Tagged: DIPA

Plevna Mörkö Imperial IPA

Plevnan Mörkö ei ole pelkästään kaksinkertainen vaan peräti imperialistinen IPA. Se on tietysti aika paljon sanottu, kun prosentteja on vain seitsemän. (”Virallista” oluttyyppimäärittelyä ylläpitävä BJCP ei tunne DIPA:a lainkaan ja vetää tavallisen ja imperiaalin välisen rajan 7,5 prosenttiin.)

Jos ei alkoholipitoisuus ole ihan tyylinmukainen, mennään vähintäänkin rajoille myös värin suhteen. Kyseessä on nimittäin varsin tumma olut.

Mutta lajityyppisaivartelun voi jättää omaan arvoonsa, sillä kyseessä on todella maukas olut. Vaahdossa on kuplaa monenlaista: alla isompaa ja päällä pienempää. Tuoksu tuo mieleen mäntysuovan, joka ei ainakaan itseäni häiritse – päinvastoin!

Vähän rasvainen ja todella hiilihappoinen suutuntuma jättää makupuolen vähän vaatimattomaksi. Jälkimaussa on tuoksusta tuttua mäntyä ja katkerointi on todella onnistunut. Tummaa väritystä tukee myös pieni kiva paahteisuus, joka sai pohtimaan, menisikö tämä sokkona tai värjättynä maistettuna jopa portterista.

Emelisse TIPA

Jos olisin hyysäävästä alkoholipolitiikasta vastaava virkamies, olisi tässä arkkiviholliseni: kymmenen prosenttia alkoholia pakattuna niin herkulliseen ja kevyen maistuvaan pakettiin, että sitä kaataa kurkustaan alas kuin vettä.

Vaahto on valtava, mutta kun se laskeutuu ei mikään hidasta menoa. Mahtavan oranssin värin ehtii nähdä vain vilahdukselta, kun mehukas eliksiiri valuu suuhun. Humalat eivät kiristä suuta vaan kokonaisuus on miellyttävän pehmeä.

Tuo pehmeys ja helppo juotavuus tekee tästä oluesta hieman tylsän tuhtien oluiden sarjaan. Mutta se tylsyys karisee nopeasti pois mielestä, kun alkaa pohtia, onko tässä maailman vaarallisin olut.

Oppigårds Thurbo Double IPA

Turboa heti kättelyssä! Loistavan oranssi väri ja huumaava humalien tuoksu. Olikohan tämä, vähän eltaantuneen rasvan ja havumetsän sekoitukselta tuoksuva, lajike Centennial? Sellainen tämä tuoksu kuitenkin on, ja pelkästään hyvällä tavalla!

Vaahdolla ei juuri kikkailla.

Olut on suussa aika suoraviivaista tavaraa hiilihapot ja humalat, vähän mallasta, ja sillä selvä. Mutta kun olut on jo jossain lähempänä napaa kuin nenää, alkavat juhlat. Aluksi huumaava tunne suussa, joka vähitellen aukeaa makujen ilotulitukseksi. Bileet voisivat jatkua pidempäänkin, mutta tuleepahan nopeasti hyvä syy ottaa seuraava hörppyä. Well done, Sverige!

Yksi ilta Helsingissä: Ølhus Stockholm ja Sori Investor DIPA

Joskus on tavallista kauniimpia päiviä. Tänään oli sellainen. Aurinkoisen sään lisäksi kulahtaneesta tsekkijuottolasta kuoriutui pohjoismaisen tyylikäs pubi ja Suomen näkyvin panimouutuus esitteli oluen, joka voi olla merkittävin kotimainen uutuus miesmuistiin.

Tai tällaiset olivat ainakin odotukseni…

Vähän viiden jälkeen menin kurkkimaan entisen Annankadun Hostinan ovelle. Valomainokset ovat vielä vanhalla nimellä, mutta markiiseissa sentään luki Ølhus Stockholm.

Sisällä oli ihan mukavasti porukkaa, vaikka oli torstai ja kello tosiaan vain hiukan yli viiden. Ehkä puolet pöydistä oli kuitenkin vapaana. Suuri osa asiakkaista vaikutti olevan vanhan Hostinan kanta-asiakkaita, joiden mielestä muutos ei ainakaan automaattisesti ollut hyvästä.

Sisustus oli miellyttävä, mutta kovin tylsä. En yhtään muista millainen Hostina oli ennen sisältä, mutta nyt se ei ainakaan ole nuhjuinen. Olisin tosin odottanut jotain modernimpaa ja vaaleampaa, mutta nyt tyyli oli melko perinteisen synkkää brittipubimenoa.

Olueksi valikoitui hanalistan ylin, tanskalaisen Mikkellerin pilsner nimeltään El Celler de Can Roca. Olutvalikoima, kuten myös snackseina tarjolla olevat pölserit, antoivat paikalle vahvan Tanska-painotuksen, mikä saikin muutamat asiakkaat ihmettelemään Stockholm-nimeä.

Virallinen selitys on se, että Ølhuseja omistetaan yksi kullekin pohjolan pääkaupungeista, mutta se ohittaa sen tosiseikan, että Tanska jyrää ainakin toistaiseksi. Ja sitäkään ei ole syytä S-ketjussa unohtaa, että Suomikin on pohjoismaa. Nyt tarjolla oli melko vaatimaton kattaus kotimaisia oluita. Niitä voisi ottaa vaikka brittien ja saksalaisten tilalle.

No, nyt vaadin jo liikoja, sillä yksinkertainen totuus on se, että odotuksiini nähden valikoima oli erittäin hyvä.

Mikkellerin pilsner oli myös erittäin hyvä. Pilsneriksi se oli varsin erilainen ja yllättävä tapaus. Tiheän vaahdon ja vaatimattoman tuoksun takaa suuhun saapui hieman oudosti käyttäytyvä olut. Se ikäänkuin aukesi suussa vaahdoksi, mikä oli varmasti omiaan vahvistamaan vahvan humaloinnin tuntua.

Ja sehän tuntui ja maistui: upean raikasta mäntymetsää kulaus toisensa jälkeen. Vähitellen paljastui tosin myös se, ettei humaloinnin takana ollut juuri minkäänlaista runkoa, mutta ehkä sitä ei aina tarvitakaan.

Tässä vaiheessa kello lähestyi jo kuutta ja oli aika vaihtaa maisemaa.

Iso-Robertinkadulla sijaitsevaan Black Dooriin oli kerääntynyt mukava joukko kiinnostuneita kuulemaan Sori Brewingin tarinoita. Touhu on mennyt ilmeisen mukavasti eteenpäin sitten edellisen esityksen, jonka kuulin viime syksyn Olutexpossa.

Sekä tilat ja panimolaitteet on Viroon panimoaan perustavalla Sorilla jo kiikarissa. Panimoa on kaavailtu 900 neliön tilaan, johon vesi tulee omasta kaivosta. Loppusuoralla oleva osakeanti on tuomassa yritykselle noin puolet kaivatusta 600 000 eurosta, mutta usko oli vahva, että loput saadaan pankista ja hommat etenevät suunnitelmien mukaan.

”Tehdään vientiin ja mennään rapakon taakse, mistä trendit tulee. Ei häpeillä sanoa, että ollaan matkittu jotain Brewdogilta, mutta aiotaan tehdä myös jotain paremmin.”

Tuo Black Doorissa kuultu lause kuvaa hyvin sitä, ettei Sori aio pyydellä anteeksi olemassaoloaan vaan tähtää rohkeasti korkealle ja pitkälle. Lähitulevaisuudessa on luvassa muun muassa tynnyrikypsytettyjä oluita sekä yhteistyötä amerikkalaisten, pohjoismaalaisten ja espanjalaisten panijoiden kanssa.

Entä tämä olut sitten? Investor DIPA, eli vähän tuhdimpi versio alkuperäisestä Investor IPA:sta. Oluen päälle laskeutui kaunis, tiheä vaahto. Väri oli tyylille sopivaan tapaan oranssi ja olut varsin sameaa. Firman virallinen selitys oli se, että sameus kyllä katoaisi ajan kanssa, mutta samalla menetettäisiin myös aromien rikkautta, joten he halusivat tarjota mahdollisimman tuoretta olutta, sellaista jota amerikkalaisesta panimoravintolasta saisi.

Maku on hyvä, tuhti ja tasapainoinen. Humalaa on totta kai riittämiin, mutta se ei työnny epämiellyttävästi omalta tontiltaan ulos. Sen sijaan oluessa oli hieman epämiellyttävä voitoffeen haju- sekä makuvivahde. Ei paha, mutta omaa nautintoani häiritsevä. Hiilihappoakin vähän turhan paljon, mutta kokonaisuutena oikein kelvollinen tuote.

Odotukset olivat kovat molempien suhteen, mutta niin olivat myös suoritukset! Vuosi 2013 oli kotimaisessa olutkulttuurissa hyvä, vuodesta 2014 on tulossa vielä parempi.

Rooie Dop On the Explorer DIPA

Melkein punainen DIPA, johon kaadoin vahingossa hiivat mukaan. Vaahtoa ei juurikaan nouse ja tuoksu on makeahko, enemmän toffeeta kuin humalahedelmää.

Maku on tylsä. Ei mitään erityistä, mutta makua ja runkoa on onneksi sen verran, ettei alkoholi puske läpi.

Emelisse DIPA

Emelisse on yksi luotettavimpia panimoita. Heiltä ei tule erään kööpenhaminalaisen panimon tapaan vuosittain noin seitsemääsataa erilaista olutta, joten jokaista on ehditty pohtia ajatuksella. Tosin ehkä Emelisse on vähän turhankin varovainen, sillä tuotteita kuvaa ehkä parhaiten sana perusvarma.

Sitä on myös tämä DIPA. Se on kaunista, syvän oranssin väristä. Vaahto on ohut mutta tiheä. Tuoksu on trooppisen hedelmäinen, joten maku on jonkinlainen yllätys: tummia havumetsän aromeja, joita seuraa pitkä humalainen jälkihuuma. Erittäin hyvä DIPA.

Saimaan Marsalkka Double IPA

DIPA, tuo suuria odotuksia nostattava kirjainyhdistelmä. Monet kaikista parhaimmista oluista kantavat tätä jaloa titteliä etiketissään. Näin latautunut termi voi kuitenkin olla myös rasite.

Marsalkka Double IPA ei ole huono olut, mutta pettymys se on. Se ei ole monien ”dipojen” tapaan runsaan monipuolinen vaan yllättävän kevyt ja yksipuolinen. Makumaailmassa on paljon samaa kuin saman panimon ja tuotemerkin golden alessa, joka onkin lajityypissään varsin hyvä olut.

Metsäisten tai sitrushedelmäisten humala-aromien sijaan Marsalkassa on jotain ananasmaista hedelmäisyyttä. Lienee mielipidekysymys pitääkö tällaista kevyttä erilaisuutta hyötynä vai haittana, tai onko yksinkeraisuus ylipäätään hyve.

Hardcoret vastakkain

Nyt katsotaan, onko Mikkelleristä parantamaan Brewdogin jo täydellisyyttä hipovaa Hardcore IPA:a! Tuunaaminen on tehty panimojen yhteistyönä siten, että Hardcore IPA:a on sekoitettu Mikkellerin I Beat Youn kanssa, minkä jälkeen hybridi-IPA on vielä kuivahumaloitu.

Perinteinen Hardcore IPA on kaksikosta tummempi ja tunkkaisempi. Jenkkihumaloinnin paksun verhon takaa löytyy hunajaa, polttamatonta tupakkaa ja pikkusikaria. Alkoholi puskee paikoin läpi.

Trendikkäiden panimoiden rakkauslapsi I Hardcore You on selvästi parempi. Se on punertavampi ja sen maussa on enemmän hedelmää ja raikasta humalaa. Jos Hardcore IPA:sta tuli mieleen tupakka, tulee tästä mieleen appelsiinitoffee.

Vanha sanonta varoittaa useasta kokista, mutta tämän testin perusteella Mikkellerin panijat onnistuivat parantamaan jo erinomaista soppaa.

Boulevard Brewing Company Double-Wide IPA

Tyylikäs pullo! Massiivinen vaahto! Aivan mainion tummanoranssi väri!

Tuoksu odotetusti humalainen, mutta ei mitenkään sairaan. Enemmän kuiva havupuun leyhäys kuin greippiä pursuileva lupailu. Yllättävän kesy lähtö. Makeutta ja piilevää humalaa. Humala nousee pian kirvelemään kieltä, mutta hedelmäisyys pysyy. Aika helvetin hyvältä vaikuttaa: lisää.

Mausta en saa ihan kiinni: ei tämä miksikään hedelmäksi oikein taivu, vaikka hedelmäistä tai karamellin suuntaan kaatuvaa tavallaan onkin.

(Vilkaisin vielä panimon sivulta kuvauksen tämän kirjoittamisen lopuksi ja siellä mainittiin makupuolella minttu. Ja sehän se oli se, mistä en saanut kiinni.)

Ei kumminkaan niin makea kuin vaikutti, silti täyteläinen ja lämmin. Humalointi on voimakas, mutta valtavan tasapainoinen. Oliskohan hienostunut  mitään kuvaamaan tätä meininkiä. Enemmän kuivuutta kuin katkeroa tai aromia. Jälkimaussa pientä pippurinpoltetta. Katkeruus häipyy suusta aika äkkiä, aavistuksenomainen tahmeus jää.

Erilaista kuin odotin, silti oikein hyvää. 17.5. pantua, joten kai tämä aika lailla kurantti lajinsa edustaja oli.

Minun makuuni vallan mainiosti sopivaa. Muttei valitettavasti palkkatasooni: Alkossa tämä maksaa kahdeksan euroa pikkupullolta.

Vakka-Suomen Panimo Prykmestar Double IPA

Kun makailee varvikossa 70 asteen tienoilla pohjoista leveyttä ja Jäämeri velloo kalliojyrkänteen alla, puoli litraa ääriolutta ei ole yhtään liikaa. Tai tiedä nyt miten äärimmäiseen tuotteeseen Vakka-Suomen Panimo on pyrkinyt, mutta ainahan DIPA jotain lupaa.

Väriltään tupla on punaruskeaa toffeeta, lämpimän sameaa, ei todellakaan elotonta. Vaahto ruskeaan taittuvaa, isokuplaista. Säilyy aika pitkään, jääpä renkaaksi tuopin reunalle. Tuoksussa enemmän imelyyttä kuin sivaltavaa humalaa.

Eikä hörpätessäkään humala rynnäköi, tuntuu kyllä. Melko makeaa, toffee tai kinuski maistuu. Jälkimakuun katkeroituu, siinä tulee sitä etiketin lupaamaa greippiäkin. Alkoholikin meurahtaa pinnassa. Valitettavasti suuhun jää katkeruuden lisäksi vähän tympeää makeaa tahmeutta.

Kiinnostava kokeilu, monimutkainen ja kiemurtelevainen tuhti olut. Vähän ehkä liiankin mutkikas, pakka tuntuu hiukan hajonneen tekijöiltä, kun ei tämä oikein tasapainoiseksi kokonaisuudeksi asetu. Ei minun suuhuni täysosuma, mutta kannattaa kuitenkin testata.