Tagged: Brouwerij ’t Ij

Brouwerij ’t Ij Zatte vs. Columbus

Hollantilaisen strutsipanimon vahvat, punakkaetikettiset oluet rinta rinnan. Ratebeerin mukaan Zatten on ”abbey tripel” ja Columbus ”Belgian strong ale”. Etikettien perusteella taas määritelmät ovat ”amsterdamilainen tripel” ja ”amsterdamilainen erikoisolut”. Alkoholin puolesta ollaan samalla sektorilla: Zattessa sitä on kahdeksan ja Columbuksessa yhdeksän prosenttia.

Molemmat ovat sameita ja kehittävät pinnalleen ohuen, mutta varsin pysyvän vaahdon. Zatte on kahdesta hieman sameampi ja Columbus taas punakampi.

Zatten tuoksu on hieman pistävä, hiivataikinainen. Columbuksessa on samaa pistävyyttä, mutta sen takana maltaisuutta taikinaisuuden sijaan. Varsin miedot tuoksut molemmissa kuitenkin.

Zattessa reilut hiilihapot ja niiden vastapainoksi oikein kivaa humalaa. Jälkimaku on lyhyt, mutta kokonaiskuva ensi huikalla harmittoman mukava. Columbus on täytelläisempi ja pidempi. Samat hiilihapot jyräävät, mutta niiden jälkeen tulee pitkä ja tasapainoinen, pehmeän tummahko jälkimaku. Humala tyylikkäästi maltaan taustalla.

Täydennän laseja ja samalla Zatte-lasiin päätyy pohjasta herkästi irronnutta hiivasakkaa. Columbus sen sijaan on sedimentoinut hiivansa huolellisemmin ja pullon voi melko huoletta tyhjentää lasiin kokonaan. Hiivat (tai lämpeneminen) tuovat Zatteen oikein miellyttävää sitruksisuutta. Columbus jatkaa jo tutun turvallisella täyteläisellä tasapainolla.

Hyvä kaksikko, joista molemmille löytyy käyttöä monipuolisen oluenystävän kaapissa. Zatte vähän kevyempään meininkiin ja Columbus huolettomaan nautiskeluun.

Brouwerij ‘t Ij Natte

Hollantilaisen ’t Ij -panimon Natte on syvänruskeaa dubbelia, joka ei juurikaan vaahtoa. Hiilihappoa on reippaasti ja maku kuiva, joten varsinkin kylmänä olut on suorastaan tyly, metallisen kova ja luonteeton. Jälkimaussa nousee hiivaisia aromeja.

Lämmetessä kokonaisuus pehmenee maltaisuuden myötä, mutta merkittävää parannusta tämä ei tuo. Helpostihan tätä juo, mutta nautintoa saa etsiä pitkään eikä sitä siltikään välttämättä löydä.

Brouwerij ’t IJ White IPA

Valkoista vain vaahdossa, olut sen sijaan sameaa, oljenväristä. Tuoksu on, ööh, hiivaisa? Maku on aika ohut ja vähän metallinen, ei todellakaan mitään eksoottista tai toivomaani ”best of both worlds”.

Alkupettymyksen jälkeen olut alkaa vähitelleen näyttää parempia puoliaan: kevyt runko ja maukasta raikkautta. Tämän lajityypin täysosuma antaa vielä odottaa itseään, mutta ei tämä huono olut ole.

Oluthuoneiden IPA-festivaali 2014: Testissä koko kattaus

S-ryhmän Oluthuone-ravintoloissa alkoivat eilen maanantaina kuun loppuun asti jatkuvat IPA-festivaalit. Vähitellen voi puhua jo perinteestä, sillä kyseessä on jo kahdeksas peräkkäinen vuosi. Matkan varrella IPA:sta on tullut yleiskieltä muillekin kuin oluthörhöille ja paitsi tapahtuman myös suuremman yleisön painotus on siirtynyt perinteisistä hillityistä briteistä toinen toistaan räväkämpiin jenkkityylisiin oluisiin.

Seuraavassa on käyty läpi kaikki kolmetoista tapahtumaan osallistuvaa olutta. Katalogista löytyvä neljästoista olut, To Ølin Garden of Eden, on jäänyt viime metreillä pois. Kauniin humalan perinteitä kunnioittaen oluita ei ”reitata”, mutta tällä kertaa ne on järjestetty hinta-laatusuhteen mukaan. Eli meihin, tai tässä tapauksessa minuun luottava, aloittaa ylhäältä ja maistaa alimmaista vain, jos aika ja rahat riittävät.

CAP Exciter IPA. Festivaalin omaperäisin ja luonteikkain olut. Niin tuoksussa kuin maussakin paiskaavat kättä ruis, jota olueen on ohramaltaan lisäksi käytetty, ja savu, jonka alkuperä jäi mysteeriksi. Todella kiehtova ja hyvä olut.

Mikkeller Amass B&W IPA. Jännittävä tuoksu, jossa on ananasta ja yllättävän miellyttävällä tavalla jotain pesuainemaista. Maku on nautinnollisen pehmeä, painottuen appelsiiniseen sitrukseen.

Ballast Point Sculpin IPA. Mahtavan humalainen tuoksu, siis sellainen, josta ei tule ensimmäisenä mieleen mäntymetsä tai hedelmät vaan tuore humala. Maku jatkaa samaa hieman hillitymmällä linjalla.

Coronado Idiot IPA. Tämän sandiegolaispanimon tavoitteena on ollut tuhdit humalat hieman kevyemmällä rakenteella, mikä on saavutettu käyttämällä maltaan lisäksi sokeria. Lopputulos on hyvä ja tuoksuu bergamontille. Runko on kevyt, mutta itse joisin tätä mielummin ilman sokeria, eli alhaisemmalla alkoholiprosentilla. 8,5 prosenttia on liikaa tällaiseen kepeään sessiotyyliin.

Beer Hunter’s Mufloni Polaris Single Hop IPA. Tiukan aromikas tuoksu. Maku ei ole liian hedelmäinen vaan siinä on jotain hyvällä tavalla outoa, ikäänkuin kumimaista. Humalalajike on muuten vasta muutaman vuoden ikäinen ja sisältää aivan hemmetisti (jopa 23%) alfa-happoja. Kotimaisista paras ja muuten kärkikaartia.

Yo-Ho Indo No Aooni. Japanilaisoluen nimi tarkoittaa sinistä intialaista demonia ja kyseessä on joukon ainoa tölkkiolut. Erittäin juotava ja laadukas IPA on sopivan kevyt ja eksoottinen valinta IPA-hifistelevälle hipsterille.

Epic Armageddon IPA. Tuoksu hyökkää rajusti päälle. Maku jatkaa upean hedelmäisellä linjalla. Erittäin pätevä IPA, joka voi kovemmassa seurassa jäädä ääripäiden varjoon. (Aiemmassa arviossa mausta löytyi enemmän havumetsää.)

Riedenburger Brauhaus Dolden Sud. Kymmenellä luomulajikkeella ryyditetty jenkkityylinen luomu-IPA Baijerista. Omituiselta kalskahtava sekoitus on kuitenkin onnistunut ja eksottiikkaa lisäävät raikkaan kukkeat aromit.

Brouwerij ’t Ij IPA. Vanha tuttu vetää hyvin. Taistelee Mikkellerin kanssa vaahtokuninkuudesta. Kokonaisuudessa ei ole unohdettu kotiseutua vaan sekä tuoksussa että maussa on selvää belgifiilistä. (Ja tiedän kyllä, että ’t Ij on hollantilainen!)

Thwaites Crafty Dan 13 Guns American IPA. Nyt on etikettiä myöten niin paljon americanaa, että on ihan selvä homma, että tämä tulee jostain muualta. Niin kuin tuleekin, nimittäin Englannin Lancashiresta, jossa Thwaites-megapanimo on ryhtynyt tekemään kokeellisia pienpanimo-oluita Crafty Dan -tuotemerkillä. Amerikka-ambitioista huolimatta kyseessä on britti-IPA:lle tyypillisen mahonkinen olut, jossa on mukava mallasrunko ja maltillisesti humalaa. Selvää sukua sekä lähtökohtiensa että tyylinsä puolesta Fuller’sin Wild Riverille.

Shepherd Neame IPA. Jos edellämainittu ”Kätevä-Taneli” yritti kumarrella moderneille amerikkalaisille tuulille, tällä oluella täysin päinvastainen suunta. Iso brittiläinen takamus haistattaa nimittäin pitkät trendeille iskee pöytään IPA-reseptin vuodelta 1870. Täyteläinen ja perinteinen IPA, joka upposi nyt jopa paremmin kuin viimeksi. (Hinta-laatusuhteessa ei ole muuten huomioitu sitä, että tätä saa samalla rahalla hieman enemmän, koska pullo on muiden 0,33-0,355:stä poiketen 0,5.)

Stadin Panimo Pacific IPA ja West Coast Amber IPA. ”Stapa” petti tällä kertaa pahemman kerran. Molempia oluita vaivasi pistävän omituinen tuoksu ja tympeä makuprofiili. Kiva idea sinänsä tehdä samoilla spekseillä kaksi erilaisilla humalaprofiileilla varustettua olutta, mutta tällä kertaa se kompastui johonkin ongelmaan, joka peitti mahdolliset erot lähes täysin. South Pacific niukasti raikkaampi ja parempi.

Eli kaikkiaan miellyttävän monipuolinen setti, johon ehkä olisi muutaman vaisumman oluen sijaan voinut valita vähän rankempaa menoa. Oluthuoneiden seuraava olutkulttuuriteko on muuten Pivnice-pubien muuttaminen pohjoismaisia oluita myyviksi Ølhus-ravintoloiksi, joissa on tarjolla myös Foodlab-ravintolassa testattuja hodareita.

Brouwerij ’t Ij IPA

Brouwerij ’t Ij IPA on nimi, jota vaikeampaa saa hakea. Michael Jacksonilla, sillä edesmenneellä olutmiehellä, oli tapana sanoa, että ihmisten on usein tehtävä valinta pitkälle brändättyjen, helpponimisten mutta sieluttomien juomien ja aitojen juomien välillä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat sellaiset juomat, joiden nimeä on vaikea ellei mahdotonta lausua. Tämä johtuu siitä, että niiden nimet, aivan kuten niiden takaa löytyvät juomat, kuvastavat perinteitä ja historiaa, ne kertovat siitä, mistä ne tulevat.

No, vaikeasta nimestään huolimatta, ’t IJ on melko uusi tulokas panimoiden maailmassa. Vuonna 1985 perustettu amsterdamilaispanimo tekee kuitenkin hienoja juomia, joita Herra Jacksonkin olisi ehkä arvostanut.

Väri on hieman tympeä tai eloton. Siinä ei ole sellaista oranssia hehkua kuin tämäntyylisissä oluissa yleensä. Toinen silmiinpistävä seikka oluessa on runsas hiivan ja vaahdon määrä. Ehkä juuri hiivasta johtuen maussa ja varsinkin tuoksussa on jotain hyvin belgimäistä.

Maku on ihan hyvä, mutta ehkä hieman lyhyt ja yksipuolinen. Amerikkalaistyyliselle IPA:lle ominainen sitruksisuus ei ole tällä kertaa lainkaan raikasta vaan jotenkin tunkkaista.

Upean etikettinsä ansiosta tämä olut valikoitui kotikatsomon Euroviisu-evääksi.