Tagged: IPA

Green’s IPA

Hirssiä! Durraa! Tattaria! Green’s IPA ei ole tuoteselosteensa puolesta maailman tyypillisin IPA, mikä johtuu siitä, että kyseessä on gluteeniton tuote.

Väri on yllättävän tumma, suorastaan mahonkinen. Vaahto nousee ja laskee ripeästi. Tuoksu on imelän ruohoinen, ei paha jos ei herkullinenkaan. Maku on vallan hieno: kuiva ja synkkä, havupuita ja niiden varjoja. Humala jää kivasti kaikumaan.

Little Valley Python IPA

Hyvä mutta tylsähkö IPA. Humaloinnista puuttu tuoreus, raikkaus ja maukkaus, vaikka katkeropuoli puristaakin sopivasti. Greippisyyttä on, mutta varsin vaisusti. Tämä olut on hyvä IPA samalla tavalla kuin pomelo on greippi: hyvin lähellä muttei kuitenkaan.

Il Birrificio, Helsinki

Helsingin Punavuoren olutskene senkun paranee: tänään avattu Il Birrificio laajentaa tarjontaa uuteen, toivottuun suuntaan. Siinä, missä Bier-Bier, Brewdog ja Tommyknocker toivat oikeastaan vain lisää sitä, mitä oli jo Black Doorissa, on ”Il Birrillä” kaksi aivan omaa ja vahvaa valttikorttia: ruoka ja panimo. (Ja tähän voidaan heittää päälle vielä iso panostus kahviin, mutta se jätettäköön muiden blogien ruodittavaksi.)

Parasta Il Birrificiossa on se, että pääpaino ei ole juuri missään vaan enemmän tai vähemmän kaikessa tekemisessä. Olutta, ruokaa ja kahvia tehdään ja tarjoillaan tositarkoituksella. Tai näin ainakin lähtökohtaisesti, sillä vasta aika näyttää mihin suuntaan toiminta lähtee kehittymään. Alkutilanne on ainakin lupaava, sillä liian monessa paikassa olut tai ruoka vie päähuomioon ja toinen jää sivurooliin.

Ruokapuoli on, ensimmäisen päivän lounaskattauksen perusteella, klassista, runsasta ja maukasta: makkaraa, risottoa, pastaa ja lohisalaattia. Seurueen lautasille valikoitui itsetehtyä makkaraa ja risottoa. Molemmat annokset maistuivat hyvin, mutta hieman yli kymmenen euron hintaan olisi suonut saavansa myös esimerkiksi salaattia noutopöydästä. Lisukeleipää oli sen sijaan tarjolla ja se oli tuoretta ja maukasta. Se, että voin sijaan tarjolla oli yksittäispakattua Oivariiniä, herätti epäuskoista huvittuneisuutta.

Entäs se olutpuoli sitten? Talon omat, ravintolatilassa omaan lasikoppiinsa aidatut 500-litraiset käymisastiat hohtavat vielä yhtä kiiltävänä sisä- kuin ulkopuoleltakin. Valvira ja Tulli ovat omat tarkastuksensa tehneet, mutta vielä odotellaan laitevalmistajan tarkastusta. Lähiviikkoina keittiön puolella, johon varsinainen keittolaitteisto on sijoittettu, on tarkoitus päästä itse asiaan.

Ensimmäisenä on luvassa pale alea muutamalla eri versioinnilla. Näistä on määrä löytyä talon oma perusolut, jonka rinnalle lähdetään kehittelemään muuta kiinnostavaa. Kymmenestä hanapaikasta neljä on varattu panimoravintolan omille oluille. Näistä tulee yhden on määrä olla nopeammin vaihtuva kokeellinen tuote.

Olutoppia Il Birrificioon on saatu Stadin Panimolta ja Maku Brewingilta, joista molempien kanssa tehdyt kollaboraatiot (lager ja saison) löytyvät jo hanoista. Hanaoluiden joukossa oli myös virolainen (ja jumalainen) Virmalised IPA. Hinnat ovat kaupungin hintatasoon nähden maltilliset: puolikkaat nelisen euroa tai vähän alle ja täydet tuplasti enemmän. Pullopuoli jäi tarkistamatta, mutta kuulemma erityisesti on panostettu sour-valikoimaan.

Sisustus on hillitty ja hallittu. Tila on jaettu kolmeen osaan. Sisään astutaan baarimaiseen tilaan, jossa on myös tiski sekä käymisastiat. Baaritilan vasemmalla puolella on pienempi kahvilamainen huone, jonka ikkunat aukeavat Fredrikinkadulle. Suurin tila on Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun kulman täyttävä ravintolasali, jossa on yhä aistittavissa vanhan Kynsilaukan henki. Toivottavasti Il Birrificio jättää yhtä pysyvän jäljen Helsingin sydämeen.

Smuttynose Rhye IPA

Suorastaan silmiä särkevän kaunis oranssi, hiukka samea liemi. Tuoksussa mangoa ja kuusenhavua. Vaahto vaatimattomampi.

Täyteläisen puoleinen, humala potkaisee pienellä viiveellä. Puree sitten aika lailla sopivan ärhäkästi. Maussa enemmän havua kuin hedelmää, vaikka pyörähtääpä suussa vähän tropiikkiakin.

Ruis-ipatyyliin melko tyly, jopa karkea. Onnistuessaan rukiinen kama on juuri sen vuoksi suurin piirtein parasta humalajuomaa.

Ja onnistunut tämä törkyturpa on. Ei ehkä ihan täydellisesti: jälkimaku turhan kitkerä.

Mutta kannattaa tsekata länsinaapurin monopolin hyllyt seuraavalla käynnillä ja poimia koriin jos ruis-ipa miellyttää.

Lasien maistelua sekä siksari uusia tuttavuuksia HBF:ssä

Helsinki Beer Festival on jälleen käynnissä. Koska oma viisiittini jäi muutaman tunnin mittaiseksi ja niistäkin toinen kului Spiegelaun järjestämässä lasi-tastingissa, on tässä vain muutama pikainen huomio valikoimasta, joka vaikutti erittäin kattavalta ja kiinnostavalta.

Ensin kuitenkin sananen Spiegelaun uudesta craft beer -lasisetistä. Viinilaseilla mainetta niittänyt saksalaisyhtiö alkoi muutama vuosi sitten valmistaa myös olutlaseja.

”Olutta alettiin tarjoilla viinilaseissa, kun parempaa ei ollut tarjolla”, Spiegelan Kornel Dura sanoi tilaisuudessa.

Hänen mukaansa oluelle on tapahtumassa nyt sama, mikä tapahtui viineille jo vuosikymmeniä sitten: se on pääsemässä irti arkisen maataloustuotteen asemasta. Hänen mukaansa Spiegelaun lasit erottautuvat sillä, että ne ovat ohuempia, sileämpiä ja kirkkaampia. Lisäksi niiden muoto tuo tuoksun paremmin esiin.

”Olutta ei voi haistaa vaan ainoastaan siitä nousevat kaasut. Ja jos lasin yläosa on avoin, nämä kaasut pääsevät karkuun”, Dura sanoi.

Kirkkaus liittyy lähinnä visualisuuteen, jonka Dura myönsi koskevan oluen sijaan enemmänkin hennon värisiä valkoviinejä, jossa pieni vivahde lasissa voi johtaa väärään väriarvioon. Lasin tasaisuus puolestaan vähentää kuplien syntymistä ja hidastaa väljähtymistä. Viimeisimpänä lasin paksuus vaikuttaa siihen, miten olut kaatuu suuhun. Lisäksi olut lämpenee nopeammin, jos se kaadetaan paksuun huoneenlämpöiseen lasiin.

Spiegelaun klassisille oluttyyleille tarkkoittaman setin rinnalle on nyt lanseerattu craft beer -setti, johon kuuluvat jo muutaman vuoden ikäinen ipa-lasi, viime vuonna esitelty stout-lasi sekä uusi wit-lasi.

Tastingin tavoitteena oli osoittaa, että nämä kolme lasia, paitsi peittoavat perinteisen pint-lasin, eroavat myös toisistaan. Ja tottahan eroja syntyy, varsinkin, kun lasiyhtiön tyyppi vetää esittelyn ja kertoo jo valmiiksi, että millaisia aromeja mistäkin lasista irtoaa. Itse havaitsin erot erityisesti siinä, miten tuoksu tuli esiin.

”Sillä juotteko IPA:a stout-lasista tai päin vastoin ei ole suurtakaan merkitystä verrattuna siihen, että käyttäisitte huonoa lasia. Mutta jos mahdollista käyttäkää aina oikeaa lasia”, Dura sanoi.

Ennen Spiegelau-ripitystä mukavalta tuntuneesta festarilasista tuli maistettua seuraavat oluet:

  • Mordue Workie Ticket: Pehmeän maltainen bitter, jossa miellyttävän tasapainoinen humalakatkero. Erittäin laadukas ja tyylikäs real ale.
  • Crak Guerilla Subversive IPA: Kaikkien kehujen veroinen, tiukasti aromihumaloitu italialainen IPA.
  • Maku Saison: Vaikka tuusulalainen Maku on varsin tuore tulokas kotimaisella pienpanimokartalla, huokuu sen laadukkaista tuotteista kokemus ja varmuus. Saison oli myös hyvä, vaikka omaan makuuni istuisi vähän kevyempi ja mausteisempi versio. Tämä oli suorastaan täyteläinen.
  • Beer Hunter’s Mufloni Mosaic Vehnäipa: Porilainen vehnäipa ei paljon vehnää kunnioita vaan täräyttää lasiin sellaiset aromit ja katkerot Mosaic-humalasta, että mallaspohjan koostumus jää melko yhdentekeväksi. Uppoaa kaltaiselleni IPA-intoilijalle.
  • Saimaan juomatehdas Miss Clementine of New Orleans: Belgityylinen ja hieman savuinen tupla-IPA oli oikein maukas tuttavuus. Saimaan tuotteiden monipuolisuus yllättää aina.
  • Del Ducato Beersel Morning: Belgialaisen 3 Fonteinen lambicin kanssa tehty sekoite tuoksui omituisen herkullisella tavalla levälle ja sinapille. Maku raikkaan sitruksinen.

Vain kuusi olutta. Säälittävää, eikö totta? Vuosi sitten blogiin saatiin ”vajaa mäyräkoirallinen” ja kaksi vuotta sitten peräti ”korillinen”. Ehkä ensi vuonna sitten taas isommalla kädellä…

PS: Festarin ruokatarjonta, josta olen joskus aiemmin valitellut, vaikutti olevan paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin. Kiitos siitä!

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Kuuman kolmion kärki: Tommyknocker Craft Beer Bar

Kolmio, jonka sivut ovat yhteensä vähän päälle kilometrin mittaiset. Sen sisällä Helsingissä on nyt Suomen kovin laatuolutkapakkapöhinä, näin väitän. Yksi kärki on Viiskulmassa, johon perustettiin hiljan Brewdogin baari, toinen Erottajalla, jonne avattiin vain pari kuukautta sitten Bier-Bier. Näiden välinen jana, kolmion pitkä sivu, leikkaa mukaan vanhan luotettavan Black Doorin.

Kolmas kärki on Tommyknocker Craft Beer Bar, jonka avajaistilaisuutta juotiin Iso-Roobertinkadulla keskiviikkona. Pari viikkoa ovet ovat jo ehtineet olla auki jo ennen avajaisia, mutta nyt tarjottiin maksutonta maistiaista toimittajille ja bloggaajille.

Tommyknockerin nimi tulee suoraan pienehköltä yhdysvaltalaispanimolta. Tommyknocker Brewery sijaitsee piskuisessa Idaho Springsissä Denverin kyljessä Coloradossa.

Uusi kapakka on ensimmäinen Tommyknockerin oma baari Idaho Springsin ravintolan lisäksi. Iso-Roban paikka kuuluu kuitenkin Delifox-ketjuun (kuten myös lähinaapuri Black Door ja pääkaupungin niin sanotut kalaravintolat). Yhteistyön aste ja panimon osallistumisen määrä jäivät vähän epäselväksi, mutta ilme on suoraan Tommyknockerin etiketistä ja hanoissa lähinnä sitä itseään.

Tommy-baari on joka tapauksessa uuden ajatuksen testausta sekä Delifoxille että Tommyknockerille. Delifoxin ajatus oli tarjota jotain uutta ja eksoottista pääkaupunkiseudun oluthipstereille, mutta toimivaa kalaravintolakonseptia ei uskallettu lähteä sorkkimaan. Tommyknocker taas on puuhannut pitkään ja kärsivällisesti yhdysvaltalaisittain pienessä mittakaavassa, mutta nyt kokeillaan, lähtisikö Euroopan valloitus liikkeelle Suomesta. Delifox taas voi availla Helsinkiin lisääkin vastaavia paikkoja, jos Tommy-baari on menestys.

Käytännössä Tommyknocker on pieni, punavuorelaisittain sisustettu olutbaari, jossa ei ole esimerkiksi keittiötä (vaikka tätä puutetta paikannee vastapäätä avattava Street Gastron toimipaikka). Asiakaspaikkoja on 38 ja punavuorelainen sisustus meinaa sellaista geneerisen trendikästä harkittua karutta, esiinrevittyine punatiiliseinineen kaikkineen.

Ihan suhteellisen viihtyisä lopputulos kuitenkin, mielestäni parempi kuin Brewdog, muttei yhtä mainio kuin Bier-Bier. Hauskasti hanat on sijoitettu tiskin sijaan takaseinälle, mikä ehkä avaa pientä tilaa hieman.

Mutta nyt riittää joutava jauhaminen sisustuksesta sun muusta sivuasiasta. Tärkeintähän on, millaista tavaraa baarissa saa tuoppiinsa. Neljän testiannoksen perusteella voi sanoa, että hyvää. Ei erityisyydellään ja kokeellisuudellaan tajunnanräjäyttävän hyvää, vaan laadukkaasti, tasapainoisesti ja maukkaasti hyvää.

Kuten avajaisiin saapunut Tommyknockerin panimomestari Steve Indrehus sanoi, yksi tärkeistä ominaisuuksista on juotavuus.

Sopii minulle, kun en ole tähän ikään oppinut kovin analyyttiseksi maistelijaksi ja laiskuuttani monesti valitsen tutun hyvän uuden tuntemattoman sijaan…

Hanoja on baarissa kahdeksan, niistä neljässä Tommyknockerin tuotteita. Lisäksi pari muuta jenkkiä ja pari kotimaista. Pullolistaa ei sattunut silmiin, mutta jenkkikamaa näytti olevan mukavasti tarjolla. Hyvinkin miellyttävästi hanatavarasta tarjotaan desin, kahden desin ja neljän desin annoksia. Tarvittaessa vaikka koko hanasetin voi maistaa pahemmin hönöytymättä.

Hintataso on luokkaa Etelä-Helsinki, eli aikamoisen kivulias. Tosin inasen matalammilla euromäärillä kuljeskellaan kuin Bier-Bierissa ja Brewdogissa. Nollanelosen hinta kaikessa hanatavarassa oli 7,90 euroa.

Indrehus istahti hetkeksi puhumaan samaan pöytään minun, Lassen ja Tuopillisen Jounin kanssa. Kertoi aloittaneensa kotipanijana, loikanneensa sitten joksikin aikaa viinitiloille ja palanneensa sitten oluen pariin Tommyknockerille.

Indrehus sanoi, että hänen aikanaan Tommyknockerin tuotanto on noussut vähän alle 500 000 litrasta liki kuuteen miljoonaan litraan vuodessa. Pulloissa ja tölkeissä myydään tuotteista vähän yli puolet, loput kaadellaan hanoista. Nykyisellä panimolla on töissä 15 ihmistä ja puheiden perusteella juuri nykyistä enempää ei nykylaitteistolla voi tehdä. Toisaalta Indrehus antoi ymmärtää, että jos Tommyknockerilla näyttää olevan saumaa laajentamiseen, suunnitelmat ovat jo takataskussa.

Indrehus kertoi myös tahtomattaan iltapäivän parhaan vitsin, kun kysyi suomalaisilta olutbloggaajilta, miten nämä ansaitsevat rahaa bloggaamisestaan.

Tommyknocker muuten valmistaa myös root beeria, lähinnä lapsille tarkoitettua virvoitusjuomaa. Mukaan annetun pullon kotona testanneelle seitsenvuotiaalle upposi hyvin. Yhdysvalloissa myös virvoitusjuoma on hanassa – pitäähän lapsillekin olla jotain, kun aikuiset juovat olutta. Suomessakin hanaa harkittiin, mutta limsa jätettiin pulloon, kun ruokaakaan ei ole tarjoilla.

Suomalaisista oluista Indrehus oli ehtinyt maistaa ainakin Maku-panimon ipaa. Sitä Indrehus kiitteli kovasti. Hän kuitenkin pohti, voiko suodattamattomuus karkottaa potentiaalisia ostajia. Normikaataja kun mieltää oluen kirkkaaksi.

Toisaalta, enimmäkseen suodattamattomalla tavaralla Tommyknockerkin on pärjäillyt. Nähtäväksi jää, miten Helsingissä. Itse käyn toistekin.

Henricus Paljas IPA

Yleensä sitä ajattelee, että nimellä kikkailu vetoaa lähinnä juntteihin: ei se kurabulkki ole yhtään sen parempaa vaikka etiketissä lukee Rock tai Tuntematon. Mutta niin sitä vaan itsekin ostin tämän oluen, joka ei taatusti olisi kiinnittänyt huomiota, jos nimi olisi ollut vaikka Piljis IPA.

Väri on upean oranssi ja vaahto tuhti. Belgiaa kokonaisuuteen tuovat liialliset hiilihapot ja hienoiseksi happamuudeksi kääntyvä kuivuus sekä hiivainen tuoksu. Maku on raikkaan hedelmäinen, vähän kuin hivenen raaka aprikoosi. Humalointi korostaa oluen kuivuutta, mutta varsinaiset katkerot ja humala-aromit jäävät melko vaatimattomiksi väitettyyn tyyliin nähden vaatimattomiksi.

Keskinkertainen olut, jossa on enemmän Belgiaa kuin IPA:a.

Oluthuoneiden IPA-festivaali 2015

 

Noin yhdeksättä kertaa järjestettävillä Oluthuoneiden IPA-festivaaleilla on tällä kertaa tarjolla 14 lajityyppiänsä hyvin tai vähemmän hyvin noudattavaa edustajaa. Kaunis humala sai kunnian maistella kattauksen läpi ja kokosi pikaoppaan festivaalitarjontaan.

Laadukasta IPA:a ilman kikkailua:

  • Bryggeri Supernova DIPA: Tuoksu ehkä vähän vaatimaton, mutta maku räjäyttää potin. Perusvarma jenkkityylin IPA, joka on tuplaksi vähän turhan kepeä.
  • Atom IPA: Tasapainoinen yhdistelmä trooppista hedelmäisyyttä ja asianmukaista katkeroa.
  • Edge Brewing Hoptimista: Barcelonalainen olut on festareiden helmi. Se ei kikkaile erikoisuuksilla vaan on erittäin tyylipuhdas länsirannikon IPA, jonka humalointi on on tuore ja katkera.
  • Oppigårds Indian Tribute: Tasapainoinen ja pitkä IPA. Jälkimaku on tämä oluen rikkain ominaisuus.
  • Beavertown Brewery 8 Ball: Tuoksussa on tuhdisti humalaa, mutta maku jää siihen nähden vähän vaatimattomaksi. Hipsterien suosikiksi veikkailtu olut on kuitenkin yksi festarin parhaista.

Jos kaipaa jotain erikoisempaa:

  • Rocket Brewing Zero Gravity Brett IPA: Brettanomyces-hiivalla käytetyn IPA:n tuoksu on jotain aivan huikeaa humalat ja hapan hiiva muodostaa hedelmäisen raikkaan kokonaisuuden, jota voi kuvata vain sanalla ”ihq”. Maku ei ole tuoksun veroinen vaan tasapainoinen, kuiva ilman happamuutta. Hieno olut.
  • Stadin Panimo Mosaic Single Hop IPA: Erittäin hyvä IPA, jossa on niin paljon Mosaic-humalan tuomaa mustikkaisuutta, että heikompia hirvittää. Yhden mielestä ällöttävä, toisen mielestä piristävän poikkeuksellinen.
  • Kinn Bryggeri Svarthumle: Festareiden ainoa musta IPA täyttää paikkansa kivasti. Lakritsaisessa oluessa painiskelevat tasavahvasti myös paahteiset ja humalaiset aromit.

Jos maistoit jo muut:

  • Panimo Hiisi Leimaus: Mangoa, habaneroa ja humalaa pursuava olut on yllättävän vaatimaton kokonaisuus. Kivoja aromeja, mutta ne jäävät turhan hienovaraisiksi. Kaipaisi enemmän kaikkea.
  • Rekolan Panimo Luomu IPA: Mukavan pyöreän pehmeä IPA, jonka ainut erityinen ominaisuus on miellyttävä limearomi ilman hyökkäävää katkeruutta tai sitruksisuutta,
  • Pyynikin käsityöläispanimo Pirun polkka: Britti-IPA Tampereelta jää tässä joukossa vähän vaatimattomaksi. Jälkimaussa hiven ikävän kitkerää vihannesaromia.
  • De Dochter van de Korenaar Crime Passionnel: Belgialainen nimihirviö yrittää aivan liikaa. Se ei ole IPA, ei vehnäolut eikä belgiale, vaan jotain mitäänsanomatonta näiden välimaastosta.
  • Wold Top Scarborough Fair: Gluteeniton IPA on oikein kiva ja raikas, mutta oikeastaan tyyliltään enemmänkin Golden Ale kuin IPA.
  • Thornbridge Jaipur X: Festareiden pääesiintyjä on myös suurin pettymys. Jumalaisen Jaipur IPA:n imperial-versio ei onnistu erottumaan edeltäjästään muulla kuin hävyttömän korkealla alkoholiprosentilla (10%), jonka piilottaminen maltaiseen runkoon on tämän oluen ainoa ansio.

Fat Lizard, eli humalaa ja toukkia Espoossa

Toukat kiemurtelevat kuumalla pannulla. On vaikea arvioida, tuntevatko ne kipua, sillä vieressä vuoroaan odottelevat toukat möyrivät onnellisina puurohiutaleissa aivan samalla tavalla. Muutamaa minuuttia myöhemmin liike pannulla on lakannut.

Suolalla ja korianterilla mausetetut jauhomadot ovat osa espoolaisen Fat Lizard -panimon brändiä. Niitä tarjottiin helmikuussa panimon ensimmäisen kaupallisen oluen, Fat Lizard 101 California Pale Alen kanssa ja nyt ne huuhdotaan alas Heavy Fuel IPA:lla.

Fat Lizardin panimo sijaitsee Espoon perukoilla, Kivenlahden hiljaisella teollisuusalueella. Panimo on kuution muotoinen, sillä korkeutta on yhtä paljon kuin pituutta ja leveyttä. Toiselle tasolle sijoitetut kegilavat ja keittoastian päälle rakennettu huuhteluvesitankki ylettyvät hädin tuskin puoleen väliin korkeaa tilaa, joten ainakin ylöspäin on tilaa kasvaa.

Tilan korkeuteen nähden Fat Lizardin käymistankki, 750-litrainen vanha maitotankki, on matala, vain noin metrin korkuinen. Suurtalouskattiloista laajennetut mäskäys- ja keittoastiat ovat kooltaan vain 300 litraa, eli jokaiseen erään tehdään kaksi keittoa. Panimolla on vahva tee-se-itse -meininki, sillä sen lisäksi, että ”jokaisen panon aikana on hitsattu”, on laitteiston ohjauselektroniikka sekä sen koodi omatekoista.

Toistaiseksi Fat Lizardin tankeissa on tehty siis kaksi olutta, apa ja ipa. Jenkkilinjalla on tarkoitus pysyä jatkossakin: suunnitelmissa on muun muassa amber ale sekä jenkkihumaloitu vehnäolut. Seuraava kaupallinen olut on kuitenkin salaperäisesti ”vappuinen”, josta ei kerrottu tarkemmin muuta kuin, että siinä ei ole rusinoita.

Pullottaminen ei ole vielä Fat Lizardin suunnitelmissa vaan kaikki olut pakataan muovisiin kertakäyttökegeihin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olutta olisi mahdollista saada muualta kuin baareista. 20-litran kegi 101 California Pale Alea on nimittäin tulossa Alkon valikoimiin vajaan kahdensadan euron hintaan.

Kivenlahdessa pannaan toistaiseksi kerran viikossa ja katsotaan, miten homma etenee. Tarkoituksena ei ole kasvaa pienin askelin, vaan jos homma näyttää toimivan, on suunnitelmissa tuotannon kymmenkertaistaminen kertarysäyksellä noin kolmen vuoden päästä.

Entäs ne toukat? Vieraat maistoivat niitä kohteliaasti, mutta pientäkään astiaa ei syöty tyhjäksi. Samaa ei voi sanoa Fat Lizardin oluista, sillä ensimmäinen erä 101 California Pale Alea juotiin hetkessä loppuun ja sama kohtalo odottanee myös Heavy Fuel IPA:a.