Tagged: kotiolut

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

KK Brewing Company Hyyrynen Is Dead APA

Pullo on Dead Pony Clubin, mutta sisältö muuta. Lappeenrantalaiset expat-verkoston kautta käsiini on päätynyt pullollinen tuon humppakaupungin omaa tuotetta, KK Brewing Companyn Hyyrynen Is Dead APAaa. Ja KK kuulemma meinaa Kivisalmen Koviksia, joten Wikipedian perusteella liemen lähtökohta on jossain Lappeenrannan pohjoisen kaupunginosan kovien katujen varsilla…

Käsittääkseni ihan kotioluthommaa kuitenkin, eli alan hartaiden harrastajien tekosia. Mutta napataanpa miehekkään pinkki korkki pois nokalta ja kaadetaan lasiin.

Todella kukkainen tuoksu, Punk IPAa lisäkukituksella. Melkein nallekarkkimainen. Ahtanumko lienee päivän sana? Vaahto hillitty, mutta nätti. Muutenkin kaunis, kullankarvainen, hiukka samea.

Nyt on odotukset kovat näistä lähtökohdista.

Ja onhan tämä hyvä. Jääkaappikylmänä yllättävänkin sisäsiisti: humalointi selvä, muttei ruoskiva, aromihumalat tulevat peliin nopeasti ja selkeästi. Otetaanpa toiselle jalalle.

Arvaisin, että Punk IPA -meininkiä on maunkin puolesta lähdetty hakemaan. On tai ei, tuloksena oikein näppärästi juotava maukas olut.

Ehkä tällaisessa suht kevytkroppaisessa, aromiin painottuvassa IPAssa hieman herkemmin pelaava katkero toimisi vielä paremmin; heti alussa ja toisaalta jälkimaussa katkero tulee vähän karkeana… Joku toinen katkerohumala tai jopa hieman – siis joku 5 ibua alaspäin – maltillisempi katkerointi voisi toimia paremmin?

Mutta jos tällaista saisi lähikaupasta tai Alkosta sopuhintaan, niin ostaisin. Olueksi siis onnistunut, kotiolueksi erittäinkin paljon sellainen. Itsellä on vielä näin lähelle triplakaksikymppistä heittämättä näissä hommissa.

Jää harmittamaan, että tätä on vain pullollinen. Kilautukset Lappeenrantaan!

Näin teet kotona olutta ilman välineitä

Taas viatonta nettikävijää huijataan otsikolla, sillä eihän olutta voi tehdä ilman välineitä? Ei tietenkään voi, mutta käytännössä kaikki kotiolutoppaat antavat pitkän listan välineistä, jotka ovat välttämättömiä tai ainakin hyvin hyödyllisiä. Jos oletetaan, että tietyt asiat löytyvät lähes jokaiselta kotoa, muodostuu alkeellisen kotipanimon hinnaksi noin sata euroa.

Muutaman kotioluen tehtyäni päässäni alkoi muhia ajatus siitä, voisiko olutta tehdä vielä kevyemmällä välineistöllä, sellaisella, joka löytyy sellaisenaan jo lähes jokaisesta asunnosta. Eli hankintalistalla olisivat ainoastaan raaka-aineet.

Nähdäkseni tällaisesta menetelmästä olisi kahdenlaista hyötyä: Ensinnäkin se tarjoaisi tavalliselle tallaajalle entistäkin helpomman ja edullisemman tavan kokeilla oluen panemista ensimmäistä kertaa. Toisekseen, meille kotipanimomestareille, se antaisi mahdollisuuden tehdä kaupallisesta panimomaailmasta tuttuja kokeellisia small batch -eriä vailla pelkoa siitä, että kohta on kaapit täynnä juomakelvottoman makuista olutta.

Eli rohkeasti vaan kaivelemaan keittiön kaappeja. Koska minulla ei ole tutkimustietoja tai muutakaan hajua siitä, mitä keskimääräisestä keittiöstä löytyy, teen oletuksen, että varustetaso on enemmän tai vähemmän kuin omassa keittiössäni ennen, kun aloin tilailla verkosta erilaisia valmistusvälineitä.

Välineet omasta keittiöstä:

  • hella
  • kannellinen viiden litran kattila
  • kaksi kolmen litran kattilaa (toinen viiden litran kattila ajaisi saman asian)
  • suppilo
  • siivilä
  • sekoituskauha
  • digitaalinen vaaka
  • digitaalinen lämpömittari
  • kaksi tyhjää muovipulloa (2,0 ja 1,5 litraa)

Ostoslista:

  • kilo rouhittua mallasta
  • pussi oluthiivaa
  • humalaa
  • ominaispainomittari
  • humalapussi
  • puhdistusaine
  • lisäksi mahdolliset toimituskulut verkkokaupasta

Humalapussi ja ominaispainomittari rikkovat tietysti omia sääntöjäni, mutta ne ovat niin hyödyllisiä ja edullisia, etten itse jättäisi niitä missään nimessä hankkimatta, vaikka ilmankin on mahdollista pärjätä. Lisäksi jonkinlainen mitta-astia on hyvä olla, joskin itse ajattelin pärjätä ilmankin, koska Ikean kattiloissa on sellainen kyljessä.

Menetelmä on enemmän tai vähemmän sama kaikille tyyleille, mutta oma tavoiteeni on tehdä American Pale Alea, jossa tiukahko 70 IBU:n humalointi ja alkoholia noin 4,8 prosenttia. Jos ajatellaan Suomessa myytäviä oluita, olisi tämä jossain Keisari 66:n ja Punk IPA:n välimaastossa.

Yksinkertaistaen tyylivalinta menee siten, että humalamäärällä säädetään katkeruus, mallasmäärällä alkoholiprosentti ja maltaan värillä oluen väri. Lopulta hiivavalinta ratkaisee käymislämpötilan, eli sen tehdäänkö alea vai lageria.

Tavoitteena on täyttää kaksi pulloa, joihin menee yhteensä 3,5 litraa nestettä. Aiempien panokertojen perusteella loppuvaiheessa kattilan pohjalla on hyvin sakkaista vierrettä, jonka halua jättää käyttämättä. Siksi siis tähtään 4,5 litraan, johon uskon pääseväni kaavalla: kolme litraa mäskäykseen, kaksi litraa huuhteluun ja puolen litran keittohävikki.

Ensimmäinen vaihe on mäskäys, joka lyhyesti selitettynä tarkoittaa sitä, että maltaassa oleva tärkkelys saadaan muutettua sokeriksi ja liotettua veteen, josta tulee siten vierrettä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mallasrouhetta liotetaan 62-75-asteisessa vedessä yhdestä kahteen tuntia. Lämpötilalla ja ajalla on väliä, joten kannattaa ehkä opiskella asiasta lisää esimerkiksi Järmälän sivuilta.

Aiemmin, isommalla kattilalla olen käyttänyt niin sanottua pussimäskäystekniikkaa, mutta koska nyt kokonaismäärä on nyt niin pieni, että sen voi siivilöidä tavallisella keittiösiivilällä, teen mäskäyksen ilman pussia. Aloitan lämmittämällä uunin noin 66-asteeseen. Tämä ei ole aivan helppoa, sillä uunin lämpötilanuppia kääntäessä 75 ja 50 asteen välillä ei ole säätövaraa kuin muutama milli, joten oikeaan osuminen ottaa aikansa. Oikea lämpö löytyy 50 astetta kuvastavan pisteen kohdalta.

Samalla, kun haarukoin oikeaa uunilämpötilaa lämmitän viiden litran kattilassa kolme litraa vettä noin 70 asteeseen.  Kun veteen lisätään mallas, laskee lämpötila lähelle haluttua 66 astetta. Tämän jälkeen kattila uuniin 1,5 tunniksi, jonka aikana kannattaa toki välillä vilkuilla lämpötilaa.

Kun mäskäys on valmis, on huuhtelun aika. Huuhtelun ideana on suodattaa mallasmäski pois vierteestä ja huuhdella siitä loputkin sokerit mukaan. Teen tämän niin, että kaadan aluksi noin puolet vierteestä siivilän läpi ensimmäiseen kolmen litran kattilaan. Tämän jälkeen kaadan päälle vielä litran verran noin 75-asteista vettä. Sitten sama temppu uudestaan toisen kolmen litran kattilan kanssa, jonka jälkeen viiden litran kattilan pitäisi olla tyhjä. (Tämä vaihe sujuu tietysti helpommin, jos on käytössä kaksi viiden litran kattilaa tai toinen vielä suurempi.)

Sitten suodatetut vierteet viiden litran kattilaan, jonka voi välissä huuhtaista, jos siihen on jäänyt paljon roinaa. Seuraavaksi kattila levylle ja levy täysille. Sillä aikaa, kun vierre alkaa kiehua on aika pussittaa humalat. Pussin idea on sama kuin teepussissa, haluttu maku liukenee vierteeseen, jonka jälkeen humalatöhnä voidaan nostaa pois.

Humalalla on merkitystä kolmella tavalla: 1) se tuo katkeruutta, joka on tärkeä maun tasapainon kannalta, 2) se tuo lajikkeesta riippuen sitrusmaisia, metsäisiä tai yrttisiä aromeja, 3) se parantaa oluen säilyvyyttä.

Yleisesti ottaen humalan olisi syytä mahdollisimman tuoretta, mutta ainakaan kotimaisista verkkokaupoista ei yleensä saa kuin 2-3 vuotta vanhaa tavaraa. Humalalajikkeen valinta perustuu halutun katkeruuden ja aromien perusteella. Katkeruus tulee humalasta, joka on vierteessä koko keiton ajan, ja aromit humalasta, joka lisätään vasta aivan lopuksi.

Tällä kertaa käytän kahta eri lajiketta. Katkeruus tulee itselleni aiemmin tuntematommasta Pacific Jadesta. Sen alfahappopitoisuus on 14,5 prosenttia, mikä tarkoittaa, että kun kuutta grammaa keitetään 4,5 litrassa tunti, nousee IBU-arvo 55:llä yksiköllä. Viimeiseksi viideksi minuutiksi lisään vielä kuusi grammaa Pacific Jadea ja kuusi grammaa Cascadea, joista tulee aromien lisäksi vielä noin 15 IBU-yksikköä.

Keittämisen aikana kattilassa ei kannata pitää kantta, jotta epätoivotut yhdisteet pääsevät haihtumaan vierteestä, eivätkä yllätä ikävästi valmiissa oluessa.

Tässä vaiheessa siirrytään vähitellen puhtaalle vyöhykkeelle. Keittäminen steriloi vierteen, mutta sen jälkeen vierre on vapaata riistaa kaikille pienille eliömuodoille. Panija haluaa kuitenkin säästää makean nektarin hiivalle, joten kontaminaatiota on vältettävä kaikin keinoin. Tämä tarkoittaa, että kaikki, mikä koskee vierteeseen keiton jälkeen on steriloitava esimerkiksi jodipohjaisella puhdistusaineella. Lisäksi aika, jonka vierre on altistettuna ilmalle on minimoitava. Eli esimerkiksi jäähdytystä ei kannata tehdä kansi auki, vaikka se olisikin nopeampaa.

Keittämisen alkuvaiheessa voi myös ominaispainomittarin avulla tarkastaa, että mäskäys on onnistunut, eli että vierteessä on haluttu määrä sokeria. Vierteestä otetaan siis erilleen noin desi ja jäähdytetään se huoneenlämpöön. Tämän jälkeen se kaadetaan kapeaan astiaan.  Jos sopivaa kapeaa lasia tai mittaputkiloa ei ole saatavilla, on ominaispainomittarin suojakotelo ihan käyttökelpoinen astia.

Ominaispainomittari asettuu kellumaan nesteessä sokeripitoisuuden määräämälle tasolle, jolloin mittarin kyljestä voi lukea lukuarvon. Tämän oluen kohdalla mittarin pitäisi asettautua noin 1.050:een, mutta vierre on (kuten kohdallani lähes aina ennenkin) makeampaa: 1,056. Tässä kohtaa on kaksi vaihtoehtoa: joko tyytyä arvioitua vahvempaan olueen tai sitten lisätä vettä. Koska olen melko lähellä tavoitettani ja olueen on tulossa melko runsaat katkerot, ei korkeampi alkoholiprosentti haittaa, joten annan asian olla. Keittohävitti tullee nostamaan OG:n noin 1.060:een, joka tarkoittaa kelvollisella käymisellä 6,5-prosenttista olutta.

Koska vierre kiehuu vielä pitkään voi tämän mittaerän kaataa takaisin kattilaan, mutta myöhempiä eriä ei, ellei mittaria ja mitta-astiaa ole desinfioitu kunnolla. Myös maisteleminen on suositeltava vaihtoehto! Omani on todella katkeraa, joten päätös päästää alkoholiprosentti korkeammaksi on vähintäänkin perusteltu. Harkitsen jopa sokerin lisäämistä, joka nostaisi alkoholiprosenttia entisestään. En kuitenkaan lähde sille tielle.

Jos alkoholiprosentilla ei ole väliä ja itseluottamus on korkealla, ei ominaispainomittaria tarvita. Koska oluttasi maistelevien ensimmäinen kysymys on kuitenkin alkoholiprosentti, kannattaa ominaispaino mitata. Alkoholiprosentti lasketaan käymistä edeltävän (OG, original gravity) ja käymisen jälkeen mitattavan ominaispainon perusteella. Laskureita löytyy netistä.

Vierre saa keittyä tunnin verran. Sinä aikana pöpöt kuolevat, humalasta irtoaa katkeroita ja, jos nyt aivan oikein muistan, proteiinit koaguloituvat tai jotain, minkä pitäisi kirkastaa lopputulosta. Sillä aikaa, kun vierre porisee, kannattaa viimeistään desinfioida käymisastia (eli tässä tapauksessa muovipullot) sekä lappo tai suppilo.

Noin tunnin keittämisen jälkeen vierre jäähdytetään (ja siitä voidaan ottaa lopullinen OG, minulla 1.061). Jäähdyttäminen tulisi tehdä mahdollisimman nopeasti makuvirheiden välttämiseksi, mutta monet vain antavat sen seistä seuraavaan päivään. Itse vien kattilan kylmällä säällä ulos tai jäähdytän sitä lavuaarissa vaihtamalla kattilaa ympäröivän veden sitä mukaa kuin se lämpenee.

Lopuksi huoneenlämpöön jäähtynyt virre lasketaan käymisastiaan (tai tässä tapauksessa astioihin). Hiiva ripotellaan päälle ja sen jälkeen astia suljetaan. Normaalissa käymisastiassa on vesilukko, mutta itse kokeilen nyt kevyempää versiota: Lildin muovipulloa, jonka korkkia löysätään puolen kierroksen verran, jolloin paine riittää juuri ja juuri liikauttamaan korkkia sen verran, että paine pääsee pois.

Kun käyminen loppuu, eli vesilukko ei enää liiku, on pullottamisen aika. Lidlin pulloissa käyttämällä homma on tietysti hankalampaa, koska käymisen nopeudesta ei kerro oikeastaan yhtään mikään. Keksi tähän kuitenkin pienen kokeellisen menetelmän: laitoin korkin ympärille pakastepussin, jonka tiivistin kuminauhalla pullon kaulaan. Tällä tavoin saan pussin täyttymiseen kuluvan ajan perusteella edes jonkinlaisen arvion käymisnopeudesta.

Käyminen on hidastuu neljän päivän jälkeen. Alussa pussi täyttyi muutamassa tunnissa, mutta viikon jälkeen ei enää päivässäkään. Koska satsi on niin pieni, eikä pullossa ole hanaa, ei ole järkevää uhrata tippaakaan ominaispainon välimittauksiin. Siksi odotan maltilla, ettei pussiin tule enää juurikaan uutta kaasua.

Lopulta päädyin siirtämään pullot noin 20 asteen käymislämmöstä 12-asteiseen varastoon 13 päivän jälkeen. Seuraavana päivänä aloitan pullottamisen.

Koska olut on käynyt kahdessa eri astiassa, en yhdistä eriä heti vaan maistan aluksi, ettei niissä ole merkittävää eroa. Jos olisi, olisi turhaa ja tyhmää pilata parempi huonommalla. Tällaista eroa ei kuitenkaan onneksi ole.

Yhdistän siis 2,0-litraisen ja 1,5-litraisen pullon sisällön viiden litran kaattilaan, jossa on pullokäymisen herättämiseksi noin 15 grammaa 1,5 vesidesilitraan liuotettua sokeria. Kattilasta kaadan oluen kolmessa erässä pienempään kannuun, josta kaadan oluen suppilon kautta pulloihin. Reilu vaahtoaminen hankaloittaa asiaa ja sotkee pullot, mutta se ei ole suurehko ongelma vaan pesen pullot korkituksen jälkeen.

Tässä vaiheessa tajuan myös, että ilman korkituskonetta ja kruunukorkkeja pullottaminen olisi varsin hankalaa. Tämän kokeen rehellisyyden kannalta olisi ollut syytä varautua pullottamaan ainakin osa oluesta kierrekorkillisiin muovipulloihin, jotta olisi pysytty ”ei lisävarusteita” -linjalla. Niin ei nyt käynyt, sorry.

Pullotuksen yhteydessä kannattaa muuten ottaa noin desi syrjään ominaispainon mittaamiseksi sekä maistiaiseksi. Ominaispaino on laskenut 1.012:een, joka alkuperäiseen 1.061:een verrattuna tarkoittaa, että oluessa on alkoholia 6,4 tilavuusprosenttia. IBU:jen ollessa 70:n kieppeillä voidaan puhua melko tyylipuhtaasta IPA:sta. Makukin on hyvä, vaalea väri ja tasapainoinen katkeruus tuo mieleen Punk IPA:n, tosin ilman hedelmäistä aromihumalaa.

Maku ei ole viikon pullokypsytyksen aikana muuttunut juuri mihinkään, mikä on tämän oluen kohdalla pelkästään positiivinen asia. Hyvä ja tasapainoinen kevyehkö IPA, yksi parhaista kotona tekemistäni oluista, vaikka välineet olivat vähän vaatimattomat.

Kotipano: Kipeä valaistuminen

Joskus eteen tulee valaistumisen hetkiä. Aina ne eivät ole mukavia.

Olemme nyt tehneet yhdessä tai yksin sellaiset kuusi satsia kotiolutta (ja sen lisäksi pari vähemmän konventionaalista kokeilua, mistä enemmän piakkoin). Parhaiten lienee onnistunut toinen veto, josta tuli jotain black IPAn ja imperial stoutin välimailla horjahdellutta soppaa.

Aina näissä on jotain korjattavaa ollut, oma brown ale -kokeiluni toi ehkä vähiten toivotun lopputuloksen. Mutta juotavia oluita on saatu aikaan kuitenkin, ei kylläkään herkullisia.

Hiljan päätimme tekaista uudelleen ensimmäisenä tekemämme oluttyylin eli APAn. Resepti meni aika lailla uusiksi, mallasmäärät mitattiin tällä kertaa tarkasti ja niin päin pois. Pano meni rutiinilla, kun hommaan on tullut jonkinlainen ote.

Lopputulos on tässä lasissa edessäni. Tämä on ehkä kuudes pullo, jonka tätä satsia juon. Ja tämä maistuu erilaiselta kuin aiemmin.

Aiemmilla kerroilla olen – vähän vaihtelevasti – ajatellut, että tämähän on aika jees, mutta ei ihan napissa. Kerrasta riippuen joko enemmän tuohon aika jees -puoleen tai ei ihan napissa -puoleen painottuen.

Mutta nyt maistan tässä virhemaun. Tuopillisen Jouni testasi hiljan tämän toisen APAmme ja havaitsi vihannesmaisen maun, makuvirheen. Tiedän, mitä Jouni meinaa, vaikken itse hahmota tuota makua vihanneskeitoksi tai vastaavaksi. Minun suuni ja pääni tulkitsevat maun metalliseksi, mahdollisesti peltipurkin mauksi. Mutta hyvähän se ei ole.

Luultavasti kyseessä on dimetyylisulfidi , dms. Sitä muodostuu aina oluenpanossa, mutta keitettäessä se haihtuu. Paitsi jos olutta keittelee enimmäkseen kannen alla, niin kuin valitettavasti olemme enimmäkseen tehneet. Dms-vaarasta (tässä esim. hyvä artikkeli) olimme tietoisia, mutta halu säilyttää vierrettä mahdollisimman paljon – siis nuukuus – voitti. Muista siis: Kun keität, älä peitä.

Eikä siinä mitään. Ongelma on korjattavissa. Hämäävää vain, ettei tuota virhettä tajunnut itse. Siis muuten kuin ei ihan nappisuoritus -tasolla. Liekö kyse sitten analyyttisyyden puutteesta vai siitä, että oma lapsi on niin kovin rakas?

Tarinan opetus on kai se, että ulkopuolinen arvio on aina hyvä ja että oman oluen maistelu yhtä kriittisesti kuin jonkun muun tekemän on aika vaikeaa.

Voisin väittää, että olen tyytyväinen siihen, ettei mikään olut ole vielä onnistunut täysin, mutta sehän olisi silkkaa kusetusta. Pientä totuuttakin väitteessä on kuitenkin siinä mielessä, että näin koko prosessia ymmärtää taas vähän paremmin.

Sitä paitsi maltaat, hiivat ja humalat seuraavia satseja varten on jo tilattu.

Reittausblogin IPA

Sekä Reittausblogi että Kaunis humala aloittivat viime vuoden lopulla omat kokeilunsa kotioluiden ihmeellisessä maailmassa. Eikä innostus ole tämän vuoden puolella lainkaan laantunut. Me olemme viime vuoden APA:n ja mustan IPA:n jälkeen kokeilleet tänä vuonna jo brown alea, pilssiä, IPA:a ja imperial stouttia. Tuloksena on ollut juotavia oluita, mutta ei täysosumia.

Reittausblogin puolella on oltu taidokkaampia, sillä ensimmäinen(?) IPA-kokeilu osoittautui niin hyväksi, että sitä kannatti tehdä toinenkin satsi samalla reseptillä. Kiitos Itellan, HBF:n ja yhden olutblogaaja-kuriirin, Kaunis humalakin pääsi maistamaan tätä herkkua.

Ja herkkuahan se oli, helposti parempaa kuin mikään meidän tekemämme. Pullon annettiin toipua kuljetuksesta vajaan viikon ajan, mikä oli ilmeisesti riittävästi, koska lasin kaatui upean väristä ja täysin kirkasta olutta. Vaahtoa tuli runsaasti ja se pysyi sitkeästi oluen suojana.

Tuoksu oli melko mieto, mutta sitäkin herkullisempi sisältäen makeaa hedelmää, aprikoosia ja persikkaa. Maussa oli sitten odotetusti vähän jyrkempiä sävyjä: havumetsää ja greippiä. Hiilihappoa oli riittävästi.

Maku tuntui aluksi jäävän vähän lyhyeksi, mutta jatkuikin sitten yllättävän pitkään. Tiukat katkerot ja lämmittävä alkoholi olivat tässä päällimmäisinä.

Ärhäkkä, mutta tasapainoinen IPA, jonka katkerohumalointi on jokseenkin täydellinen. Aromipuoli jää hillitymmäksi, mutta siinäkään ei ole kyse viasta vaan tyyliseikasta. Näin vahvaksi (alkoholia noin 7 prosenttia) olut on raikas ja jopa kevyt.

Eka kerta

Eka kerta on herkkä juttu. Jännittää. Ei uskalla heittäytyä. Tarkkailee itseään ikään kuin ulkopuolelta: Teenköhän nyt oikein? Teenköhän nyt kuten sillä videolla, jonka netistä kerran löysin? Olenko riittävän…

Ei kun hei. Nyt loppuu tämä tyhmä läppä. Vaikka panohommista on kyse, niin yritän työntää sordiinon tirsk-tuuttaimeeni. Niin epäluonteenomaista kun se onkin.

Eli tekaisimme omaa olutta ihan mallastetuista ohrista (1 kg pils, 1 kg pale ale ja 100g cara), humalista (chinook katkerona, cascade ja centennial aromina) sekä hiivasta ( dry ale ) ja vedestä (mäskäyksen alussa n. 8 litraa). Menetelmänä oli pussimäskäys, kipattiin siis maltaat tuollaiseen kertavaippojen pesuun tarkoitettuun kestopussiin.

Mitä tästä sanoisi. Ehkä sen, että tavallaan homma oli jopa odotettua helpompi, mutta myös työläämpi. Aikaa menee reippaasti, paitsi mäskäämiseen ja keittelyyn, tietenkin myös putsailuun. Yllättävän vähillä vehkeillä pärjäsi, juurikin tuon pussimäskäyksen vuoksi. Siksipä jäi kokeilematta vierteen huuhtelu, mitä nyt puolisentoista litraa laitettiin lopuksi lämmintä vettä pussin läpi.

Lopputulos on mielestäni lopulta ihan kelpo pale ale. Ei tajunnanräjäyttävää, mutta oikein kivaa juotavaa. Parhaiten onnistuimme tuoksussa, joka on oikein pirtsakan humalankukkea. Itse olut voisi olla hiukka heleämpää, vaahto on ihan nättiä tiheää ja vaaleaa kamaa. Maku on hyvä, tosin lyhyt ja loppupuolella on joku vähän epämääräisempi hiukka öljyinen pyörähdys. Jälkimausta ei kauheasti voi puhua, enemmän vetiseksi vetää.

Aika liki Keisarin 66:tta, mikä luonnollisesti on hyvä juttu. Jos tätä ja 66:tta olisi kaupassa samaan hintaan, niin Keisaria kyllä tulisi varmaan ostettua…

Kokemus oli kuitenkin hyvä ja suositeltava. Käytössämme ollut 10 litran kattila tosin osoittautui varsin naftiksi, mutta tarkoitus on tehdä sillä toinen erä viikonloppuna. Tällä kertaa tähtäimessä on jotain porter/stout/imperial stout linjalta. Katsotaan mitä oikeasti tulee…

Ja loppuun vielä video ekasta kerrasta, jos nyt jotakuta sattuu kauhuleffat kiinnostamaan. Aiheesta lisää myös Vihreän Langan -sivuilla.