Tagged: Hollanti

Brouwerij ’t Ij Zatte vs. Columbus

Hollantilaisen strutsipanimon vahvat, punakkaetikettiset oluet rinta rinnan. Ratebeerin mukaan Zatten on ”abbey tripel” ja Columbus ”Belgian strong ale”. Etikettien perusteella taas määritelmät ovat ”amsterdamilainen tripel” ja ”amsterdamilainen erikoisolut”. Alkoholin puolesta ollaan samalla sektorilla: Zattessa sitä on kahdeksan ja Columbuksessa yhdeksän prosenttia.

Molemmat ovat sameita ja kehittävät pinnalleen ohuen, mutta varsin pysyvän vaahdon. Zatte on kahdesta hieman sameampi ja Columbus taas punakampi.

Zatten tuoksu on hieman pistävä, hiivataikinainen. Columbuksessa on samaa pistävyyttä, mutta sen takana maltaisuutta taikinaisuuden sijaan. Varsin miedot tuoksut molemmissa kuitenkin.

Zattessa reilut hiilihapot ja niiden vastapainoksi oikein kivaa humalaa. Jälkimaku on lyhyt, mutta kokonaiskuva ensi huikalla harmittoman mukava. Columbus on täytelläisempi ja pidempi. Samat hiilihapot jyräävät, mutta niiden jälkeen tulee pitkä ja tasapainoinen, pehmeän tummahko jälkimaku. Humala tyylikkäästi maltaan taustalla.

Täydennän laseja ja samalla Zatte-lasiin päätyy pohjasta herkästi irronnutta hiivasakkaa. Columbus sen sijaan on sedimentoinut hiivansa huolellisemmin ja pullon voi melko huoletta tyhjentää lasiin kokonaan. Hiivat (tai lämpeneminen) tuovat Zatteen oikein miellyttävää sitruksisuutta. Columbus jatkaa jo tutun turvallisella täyteläisellä tasapainolla.

Hyvä kaksikko, joista molemmille löytyy käyttöä monipuolisen oluenystävän kaapissa. Zatte vähän kevyempään meininkiin ja Columbus huolettomaan nautiskeluun.

Brouwerij ‘t Ij Natte

Hollantilaisen ’t Ij -panimon Natte on syvänruskeaa dubbelia, joka ei juurikaan vaahtoa. Hiilihappoa on reippaasti ja maku kuiva, joten varsinkin kylmänä olut on suorastaan tyly, metallisen kova ja luonteeton. Jälkimaussa nousee hiivaisia aromeja.

Lämmetessä kokonaisuus pehmenee maltaisuuden myötä, mutta merkittävää parannusta tämä ei tuo. Helpostihan tätä juo, mutta nautintoa saa etsiä pitkään eikä sitä siltikään välttämättä löydä.

Emelisse Witbier

Vaahtoa nousee valtavasti eikä se meinaa talttua millään. Olut on sameaa ja väri on lämpimän olkinen. Eikä makukaan ole kovin wit vaan lähempänä ihan tavallista vehnäolutta, sillä mausta on vaikea löytää perinteiselle witbierille tyypillistä happamuutta tai mausteisuutta.

Mutta näistä viis: olut on raikkaan vehnäinen ja helposti juotava, joten mitäpä sillä on väliä, millä nimellä tätä myydään.

Emelisse Porter

Jännittävä tuoksu: popcornmaista kuivaa makeutta. Väri on musta tottakai ja vaahto varsin niukka. Maku on kevyt ja erilainen: ei liian paahteista tai kitkerää vaan varsin suunmukaista. Pieni häivähdys salmiakkia tekee tästä keskimääräistä sessio-portteria paremman.

Emelisse TIPA

Jos olisin hyysäävästä alkoholipolitiikasta vastaava virkamies, olisi tässä arkkiviholliseni: kymmenen prosenttia alkoholia pakattuna niin herkulliseen ja kevyen maistuvaan pakettiin, että sitä kaataa kurkustaan alas kuin vettä.

Vaahto on valtava, mutta kun se laskeutuu ei mikään hidasta menoa. Mahtavan oranssin värin ehtii nähdä vain vilahdukselta, kun mehukas eliksiiri valuu suuhun. Humalat eivät kiristä suuta vaan kokonaisuus on miellyttävän pehmeä.

Tuo pehmeys ja helppo juotavuus tekee tästä oluesta hieman tylsän tuhtien oluiden sarjaan. Mutta se tylsyys karisee nopeasti pois mielestä, kun alkaa pohtia, onko tässä maailman vaarallisin olut.

Helsinki Beer Festival 2013: Korillinen uusia tuttavuuksia

Tätä ei ole usein luvassa. Siis tässä blogissa. Suurin osa postauksista käsittelee yhtä olutta kerrallaan, joka on kuvattu kauniisti paitsi kameralla myös sanoin. Ainakin niin kauniisti kuin osaamme. Pidätämme vapauden myös muuhun sisältöön, esimerkiksi tällaisiin pidempiin raportteihin. Kenties kerromme silloin tällöin miellyttävästä kapakasta tai oluen kylkeen sopivasta syötävästä. Kenties emme.

Joka tapauksessa tässä raportissa on lyhyesti arvioituna pyöreästi korillinen oluita, osa vallan mainioita, osa ei niinkään. Ihan kelpo juomia olivat kaikki, vaikka yksi olikin suuri pettymys…