Tagged: Emelisse

Emelisse Witbier

Vaahtoa nousee valtavasti eikä se meinaa talttua millään. Olut on sameaa ja väri on lämpimän olkinen. Eikä makukaan ole kovin wit vaan lähempänä ihan tavallista vehnäolutta, sillä mausta on vaikea löytää perinteiselle witbierille tyypillistä happamuutta tai mausteisuutta.

Mutta näistä viis: olut on raikkaan vehnäinen ja helposti juotava, joten mitäpä sillä on väliä, millä nimellä tätä myydään.

Emelisse Porter

Jännittävä tuoksu: popcornmaista kuivaa makeutta. Väri on musta tottakai ja vaahto varsin niukka. Maku on kevyt ja erilainen: ei liian paahteista tai kitkerää vaan varsin suunmukaista. Pieni häivähdys salmiakkia tekee tästä keskimääräistä sessio-portteria paremman.

Emelisse TIPA

Jos olisin hyysäävästä alkoholipolitiikasta vastaava virkamies, olisi tässä arkkiviholliseni: kymmenen prosenttia alkoholia pakattuna niin herkulliseen ja kevyen maistuvaan pakettiin, että sitä kaataa kurkustaan alas kuin vettä.

Vaahto on valtava, mutta kun se laskeutuu ei mikään hidasta menoa. Mahtavan oranssin värin ehtii nähdä vain vilahdukselta, kun mehukas eliksiiri valuu suuhun. Humalat eivät kiristä suuta vaan kokonaisuus on miellyttävän pehmeä.

Tuo pehmeys ja helppo juotavuus tekee tästä oluesta hieman tylsän tuhtien oluiden sarjaan. Mutta se tylsyys karisee nopeasti pois mielestä, kun alkaa pohtia, onko tässä maailman vaarallisin olut.

Emelisse DIPA

Emelisse on yksi luotettavimpia panimoita. Heiltä ei tule erään kööpenhaminalaisen panimon tapaan vuosittain noin seitsemääsataa erilaista olutta, joten jokaista on ehditty pohtia ajatuksella. Tosin ehkä Emelisse on vähän turhankin varovainen, sillä tuotteita kuvaa ehkä parhaiten sana perusvarma.

Sitä on myös tämä DIPA. Se on kaunista, syvän oranssin väristä. Vaahto on ohut mutta tiheä. Tuoksu on trooppisen hedelmäinen, joten maku on jonkinlainen yllätys: tummia havumetsän aromeja, joita seuraa pitkä humalainen jälkihuuma. Erittäin hyvä DIPA.

Emelisse White Label Imperial Russian Stout Sorachi Ace Single Hop

Tuoksu aivan loistava: hippunen viiniä, pikkuroiskaus viinaa ja paljon tummaa kaakaota ja ehkä vielä enemmän mustaherukkamehua. Ihan mustahan tämä on, vaahto rusehtavaa, jää millinpaksuiseksi kerrokseksi.

No onpa onpa. Otetaanpa vielä.

Maku on yllättävästi kovinkin marjaisa. Mustaherukka ei jäänyt tuoksuun. Sitten on kahvimeininkejä, loppua kohti etenkin karvautta. Alkoholikin lämmittää, maistuukin. Humalointi tuntuu pikkuisena kirvelynä. Sorachi Acen aromia en pahemmin erota, olisko jossain välissä pieni tillinhäivähdys?

Hyväähän tämä on, vaikka tuo mustaherukkaisuus tuo pientä marjamehufiilistä, joka vaatii pientä ajatusten uudelleenasettelua. Enemmän mennään makeanhappaman puolella kuin raastavan katkerana tai karvaana. Toimi paremmin viileähkönä: Lämmenneenä meni turhan viinaisaksi ja marjaisaksi.

Sanoisin, että ehdottomasti kannattaa maistaa, jos jostain löytyy.

Emelisse Black IPA

Melkein mustaa, reunoilta valo työntää ruskeankeltaisen kaistaleen. Mukava kellanruskeansävyinen vaahto. Lähtee nopeasti. Tuoksua myöten esitys, jota kuvittelisin makean maltaiseksi stoutiksi.

Suussa aluksi morjestaakin se maltaan makeus, mutta heti perässä tulee – tosin hillittynä – mukaan jenkkihumalointi. Humala työntyy itse asiassa esiin oikein sopivasti ja mukavastikin.

Ja jos arvostelu loppuisi tähän, kyseessä olisikin jopa mainio olut. Mutta mutta. Jälkimaussa katkeruus kääntyy valitettavasti kitkeräksi. Ja jälkimaku on hyvin tärkeä tällaisessa nautiskelujuomassa. Kitkeryys ei ole nautittavaa.

Ei siis huono, mutta parempi voisi olla. Emelissen oluissa jälkimaku on ennenkin tökännyt. ”Talonmakua” vai parhaan tuoreutensa menettäneen juoman sivumaku?

Emelisse Imperial Russian Stout

Mustaa on tämä kuin kaamosyö. Ohut mutta hitaasti haipuva vaahto, jossa vähän ruskean sävyjä. Tuoksu makeahko ja suklainen – ainakin se osa aromeista, joka tukkoisessa nenästä reseptoreihin pääsi.

Maku on monipolvinen. Se tuntuu aluksi hieman ohuelta ja terävältä tällaiseen kymmenen alkoholiprosentin tuhtiin juomaan. Venäjän stout pehmenee kuitenkin suussa nopeasti samettiseksi ja makeaksi. Maussakin hieman suklaata. Kielenkyljessä tuntuu vähän happoja. Jälkimaussa on karvautta. Alkoholi ei puske läpi, vaan lähinnä antaa juomalle lämpöä.

Ehkä eniten muistuttaa – muistaakseni – maistamistani oluista Sakun Pühadeporteria, mutta vahvempana versiona. Aloitin hörppäilyn luultavasti aika läheltä 12 asteen suosituslämpöä. Mielestäni toimi paremmin vielä tuota lämpimämpänä.

Imperial Russian Stout on minulle sen verran outo lajityyppi, etten osaa sanoa miten hyvää tai edustavaa tämä on luokassaan. Itse pidin, etenkin lämmenneenä. Jälkimausta tosin tulee miinusta, en perusta tällaisen pehmeän ja paksun oluen yhteydessä kitkerästä terävyydestä.