Tagged: hapanolut

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Hof ten Dormaal Zure

Stapan kapakan hapanolutmeiningeistä pikainen testi kotimatkalla.

Täysin tuntematon tekijä, spontaanikäymisellä kuulemma tehty. Eipä siinä.

Baarihenkilöstö kaatoi pieneen lasiin. Eka satsi melkein kirkasta oljenkeltaista keittoa. Pulloon jää sameampaa kamaa.

Kevyt, hapan tuoksu, ei vaahtoa juurikaan.

Maku nautinnollisen hapan, sitruunainen, kevyt ja raikas. Sellainen vanhan lambicin tyly ja monimutkainen maan ja kellarin maku jää puuttumaan. Näin kesäiseen säähän tämä ehkä sopii paremmin.

Hiivan kanssa sakeutuu läpinäkymättömäksi. Runko täyteläisempi, maku mutkikkaampi. Raikkaus kärsii vähän. Hyvä näinkin.

Chapeau, kuten aurinkokuningas Tami sanoisi.

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Wild Beer co. Modus Operandi

Kun etelän olutvetelä käy Lapissa hiihtämässä (ainakin näöksi vähän), niin viimeisen illan saunaolut on jotain spesiaalia!

Näin, koska kauppavahvuiset perushyvät – joita löytyy muuten Muoniostakin jo – on tullut hörsittyä aiempina saunomisina. Ja mökin jääkaapissa on jäljellä se epämääräinen Tallinnan Stockalta löytynyt liettualainen bisse, joka lupaa lähinnä olevansa 15 prosenttista ja premiumia. Sekä onneksi Wild Beerin hämmentävä villihiivoitettu ja tammikypsytetty old ale.

Jälkimmäistä lasiin siis.

Ihan nätti, melkoisen tummankirsikanpunainen ja hiukka samea. Vaahtoakin tulee ja se riekaleisena bissen päällä pysyykin.

Tuoksu on aika funkkia. Hapanta tietenkin, puolukkaisena ja käyneenä, ehkä aavistuksen mätänäkin omenana.

Maku alkuun aika herkullisesti hapan ja hapokas, marjaisasti ja aiemmin mainittu puolukkakin siellä on. Puolukkana yleensä maistan myös happamat kriekit, joten ehkä puolukkaisuus on vain makusilmujen ja aivojen yritys tulkita tietty maku minulle ymmärrettäväksi.

No juu. Käy kumminkin niin, että kylmästä bissestä maku tavallaan katkeaa. Suuhun jää ihan kiva happamuus ja kuivuus, muttei oikein muuta.

Lämpeneminen tuo lisää sävyjä. Alkuun tulee pientä karvautta, aavistus greippiä tai omenankuorta. Omenahomma siitä sitten avautuu enemmän. Vähän kuin tonkisi oikein happamia, kellariin jääneitä omenoita vähän homehtuneesta puulaarista, mutta kumminkin silleen ihan kivasti.

Eli onhan tämä hapanoluen kaverille mainiota kamaa. Suosittelen.

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Folköl från Omnipollo

ICA yllätti taannoisella Ruotsin-reissulla tarjoamalla melko kiinnostavan valikoiman alkoholiprosentiltaan korkeintaan 3,5-prosenttisia oluita. Kaikkien kotimaisesta 4,7 prosentin rajasta itkevien olisi terveellistä käydä kurkistamassa, minkälaiseen luovuuteen tiukka raja on ruotsalaispanimoita kirittänyt.

Omaan koriin päätyi kaksi Omnipollon gose-tyylistä olutta. Otetaan ensin Magic-sarjan brett-hiivalla käytetty ananas-gose. Väri on olkinen ja hieman samea. Vaahto on niukka. Hienovaraisessa tuoksussa on sekä ananasta että brettille tyypillistä aromia. Maku jatkaa samalla linjalla ujon suolaisuuden täydentäessä palettia. Erittäin raikas ja todella hyvä kesäinen janojuoma.

Sinisellä sulalla koristeltu Bianca-pullo lupaa vähintään yhtä kiinnostavan kombinaation: vadelma-lassi-gose. Ja ulkoasu kyllä vastaa etiketin kuvausta: vadelma tuo punaisen värin ja lassi sameuden. Oikeasti oluessa ei ole jogurtista valmistettavaa lassia vaan sameus tullee enimmäkseen vadelmapyreestä ja maitomaiset aromit laktoosista. Maku on kyllä tässäkin oluessa erinomainen: vadelmaa on paljon ja pistävän happamuuden vastapainoksi on silkkistä (lassimaista!) samettista pehmeyttä.

Ei auta kuin nostaa hattua Omnipollolle. Mestariteoksia tiukasta alkoholirajasta huolimatta.

Gosea rapakon takaa: Lost Nation vs. Anderson Valley

Ipa-janonsa jo vuosia sitten tyydyttäneiden amerikkalaisten olut-hipstereiden tutkalla ovat jo jonkin aikaa olleet Manner-Euroopan perinteiset oluttyylit. Yksi näistä trendityyleistä on saksalainen gose, joka tunnetaan paitsi happamasta myös tunnusomaisen suolaisesta maustaan.

Lost Nationin Gose tulee Vermontin osavaltiosta. Vaahdon alle jäävä olut on kalpeaa ja sameaa. Tuoksu on kananmunamaisella tavalla rikkinen. Terävien hiilihappojen takana maussa on hyvää happamuutta ja saisonmaista rustiikkisuutta, mutta suolaisuus jää vaalitettavan vaatimattomaksi.

Anderson Valleyn oluet tulevat Kaliforniasta, eli matkaa gosen syntysijoille on selvästi Vermontiakin enemmän. 128-niminen gose on hieman Lost Nationin olutta tummempaa ja vähempivaahtoista. Maku on melko suoraviivainen, raikkaan sitruksinen.

Molemmat olivat oikein kivoja ja raikkata oluita, mutta jättivät kaipaamaan kunnolla suolaista klassikkoa, kuten K-kaupoista joskus löytynyttä Rittergutsia.

Suomenlinnan Panimo Foil Hat B Weisse

Aika kreisi väri: heleän punainen, aavistuksen samea, kirsikkamehu tai jotain. Ei vaahtoa. Tuoksu vaikeasti kuvailtava… Marjarahka?

Marjainen ja maitohapan. Happamuus jatkuu pitkään ja jättää hauskan jälkimaun. Aikas täyteläinen tai ei ainakaan ohut. Ei paljonkaan happoja.

Mainiota.

Hiisi / Donut Island Ich bin ein Berner

Tällainen jännyys tuli vastaan Ølhus Stockholmissa. Julmahuvifanille ja vähitellen gose-uskovaiseksi kääntyvälle aika lailla ohittamaton homma…

Samea, kellanoranssi. Kiva tiivis vaahto. Tuoksuna greipinkuori ja saisoninen pippuri.

Raikas, hapan, greippinen, hapokas. Gose-suolaisuutta en oikein tavoita, greippimehu ja happamuus jyrää… Hetki, kylläpä sittenkin jää suuhun ajan mittaan ihan mukava pieni suolaveden fiilis.

Melkomoisen mainio bisse.