Tagged: IPA

Käsityö, kallis työ – Alkon kotimaiset spessut

Moneskohan käsityöolutvalikoima Alkoissa on nyt? Ehkä liian mones. Juttu tuntui hiukan vanhalta jo toisella kerralla. Siihen on pari syytä.

Ensimmäinen on se, että parhaat oluet ovat niitä, joita ostetaan uudestaan. Kerta kerran jälkeen. Näistä käsityöoluista monet menevät oluiden taivaaseen kertaesiintymisen jälkeen. Toinen syy on se, että aiemmilla viikoilla on ollut kaupan turhan paljon sellaisia oluita, joita ei olisi muutenkaan ostanut toiste. Mikä tekee kolmannesta ja suurimmasta syystä entistäkin vakavamman. Ja tämä syy on hinta. Hinta on nimittäin lupaus. Jos litrahinta solisee lähellä kahtakymppiä, olutentusiasti odottaa aivan saatanan hyvää soppaa. Ja pettyy, jos saa pelkkää hyvää.

Varmasti korkealle hinnalle on hyviäkin syitä, mutta sikäli kun minä maksan, syyt eivät oikeastaan kiinnosta.

Siksipä alistamme käsityöoluet varsin tylyyn testiin. Kaikki tietävät, ettei Alkon olutvalikoima ole suurin tai edullisin mahdollinen. Mutta pärjäävätkö käsityöoluet edes muille Alkon valikoiman oluille? Ja varsinkin, pärjäävätkö ne samanhintaisille oluille?

Ensiksi lasiin se, jonka nimi kipeimmin kaipaisi tiivistämistä: Saimaan Home Brewer’s Special Copper Mallet Red Ale. Kaunis punaruskea ja sameahko. Vaahto putoaa äkkiä. Makea tuoksu, jossa hiukka hedelmää. Mukavasti mallasta, humalaa… Riittävästi kroppaa ja hiukka jälkikuivuntaa… Aika hyvä! Nätti ja aivan maukas bisse, jossa vähän rauhallisempikin humalointi riittäisi.

Käsityöolueksi Saimaan neljän euron hinta ei ole vallan paha. Alkon valikoimassa samanhintaista bisseä riittää, mutta punaista alea sen verran vähän, että tilausta voisi olla. Jos tätä myytäisiin vaikka 50 senttiä halvemmalla, voisipa tulla ostettua toistekin. Tietenkin neljällä eurolla saa parempaakin, vaikkapa puoli litraa Fullersin ESB:tä.

Prykmestar Saazer Pils avaa pelin imelän hedelmäisellä tuoksulla, jossa on tuhdisti yleensä huomattavasti hienovaraisempaan rooliin jätettyä Saaz-humalaa. Miksi ihmeessä tätä myydään pilssinä? Tuhti humalointi nimittäin peittää tsekkityylille ominaisen maltaisuuden ja makeus taas estää saksalaistyylisen raikkauden. Omaan suuhuni istuu makeuden vuoksi muutenkin huonosti.

Osansa on sillä, etten oikein ymmärrä, miten tätä pitäisi tulkita: pilssinä ei ainakaan toimi, ipaksi on ehkä vähän turhan löysää eikä tavallaan onnistuneesta aromihumaloinnista huolimatta tästä ole apaksikaan, kun sekä Amerikka että ale puuttuvat. Vitonen on kertaluontoisesta erikoisuudesta ihan kohtuullinen hinta, mutta jos pilssiä haluaa, kannattaa ostaa vaikka selvästi halvempaa Weihenstephaneria tai Urquellia.

Jostain syystä näihin käsityöviikkoihin tuntuu kuuluvan olennaisesti se, että laadukkaiden ja tyylipuhtaiden oluiden sijaan tehdään suuri erä jotain, joka kuuluisi korkeintaan koe-eräksi hanamyyntiin. Malmgård Amarillo Triple on jenkkihumaloitu vahva belgi. Oluessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sameus ja suutuntuman paksuus tekevät tästä vähän kotiolutmaisen. Ihan kivaa hiivaisuutta ja humalointia ja makukin menettelee, mutta kokonaisuus on jotenkin raskas ja vähän vaatimaton. Aidompaa trippelifiilistä tarjoilee Alkossa La Trappe – litrahinta on sama, mutta pullokoko järkevämpi.

Iso Kallan Biere de Garde on järkevimmästä päästä näitä liemiä: Suomessa harvinainen oluttyyppi, johon ei turhaan ole alettu sotkemaan lakritsikiisseliä tai hapansilakkaa. Punaviinilasissa näyttää punaviiniltä. Tuoksu maltainen, marjainen. Maussa hyvää navettameininkiä, sopivaa kotoisaa tunkkaa. Ehkä hiukka kova pitkän päälle, kun viinaisuus alkaa tulla pintaan.

Hinta on jymäkkä yli 11 euroa litralta, mutta muut kaksi Alkon (erikoivalikoiman) biere de gardea ovat vielä kalliimpia. Lisäksi savolainen on saanut tähän sellaista kieroutta, jota muissa vaihtoehdoissa ei ole. Parempaa ei siis Alkosta saa. Tätä voisin ostaa toistekin.

Beer Hunter’s on sitten valinnut toisen tien. Valitettavasti. Kuuden euron Mufloni Doppelapfel Weizenbock on vehnäolutta, johon on kaadeltu omenaa, muskottia ja ties mitä. Ennen kaikkea kuitenkin alkoholisisältöä. Tummassa liemessä on kohtuullinen ja mukavan lämmin jälkimaku. Muuten viinaisuus jyrää ja ehkä muskotti kolauttelee vielä puumaisen karvaasti.

Tässä ei hinta ole ratkaiseva tekijä siihen, etten osta toiste. Alkon valikoimasta löytyy useampikin weizenbock. Schneider Weissen Aventinus ja Hopfenweisse ovat parhaat, muttei Weihenstephanerin Vitus kauas jää. Ja kaikki puolitoista euroa halvemmalla.

Laitilan Savu India Pale Ale on taas neljän euron tapaus. Toisaalta se on yksi esimerkki siitä, ettei savulla saa vahvasti humaloituun olueen mitään hyvää. Aika mitäänsanomaton perusipa tuhkakuppimaisella fiiliksellä. Savuipaa ei tosin juuri ole tarjolla. Mutta ehkäpä maailman parhaita savuoluita Aecht Schlenkerlarta on. Ainakin Märzeniä saa yleensä vuoden ympäri alle neljän euron per puolen litran leka.

Hiiden Pirunpelto Kivibockin ainoa vika taas on hinta. Itse bisse on maltainen, jämäkkä, hiukka makea mutta normibockia jymäkämmin katkeroitu riittävän tuhti juoma. Mutta vitonen on turhan paljon, etenkin kun Weltenburger Klosterin Asam Bock on yli puolitoista euroa halvempi ja Prykmestarin Talvibock vieläkin huokeampi. Mutta euro pois Pirunpellosta ja vakiovalikoimaan, niin ostan.

Mathildedalin Kevät on kevyt, raikas, kirkas ja vähäeleinen. Tyylikäs janonsammuttaja, mutta kalliiksi käsityöläisolueksi vähän tylsä. Teemaviikoille ilmeisen pakollinen erikoisuudentavoittelu viherkukilla jää onnistuneen hennoksi kuiskaukseksi jälkimaussa. Yli- ja ohiampuvien viritysten joukossa tämä on ilahduttava joskin melko hienovarainen tapaus. Osta Alkosta mieluummin vaikkapa Muflonin Saison de Randonneur euron halvemmalla.

Mustan virran Pistolekorsin tuoksu on hieman hiivainen ja makeahko. Nätin beige ja tiivis vaahto suojaa olutta. Terävät hiilihapot iskevät suuhun, mutta hyökkäyksen jälkeen jäljelle jää mielyttävä paahde. Pienen lämpenemisen ja väljähtymisen jälkeen hapot pehmenevät, mutta maulla ei valitettavasti olekaan enempää annettavaa. Kelvollinen portteri joka tapauksessa. Koffin klassikko on toki yli puolet halvempaa ja lähes tuplasti parempaa.

Flying Dutchmanin pitkäniminen Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA edustaa käsityökattauksen hillitympää laitaa, vaikka sekin yhdistelee kahta tyyliä eli vehnäistä vaaleutta ja ipamaista katkeruutta. Yhdistelmä on onnitunut, vaikkei tämäkään ole niin ainutlaatuinen, että saisi valkoisia tai muitakaan sukkia pyörimään jaloissa. Neljä euroa on käsityöoluiden mittapuulla melko kohtuullinen eikä 42 senttiä ole paha lisähinta, jos haluaa klassikko-wit Hoegaardenille vähän katkeramman vaihtoehdon.

Eli aika harvassa ne käsityöspessut, joita parempia ja halvempia vaihtoehtoja ei ole vakiovalikoimassa. Koko konsepti huutaa uudistamista ja tässäpä ehdotus: suhteellisen tiukasti speksattu teema. Siis vaikkapa niin, että kaikki tekevät pilsin, bitterin tai vaikka tumman vehnäoluen.

Nykyinen tilanne on sama kuin aikanaan ala-asteen kuvistunnilla. Kun opettaja loputtoman kärttämisen jälkeen lupasi, että kaikki saavat piirtää mitä haluavat, innovaatiot olivat harvassa ja taso heitteli.

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Viimeinen Punk Ipa

Raahasin jouluaattoaamuna 2012 Silja Serenadelta kotiini laatikollisen Punk Ipaa, joka maksoi laivan perän pubissa 40 euroa. Pulloja vaatekaapin pohjalle sulloessani päätin pyrkiä jatkossa siihen, että kotonani on aina vähintään yksi pullo Punk Ipaa, jota ei tuolloin muistaakseni saanut Alkosta. Seuraavana kesänä kärräsinkin laivalta jo kahta sinistä pahvilaatikkoa. Sittemmin varastoja on täydennetty milloin mistäkin: Alkosta, netistä, Systembolagetista…

Mutta tänään juon varastoni viimeisen Punk IPA:n. Olen oikeastaan säästellyt sitä jo pitkään, koska olen tiennyt, että sen juominen edellyttää tämän blogin kirjoittamista. Ja kuten moni on varmaan huomannut, tähän blogiin kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut harvinaisen ja harmillisen työläältä.

Olen viivytellyt tämän pullon (ja kirjoituksen) kanssa itse asiassa niin pitkään, että oluen parasta ennen päivämäärä on ylitetty jo kuukausi sitten. Sen vuoksi hainkin rinnalle tuoreemman pullon Alkosta. Tämä uusi pullo on itse asiassa hyvin tuore olettaen, että Brewdog antaa Punk IPA:lle aikaa vuoden pullotuksesta. Jos näin on, tämä on ollut pullossa vain kuutisen viikkoa.

Tavoite siitä, että kaapissa on aina vähintään yksi – tai oikeastaan kaksi, koska sitä viimeistä ei ennen tätä voinut juoda – on ollut hyvä, mutta vähitellen se on muuttunut tarpeettomaksi. Maailma on nimittäin muuttunut valtavasti näiden reilun kolmen vuoden aikana. Ja kun sanon maailma, tarkoitan oikeastaan oman elinympäristöni olutvalikoimaa.

Nämä muutokset ovat olleet osittain päällekkäisiä, mutta aloitan tämän tarinan maaliskuussa 2013 lanseeratusta Keisari 66:sta. Se oli ensimmäinen kunnolla aromihumaloitu olut, jota sai suomalaisittain jopa edullisesti. Kaiken lisäksi sitä oli pian julkaisunsa jälkeen saatavilla lähes mistä vain.

Aika ajoi pian ”kuuskutosen” ohi. Laatu heikkeni selvästi ja markkinoille tuli muita, jopa parempia yrittäjiä. Punk Ipa -varaston tarve on huomattavasti vähäisempi, kun lähikaupasta voi melkein milloin tahansa hakea raikkaasti aromihumaloidun olutta, kuten Nokian Mississippiä, Saimaan Brewmaster’s Specialeja, Olvin Ipaa/Apaa tai viimeisimpänä tulokkaana Koffin Apaa. Puhumattakaan kaikista niistä oluista, joita maamme moninkertaistunut pienpanimoskene tuottaa jatkuvasti.

Olutmaailman nopeassa muutoksessa Punk Ipasta on karissut pois niin ”Punk” kuin ”ipakin”. Skottilainen Brewdog aloitti alan kapinallisena, joka teki kaiken toisin kuin perinteiset toimijat. Nyt se on kuitenkin esimerkki jota seurataan tarkasti niin pienissä kuin suurissa panimoissa. Eivätkä sisäsiisti tv-sarja lifestyle-kanavalla tai trendibaari Punavuoressa ole kovinkaan ”punk” nekään.

Entäs sitten se ”ipa”? Muun muassa Brewdogin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan tuoman ipa-buumin myötä kuluttajat ovat tottuneet yhä katkerampiin oluihin, mistä on seurannut varsin luonteva katkeroitumisen kierre. Standardit voivat sanoa mitä tahansa, mutta markkinoiden tarjonnan perusteella Punk IPA:n katkerot ovat nykyään oikeastaan apatasoa.

Viime vuosien mittaiselle ajanjaksolle mahtuu vielä kaksi muutakin muutosta, jotka ovat vaikuttaneet arkeni oluenkäyttöön ja ansaitsevat siten maininnat. Ensinnäkin joskus alkuvuodesta 2013 bongasin FutisForumilta keskustelun otsikolla ”Virtuaalinen viinaralli – juomatapamme eurooppalaistuvat”. Uusi maailma avautui: olutta saa tilattua ulkomailta kotiovelle melko edulliseen hintaan! Oluen verkko-ostoksista tuli osa arkea eikä tuntunut enää kovinkaan välttämättömältä varmistaa jokaisen laivareissun yhteydessä, että kotiin kantautuu riittävästi laatuolutta.

Tämä alkoholin nettikauppa Suomeen on sittemmin osittain onnistuneesti tyrehdytetty, mutta ehkä ainakin jossain määrin tämän touhun seurauksena kotimaisten myymälöiden valikoimat ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisimpänä Alko kertoi tänään, että sen olutvalikoimat kasvoivat viime vuonna viidenneksellä ja ”lähitulevaisuudessa” määrä lähes kolminkertaistuu 1 500 tuotteeseen. (Se Siljan peräpään baari ei tosin enää myy olutta mukaan.)

Toinen tärkeä sivujuonne on kotioluen valmistus. Teimme Sammelin kanssa ensimmäiset omat oluemme syksyllä 2013 ja sittemmin olemme kumpikin tahoillaan keitelleet kymmeniä oluita, jotka parhaimmillaan haastavat jopa kauppojen parhaimmat tuotteet. Ja tämän vuoksi siinä samassa kaapissa, jossa olen Punk Ipaa säilyttänyt, on aina jotain hyvää olutta, vaikkei sitä olisi mistään ostanut.

Ei tämä varmaan viimeinen Punk Ipa ole, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin palaan huomenna töistä kotiin asuntoon, jossa ei ole pisaraakaan tätä pitkään rakastamaani olutta.

It’s not you, it’s not me. We just grew apart…

Mufloni DIPA

Olenpa voinut mainitakin, ettei tupla-ipa ole erityisesti suosikkisuuntaukseni. Kun monesti se tupluus ei meinaa muuta kuin enemmän prosentteja, enemmän kroppaa ja enemmän humalaa, jotka lasissa lopulta ovat kuitenkin kummallisesti vain paksua jyräämistä ilman kunnon rankaisua…

Mutta keväällä – kylmälläkin – on mukava vähän kokeilla.

Muflonin versio on mukavan oranssi, hiukka samea ja vaahdoltaan vaatimaton. Tuoksu on kukkaisen makea.

Suussa sitten yllättäen varsin mäntyinen, jopa pihkainen. Jännästi hyvällä tavalla yskänlääkemäinen (vicks menthol?). Aika rujo katkero. Riittävästi mallaspohjaakin. Alkoholi toimii osana makua ja jytinää, ei hypi esiin. Ratebeerissa valitettua vihannesmeininkiä en erottanut…

Aika kova! Etenkin kun Alkossa alle 4,5 euroa pullo. Tällä hinta-laatusuhteella tulee ostettua.

Muuten, myös Malmgårdin tupla oli hyvä, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Hartwall Hopventure British IPA

Lähtökohdat ovat melko heikot. Ison kunnianhimottoman panimon käsityöläisolueksi naamioima tuote, joka vastaa lähinnä markkinointiosaston kysyntään. Tyylinä britti-ipa ja ainesosina muun muassa ruusunmarjamehu ja rosmariini. Itse en ole mikään Reinheitsgebot-puristi, mutta kyllä tässä mennään jo minunkin osaltani rajoille.

Ja mitä tarkoittaa tölkin kylkeen painettu ”paikallisten inspiroima”? Minkä ihmeen paikallisten? Lahtelaisten?

Ipan kutsuminen maltillisesti humaloiduksi hämmentää myöskin, mutta sen voi sentään jotenkin ymmärtää tuotteen asemoimiseksi suhteessa muuhun, usein överihumaloituun ipa-skeneen.

Tällaisesta pakkauksesta kaadettuun olueen on aika vaikea suhtautua neutraalisti. On vaikea sanoa, kuinka paljon ruusunmarjamehu tökkisi, jos sitä ei olisi osannut odottaa ja etsiä, mutta nyt se puskee aivan liikaa läpi.

Muuten maussa on kyllä häivädyds jotain brittibittereistä tuttua kuivakkaa maltaisuutta, mistä on annettava pieni plussa. Juotavuuskin on melko hyvä, eli jano- tai ruokajuomana tämä uppoaa kyllä nopeasti (jos pitää ruusunmarjamehusta).

Olisiko tässä kotimaisten maitokauppamarkkinoiden toiseksi paras britti-ipa? Vai onko niitä muitakin kuin kauniisti sanottuna keskinkertainen Greene King ja tämä? Jos on, niin sitten tämä ei varmaankaan ole hopealla.

Saimaa Brewer’s Special Rye IPA

Perus-ipailuun kyllästyneelle alkaa olla ilahduttavasti tarjolla sopivan erilaisia mutta kuitenkin tutun katkeroisia vaihtoehtoja. Tällaiseen tarpeeseen soveltuvat erityisesti humalan aromipuolta korostavat apat sekä joukko reippaasti katkeroituja oluita, joissa annetaan kuitenkin reilusti tilaa myös maltaalle. Tähän joukkoon kuuluvat muun muassa modernit amber tai red alet, rye eli ruis-ipat, wheat eli vehnä-ipat sekä black ipa.

Saimaa onkin lähtenyt Alkon käsityöläisolutviikoille melko pienellä riskillä: ruis-ipa, joka menisi ilman tarkempaa maistelua tavallisesta ja trendikkään suositusta ipasta. Kuva antaa muuten tästä oluesta turhan tumman vaikutelman, sillä oikeasti tämä ruisolueksi todella vaalea.

Olut on teknisesti viaton, mutta samalla valitettavan vaatimaton. Hyvät katkerot ja häivähdys ruista toimivat kivasti yhteen, mutta vaatimaton humaloinnin aromipuoli jättää kokonaiskuvan hieman luonteettomaksi. Neljä ja puoli euroa on perussuorituksesta aivan liikaa, kun ottaa huomioon, että alle kahdella eurolla saa samalta panimolta jokseenkin yhtä hyvän markettivahvuisen red alen.

Viisi vihreää virolaista eli etelänaapurin ipoja rinnakkain

Viron olutskene on vireä ja laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huimasti, sillä vielä pari vuotta sitten kohdalle sattui varsin usein keskenkäyneitä tai muuten makuvirheellisiä pullotteita.

Tällä kertaa matkalaukun kautta lasiin päätyi joukko ipoja, jotka Virossa tavataan näemmä merkitä enemmän tai vähemmän vihreällä etiketillä. Jotain maan skenestä kertoo sekin, että viiden enemmän tai vähemmän satunnaisesti valikoituneen ipan joukkoon ei mitenkään mahdu maan koko tarjonta vaan esimerkiksi Tanker ja Õllenaut eivät mahtuneet tällä kertaa mukaan.

Virolainen vihreä viisikko:

  • Õllekörs India Pale Ale (5,2%)
  • Saku Humal & Oder India Pale Ale (6,0%)
  • Muddis IPA (6,5%)
  • Pohjala Virmalised IPA (6,5%)
  • Lehe Suur India (7,0%)

Aloitetaan ulkoasusta. Kaikkien vaahto nousee ja laskee nopeasti jättäen ohuen hunnun, joten tällä saralla oluista ei eroja löydy. Itse oluen ulkoasun puolesta Muddis on väriltään tummin ja Pohjala samein, Saku on näillä mittareilla toisessa ääripäässä eli vaalein ja kirkkain.

Tuoksun osalta yksikään ei säväytä, Saku on oikeastaan paras, vaikkakin vähän pistävä. Tässä on varmasti paljon kyse tuoreudesta. Õllekörsillä ja Lehellä on parasta ennen -päiväykseen aikaa vielä seitsemän kuukautta. Sakulla on viisi, Põhjalalla kolme ja  Muddisilla vain kaksi ja puoli.

Maun osalta ensimmäisenä maistettava Õllekörs on maultaan melko vaatimaton ja yllättävän belgialainen eikä ipamaisella vaan enemmän golden alen mieleentuovalla tavalla. Jälkituntuma suussa on saippuainen.

Saku on oikeastaan melko hyvä, samanlaista suoraviivaisuutta kuin Olvin Iisalmi Pale Alessa, mutta ilman muuta hyvä ja maukas olut. Valovuosia parempi kuin Nikolai India Pale Ale.

Muddis on erilainen, mukana on häivähdys karamellimaisuutta, joka osoittautuu tarkemmassa maistelussa voitoffeevirheeksi. Joka tapauksessa Muddisin kanssa ollaan muutenkin astetta lähempänä amberia.

Põhjala räjäyttää pankin huikealla humalatykityksellä, jälkimaku on pitkä ja hieman kireä, esimerkiksi Saku on astetta helpommin juotava olut. Lehe on myös maukas, mutta hieman turhan raaka ja karkea.

Kaikki ovat teknisesti hyviä oluita: Pohjala on sekä ipana että oluena selvästi paras. Öllekörs ei ole huono sekään, mutta tämän joukon vaatimattomin.

Oikeinkirjoitukseen liittyvä huomio: Kumpi on muuten mielestänne luontevampi kirjoitusasu india pale alelle: IPA vai ipa. Olen aiemmin itse puhunut IPA:sta, mutta tässä teksissä päädyin kirjoittamaan ipoista. Itselleni on opetettu, että jos lyhenteet sanotaan sanoina (”ipa”) eikä kirjaimittain (”ii-pee-aa”), kirjoitetaan ne pienin kirjaimin. Paitsi tietysti erillisnimet isolla.