Tagged: hapanolut

To Øl Nelson Survin

Hapan tupla-ipa nelson sauvin -humaloinnilla… Jaa jaa. Tanskalainen se kokeilee kaikkea. Välillä osuu, välillä ei.

Vähäistä vaahtoa, häipyy. Tuoksussa mietoa happamuutta ja humalaa, nelsonia kai sitten. Samea ja oranssi, ei erityisen heleä tai nätti.

Ekalla siemaisulla vähän kaikki tuntuu tulevan takapotkulla eikä mitenkään kivasti. Kiinni ei saa mistään, paitsi loppuun jäävästä raa’an puolukan makua muistuttavasta happamuudesta.

Ei tästä oikein muutenkaan kovin kummoisesti saa analyseerattua osasia. Joko pelkkä humalointi tai jokin sen kanssa puskee kovasti greippiä, kovin hapokkuus tulee pian sen jälkeen. Happoja aika paljon.

Tupla-ipa-puolikkaasta en saa kiinni oikein lainkaan, ehkä kroppa on aika tuhti. Hapanta tämä toki on ja kunnon happaman sopan tapaan suhteellisen rauhallisesti siemailtavaa. Mutta toisin kuin vaikkapa kunnon gueuzesta, tästä ei löydy kiinnostavia tasoja ja mieltä lämmittävää tasapainoa.

Nelson Survin on tätä juutti kokeilee jotain jännää -osastoa heikommasta päästä. Voi toki tyypata jos kovasti kiinnostaa, muttei varmaan paljon menetä vaikka jättää väliin. Eihän tämä paha ole.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.

Lasien maistelua sekä siksari uusia tuttavuuksia HBF:ssä

Helsinki Beer Festival on jälleen käynnissä. Koska oma viisiittini jäi muutaman tunnin mittaiseksi ja niistäkin toinen kului Spiegelaun järjestämässä lasi-tastingissa, on tässä vain muutama pikainen huomio valikoimasta, joka vaikutti erittäin kattavalta ja kiinnostavalta.

Ensin kuitenkin sananen Spiegelaun uudesta craft beer -lasisetistä. Viinilaseilla mainetta niittänyt saksalaisyhtiö alkoi muutama vuosi sitten valmistaa myös olutlaseja.

”Olutta alettiin tarjoilla viinilaseissa, kun parempaa ei ollut tarjolla”, Spiegelan Kornel Dura sanoi tilaisuudessa.

Hänen mukaansa oluelle on tapahtumassa nyt sama, mikä tapahtui viineille jo vuosikymmeniä sitten: se on pääsemässä irti arkisen maataloustuotteen asemasta. Hänen mukaansa Spiegelaun lasit erottautuvat sillä, että ne ovat ohuempia, sileämpiä ja kirkkaampia. Lisäksi niiden muoto tuo tuoksun paremmin esiin.

”Olutta ei voi haistaa vaan ainoastaan siitä nousevat kaasut. Ja jos lasin yläosa on avoin, nämä kaasut pääsevät karkuun”, Dura sanoi.

Kirkkaus liittyy lähinnä visualisuuteen, jonka Dura myönsi koskevan oluen sijaan enemmänkin hennon värisiä valkoviinejä, jossa pieni vivahde lasissa voi johtaa väärään väriarvioon. Lasin tasaisuus puolestaan vähentää kuplien syntymistä ja hidastaa väljähtymistä. Viimeisimpänä lasin paksuus vaikuttaa siihen, miten olut kaatuu suuhun. Lisäksi olut lämpenee nopeammin, jos se kaadetaan paksuun huoneenlämpöiseen lasiin.

Spiegelaun klassisille oluttyyleille tarkkoittaman setin rinnalle on nyt lanseerattu craft beer -setti, johon kuuluvat jo muutaman vuoden ikäinen ipa-lasi, viime vuonna esitelty stout-lasi sekä uusi wit-lasi.

Tastingin tavoitteena oli osoittaa, että nämä kolme lasia, paitsi peittoavat perinteisen pint-lasin, eroavat myös toisistaan. Ja tottahan eroja syntyy, varsinkin, kun lasiyhtiön tyyppi vetää esittelyn ja kertoo jo valmiiksi, että millaisia aromeja mistäkin lasista irtoaa. Itse havaitsin erot erityisesti siinä, miten tuoksu tuli esiin.

”Sillä juotteko IPA:a stout-lasista tai päin vastoin ei ole suurtakaan merkitystä verrattuna siihen, että käyttäisitte huonoa lasia. Mutta jos mahdollista käyttäkää aina oikeaa lasia”, Dura sanoi.

Ennen Spiegelau-ripitystä mukavalta tuntuneesta festarilasista tuli maistettua seuraavat oluet:

  • Mordue Workie Ticket: Pehmeän maltainen bitter, jossa miellyttävän tasapainoinen humalakatkero. Erittäin laadukas ja tyylikäs real ale.
  • Crak Guerilla Subversive IPA: Kaikkien kehujen veroinen, tiukasti aromihumaloitu italialainen IPA.
  • Maku Saison: Vaikka tuusulalainen Maku on varsin tuore tulokas kotimaisella pienpanimokartalla, huokuu sen laadukkaista tuotteista kokemus ja varmuus. Saison oli myös hyvä, vaikka omaan makuuni istuisi vähän kevyempi ja mausteisempi versio. Tämä oli suorastaan täyteläinen.
  • Beer Hunter’s Mufloni Mosaic Vehnäipa: Porilainen vehnäipa ei paljon vehnää kunnioita vaan täräyttää lasiin sellaiset aromit ja katkerot Mosaic-humalasta, että mallaspohjan koostumus jää melko yhdentekeväksi. Uppoaa kaltaiselleni IPA-intoilijalle.
  • Saimaan juomatehdas Miss Clementine of New Orleans: Belgityylinen ja hieman savuinen tupla-IPA oli oikein maukas tuttavuus. Saimaan tuotteiden monipuolisuus yllättää aina.
  • Del Ducato Beersel Morning: Belgialaisen 3 Fonteinen lambicin kanssa tehty sekoite tuoksui omituisen herkullisella tavalla levälle ja sinapille. Maku raikkaan sitruksinen.

Vain kuusi olutta. Säälittävää, eikö totta? Vuosi sitten blogiin saatiin ”vajaa mäyräkoirallinen” ja kaksi vuotta sitten peräti ”korillinen”. Ehkä ensi vuonna sitten taas isommalla kädellä…

PS: Festarin ruokatarjonta, josta olen joskus aiemmin valitellut, vaikutti olevan paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin. Kiitos siitä!

Oluthuoneiden IPA-festivaali 2015

 

Noin yhdeksättä kertaa järjestettävillä Oluthuoneiden IPA-festivaaleilla on tällä kertaa tarjolla 14 lajityyppiänsä hyvin tai vähemmän hyvin noudattavaa edustajaa. Kaunis humala sai kunnian maistella kattauksen läpi ja kokosi pikaoppaan festivaalitarjontaan.

Laadukasta IPA:a ilman kikkailua:

  • Bryggeri Supernova DIPA: Tuoksu ehkä vähän vaatimaton, mutta maku räjäyttää potin. Perusvarma jenkkityylin IPA, joka on tuplaksi vähän turhan kepeä.
  • Atom IPA: Tasapainoinen yhdistelmä trooppista hedelmäisyyttä ja asianmukaista katkeroa.
  • Edge Brewing Hoptimista: Barcelonalainen olut on festareiden helmi. Se ei kikkaile erikoisuuksilla vaan on erittäin tyylipuhdas länsirannikon IPA, jonka humalointi on on tuore ja katkera.
  • Oppigårds Indian Tribute: Tasapainoinen ja pitkä IPA. Jälkimaku on tämä oluen rikkain ominaisuus.
  • Beavertown Brewery 8 Ball: Tuoksussa on tuhdisti humalaa, mutta maku jää siihen nähden vähän vaatimattomaksi. Hipsterien suosikiksi veikkailtu olut on kuitenkin yksi festarin parhaista.

Jos kaipaa jotain erikoisempaa:

  • Rocket Brewing Zero Gravity Brett IPA: Brettanomyces-hiivalla käytetyn IPA:n tuoksu on jotain aivan huikeaa humalat ja hapan hiiva muodostaa hedelmäisen raikkaan kokonaisuuden, jota voi kuvata vain sanalla ”ihq”. Maku ei ole tuoksun veroinen vaan tasapainoinen, kuiva ilman happamuutta. Hieno olut.
  • Stadin Panimo Mosaic Single Hop IPA: Erittäin hyvä IPA, jossa on niin paljon Mosaic-humalan tuomaa mustikkaisuutta, että heikompia hirvittää. Yhden mielestä ällöttävä, toisen mielestä piristävän poikkeuksellinen.
  • Kinn Bryggeri Svarthumle: Festareiden ainoa musta IPA täyttää paikkansa kivasti. Lakritsaisessa oluessa painiskelevat tasavahvasti myös paahteiset ja humalaiset aromit.

Jos maistoit jo muut:

  • Panimo Hiisi Leimaus: Mangoa, habaneroa ja humalaa pursuava olut on yllättävän vaatimaton kokonaisuus. Kivoja aromeja, mutta ne jäävät turhan hienovaraisiksi. Kaipaisi enemmän kaikkea.
  • Rekolan Panimo Luomu IPA: Mukavan pyöreän pehmeä IPA, jonka ainut erityinen ominaisuus on miellyttävä limearomi ilman hyökkäävää katkeruutta tai sitruksisuutta,
  • Pyynikin käsityöläispanimo Pirun polkka: Britti-IPA Tampereelta jää tässä joukossa vähän vaatimattomaksi. Jälkimaussa hiven ikävän kitkerää vihannesaromia.
  • De Dochter van de Korenaar Crime Passionnel: Belgialainen nimihirviö yrittää aivan liikaa. Se ei ole IPA, ei vehnäolut eikä belgiale, vaan jotain mitäänsanomatonta näiden välimaastosta.
  • Wold Top Scarborough Fair: Gluteeniton IPA on oikein kiva ja raikas, mutta oikeastaan tyyliltään enemmänkin Golden Ale kuin IPA.
  • Thornbridge Jaipur X: Festareiden pääesiintyjä on myös suurin pettymys. Jumalaisen Jaipur IPA:n imperial-versio ei onnistu erottumaan edeltäjästään muulla kuin hävyttömän korkealla alkoholiprosentilla (10%), jonka piilottaminen maltaiseen runkoon on tämän oluen ainoa ansio.

Boon Oude Gueze

Gueuzet ja muut lambicit ovat härmäläiselle olutharrastajalle harvinaista ja hämmentävää herkkua. Itselleni tämä Boon-panimon Oude Gueze on ehkä kolmas tyylin edustaja. Kovin kattavaa vertailukohtien kokoelmaa minulla ei siis ole, mutta jonkinlainen käsitys sentään siitä, mitä on luvassa.

Ensimmäisen gueuze-kokemukseni muistaen siitä, että tietää mitä on luvassa, on hyötyä. Ensimmäinen pullo meni varmaan enemmän tai vähemmän kahta kysymystä pohdiskellessa: Kuuluuko tämän olla tällaista? Jos tämän kuuluu olla tällaista, miksi kukaan haluaisi juoda tätä?

Mutta nyt sitten vähemmin ennakkoluuloin gueuzen kimppuun!

Väri on kaunis ja lämmin, kun hyvä siideri. Vaahto on ohut, tiheä ja pysyvä. Tuoksu on kiinnostava, siinä on jotain etäisesti tuttua, kuivakkaan kemikaalimaista. Ehkä helteistä asfalttia, kumia ja diesel-katkua. Jotain sellaista, jotain miellyttävää.

Makukin on hyvä, hapan totta kai. Vähän kuin oluen ja kuohuviinin välimuoto, jossa on happamuutta sopivasti ja hapoa riittävästi vaativaankin makuun. Miellyttävän hienostunut ja hienovarainen juoma, jonka parasta ennen -päivä on muuten vasta kesällä 2033. Olisi kiinnostavaa tietää, miltä tämä silloin maistuisi.

Olennaisin asia lienee kuitenkin se, ettei tätä voi määritellä oikeastaan minkään aiemmin maistamani kautta. Tässä on jotain ainutlaatuista.

Olutkaupunki Kööpenhamina

Jalkapallo vie ja jalkapallo tuo. Tällä kertaa se vei Kööpenhaminaan ja toi paljon uusia olutkokemuksia. Koska kyseessä on vähintään Pohjois-Euroopan olutpääkaupunki, lähdin reissuun tavoitteenani selvittää, kuinka paljon Helsinki on tässä asiassa jäljessä.

Ja nyt voin ilokseni sanoa, että ei oikeastaan valtavan paljoa. Tietysti 36 tunnin kokemus ei ole kovinkaan kattava, mutta paremmin kaupunkia tuntevat voivat tulla täydentämään näkemyksiäni.

Helsingin olutravintolatarjonta paranee huimaa tahtia, joten sillä saralla ollaan jo lähellä. Hintatasossakaan tanskalaisilla ei ole etulyöntiasemaa, sillä hinnat ovat melko lähellä Suomen vastaavia. Eikä pienpanimobuumi näy katukuvassa tai keskimääräisessä ravintolassa sen enempää kuin Helsingissäkään vaan perusbulkit ovat hanojen kuninkaita.

Kahdessa asiassa löytyy eroja. Ensinnäkin edellämainittu pienpanimobuumi on Tanskassa pidemmällä. Suomella ei vielä ole Mikkellerin kaltaista superbrändiä eikä muutenkaan yhtää laajaa ja laadukasta panimovalikoimaa.

Ja jos keskitytään vain pääkaupunkeihin (kuten tässä tekstissä oli tarkoituksenakin), on ero vieläkin radikaalimpi. Stadin panimon, Suomenlinnan panimon ja Bryggerin vastineeksi kööpenhaminalaisilla on muun muassa To Øl, Nørrebro ja Amager. Sekä tietysti se Mikkeller.

Kuuluisuuden ja tuotantomäärien lisäksi kyse on myös ja oikeastaan erityisesti laadusta. Siinä missä tanskalaiset pienpanimot tuottavat paljon rohkeita ja silti huippulaadukkaita oluita, ovat suomalaiset useasti vain jompaa kumpaa.

Mutta uskon ja toivon, että tässä on kyse vain muutaman vuoden etumatkasta, sillä kotimaisessa pienpanimoskenessä tapahtuu nyt enemmän kuin kenties missään muualla maailmassa.

Toinen eroavaisuus onkin sitten huomattavasti hankalampaa sorttia. Saako Linnanmäellä kiertää tuoppi kädessä? Viekö helsikiläinen päiväkoti lapsia tutustumaan paikalliseen panimoon tai sen hevosiin? Onko kantakaupungissa yhtään olutkauppaa, jonne voisi mennä maistelemaan kiinnostavia oluita ennen ostopäätöksen tekemistä?

Ei, ei ja ei. Sen sijaan Kööpenhaminassa näin tällaista toimintaa (paikat järjestyksessä: Tivoli, Visit Carlsberg ja Istedgaden Ølbutikken) eikä se tietääkseni johtanut järjestyshäiriöihin tai lastensuojeluilmoituksiin. Sekä virallinen että kulttuurinen suhtautuminen olueen on Helsingissä ja Kööpenhaminassa kuin kahdelta eri planeetalta. Ja tämä asia tuskin muuttuu muutamassa vuodessa.

Tätä kirjoittaessani juon Skovlystin India Pale Alea, jonka ostin Kastrupin lentokentältä. Suomalaistenkin pienpanimoiden kannattaisi yrittää saada pullojaan Helsinki-Vantaan liikkeisiin myytäväksi. Tuskin siitä mitään valtavia tulovirtoja syntyisi, mutta olisipahan ainakin helppo tapa saada vähän omaa tuotetta ulkomaille.

Skovlystin IPA on väriltään kuparinen ja maultaan omalaatuinen. Brittityyliin humalointi ei ole mitenkään liioiteltu vaan hyvinkin maltillinen. Päällimäisenä on oikeastaan makeahko maltaisuus. Miellyttävä ja helposti juotava olut.

Lisää olutarvioita kuvateksteissä. Kuvaamatta jäivät Evil Twin Lowlife (haaleana pullosta: viinainen), To Øl Stalin Organ (haaleana pullosta: huumaavan humalainen) sekä Amager Black Nitro (vaahtomuovimukista: tuoksussa reippaasti humalaa, maussa selvästi vähemmän).

Maisteluisku Black Dooriin

Kaunis humala kävi syksyn loppumetreillä tarkastamassa vuoden olutravintolaksi valitun Black Doorin Helsingin Iso-Robertinkadulla. Jo ennestään tutussa pubissa on peräti 26 hanaa ja pulloja reippaasti enemmän, mutta silti ei liene liioiteltua sanoa, että valikoimassa on keskitytty määrän sijasta laatuun. Mielenkiintoista olutta nimittäin riittää useamman pitkän ja kostean visiitin tarpeisiin.

Talvioluihin painottuneen kimaran aloitti brittiläisen Summer Winen Barista Espresso Stout, joka varsin viileässä tarjoilulämpötilassaan tuntui todella omituiselta kylmän raikkauden ja tiukan paahteisuuden yhdistelmältä. Alkoholiprosentin jäädessä alle viiteen on paahteisuus aina vähän onttoa sorttia, mutta pieni lämpeäminen paransi tätä olutta selvästi.

Seuraavana oli vuorossa amerikkalaisen Andersson Valleyn Winter Solstice, joka oli aromiensa puolesta niin lähellä perinteistä luumusoppaa kuin olut vaan voi olla. Ei taatusti jokaiseen makuun sopiva olut, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Kokeilemisen arvoinen on myös Stadin Panimon sour ale, joka on saanut nimekseen MIWtFY. Erittäin raikas ja mehukas happamuus peittää alleen korkeahkon alkoholiprosentin. Kokemukset tästä tyylistä ovat aika rajalliset, mutta tämä kasvatti mielenkiintoa happamia oluita kohtaan. Erikoisena havaintona se, että happamuuden ja hiilihappojen yhdistelmä toi vahvasti mieleen halvan mutta kuivan kuohuviinin.

Stadin Panimolta oli hanassa myös uutta Tripeliä. Trappistimeinikiä odottaneelle suulle tämä oli yllättävän kuivaa ja hapanta. Toki myös poksuvan hapokasta. Tuoksussa vahvana pöllähtäneen humalan (centennial?) aromi ei noussut maussa erityisen vahvasti, mutta katkeruutta oli etenkin jälkimaussa. Lämmetessä myös hiukka belgimakeutta. Aika jees, ehkä vähän tasapainoton.

Brewfistin X-RAY Porterin nimen takana on varmasti joku tarina, mutta oman kokemuksen perusteella se voisi hyvinkin liittyä siihen, että tästä oluesta ei mene läpi kuin röntgensäde. Niin tummaa olutta nimittäin ovat menneet Italiassa tekemään. Maku on pehmeä, pitkä ja paahteinen. Itse asiassa paahteisuus tuntui välillä ulottuvan savuisuuteen asti, mutta tähän saattoivat olla osasyyllisenä samassa pöydässä juodut Eichet.

Real alena oli tarjolla muun muassa Thornbridgen Ashford, joka olikin perin maukasta juotavaa. Hyvinkin tummanruskea olut vaahtosikin aika kivasti, tuoksua voisi sanoa raikkaaksi mutta hahmottomaksi. Maku vaikutti aluksi hillityltä sekin, mutta selkiintyi kuivakan karvaaksi, hieman kahviseksi ja pähkinäiseksi. Voisi kuvitella, että jos saataisiin tehtyä äärimmäisen tumma, mutta silti melko mieto suklaa, niin tälle se maistuisi. Aivan loistavaa.

Retkieväät: Belle-Vue Gueuze vs. Mort Subite Gueuze Lambic

Nämähän sopivat retkievääksi kuin korkki jalan alle. Markettitavaraa gueuze-luokassa. Siis Belgian kaltaisessa olutkulttuuriltaan normaalissa maassa. Ja markettitavara sopii kaltaiselleni gueuzen suhteen liki neitsyelle varsin hyvin.

Belle-Vuen neljänneslitran pullon nautin Iisakkipään huipulla Saariselällä. Tuoksu makean hapan, marjainen, kirsikkainen. Maussa ei juuri makeutta vaan hapan ja hapokas maku. Kirsikkaa etenkin. Jälkimaku mukavan marjainen ja hapan kuin makeuttamattomassa viinimarjamehussa.

Hyvää ja helppoa juomaa.

Mort Subitea join Kuhmossa pienehkön ja humuspitoisen järven rannalla makkaranpainikkeena. Tuoksu happamanimelä, hieman kirsikkaa. Maku hiukan makea, marjaisen kirsikkainen. Raikasta ja hapokasta. Helpohkoa juotavaa tämäkin.

Molemmat sopivat keväiseksi retkijuomaksi mainiosta, mutta gueuze-genrestä ne valottanevat varsin pienen kulman. Itselleni Belle-Vuen happamampi ja kuivempi lähestyminen sopi kuitenkin paremmin.