Tagged: Englanti

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Maitokauppamosaiikit

Mosaic on yksi trendikkäimmistä humalalajikkeista ja se alkaa näkyä jo kotimaisten markettien oluttarjonnassakin. Tällä kertaa rinnakkaistestiin valikoituivat brittiläisen Adnamsin Jack Brand Mosaic Pale Ale sekä Tanskan scenen kuumimpien craft-panimoiden (Mikkeller ja To Øl) Underall Mosaic Session IPA. Molemmissa sattui vielä olemaan parasta ennen -päiväys heinäkuulla 2016 ja hintakin taisi olla samoissa, noin neljän euron lukemissa, joten lähtökohdat kisailulle ovat tasaväkiset.

Molemmat oluet ovat enemmän tai vähemmän sen näköisiä kuin maitokauppa APA:lta tai IPA:lta voi odottaa: melko kirkkaita, vaaleita ja maltillisesti vaahtoavia. Tanskalaisten olut on tästä kaksikosta hieman punakampi, kirkkaampi ja vaahtoavampi, mutta kuten sanottua erot eivät ole suuria. Tasoissa mennään siis.

Tuoksussa tanskalaiset ovat vahvoilla, sillä brittiläinen olut on melko kireän yrttinen. Underall sen sijaan on mukavan hedelmäinen tai oikeastaan marjaisa.

Maun osalta pisteet menevät sitten päinvastoin: Adnamsin pale ale on elegantin kuivakka, kun taas tanskalaisten sessio-IPA on vähän turhan hiilihappoinen ja maultaan selvästi vaatimattomampi.

Lopulta tilanne kääntyy kuitenkin takaisin Underallin eduksi, sillä vetisesti päättyvän Jack Brandin rinnalla tuhdimpi katkerointi jättää suuhun onnistuneemman tunteen.

Sunny Republic Hop Dog Modern IPA

Jälleen kerran on, valitettavasti, aloitettava huomauttamalla, että oluen parasta ennen -päivämäärä on jo huolestuttavan lähellä. Ja tässä se myös maistuu. Ainakin jos on uskominen etikein lupauksia trooppisesta hedelmäisyydestä.

Olut on nimittäin todella ohut. Tuoksussa on humalahedelmien sijaan jotain levämäistä. Maussa on häivähdys trooppisia Tyynenmeren humalia, mutta vain häivähdys. Ei tämä pahaa ole, jos ei hyvääkään.

Merkittäköön kirjoihin, että tätä pitää maistaa joskus uudestaan.

Greene King St. Edmund ja Gypsy Inc Pale Trail

Markettivahvuiset kesäoluet kohtasivat laiturilla. Ensimmäisen erän voittaa Gypsy Incin Pale Trail, sillä siinä on parempi vaahto ja kauniimpi värisävy. Greene King on kirkkaampi, mutta muuten vaatimattomamman näköinen.

Toinen erä: tuoksu. St. Edmunds tuoksuu tyypilliselle brittiläiselle golden alelle, mukana häivähdys sitruunaa ja hitunen voitoffeeta. Gypsyn tuoksu on yksipuolisen pihkainen. Tämä erä menee tasan.

Ratkaiseva kolmas erä: maku. St. Edmunds on maultaan tympeä ja tunkkainen, ei tietoakaan golden alelle niin olennaisen tärkeästä raikkaudesta. Gypsy Incin Pale Trailin on tässä kohtaa aivan suvereeni: huikean raikasta hedelmätykitystä katkeran mäntyisellä lopetuksella.

Ei tässä varmaan tarvitse alkaa erikseen laskemaan pisteitä.

Little Valley Python IPA

Hyvä mutta tylsähkö IPA. Humaloinnista puuttu tuoreus, raikkaus ja maukkaus, vaikka katkeropuoli puristaakin sopivasti. Greippisyyttä on, mutta varsin vaisusti. Tämä olut on hyvä IPA samalla tavalla kuin pomelo on greippi: hyvin lähellä muttei kuitenkaan.

Lasien maistelua sekä siksari uusia tuttavuuksia HBF:ssä

Helsinki Beer Festival on jälleen käynnissä. Koska oma viisiittini jäi muutaman tunnin mittaiseksi ja niistäkin toinen kului Spiegelaun järjestämässä lasi-tastingissa, on tässä vain muutama pikainen huomio valikoimasta, joka vaikutti erittäin kattavalta ja kiinnostavalta.

Ensin kuitenkin sananen Spiegelaun uudesta craft beer -lasisetistä. Viinilaseilla mainetta niittänyt saksalaisyhtiö alkoi muutama vuosi sitten valmistaa myös olutlaseja.

”Olutta alettiin tarjoilla viinilaseissa, kun parempaa ei ollut tarjolla”, Spiegelan Kornel Dura sanoi tilaisuudessa.

Hänen mukaansa oluelle on tapahtumassa nyt sama, mikä tapahtui viineille jo vuosikymmeniä sitten: se on pääsemässä irti arkisen maataloustuotteen asemasta. Hänen mukaansa Spiegelaun lasit erottautuvat sillä, että ne ovat ohuempia, sileämpiä ja kirkkaampia. Lisäksi niiden muoto tuo tuoksun paremmin esiin.

”Olutta ei voi haistaa vaan ainoastaan siitä nousevat kaasut. Ja jos lasin yläosa on avoin, nämä kaasut pääsevät karkuun”, Dura sanoi.

Kirkkaus liittyy lähinnä visualisuuteen, jonka Dura myönsi koskevan oluen sijaan enemmänkin hennon värisiä valkoviinejä, jossa pieni vivahde lasissa voi johtaa väärään väriarvioon. Lasin tasaisuus puolestaan vähentää kuplien syntymistä ja hidastaa väljähtymistä. Viimeisimpänä lasin paksuus vaikuttaa siihen, miten olut kaatuu suuhun. Lisäksi olut lämpenee nopeammin, jos se kaadetaan paksuun huoneenlämpöiseen lasiin.

Spiegelaun klassisille oluttyyleille tarkkoittaman setin rinnalle on nyt lanseerattu craft beer -setti, johon kuuluvat jo muutaman vuoden ikäinen ipa-lasi, viime vuonna esitelty stout-lasi sekä uusi wit-lasi.

Tastingin tavoitteena oli osoittaa, että nämä kolme lasia, paitsi peittoavat perinteisen pint-lasin, eroavat myös toisistaan. Ja tottahan eroja syntyy, varsinkin, kun lasiyhtiön tyyppi vetää esittelyn ja kertoo jo valmiiksi, että millaisia aromeja mistäkin lasista irtoaa. Itse havaitsin erot erityisesti siinä, miten tuoksu tuli esiin.

”Sillä juotteko IPA:a stout-lasista tai päin vastoin ei ole suurtakaan merkitystä verrattuna siihen, että käyttäisitte huonoa lasia. Mutta jos mahdollista käyttäkää aina oikeaa lasia”, Dura sanoi.

Ennen Spiegelau-ripitystä mukavalta tuntuneesta festarilasista tuli maistettua seuraavat oluet:

  • Mordue Workie Ticket: Pehmeän maltainen bitter, jossa miellyttävän tasapainoinen humalakatkero. Erittäin laadukas ja tyylikäs real ale.
  • Crak Guerilla Subversive IPA: Kaikkien kehujen veroinen, tiukasti aromihumaloitu italialainen IPA.
  • Maku Saison: Vaikka tuusulalainen Maku on varsin tuore tulokas kotimaisella pienpanimokartalla, huokuu sen laadukkaista tuotteista kokemus ja varmuus. Saison oli myös hyvä, vaikka omaan makuuni istuisi vähän kevyempi ja mausteisempi versio. Tämä oli suorastaan täyteläinen.
  • Beer Hunter’s Mufloni Mosaic Vehnäipa: Porilainen vehnäipa ei paljon vehnää kunnioita vaan täräyttää lasiin sellaiset aromit ja katkerot Mosaic-humalasta, että mallaspohjan koostumus jää melko yhdentekeväksi. Uppoaa kaltaiselleni IPA-intoilijalle.
  • Saimaan juomatehdas Miss Clementine of New Orleans: Belgityylinen ja hieman savuinen tupla-IPA oli oikein maukas tuttavuus. Saimaan tuotteiden monipuolisuus yllättää aina.
  • Del Ducato Beersel Morning: Belgialaisen 3 Fonteinen lambicin kanssa tehty sekoite tuoksui omituisen herkullisella tavalla levälle ja sinapille. Maku raikkaan sitruksinen.

Vain kuusi olutta. Säälittävää, eikö totta? Vuosi sitten blogiin saatiin ”vajaa mäyräkoirallinen” ja kaksi vuotta sitten peräti ”korillinen”. Ehkä ensi vuonna sitten taas isommalla kädellä…

PS: Festarin ruokatarjonta, josta olen joskus aiemmin valitellut, vaikutti olevan paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin. Kiitos siitä!

Ballast Point Fathom IPL ja Camden Town India Hells Lager

IPA-trendiä on lähdetty laajentamaan moneen suuntaa: on mustaa ipaa, valkoista ipaa, belgialaista ipaa, sessio ipaa ja tietenkin tupla sekä imperial ipaa. Kun humala- ja mallasvariaatioiden tarjoamat mahdollisuudet on käytetty loppuun on tietysti luontevaa aloittaa hiivalla pelaaminen.

Tässäkin on useampia suuntia: rajuja ja eksoottisia lopputuloksia saadaan villihiivoilla, mutta maltillisempiin kokeiluihin soveltuu käymislämpötilan pudottaminen ja siirtyminen ale-hiivasta lager-hiivaan. Tällöin IPA:sta tuleekin IPL, eli India Pale Lager.

Nyt vertailussa on kahden huipputrendikään käsityöläispanimon lager-IPA:t, eli Ballast Point Fathom IPL ja Camden Town India Hells Lager. Ja sanotaan heti aluksi suoraan se tärkein: molemmat menisivät täydestä kuin väärä raha, jos niitä tarjottaisiin ehtana IPA:na. Vaahtopuoli jää molemmissa vähän vaatimattomaksi, mutta se ei riitä paljastamaan aleksi naamioitunutta lageria.

Systembolagetissa kaupatta Ballast Point Fathom on näistä kahdesta heikompi, vaikka hyvä olut sekin on. Tuoksussa on tuhdisti mäntymetsäistä aromihumalaa, mutta vähän tunkkaisella tavalla. Maku on aika yksioikoinen, mutta toimiva.

Englannista lentokoneen ruumassa tuotu Camden Town India Hells Lager on sen sijaan loistava olut. Sen tuoksu ei lupaa juuri mitään, mutta maku räjäyttää potin. Se on raikas ja katkera. On havumetsää, on greippiä. Jälkimaku on pehmeän appelsiininen.

Mad Hatter Drink Me Cranberry and Beetroot Wit

Mad Hatter oli taannoisen Liverpoolin-vierailun laadukkain löytö panimopuolella. Paikallisista kapakoista sai heidän tuotteitaan ihan kivasti, mutta ainoa kauppojen puolelta löytynyt pullote oli Drink Me -sarjan karpalolla ja punajuurella maustettu wit.

Vaahto on suorastaan valtaisa ja sen alle vähitellen muodostuva olut yllättävän väristä. Witiltä odottaisi luonnollisesti lähes väritöntä sameutta ja kun joukkoon on heitetty punajuurta ja karpaloa, voisi kuvitella, että tämä värittömyys värjäytyisi helakan punaiseksi. Mutta ei. Väri on maanläheisen punaruskea kuin brittibitterissä.

Tuoksu on mieto ja vaatimaton, mutta maku melko jännä. Siinä on samaa tunkkaisuutta, jonka vuoksi olen pitkään vieroksunut mutta vähitellen oppinut arvostamaan punajuurta. Karpalo puolestaan on läsnä sen verran hennosti, että sen voi ainakin kuvitella löytävänsä, kun tietää mitä etsiä.

Lähtökohdiltaan näin erikoiseksi olueksi tämä on melko hyvä ja tasapainoinen, mutta silti selkeästi huonoin koskaan kohtaamani Mad Hatter.

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.