Tagged: Brewfist

Brewfist X-Ray Imperial Porter

Mainio vaaleanpunaruskea vaahto. Muuten kuin tummaa kokista. Tuoksu mieto.

Maku ei: Paahdetta, vähän makeutta, kivasti humalaa (taas minun suuhuni jotenkin mustaviinimarjaisena, kuten monesti näissä tummissa imperiaaleissa) ja loppuun melkein liikaa kuivuutta ja kahvisuutta.

Aika kova. Tosin tyylilajin parhaiden upottava syvyys ja rauhoittava tasapaino jäävät uupumaan.

Maisteluisku Black Dooriin

Kaunis humala kävi syksyn loppumetreillä tarkastamassa vuoden olutravintolaksi valitun Black Doorin Helsingin Iso-Robertinkadulla. Jo ennestään tutussa pubissa on peräti 26 hanaa ja pulloja reippaasti enemmän, mutta silti ei liene liioiteltua sanoa, että valikoimassa on keskitytty määrän sijasta laatuun. Mielenkiintoista olutta nimittäin riittää useamman pitkän ja kostean visiitin tarpeisiin.

Talvioluihin painottuneen kimaran aloitti brittiläisen Summer Winen Barista Espresso Stout, joka varsin viileässä tarjoilulämpötilassaan tuntui todella omituiselta kylmän raikkauden ja tiukan paahteisuuden yhdistelmältä. Alkoholiprosentin jäädessä alle viiteen on paahteisuus aina vähän onttoa sorttia, mutta pieni lämpeäminen paransi tätä olutta selvästi.

Seuraavana oli vuorossa amerikkalaisen Andersson Valleyn Winter Solstice, joka oli aromiensa puolesta niin lähellä perinteistä luumusoppaa kuin olut vaan voi olla. Ei taatusti jokaiseen makuun sopiva olut, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Kokeilemisen arvoinen on myös Stadin Panimon sour ale, joka on saanut nimekseen MIWtFY. Erittäin raikas ja mehukas happamuus peittää alleen korkeahkon alkoholiprosentin. Kokemukset tästä tyylistä ovat aika rajalliset, mutta tämä kasvatti mielenkiintoa happamia oluita kohtaan. Erikoisena havaintona se, että happamuuden ja hiilihappojen yhdistelmä toi vahvasti mieleen halvan mutta kuivan kuohuviinin.

Stadin Panimolta oli hanassa myös uutta Tripeliä. Trappistimeinikiä odottaneelle suulle tämä oli yllättävän kuivaa ja hapanta. Toki myös poksuvan hapokasta. Tuoksussa vahvana pöllähtäneen humalan (centennial?) aromi ei noussut maussa erityisen vahvasti, mutta katkeruutta oli etenkin jälkimaussa. Lämmetessä myös hiukka belgimakeutta. Aika jees, ehkä vähän tasapainoton.

Brewfistin X-RAY Porterin nimen takana on varmasti joku tarina, mutta oman kokemuksen perusteella se voisi hyvinkin liittyä siihen, että tästä oluesta ei mene läpi kuin röntgensäde. Niin tummaa olutta nimittäin ovat menneet Italiassa tekemään. Maku on pehmeä, pitkä ja paahteinen. Itse asiassa paahteisuus tuntui välillä ulottuvan savuisuuteen asti, mutta tähän saattoivat olla osasyyllisenä samassa pöydässä juodut Eichet.

Real alena oli tarjolla muun muassa Thornbridgen Ashford, joka olikin perin maukasta juotavaa. Hyvinkin tummanruskea olut vaahtosikin aika kivasti, tuoksua voisi sanoa raikkaaksi mutta hahmottomaksi. Maku vaikutti aluksi hillityltä sekin, mutta selkiintyi kuivakan karvaaksi, hieman kahviseksi ja pähkinäiseksi. Voisi kuvitella, että jos saataisiin tehtyä äärimmäisen tumma, mutta silti melko mieto suklaa, niin tälle se maistuisi. Aivan loistavaa.

Brewfist Terminal Pale Ale

Vähän alkoholia ja paljon humalaa. Tämä ristiriitaiselta kuullostava yhdistelmä on suuri suosikkini. Jos esimerkiksi Fanø Havgusia tai Stronzon Hop Lunchia saisi jostain edes jossain määrin järkevään hintaan, en joisi enää vettä ollenkaan. Tähän samaan jalojen päiväjuomien sarjaan kuuluvat myös Brewdogin Dead Pony Club ja nyt lasiin kaadettu Brewfistin Terminal Pale Ale.

Olut on sameaa ja jotenkin elottoman väristä. Tämä mielikuva elottomuudesta tulee itselleni aina mieleen, kun oluessa on väriä, muttei lainkaan punaista. Maku on matalasta alkoholiprosentista johtuen hieman vetinen, mutta samalla tuhdin humalainen. Huomattavasti humalaisempi kuin pullon kylkeen merkitty IBU-luku(30) antaisi ymmärtää.

Kesäpäivän ruoka- tai janojuomana tämä menee hienosti alas. Ja olisi syytä mennä aika nopeastikin, sillä varsinkin jälkimaku muuttuu lämmenneenä ikävän metalliseksi.

Beer Here/Brewfist Caterpillar

Italialaisen Brewfistin ja tanskalaisen Beer Heren rakkauslapsi Caterpillarin ikimuistoisin piire on täydellisen häiriintynyt etiketti. Pieni tyttö tarjoilee olutta humaliin kääriytyneelle ja paksua jointtia polttelevalle toukalle. Ei anneta tämän kuitenkaan hämätä vaan maistetaan rohkeasti, mistä tässä oluessa on oikeasti kyse.

Oluen väri on kaunis, sillä kalpeuden sijaan siinä on juuri sopiva häivähdys oranssia. Myös sameus on yleensä hyvä merkki, joten hyvältä näyttää. Ja tuoksuu! Hento maltaisuuskin pääsee nenään asti, mutta humalilla on nyt voima, valta ja kunnia. Tällä kertaa päärooliin on valittu Uuden-Seelannin Motueka ja Pohjois-Amerikan Columbus, joiden varjossa vaatimattoman cameo-suorituksen tekee ruismallas.

Suussa humalat hyökkäävät karkealla katkeruudella, mutta vähitellen maku pehmenee pitkäksi ja miellyttäväksi nautinnoksi.