Tagged: Laitilan Wirvoitusjuomatehdas

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Laitila Kukko Helles

Kirkas ja näppärän oljenkeltainen keitto, joka ei tuoksu paljonkaan. Vaahto kiva.

Sopivasti kroppaa. Katkero aika rauhallinen, humalointi maistuu hillittynä sitruksena. Mutta mutta. Mallaspohjan pitäisi maistua enemmän. Nyt ei oikein nouse mitään erityistä, mitä nyt vähän sellaista epämääräistä pöhinää.

Helles on kumminkin herkkäviritteinen kaveri, jossa parhaimmillaan katkeroa on sen verran, että se päästää vaaleilla maltailla rakennetun hienon maun esiin. Kukko Hellesin kohdalla tällaisesta ei voi puhua.

Toisaalta Kukko Helles ei ole mitenkään huono perusbisse. Ja aika edullinenkin se on. Esimerkiksi puistokaljoitteluun voi sopia aika hyvinkin, sillä pieni lämpeneminen ei heikennä makua, päin vastoin.

Joten ehkä kannattaa pintillinen (jostain syystä tosiaan Laitila on halunnut purkittaa perisaksalaisuutta henkivän oluttyylin edustajan pintin vetoiseen tölkkiin) maistaa, sillä taloudellinen tappio ei ole suuren suuri, jos juoma ei satu miellyttämään.

Ihan ok!

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Isojen poikien alet: S-ryhmä vs. Olvi vs. Koff

Toisilla menee herneenpalko poskionteloon, toinen innostuu. Suurin osa tuijottelee tyhjyyteen, jos aiheesta vaahtoaa ja alkaa sitten pohtia mitä söisi lounaaksi.

Näin siis, jos aiheena on Suomessakin viime aikoina vahvistunut suuntaus, jossa isommat panimot ja muut massitahot haluavat napata siivunsa vähän paremmista oluista kiinnostuneiden rahoista. Ja kun tuollainen vähän enemmän dinosauruksinen toimija on kyseessä, niin silloin ei myydä hapanolutta puolet vuodesta ”Berskassa” hengailevalle etelähelsinkiläiselle graafiselle suunnittelijalle vaan ipaa tai apaa mäntsäläläiselle prosessi-insinöörille, jolla alkaa olla ikää, rahaa ja makua sen verran, että oluesta haetaan muutakin kuin päihtymystä.

Tämä tilannekuva manifestoitui lähi-Alepan hyllyyn sillä tavalla, että perjantaina löysin sieltä kolme uutta tuttavuutta: Olvin ja Koffin american pale alet sekä S-ryhmän oman Kotimaista-brändin ipan. Mukavasti Kotimaista ei lähde piilottelemaan alkuperäänsä, vaan ruman tölkin kyljessä kerrotaan, että keitto on Laitilan virvoitusjuomatehtaan sammioista.

No, tölkit folioon ja jääkaappiin odottamaan ja puoliso kaato- ja maistoavuksi. Näin saamme suorastaan pelottavan tarkan sokkotestin aikaiseksi. (Kalibraatiosaate: Asteikko 1-5, jossa esimerkiksi Olvi IPA asettuisi luultavasti 3-3,5 tienoille ja Foundersin All Day IPA jonnekin 4,5:een.)

 

Näyte 1

Perusnätti. Melkolailla kirkas, hiukka utua. Tuoksu karkea, leikattua ruohoa ja mutaa.

Maussa vähän samaa. Puraisu ihan ok, mutta jotenkin tyly. Sama kitkerä meininki jatkuu jälkimakuun. Jättää pienen öljyisyyden kitaan.

Voisiko tämä olla Laitilan pahamaineisen hernekeittomeiningin ilmentymä? Hyvää tämä ei ainakaan ole. Puolikin tölkillistä on liikaa ja kaadan viimeisen desin viemäriin.

1,5/5

 

Näyte 2

Ulkonäöltään ehkä vähän keltasävyisempi. Muuten aika sama. Tuoksussa hillitty kiva hedelmä.

Maussa kaikki aika kohdallaan. Katkero potkii sopivasti, pientä (passio?)hedelmää, joka loppuun kaatuu vähän havuiseksi. Sopiva jälkikatkeruus. Aikalailla näppärä. Vähän sellaista metallista vetisyyttä työntelee, mutta hyvin vähän.

Etenkin kun ilmat lämpenevät, niin tämä uppoaa kyllä hyvin. Veikkaan Olvin tekeleeksi.

3,5/5

 

Näyte 3

Ei näytä kovin erilaiselta tämäkään… Ehkä punertavin ja samein. Voisi sanoa, että nätein. Tuoksu samoilla seuduilla kuin edellisessä. Ehkä vähän selkeämmin kukkaishedelmäinen, mutta pienellä karkeudella…

Suussa vahvakroppaisempi ja ehkä vähän hapotetumpi kuin kaksi edellistä. Aika mukava suutuntuma. Kivasti hiukka kirveltevä puraisu, ehkä joukon paras. Humala-aromissa pientä epämääräisyyttä, siinä kakkosvaihtoehto päihittää. Jälkimaussa samaa aavistuksenomaista kitkeryyttä…

Ihan jees kyllä tämäkin, hiukan jää kakkoselle.

3/5

 

Folioiden alta varmistin, että näinhän tämä meni:

Näyte 1 = Kotimaista IPA (1,5/5)

Näyte 2 = Olvi APA (3,5/5)

Näyte 3 = Koff APA (3/5)

Vain S-ryhmän soppa oli suorastaan heikkoa (voihan sen halutessaan testata, mutta en suosittele), muut kaksi aivan kelpoja markettioluita. Olvi kuitenkin siis paras.

Lakua ja mehukeittoa pitkäripaisesta

Alko on jo muutaman vuoden ajan päästänyt alkuvuodesta joukon kotimaisia käsityöläisoluita laajaan levitykseen. Panimot lähestyvät tätä mahdollisuutta useimmiten kahdella vaihtoehtoisella tavalla: joko yritetään hillitty ja hallittu koko kansaa kosiskeleva laadukas perussuoritus (usein tämä tarkoittaa ipaa) tai sitten tehdään jotain täysin päätöntä, jolla taatusti erottuu joukosta. Nämä kaksi kuuluvat kiistatta jälkimmäiseen ryhmään.

Laitilan Lakritsi Portteri on niin perusteellisesti nestemäistä lakritsia, että sitä juodessa alkaa pohtia, voiko tämä olla lainkaan olutta. Makeutusaineena käytettävän lakritsijuuren ohuen öljyinen makeus jää ikävästi pyörimään suuhun, mutta niinhän käy myös lakritsijuuresta keitetyn teen kanssa. Tästä ei taatusti tule pitkäikäistä hittiä, mutta kertaostoksena se on helposti hintansa arvoinen, jos on muutenkin lakun ystävä.

Hiisi Loviatar on puolestaan tuhti ”ruisviini”, joka on niin paksua, että se tuo mieleen lapsuudesta tutun mehukeiton. Makean liköörinen, herkullisen monipuolinen ja maukkaan humalainen maku jää hieman omalaatuisen ja itseäni ikävästi häiritsevän koostumuksen varjoon. Kertaostoksena kiinnostava tämäkin, mutta vain sitä.

Laitila & Yalobusha Mississippi Beer (4,6%)

Ihan kiva vaahto. Kauniin samea: oranssi ja heleä. Melko hillitty tuoksu, humala erottuu, mutta mallastakin.

Rapea puraisu, katkeroa hyvinkin tarpeeksi. Mukavasti kroppaa, silti melko kuiva.

Melko mainio, niinkin hyvä, että on noussut oman ruokakauppalistani kärkipäähän.

Lasse muuten ei alkovahvuisesta Mississipistä erityisesti innostunut, minä taas en ole sitä maistanutkaan…

Kotimainen pienpanimo-olut: joko alkaa kylllästyttää?

Viime vuosi oli mahtava. Tästä vuodesta tulee vielä parempi. Lähellä tuotettua pienpanimo-olutta on tarjolla enemmän kuin koskaan. Kotimaan matkailu on taas jännittävää, kun monella paikkakunnalla on tarjolla kiinnostavia oluita, joita ei saa mistään muualta.

Nopea kehitys pistää kuitenkin miettimään rajoja. Panimoiden määrä kasvaa nopeammin kuin jakelukanavien tai kysynnän, joten missä tulee seinä vastaan ensimmäisenä. Milloin markkinoista tulee kylläiset? Milloin kaupat ja kuppilat alkavat painaa jarrua? Mikä on ensimmäinen kaatuva pienpanimo?

Katselin viikko sitten paikallisessa Prismassa huolestuneena kotimaisten pienpanimo-oluiden parasta ennen -päivämääriä. Maku Golden Alessa päivämäärä oli juuri se päivä, Stadin Panimon American Lagerilla oli aikaa muutama viikko. Molempia oli jäljellä kymmeniä pulloja. Haluaako ketju pitää hyllyt täynnä, vaikka se lisää hävikkiä, vai tilataanko jatkossa pienempiä määriä? Vastaus on helppo arvata.

Ravintoloiden hanapaikkojen suhteen tilanne on toisella tapaa hankala. Rajallinen hanamäärä tarkoittaa, että jotain jää väistämättä tarjoamatta. Jos kaikki mahdollinen kotimainen laitetaan myyntiin, pääsee kiinnostavia (ja usein laadukkaampia) ulkomaisia oluita vähemmän tarjolle. Se ei ole kotimaisten panimoiden ongelma, mutta harmillinen kehityskulku harrastajalle.

Onneksi kyseessä on kuitenkin positiivinen ongelma, joka voidaan myös ratkaista. Toivotaan, että tarjonnan kasvu heijastuu myös kysyntää. Ainakin Alkon tilastot antavat syytä optimismiin: lähes jokainen tuoteryhmä jäi viime vuonna pakkaselle, mutta alet ja erikoisoluet kasvoivat enemmän kuin mikään toinen tuoteryhmä.

Ratsasimme tänä viikonloppuna kiinnostavia kotimaisia helsinkiläisen Black Doorin sekä Alkon valikoimista. Näistä seitsemästä oluesta lisää kuvateksteissä.

Laitila Kievari Kekri

Juuri oikean näköinen, nätti punertava ja kupliva. Vaahtoakin.

Tuoksusta aavistaa talonmakua, valitettavasti. Sitten jotain muuta vähän epämääräisesti.

Maltainen, makeuttakin on, mutta ei tämä mitenkään imelä ole. Katkero tuntuu hillitysti. Talonmakua juu, mutta menee enemmän jännästi jonkun yrtin suuntaan… Minttu, salvia vai mikä tää on?

Ihan jees, muttei mitenkään erityinen.

Suuri vaalea testi: Haussa Suomen paras marketale

Pitkään muhineelle hankkeelle sopivan toteutussauman tarjosi duunin virkistyspäivä: Oli aika panna suomalaiset kauppavahvuiset pale alet sokkotestiin! Tai ainakin ne, jotka kohtuullisen helposti – muutaman eri kaupan valikoimista – löysimme.

Mukana oli yhdeksän eri olutta, joita kutsun aluksi vain numeroilla. Tämä siksi, että testin lopputulos pysyy pimennossa mahdollisimman kauan. Halutessaan sen voi toki luntata lopusta.

Maistelijoina toimi neljä henkilöä, joiden oluenjuonti vaihtelee satunnaisesta säännölliseen uusien mallasjuomien maisteluun. Päätimme jättää omat arviomme pois, sillä emme onnistuneet tällä kertaa maistelemaan sokkona.

Muut kuitenkin menivät kuvainnolliset silmät sidottuna ja saivat tietää maistetut oluet vasta testin jälkeen. Pisteitä jaettiin asteikolla 1-5, joten maksimipistemäärä oli 20.

Olivatko tulokset yllätyksellisiä? Kyllä vain!

 

Olut numero 1 kaadetaan laseihin elegantisti cittarin muovipussiin verhotusta tölkistä. Ja näin sitä arvioidaan:

”Raikas, sopivan humalainen.” 4 p.

”Kuiva, sitruunainen maku.” 2 p.

”Sitruunainen maku, pehmeä. Laaja, mutta kevyt jälkimaku.” 4 p.

”Tuoksu hyvä. Hiilihappoinen. Raikas, ohuehko kokonaisuus. ” 3,5 p.

Sitten numero 2:

”Vetinen, sävytön. Humalan maku peittää muut maut.” 2,5 p.

”Hyvin humalaa ja jälkimakua.” 3 p.

”Terävä, pistävä alkumaku.” 2 p.

”Laimeahko, väärällä tavalla hedelmäinen. Tuoksu tympeä.” 2,5 p.

Ja kakkosta seuraa 3:

”Vaatimaton makumaailma, metallinen jälkimaku. Pliisu.” 2 p.

”Ei mitään erityistä. Ok.” 2 p.

”Mieto tuoksu. Lievästi vetinen, metallinen.” 3 p.

”Tuoksu: vain rusinat puuttuu! Lattea maku, metallinen jälkimaku.” 1,5 p.

Olut numero 4

”Pahaa, jälkimaku vielä pahempi.” 1,5 p.

”Lyhyt metallinen maku.” 1 p.

”Karvasmantelinen.” 1 p.

”Haisee pahalta, ei maistu miltään.” 1 p.

Sitten lasiin numero 5:

”Suhteellisen makea, vähän mitäänsanomaton. Hyvä jälkimaku.” 3 p.

”Makeahko.” 3 p.

”Makea. Miellyttävä maku koko matkan.” 4 p.

”Tasapainoinen homma!” 3,5 p.

Olut 6:

”Pehmeä. Runsaasti aromeja. Vähän kitkerä.” 3 p.

”Sopivan rapsakka, hyvä jälkimaku.” 3 p.

”Lantamainen aromi. Pehmeän hapokas.” 3 p.

”Tuoksu ei hyvä. Raikas.” 3 p.

Sitten 7:

”Maltainen, syvä. Kaunis väri!” 3,5 p.

”Upea väri ja tuoksu. Maussa inasen paahteisuutta. Humalaa vähän.” 3 p.

”Kaunis väri, täyteläinen pehmeä tuoksu. Maku hyvä, mutta liian nopea.” 3 p.

”Paahteinen.” 2 p.

Olut numero 8:

”Hedelmäinen, monipuolinen, kevyehkö. Parfyyminen?” 4 p.

(Kommentti hukkui) 3 p.

”Kevyt, hedelmäinen tuoksu. Sitruksinen maku, jossa saippuainen sivumaku.” 4 p.

” – ” 3,5 p.

Ja viimeisenä numero 9:

”Laiha maku. Hapan ja tunkkainen jälkimaku.” 2 p.

(Kommentti hävisi) 3 p.

”Maukas.” 3 p.

”Hyvä ’pilsner’!” 3 p.

 

Ja numeroiden taakse kätkeytyivät seuraavat juomat:

1 = Saimaan Marsalkka Golden Ale

2 = Stadin Panimo American Pale Ale

3 = Laitilan Kievari Ameriikan ale

4 = Nokian Keisari 66

5 = Laitilan Kievari Humalainen

6 = Malmgårdin Huvila Pale Ale

7 = Bryggeri E.S.P.A

8 = Pyynikin käsityöläispanimo Kauppa-IPA

9 = Mallaskosken Valioluokka Pale Ale

 

Pisteet ynnäämällä testin kunniataulu on siten tämä:

1. Pyynikin Kauppa-IPA 14,5 / 20 pistettä.
2. Marsalkka Golden Ale ja Kievari Humalainen 13,5 / 20 p.
4. Huvila Pale Ale 12 / 20 p.
5. E.S.P.A. 11,5/20 p.
6. Valioluokka Pale Ale 11/20 p.
7. Stapan American Pale Ale. 10/20 p.
8. Ameriikan Ale 8,5/20 p.
9. Keisari 66 4,5/20 p.

Pyynikin voitto ei yllätä, hyvää kamaa on Tampereelta nimittäin tullut. Kärkiviisikossa ehkä itselleni pieni yllätys on vanhan sotaratsun, Kievarin humalaisen, menestys. Mutta hyvältähän se tässä porukassa maistui. Omaan suuhuni näistä sopi kaikista parhaiten Huvilan ale, mutta kärkipäässä kaikki olivat kelpo tavaraa.

Testin suurin yllätys on kumminkin hännässä. Keisari 66 ruoskittiin totaalisesti ja jäi jumboksi melkein surkeimmalla mahdollisella pistemäärällä. Myös maistajat hämmästyivät, kolme neljästä kun oli oluesta ainakin aiemmin pitänyt.

Karu totuus oli, ettei 66 tässä porukassa yksinkertaisesti pärjännyt. Vanhassa suosikissa ei ole kaikki kohdallaan… Stapan ale oli omaan makuuni hieman enemmän maistuva kuin raadin, muttei kyllä sijaa tai paria enempää.

Testi oli kevyt ja vapaamuotoisesti tehty, eikä tietenkään kattava. Mufloni-edustus olisi esimerkiksi ollut kiva. Mutta niillä mentiin mitä saatiin.

Kaunis humala kiittää testaajia!

Kievari Ameriikan ale

Tosi nättiä, oranssipunaista, heleänusvaista. Tuoksuna mangomehumainen humala ja vaahtoa riittävästi ja kestävästi.

Kunnossa tähän saakka, mutta entäs maku?

Fillaripendelöinnin kuivaamaan suuhun ensituntuma oikeinkin hyvä. Katkeroa sopivasti, hedelmäinen jenkkihumala käy morjestamassa makunystyjä, mallasta kivasti.

Okei. Ihan näin hyvin asiat eivät ole. Jälkimaku on melko tyly, metallinenkin. Ja kun tätä kaatelee kitaansa enemmän, alkaa tuntua pahamainen Laitilan talon maku. Se, jonka ehkä parhaiten huomaa firman Kukko Pilsistä ja jota on kuvailtu monin tavoin, muun muassa hernekeitoksi.

Niinpä Ameriikan alen maistuvuus onkin aika paljon kiinni siitä, miten hankalana tuota makua pitää. Ei tästä mikään paras maku suuhun jäänyt.