottelija. Molemmat tulevat Brewdogin panimolta Skotlannista.

Punk IPA on vaaleampi, sävyltään messinkinen. Old World India Pale Ale puolestaan lähempänä kuparia. Punkkari tuoksuu trooppiselta, pihkaiselta ja jopa hieman suolaiselta. Vanha maailma taas tuoksuu puisevalta ja tummemmalta, mutta kuitenkin raikkaalta. Erityisen hauskaa, että molemmat selvästi tuoksuvat niin, että jo pelkkä haistelu on nautinto.

Makupuolella Punk IPA on tuttua tavaraa: humalaista ja hedelmäistä. Old World sen sijaan yllättää isosti. Tuoksun ja nimen perusteella olisi voinut osottaa melko perinteistä, hieman tunkkaista britti-IPA:a, mutta ehei, tämä on jotain ainutlaatuisempaa ja parempaa: monimutkainen yhdistelmä, jossa on ainakin merta, pihkaa ja havuja. Ei siis niin kovin kaukana siitä, mille Punk IPA tuoksuu, mutta ilman makeuden häivää.

Jos molempia pitää kuvata yhdellä sanalla suhteessa toiseen, on Punk IPA hedelmäinen ja Old World puolestaan syvä. Punk IPA on hyvä kuten aina ennenkin, mutta suoraviivaisen hedelmäisellä tavalla. Old World sen sijaan on kompleksinen yhdistelmä erilaisia sävyjä, joista osa on sellaisia, jolle en löydä nimeä ja joita ei yleensä oluessa kohtaa.

Helsinki Beer Festival 2014: Vajaa mäyräkoirallinen uusia tuttavuuksia

Täältä se kaikki alkoi. Tai oikeastaan ”tämä”, Helsinki Beer Festival, oli paitsi yleisesti myös minun elämässäni jo paljon ennen kuin ”se”, olutharrastukseni, varsinaisesti alkoi. Kuitenkin koin Helsingin Kaapelitehtaan valot tälläkin kertaa eräänlaisena paluuna alkulähteelle.

Ensimmäinen kertani HBF:ssä oli vuonna 2007. Se taisi olla juuri sellainen visiitti kuin HBF liian monelle on: liikaa liian vahvoja oluita rumin seurauksin. Jotain ehkä jäi sisälleni kytemään, vaikka seuraavat vuodet menivätkin enemmän viinien parissa.

Muutama, ehkä neljä, vuotta sitten kiinnostukseni oluita kohtaan oli lopulta heräämässä. Visiitti HBF:n lehdistötilaisuuteen ja sitä seuranneille ammattilaistunneille jäi kuitenkin hieman laihaksi: humaltuminen ei kiinnostanut enkä oikein osannut vielä valikoida itseäni kiinnostavia oluita kattavasta valikoimasta.

Viime vuonna, kolmannella yrityksellä sain vihdoin jotain irti HBF:stä. Paljon uusia ja paljon hyviä oluita. Ankarasta maistelusta huolimatta päihtymystilakin pysyi kohtuullisena. Ehkä merkittävimpänä ja pysyvimpänä seurauksena noista messuista on tämä blogi ja sen ensimmäinen kattavampi kirjoitus. (Koska HBF oli viime vuonna vasta huhtikuun lopulla, vietetään blogin synttäreitä vasta muutaman viikon päästä.)

Tänä vuonna tein lyhyen ja tehokkaan iskun perjantai-iltapäivään. Oluista lisää kuvien yhteydessä, mutta tähän loppuun vielä vähän yleistä pohdintaa siitä, mikä HBF:ssä toimii ja mikä ei. Vaikka vuodet ovat muuttaneet minua, on festivaali säilynyt enemmän tai vähemmän ennallaan.

Ensin ruusut: valikoima on hyvä ja paikalla on suuri joukko kotimaan kiinnostavimpia toimijoita. Hintataso on sopiva ja sijainti hyvä, joten perusasiat ovat kunnossa. Myös lasihomma toimii hyvin, vaikkei suoraseinäinen ”pintti” olekaan paras mahdollinen maisteluastia.

Neutraalille sektorille menee ruokatarjoilu, joka lienee juuri niin hyvä kuin on taloudellisesti järkevää, mutta ainahan saa toivoa vähän fiinimpää ja monipuolisempaa valikoimaa. Miten olisi vaikka kunnon pop-up-ravintola Berthan ja Murun tämänvuotisen Viiniexpo-virityksen tyyliin?

Lopuksi risut: tapahtuma on luonteeltaan liikaa päihtymiskeskeinen. Puolikas tuoppi on ensinnäkin pienimmäksi annokseksi aivan liian suuri, jos haluaa harrastaa monipuolista maistelua. Myös elävä musiikki on sellainen elementti, joka vahvistaa mielikuvaa koko kansan dokailufestarista vakavan harrastajatapahtuman sijaan.

Tämä oli ehkä tarpeettomankin jyrkkä kärjistys, mutta omaan makuuni osuu paremmin Olutexpon kaltainen tapahtuma. Onneksi meillä on molemmat! Ja Suuret oluet, pienet panimot. Kaikissa kannattaa käydä aina kuin mahdollista!

Näin hankit halvan Valioliiga-matkan yhden tuopin aikana

Olen tässä viime aikoina päässyt puuhailemaan jokavuotisen lempiharrastukseni parissa, eli järjestelemään futisreissua Englantiin. Koska näitä matkoja on tullut tehtyä jo kymmenkunta, ajattelin vihdoinkin avata oluen ja laittaa ylös vähän vinkkejä muita brittifutiksesta kiinnostuneita varten.

Tässä kirjoituksessa käsitellään siis olutta vain ohimennen. Itse en pidä tätä ongelmallisena, koska minulle olut ja jalkapallo (kuten myös ruoka) ovat saman hyvän elämän eri ilmenemismuotoja. Mutta jos jalkapallo tai matkailu ei kiinnosta edes vähää alusta, kannattaa tämä teksti jättää väliin, sillä et ole menettämässä paljoa.

Erityisenä pontimena tälle kirjoitukselle ovat matkatoimistojen kauppaamat Valioliiga-paketit, jotka ovat omalla ranking-listallani jopa ylihinnoiteltumpia kuin hotellien minibaarituotteet tai viinit kotimaisissa ravintoloissa. En ole koskaan ostanut tällaista pakettimatkaa ja hämmästelen sitä, että niitä myydään vuodesta toiseen aivan poskettomilla hinnoilla.

Väitän nimittäin, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vastaavan reissun voi tehdä alle puolella hinnalla, eikä koko homma todellakaan ole kovin vaivaloinen. Otsikon mukaisesti siitä voi selvitä, jopa yhden tuopin juomiseen menevässä ajassa. (Mutta kuten kuvasta ja tämän tekstin pituudesta huomaa, vaatii sen selittäminen ainakin kaksi olutta!)

Ennakkovaatimuksia on kolme: välttävä englanninkielen taito, täysi-ikäisyys ja luottokortti. Kyllä reissu varmasti ilman näitäkin onnistuu, mutta nämä ohjeet on tehty omasta lähtökohdastani, joten noiden kolmen kriteerin on automaattisesti oletettu täyttyvän.

Mutta ennen kuin mennään asiaan avataan ensimmäine olut. Se on  peribrittiläinen Shepherd Neamen Spitfire. Se sopii teemaan, koska se on yksi niistä suomalaisten markettien perustuotteista, jotka menevät kaikkein lähimmäksi niitä oluita, joita briteissä juodaan eniten bulkki-lagerin jälkeen.

Jääkaappikylmä Spitfire on toki pullosta tai tölkistä kaadettuna kylmempää tai hiilihappoisempaa kuin pubiolut, mutta tätä voi erään ohjeen mukaan kompensoida ottamalla oluen hyvissä ajoin lämpimään ja vatkaamalla sitä myöhemmin haarukalla, jotta kokonaisuus on pehmeämpi. Itse en tätä harrasta vaan nautin Spitfiresta sellaisena kuin se tölkistä tulee: raikkaana maltaan ja brittihumalan harmonisena liittona.

Sitten asiaan.

Milloin mennä?

Reissun suunnittelu alkaa ajankohdan valitsemisella. Tähän vaikuttaa tietysti monta seikkaa, joista useita käsitellään tässä tekstissä myöhemmin perusteellisemmin.

Monelle keskeinen tekijä on se, milloin on mahdollisuus ottaa lomaa arjesta. Jos tämän tekijän suhteen on mahdollisuus valita vapaammin, voi kriteeriksi nousta esimerkiksi mahdollisimman monen kiinnostavan ottelun mahduttaminen matkaohjelmaan. Tässä vaiheessa on hyvä valita myös matkaseura tai matkaseurattomuus, palaan myös tähän valintaan myöhemmin.

Lähtökohtaisesti paras ajankohta reissulle on loppukesä tai alkusyksy, sillä otteluiden ajankohdat ovat yleensä hyvissä ajoin tiedossa ja siirtojen riski minimaalinen. Myös säät suosivat.

Ehkä suurin tällaisen reissun suunnittelua jarruttava tai häiritsevä tekijä on varautuminen ottelusiirtoihin. Mahdollisia syitä siirroille on kolme ja onneksi kaksi niistä on melko hyvin ennakoitavissa.

Ensimmäinen ja helpoin ennakoitava on muut kilpailut, erityisesti FA-cup. FA-cupin viimeiset kierrokset (kuten myös Liigacupin finaali) pelataan nimittäin Valioliiga-viikonloppuina, jolloin cupeissa pelaavien joukkueiden ottelut siirretään alta pois.

Hyvä uutinen on se, että cup-kierrosten päivämäärät ovat yleensä tiedossa jo kauden alussa, joten varman päälle pelaava futisturisti valitsee sellaisen viikonlopun, jolloin cup-matseja ei pelata. (Jos haarukassa ei ole mikään tietty ottelu eikä yllättävä ohjelmanmuutos haittaa, voi tällainen viikonloppu olla hyväkin valinta, sillä cup-matseissa on joskus enemmän panosta kuin liigapeleissä.)

Myös europelit vaikuttavat Valioliiga-otteluiden aikatauluihin. Ne eivät mene FA-cupin tapaan päällekkäin Valioliigan kanssa, mutta yleisenä sääntönä on se, ettei Champions Leagueta tiistaina pelaava joukkue pelaa Valioliigaa edellisenä sunnuntaina tai maanantaina eikä Eurooppa-liiigaa torstaina pelaava joukkue pelaa seuraavana lauantaina. Toki poikkeuksiakin on.

Seuraavaksi otteluohjelmaa alkavat sotkea tv-yhtiöt. Valtaosa otteluista pelataan lauantaisin paikallista aikaa kello kolme. Tällä kaudella (2013/14) otteluja tuosta ajankohdasta pois siirtävät BT ja Sky, joista ensimmäisellä on oikeus näyttää viikonlopun ensimmäinen ottelu lauantaina lounasaikaan (12.30) ja jälkimmäisellä loput tv-paikat, eli lauantain tea time -matsi (17.30) sekä muutama matsin sunnuntaina ja usein vielä yksi maanantaina.

Muiden kilpailujen uhkaamat ottelut on helppo nähdä jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta sitä, minne ne siirtyvät on lähes mahdotonta arvata. TV-siirroissa tilanne on jokseenkin päinvastainen: siirrot voivat kohdistua mihin tahansa otteluun, mutta ne eivät siirry kovin kauas. (Toki kiinnostavimmat ottelut ovat aina todennäköisimpiä siirrettäviä, mutta harvalla kierroksella on kovin montaa selkeästi poikkeuksellisen kiinnostavaa ottelua, joten mikä tahansa ottelu voi tulla valituksi.)

TV-siirtojen aiheuttaman murheen voikin minimoida lentämällä paikan päälle perjantai-iltana ja palaamalla Suomeen vasta tiistaina. Tähän kuluu normaalia arkityötä tekevältä kaksi vapaapäivää, mutta vastineeksi saa varmuuden siitä, että koko kierros (poislukien mahdolliset cup-siirrot) pelataan sinä aikana, kun on itse paikan päällä.

Vaihtoehtoisesti voi odottaa, kunnes TV-siirrot varmistuvat. Tämä on kuitenkin tällä kaudella muuttunut hermoja raastavaksi touhuksi, sillä TV-yhtiöiden kilpailu katsojista on kärjistynyt siihen pisteeseen, että ne panttaavat otteluvalintojaan mahdollisimman pitkään saadakseen kiinnostavimmat matsit omalle kanavalleen. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että TV-ottelusiirrot ovat saattaneet tulla vasta kuukautta ennen varsinaista ajankohtaa.

Kolmas ja ainoa täysin ennakoimaton tekijä on sää. Otteluita voidaan perua joko liian märän kentän tai vaikean lumitilanteen takia. Lunta tuskin tulee elo- tai toukokuussa, mutta kentän pilaava sade on mahdollinen koska tahansa. Onneksi tällaiset peruutukset ovat varsin harvinaisia. Tämä riski on siis vain otettava.

Miten kannattaa matkustaa?

Lentäen. Ensisijainen vaihtoehto ovat halpalentoyhtiöt (Helsingistä Norwegian), mutta myös perinteiset lentoyhtiöt lennättävät joskus varsin edullisesti. Olennaista on olla ajoissa liikkeellä ja pyrkiä välttämään suosituimpia päiviä (perjantai ja sunnuntai).

Esimerkiksi ensi syksylle voisi jo nyt varata Norwegianin lennot siten, että 99-prosenttisella varmuudella reissuun saisi mahdutettua pari kovaa futismatsia, joista ainakin toinen Valioliigaa. Esimerkiksi lähtö perjantaina 12.9. ja paluu tiistaina 16.9 maksaa 112 euroa ja mahdollistaa ainakin lauantai- ja sunnuntaimatsit sekä maanantaimatsin ainakin siinä tapauksessa, että sellainen on tarjolla Lontoossa. Maanantaipaluu nostaa hintaa vain kympin ja säästää yhden vapaapäivän. Ja tuona viikonloppuna ei pelata cup-matseja ja TV-siirrotkin varmistunevat jo heinäkuun alkupuolella.

Yöpymiseen on paljon edullisia vaihtoehtoja, kun ei takerru siihen, että yöt on vietettävä aivan ytimessä vaan luottaa julkiseen liikenteeseen. Huoneen saa melkein mistä ja milloin tahansa alle 60 eurolla, joka ei ole paha hinta yksin matkaavalle. Jos tuon saa vielä jaettua kahdelle, jää jäljelle suorastaan mitätön summa.

Otetaan tähän nyt esimerkiksi kahden hengen reissu perjantaista maanantaihin, jonka lennot maksavat siis noin 240 euroa ja hotellit vaikkapa 180 euroa. Nuppia kohti hintaa tässä vaiheessa siis 210 euroa.

Mistä liput?

Lippujen hankinta lienee se mystisin osuus tällaista reissua ja keskeinen syy siihen, miksi matkatoimistojen ylihintaisilla paketeilla on kysyntää. Homma on kuitenkin hyvin helppoa, kun tietää mitä tekee ja milloin.

Avataan kuitenkin ensin olut. Koska juttua tulee nyt kuluneen sanonnan mukaisesti ”kuin Runebergilta” on helppo valita Brewdogin kaikille kirjoittajille omistama Dead Metaphor. Se on kahden olutkirjoittajan kanssa suunniteltu ”skottilainen suklaa-aamupalastout”. Sen tuoksu on todella kirkaan espressomainen. Ei todellakaan mitään tunkkaisuutta vaan hyvin selkeitä miellyttäviä aromeja. Suklaa nousee vähitellen myös mukaan tuoksuun. Makukin on hyvä, mutta tämä olut loistaa nenässä. Suussa tuntuma on outo, ikäänkuin olut ei maistuisi juuri miltään vaan paahteinen kahvi ja jopa savuisaksi taittuva suklaisuus ovat jälkimaun kaltaisena taustamusiikkina vaikka olutta on vielä suussa. Jännittävä, hyvä olut.

Ja asiaan!

Kun on valinnut ottelut, joihin haluaa liput, kannattaa alkaa selvittää, kuinka kova on kysyntä. Sitä voi arvioida ihan maalaisjärjellä katsomalla kotijoukkueen aiempien kotiotteluiden katsojamääriä ja vertaamalla niitä kentän katsomokapasiteettiin. Jos aikaa ja intoa riittää, voi myös seurata, miten tällä hetkellä myynnissä olevien otteluiden liput käyvät kaupaksi.

Kannattaa myös muistaa, että paikallisvastustajat ja kärkijoukkueet vetävät enemmän yleisöä kuin keskikastin tai pohjasakan hajuttomat tai mauttomat jengit.

Kysynnän ja tarjonnan tasapainon puolesta matsit voi jakaa neljään ryhmään:

1) Suurta osaa otteluista ei myydä loppuun, joten niihin saa lippuja vielä portilta tai sisään pääsee käteisellä (cash turnstiles). Jos on kuitenkin vartavasten matsin takia matkannut ei ole mitään syytä, miksei ostaisi lippua etukäteen verkosta.

2) Valtaosaan otteluista saa lippuja niin sanotusta yleisestä myynnistä (general sale), kunhan vain on ostamassa lippuja heti myynnin alettua.

3) Kovemman kysynnän otteluissa lippuja ei välttämättä jää yleiseen myyntiin tai niitä saattaa jäädä niin vähän, ettei pitkää penniä matkaan käyttäneen kannata ottaa turhaa riskiä, kun on varmempikin vaihtoehto. Kaikilla seuroilla on nimittäin jonkinlainen jäsenyysjärjestelmä (membership), jolla saa etuosto-oikeuden (priority).

Muutamia kymmeniä euroja maksavalla jäsenyydellä saattaa saada joitain muitakin etuja, mutta jos haluaa nähdä jonkun tietyn matsin on tuo melko kohtuullinen hankinta jo pelkän etuosto-oikeuden vuoksi. Jälleen on tärkeää olla ajoissa hereillä, jotta saa liput ostettua ennen kuin liput loppuvat.

4) Aiempien kolmen ryhmän jälkeen jää pieni joukko (lähinnä Manchester Unitedin) otteluita, joihin on lähes mahdotonta saada lippuja muuten kuin välitysfirmojen kautta. Esimerkiksi Thomas Cook Sportilta saa melko kalliita lippuja, joiden kaveriksi on otettava yksi yö yhteistyöhotellista. Tässä kohtaa nuo alussa parjaamani pakettimatkat tulevat hinnaltaan jo ihan kilpailukykyisiksi.

Vielä muutama erikoistapaus. Ensinnäkin jotkut seurat mahdollistavat kausikorttipaikkojen jälleenmyynnin, josta voi saada lippuja ostettua. En ole kuitenkaan tällaista kokeillut.

Joidenkin seurojen tai otteluiden kohdalla voi tulla myös jotain kriteerejä, joilla pyritään varmistamaan, ettei lippuja päädy ulkopuolisille. Tällaisia ovat esimerkiksi ostoshistorian vaatiminen tai lippujen myyminen paketteina. Esimerkiksi tällä kaudella Crystal Palace on myynyt lippuja vain jäsenille ja kovimpien otteluiden yhteydessä oli ostettava lippu johonkin vähemmän kovaan otteluun.

Sama lyhyesti: lähes kaikissa tapauksissa lippu on helppo ostaa verkkokaupasta luottokortilla.

Hankalin vaihe voikin olla väliotsikon kysymyksen kaikkein konkreettisin osuus, eli se, miten saat liput käteesi. Jos ostat lippusi netistä, vaihtoehtoja on kolme, etkä yleensä pääse valitsemaan niiden väliltä vaan jokainen kauppa toimii omalla tavallaan eikä aina kerro, mikä se on, ei ainakaan kovinkaan selkeästi.

Yksinkertaisin on muun muassa QPR:n (joka ei tosin tällä hetkellä ole Valioliigassa) käyttämä TicketFast, joka mahdollistaa pdf-lippujen tulostamisen kotona. Valitettavasti tätä mahdollisuutta ei moni muu tarjoa, joten ratkaisu saattaa olla monimutkaisempi. Käytännössä vaihtoehdoiksi jäävät postitoimitus ja nouto.

Postitoimitus on kätevä, mutta joskus seurat lähettävät liput vasta juuri ottelun alla, jolloin olet saattanut jo lähteä reissuun. Itselläni on muutaman kerran käynyt niin, että liput ovat odottaneet kotiinpalatessa postilaatikossa. Se ei kuitenkaan ole kovin suuri ongelma, sillä lipputoimistosta saa uudet liput (tai noutovaihtoehdossa ne ainoat) luottokorttia ja/tai henkilöllisyystodistusta vastaan. Nouto kannattaa hoitaa alta pois heti paikkakunnalle saavuttua, sillä lipputiskeillä saattaa olla jonoja juuri ottelun alla.

Mitä ne liput sitten maksavat? No, se riippuu stadionista, vierasjoukkueesta ja katsomonosasta. Halvimmillaan lipun voi saada muutamalla kympillä ja kalleimmillaan hyvä paikka kovaan matsiin maksaa suoraan seuralta ostettuna lähemmäs satasen. Tähän päälle sitten vielä mahdollinen jäsenyys. Jos ajattelee, että kaksi henkeä käy kahdessa matsissa, joista toinen vähän kovempi, voisi hintaa tulla yhteensä 180 euroa, eli 90 euroa per nuppi.

Eli siis lennot, hotellit ja kaksi matsia voi hyvinkin saada 300 eurolla per nuppi, ainakin jos hotellihuonetta on jakamassa kaksi henkeä.

Liikkuminen Englannin sisällä?

Lontoossa ja Suur-Manchesterin alueella on yleensä (varsinkin jos kelpuuttaa laskuihin myös alempien sarjatasojen ottelut) riittävästi tarjontaa yhdeksi viikonlopuksi. Toisaalta Englanti on melko pieni maa, jossa on toimiva ja suhteellisen edullinen joukkoliikenne. Jälleen kerran on tärkeää olla ajoissa liikkeellä ja varata varsinkin pidemmät siirtymät mahdollisimman ajoissa.

Edullisia vaihtoehtoja on kolme: juna, lentokone ja bussi. Jos matkaa koko maan halki, voi säästää yhden hotelliyön hinnan nukkumalla yöbussissa. Tekstin lopussa on muutamia linkkejä, joita kannattaa tutkia tarkemmin. Ainakin Megabus-linja-autoliput, lentoliput ja osan junalipuista voi tulostaa itse. Sen sijaan osa junayhtiöistä jakaa lippujaan vain automaattien kautta, jolloin on tärkeää pitää mukana samaa luottokorttia, jolla liput on ostettu.

Mitä mukaan?

Jokainen matkustaa tietysti omalla tavallaan, mutta itse suosin kevyttä varustusta. Jos tarkoituksena on nähdä useampi matsi eri paikkakunnilla, saattaa tavaroita joutua kantamaan mukanaan matseissa ja pubeissa.

Repun kanssa on, ahtaita portteja lukuun ottamatta, huomattavasti Suomea helpompi mennä matsiin, koska reppua ei tarvitse avata vaan asiakkaaseen pääsääntöisesti luotetaan. (Oikeasti tähän liittyy myös turvamiesten runsas määrä ja kovat rangaistukset häiriköinnistä.) Hyvä vaihtoehto on myös jättää laukku lento- tai juna-aseman säilytykseen. Myös kauppakeskuksissa on joskus säilytyslokeroita.

Suomalaiselle englantilainen sää ei tarjoa mitään ylitsepääsemätöntä estettä, mutta yleisesti ottaen kannattaa pitää mukana vettähylkivää takkia. Mitään vaatteita ei kuitenkaan kannata Suomesta ostaa reissua varten, sillä jokaisesta englantilaiskaupungista löytyy Suomeen verrattuna edullisia ja kattavia vaatekauppoja.

Vinkkejä matkalle

Huliganismi ja muu jalkapalloväkivalta on saatu melko hyvin kitkettyä Englannista, joten ongelmilta välttyy, jos niihin ei tarkoituksella hakeudu. Yleisesti ottaen kannattaa pukeutua joko neutraaleihin tai kotijoukkueen väreihin. Kotijoukkueen huivi on paitsi edullinen matkamuisto myös passi kotikannattajien pubeihin.

Samoin katsomossa kannattaa ottaa iisisti, jos ei ole kannattamansa joukkueen fanien katsomonosassa. (Vieraskatsomon liput myydään yleensä vierasjoukkueen kautta.)

Vuorokaudessa on 24 tuntia ja futismatsi vie niistä yleensä vain kaksi, joten matkalla on aikaa tehdä paljon muutakin. Englannissa on paljon kiinnostavia museoita, hienoja puistoja ja eksoottista ruokaa. Jos matsit eivät täytä jalkapallokiintiötä, kannattaa stadionkierroksilla (esimerkiksi Wembley Lontoossa tai Old Trafford Manchesterissä).

Ja sitten on olut. Monien kiroama jättiketju Weatherspoon´s löytyy joka toisesta kulmasta ja tarjoaa (niin hinnan kuin laadun puolesta) halpaa ruokaa ja kelvollisia real ale -oluita sopuhinnalla. Jonkin verran mainettaan parempi siis.

Pienellä nettitiedustelulla voi kuitenkin löytää todellisia helmiä, olipa oma mielenkiinto sitten perinteisessä real ale -osastossa tai uudessa craft beer -skenessä. Lisäksi monilla panimoilla on omia kierroksia, kauppoja tai pubeja. Lisää Englannin olutkulttuurista aiemmassa kirjoituksessani.

Tietysti matkaseura vaikuttaa paljon ohjelmaan. Äijäporukalle riittää pubikahlaus, mutta vaimon houkuttelemiseksi mukaan voi olla tarpeen selvittää shoppailumahdollisuuksia tai hankkia liput musikaaliin. Ainakin omani on ollut varsin tyytyväinen brittireissuihin, kunhan ensimmäisen kerran suostui lähtemään mukaan.

Omat vakiolinkkini

Tölkki vastaan pullo

Olen tämän talven aikana pyrkinyt maistelemaan muutamia suosikkioluitani tölkistä ja pullosta, rinnakkain. Tölkki versus pullo -keskustelua pohdiskelin jo eilisen Dale’s Pale Ale -arvion yhteydessä, mutta nyt on aika testata, löytyykö eroja ja jos löytyy, onko syyllinen pakkaus vai jokin muu.

Ensimmänä testissä Saimaan Marsalkka Golden Ale, joka on pakkaustavasta riippumatta kevyt mutta mukavan humalainen olut. Visuaalisesti suurin ero on vaahdon määrässä, joka on selvästi suurempi tölkistä täytetyssä lasissa. Väri on identtinen. Tölkistä kaadettu olut myös tuoksuu paremmalta, humalaisemmalta.

Voisiko tämä johtua siitä, että olut valuu lasiin tölkistä niin eri tavalla kuin pullosta, että se vaikuttaa ratkaisevasti olemukseen? Kai korkeamman vaahdon nouseminen voi nostaa myös enemmän humala-aromeita nesteestä. Maussa ei ole juurikaan eroa, mutta pullosta kaadetussa oluessa on enemmän hiilihappoja jäljellä. Tämä erä menee pienellä varauksella tölkin eduksi, mutta se on selvää, että myös pullossa kyse on loistavasta oluesta.

Sierra Nevada Pale Ale ei juuri vaahtoa. Tölkistä kaadettu olut tuoksuu makeammalta, pullosta humalat erottuvat paremmin. Maku ja hiilihapot hyvin lähellä toisiaan. Hieno ja tasapainoinen olut, jota ei tunnu olevan juurikaan apua tämän dilemman ratkaisemisessa. Varmuuden vuoksi otetaan vielä toinen kierros ja vähän ronskimmat kaadot: tällä kertaa tölkkiin nousee parempi vaahto, mutta se hajoaa yllättävän nopeasti. Maussa ei eroa.

Kolmas olut ja jälleen tölkki vaahtoaa enemmän. Nyt siis vuorossa Fuller’sin London Pride. Myös tuoksu tulee tölkistä paremmin: tutusta brittibitterin maanläheisestä maltaisuudesta erottuu paremmin myös hedelmäisiä sitrusaromeja. Maussa ei tälläkään kertaa ole juurikaan eroa; tölkki ehkä hieman metallisempi ja hiilihappoisempi, pullo täyteläisempi. Ero on kuitenkin häviävän pieni.

Sitten mennään henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle. Edessä on nimittäin pullo ja tölkki, joissa molemmissa on tuttuakin tutumpi punainen etiketti. Vaikka tässä blogissa ollaan yleensä ihmisiksi ja juodaan oluet laseista, on tämä testi aloitettava seisten tölkkiä ja pulloa huulille vieden.

Koff III ei juurikaan tuoksu, sillä onpa kyseessä sitten pullo tai tölkki ainoa erottuva tuoksu on häivähdys kananmunaista rikkiä. Ja eikun juomaan! Tölkistä suuhun kaadettu olut on huomattavasti parempaa kuin pullosta juotu. Liiallisen hiilihapon sijaan tölkistä saa irti vähän maltaisuuttakin. Toinen kierros vahvistaa havainnon, mutta on syytä korostaa, että makua on joka tapauksessa hyvin vähän.

Finaalin paikka ja oluena vakisuosikkini Brewdogin Punk IPA. Jo tuttuun tapaan tölkistä tulee hieman enemmän vaahtoa. Simcoe-humala tuoksuu molemmissa, tölkissä hieman enemmän. Makutesti ei jätä tilaa epäilykselle: tölkki on aivan valtavasti parempi. Sen olut on raikkaampaa ja monipuolisempaa, jälkimaku paljon pidempi. Pakkaus ei ehkä kuitenkaan ole se merkittävin ero näiden kahden oluen välillä. Tölkki oluen parasta ennen -päivämäärään on nimittäin aikaa viisi kertaa enemmän kuin pullon vastaavaan.

Nämä testit, kuten omat aistini, ovat varsin rajalliset. Silti kaikki pienet ero, syystä tai toisesta, osoittavat samaan suuntaan; tölkki on parempi. Tähän on ehkä kuitenkin syytä vielä joskus palata.

Brewdog Mix Tape 8

Tuoksussa lujasti astiaa, eli viskitynnyriä. Makeutta, ehkä luumua. Hieno kirsikkaan sävähtävä lämmin ja kirkas puna. Vaahtoa vähän, häviää pian.

Kylläpä muuten on! On kyllä! Runsas, makea, maukas. Alkoholi ei lyö pahastikaan läpi, madeiramainen fiilis tai jotain. Viskiä yllättävänkin miedosti, enemmän kuivatun hedelmän makua. No toisella vähän viinaisuutta tirskahtaa, heti kohta hörppäämisen jälkeen, muttei pahasti. Luumua, väittäisin. Enemmän konjakkimainen kuin viskimäinen meininki. Lopussa hieman katkeroa ja alkoholin lämmön lisäksi sen makua.

Todella jymäkkä ja mainio olut. Imelän hedelmäisyyden vuoksi myös perin viinimäinen. Aavistuksenomaisesti pois tasapainosta – en osaa selittää muuten, kuin että voisi kuvitella paranevan vanhetessaan. Brewdog luokittelee tämän IPAksi, mutta voisi kai olla mikä vain.

Hyvää!

Hardcoret vastakkain

Nyt katsotaan, onko Mikkelleristä parantamaan Brewdogin jo täydellisyyttä hipovaa Hardcore IPA:a! Tuunaaminen on tehty panimojen yhteistyönä siten, että Hardcore IPA:a on sekoitettu Mikkellerin I Beat Youn kanssa, minkä jälkeen hybridi-IPA on vielä kuivahumaloitu.

Perinteinen Hardcore IPA on kaksikosta tummempi ja tunkkaisempi. Jenkkihumaloinnin paksun verhon takaa löytyy hunajaa, polttamatonta tupakkaa ja pikkusikaria. Alkoholi puskee paikoin läpi.

Trendikkäiden panimoiden rakkauslapsi I Hardcore You on selvästi parempi. Se on punertavampi ja sen maussa on enemmän hedelmää ja raikasta humalaa. Jos Hardcore IPA:sta tuli mieleen tupakka, tulee tästä mieleen appelsiinitoffee.

Vanha sanonta varoittaa useasta kokista, mutta tämän testin perusteella Mikkellerin panijat onnistuivat parantamaan jo erinomaista soppaa.

Ankankoipea salaattipedillä ja Brewdog Punk IPA

Edellisen ankkareseptin kanssa oltiin turvallisesti Manner-Euroopassa, mutta nyt lähdetään Amerikkaan. Aku Ankan jalka saa pintaansa tulisen ja sokerisen rubin amerikkalaiseen barbeque-tyyliin. Sitten pannulta väri ja reiluksi tunniksi uuniin.

Salaattipeti on pelkkää jääsalattia, jonka päälle kaadetaan IPA-vinaigrette, jonka reseptin löysin täältä. Salottia ei tähän hätään mistään löytynyt, enkä alkanut korvaamaan sitä millään muulla, mutta muuten mentiin tämän reseptin mukaan. Ja olueksi valitsin vähän tiukempaa tavaraa eli Brewdogin Punk IPA:a.

Lopputulos oli onnistunut. Salaattikastike tuntui hieman turhan miedolta ja jopa Punk IPA:n ja Dijon-sinapin kaltaiset makuhirmut jäivät yllättäen aivan appelsiinin jalkoihin. Ankka sen sijaan oli makean rasvaisessa herkullisuudessaan aivan mahtavaa. Tulinen rubi tanssi upeasti suussa oluen humalien kanssa samojen humalien leikatessa mukavasti ankan paksua rasvaisuutta.

Ja suureksi yllätyksekseni pelkältään miedolta maistunut salaatti (ja varsinkin se appelsiini) jaksoi nostaa makunsa esiin vaikka vastassa oli aika tiukasti maustettu ankka.

Brewdog Paradox Isle of Arran

Jo kauan ennen kuin olutkärpäset purivat minua, olin viskimies. Sitä olen edelleen ja minun täytyy sanoa, ettei Arran ole koskaan ollut mielestäni mikään kaksinen tislaamo. Siitä puuttui hatarien muistikuvieni mukaan Islay-saariviskien ronski savuisuus ja toisaalta highlandereiden herkkä monipuolisuus. Ehkä se juuri siksi sopii hyvin tällaiseen kieroutuneen skotlantilaiseen kokeiluun.

Paradox Isle of Arran on Brewdogin viskitynnyrissä kypsytetty imperial stout, joka on kypsytetty Arranin tislaamon viskitynnyreissä (jotka eivät kyllä käsittääkseni ole Islaylta vaikka esimerkiksi Ratebeer niin väittää).

Viski tulee heti vastaan niin kuin pitääkin, sitähän tällaiselta oluelta halutaan. Pian sen takaa löytyy kuitenkin suklaata, toffeeta ja lakritsia. Väri on piirua vaille pikimusta, ja se piiru on punaruskea.

Maussa tulee aluksi vastaan ikäänkuin raikas marjaisuus ja sitten tälle tyylille tyypillinen paahdetun kahvin ja kaakaon seinämä. Seinän takaa löytyy viipyilevä ja monipuolinen jälkimaku: lakritsaa, luumuhilloa ja ties mitä. Onhan tämä ihan hyvää, mutta ei nyt ehkä kuitenkaan hintansa väärtiä.

Kesän 2013 muistoja

Heti alkuun on myönnettävä, että otsikko vähän valehtelee, sillä kyseessä on pikemminkin muistiinpanot kuin muistot, sillä monet näistä oluista olisin jo onnellisesti unohtanut ilman asianmukaisia muistiinpanoja. Päätin nyt laittaa nämä yhteen selittävän otsikon alle, sillä kesäiset kuvat tai kuvaukset näyttäisivät vähän oudoilta lehtien pudottua jo ajat sitten ja ensilumen jo moneen paikkaan saavuttua. Mutta tässä siis kokoelma sekalaisia oluita viime kesältä.

Brewdog #mashtag

Tämä olut on pantu twiittaamalla. Tyyli, maltaat ja humalat päätettiin kaikille avoimen Twitter-prosessin kautta, minkä vuoksi etiketissä olutta kutsutaan nimellä ”democratic brown ale”. Lopulta syntyi alkoholipitoisuudeltaan 7,5-prosenttinen olut, johon käytettiin muun muassa paahdettua ohraa, Caramalt-mallasta ja humalia Uudesta-Seelannista. Toki joukkoon piti heittää vielä vähän hasselpähkinää ja tammilastuja.

Lopputulos on upean monipuolinen ja paahteinen tumma nautiskeluolut, joka soveltunee hyvin esimerkiksi jälkiruuaksi. Itse miellän brown alen melko kevyeksi olueksi, mutta tämä on vähän tuhdimpaa laatua. Maku on niin monipuolinen, että sieltä on mahdollista löytää vaikka mitä. Ilmiselvimpinä nousevat pähkinäisyys, lakritsa, kahvi ja suklaa. Brewdogin tuotteista lähimpänä tätä taitavat olla Zeitgeist ja Libertine, jotka tosin ovat luonteiltaan hieman viileämpiä ja hillitympiä tapauksia.

Join tätä eräänä viime kesän viimeisistä hiostavista päivistä. Paremmin se olisi sopinut tällaiseen syys- tai talvisäähän.

Green Flash Hop Head Red

Tässä on yksi parhaista oluista ikinä, uskokaa pois! Rohkeasti IPA-valtavirran ulkopuolla sortumatta kuitenkaan mihinkään tarpeettomaan kikkailuun. Columbus, Nugget ja Amarillo tuovat makuun hedelmäisyyttä ja karamellimaltaat makeutta. Lopputuloksena on hedelmäpommi, jonka muisto viipyy suussa pitkään.

Todella hienoa, että Green Flashin tuotteita on alkanut löytyä Suomestakin, sillä kyseessä on yksi kiinnostavimmista ja laadukkaimmista jenkkipanimoista. Tämän pullon ostin Tampereen Hemingway’sista, mutta muistaakseni löytyy myös joistain muista ketjun ravintoloista. Ja Alkossakin (varsinkin Arkadiassa) on näitä Green Flashin pulloja näkynyt säännöllisesti.

Castello Lager

Tämä on juuri sellaista olutta, jota tehdään maailman jokaisessa kolkassa ilman sen suurempaa kunnianhimoa. Hajutonta, mautonta ja väritöntä lageria, joka jostain kumman syystä menee kuitenkin niin hyvin kaupaksi, että tällaisia oluita mahtuu maailmaan aivan järjetön määrä.

Järjetöntä on myös se, että joku on tällaista olutta rahdannut halki Euroopan Udinen maakunnasta Tallinnan Stockmannin hyllyyn. Ja vielä järjettömämpää on se, että Viroon matkustava suomalainen ostaa sitä ja kantaa repussa kotiinsa. Paljon turhaa työtä ja hukattuja resursseja.

Meantime Yakima Red

Nyt täytyy sanoa, ettei ole paljoa sanottavaa. Siitä on nimittäin jo jonkin verran aikaa, kun olen tämän kuvan ottanut ja muistiinpanoissa lukee ainoastaan ”Mukava ja maukas, ei suuri”. Se pitänee paikkansa…

Sunny Republic Beach Blonde

Raaka pettymys! Tämän piti olla kiva kesäjuoma kuumaan päivään, mutta ei! Taas voi vain arvailla, mitä ”pacific ale” Sunny Republicin mielestä tarkoittaa, mutta omasta mielestäni se olisi jotain Dead Pony Clubin tyylistä eikä tällaista hiilihapotonta litkua, joka oli lähempänä kirjaimellisesti vesitettyä brittibitteriä. Etiketissä luvataan greippisyyttä, mikä onkin hyvä, sillä etsimättä sellaista ominaisuutta ei kyllä olisi löytynyt.

Tämä oli oikeastaan niin huonoa, että on jätettävä varaus sille, että pullo oli mennyt jotenkin pilalle.

Brew Dogs (ja Green Flash Le Freak)

Brew Dogs on skotlantilaisen Brewdogin perustajien Martin Dickien ja James Wattin amerikkalaiselle Esquire-kanavalle tekemä seitsemänosainen televisiosarja, jossa käydään läpi amerikkalaista craft beer -skeneä seitsemässä kaupungissa.

Ohjelmaa voisi ehkä luonnehtia olutmaailman Top Geariksi, sillä sarjassa riittää vauhtia ja viihdettä niin paljon, että sisällön onttous saattaa jäädä jopa huomaamatta. No toisaalta, mitä muuta amerikkalaiselta tv-viihteeltä voisi odottaa? Sama vaivasi osittain myös Discovery-kanavan muutaman vuoden takaista Brew Masters sarjaa, jossa sentään keskityttiin yhteen asiaan per jakso ja koko sarjakin pyöri lähinnä Sam Calagionen ja Dogfish Head Breweryn ympärillä.

Brew Dogsissa ei sen sijaan keskitytyä mihinkään muuhun kuin olueen ja muuten mennään vauhdilla jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Jokaisessa jaksossa vieraillaan panimossa, maistellaan paikallisia oluita sekä muita herkkuja ja yritetään käännyttää craft beer -neitsyitä oluen ystäviksi. Joka jaksossa pannaan myös yksi satsi jotain kyseiselle paikalle (ainakin Dickien ja Wattin mielestä) ominaista olutta.

Tämä erilaisten ja omituisten oluiden paneminen on sarjan parasta antia, mutta se esitellään yleensä vähän liian ylimalkaisesti, että esimerkiksi kotipanija saisi mitään erityistä irti.

Se on tietysti piristävää, ettei sarjassa (alkutunnaria lukuunottamatta) mainosteta Brewdogin omia tuotteita vaan esitellään ainakin näennäisen kattavasti Amerikan parhaimmistoa. Kuten sandiegolainen Green Flash Brewery, jonka Le Freak oli yksi monista sarjaa katsoessa juomistani oluista.

Kyseessä on poikkeuksellisen hyvin onnistunut trippelin ja ipan hybridi, jossa molemmat puoliskot ovat selvästi tunnistettavissa ja siksi niin hienossa tasapainossa. Olut on myös miellyttävän helposti juotavaa, sillä se ei mene niin makeaksi kuin yhdeksän prosenttiset yleensä.

Palataan vielä sen verran Brew Dogsiin, että edellähän tuli paljastettua ohjelman paras puoli: hyvä tekosyy juoda hienoja oluita ja mahtava tapa innostua entistäkin enemmän olutmatkasta Amerikkaan.