Tagged: Malmgårdin Panimo

Käsityö, kallis työ – Alkon kotimaiset spessut

Moneskohan käsityöolutvalikoima Alkoissa on nyt? Ehkä liian mones. Juttu tuntui hiukan vanhalta jo toisella kerralla. Siihen on pari syytä.

Ensimmäinen on se, että parhaat oluet ovat niitä, joita ostetaan uudestaan. Kerta kerran jälkeen. Näistä käsityöoluista monet menevät oluiden taivaaseen kertaesiintymisen jälkeen. Toinen syy on se, että aiemmilla viikoilla on ollut kaupan turhan paljon sellaisia oluita, joita ei olisi muutenkaan ostanut toiste. Mikä tekee kolmannesta ja suurimmasta syystä entistäkin vakavamman. Ja tämä syy on hinta. Hinta on nimittäin lupaus. Jos litrahinta solisee lähellä kahtakymppiä, olutentusiasti odottaa aivan saatanan hyvää soppaa. Ja pettyy, jos saa pelkkää hyvää.

Varmasti korkealle hinnalle on hyviäkin syitä, mutta sikäli kun minä maksan, syyt eivät oikeastaan kiinnosta.

Siksipä alistamme käsityöoluet varsin tylyyn testiin. Kaikki tietävät, ettei Alkon olutvalikoima ole suurin tai edullisin mahdollinen. Mutta pärjäävätkö käsityöoluet edes muille Alkon valikoiman oluille? Ja varsinkin, pärjäävätkö ne samanhintaisille oluille?

Ensiksi lasiin se, jonka nimi kipeimmin kaipaisi tiivistämistä: Saimaan Home Brewer’s Special Copper Mallet Red Ale. Kaunis punaruskea ja sameahko. Vaahto putoaa äkkiä. Makea tuoksu, jossa hiukka hedelmää. Mukavasti mallasta, humalaa… Riittävästi kroppaa ja hiukka jälkikuivuntaa… Aika hyvä! Nätti ja aivan maukas bisse, jossa vähän rauhallisempikin humalointi riittäisi.

Käsityöolueksi Saimaan neljän euron hinta ei ole vallan paha. Alkon valikoimassa samanhintaista bisseä riittää, mutta punaista alea sen verran vähän, että tilausta voisi olla. Jos tätä myytäisiin vaikka 50 senttiä halvemmalla, voisipa tulla ostettua toistekin. Tietenkin neljällä eurolla saa parempaakin, vaikkapa puoli litraa Fullersin ESB:tä.

Prykmestar Saazer Pils avaa pelin imelän hedelmäisellä tuoksulla, jossa on tuhdisti yleensä huomattavasti hienovaraisempaan rooliin jätettyä Saaz-humalaa. Miksi ihmeessä tätä myydään pilssinä? Tuhti humalointi nimittäin peittää tsekkityylille ominaisen maltaisuuden ja makeus taas estää saksalaistyylisen raikkauden. Omaan suuhuni istuu makeuden vuoksi muutenkin huonosti.

Osansa on sillä, etten oikein ymmärrä, miten tätä pitäisi tulkita: pilssinä ei ainakaan toimi, ipaksi on ehkä vähän turhan löysää eikä tavallaan onnistuneesta aromihumaloinnista huolimatta tästä ole apaksikaan, kun sekä Amerikka että ale puuttuvat. Vitonen on kertaluontoisesta erikoisuudesta ihan kohtuullinen hinta, mutta jos pilssiä haluaa, kannattaa ostaa vaikka selvästi halvempaa Weihenstephaneria tai Urquellia.

Jostain syystä näihin käsityöviikkoihin tuntuu kuuluvan olennaisesti se, että laadukkaiden ja tyylipuhtaiden oluiden sijaan tehdään suuri erä jotain, joka kuuluisi korkeintaan koe-eräksi hanamyyntiin. Malmgård Amarillo Triple on jenkkihumaloitu vahva belgi. Oluessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sameus ja suutuntuman paksuus tekevät tästä vähän kotiolutmaisen. Ihan kivaa hiivaisuutta ja humalointia ja makukin menettelee, mutta kokonaisuus on jotenkin raskas ja vähän vaatimaton. Aidompaa trippelifiilistä tarjoilee Alkossa La Trappe – litrahinta on sama, mutta pullokoko järkevämpi.

Iso Kallan Biere de Garde on järkevimmästä päästä näitä liemiä: Suomessa harvinainen oluttyyppi, johon ei turhaan ole alettu sotkemaan lakritsikiisseliä tai hapansilakkaa. Punaviinilasissa näyttää punaviiniltä. Tuoksu maltainen, marjainen. Maussa hyvää navettameininkiä, sopivaa kotoisaa tunkkaa. Ehkä hiukka kova pitkän päälle, kun viinaisuus alkaa tulla pintaan.

Hinta on jymäkkä yli 11 euroa litralta, mutta muut kaksi Alkon (erikoivalikoiman) biere de gardea ovat vielä kalliimpia. Lisäksi savolainen on saanut tähän sellaista kieroutta, jota muissa vaihtoehdoissa ei ole. Parempaa ei siis Alkosta saa. Tätä voisin ostaa toistekin.

Beer Hunter’s on sitten valinnut toisen tien. Valitettavasti. Kuuden euron Mufloni Doppelapfel Weizenbock on vehnäolutta, johon on kaadeltu omenaa, muskottia ja ties mitä. Ennen kaikkea kuitenkin alkoholisisältöä. Tummassa liemessä on kohtuullinen ja mukavan lämmin jälkimaku. Muuten viinaisuus jyrää ja ehkä muskotti kolauttelee vielä puumaisen karvaasti.

Tässä ei hinta ole ratkaiseva tekijä siihen, etten osta toiste. Alkon valikoimasta löytyy useampikin weizenbock. Schneider Weissen Aventinus ja Hopfenweisse ovat parhaat, muttei Weihenstephanerin Vitus kauas jää. Ja kaikki puolitoista euroa halvemmalla.

Laitilan Savu India Pale Ale on taas neljän euron tapaus. Toisaalta se on yksi esimerkki siitä, ettei savulla saa vahvasti humaloituun olueen mitään hyvää. Aika mitäänsanomaton perusipa tuhkakuppimaisella fiiliksellä. Savuipaa ei tosin juuri ole tarjolla. Mutta ehkäpä maailman parhaita savuoluita Aecht Schlenkerlarta on. Ainakin Märzeniä saa yleensä vuoden ympäri alle neljän euron per puolen litran leka.

Hiiden Pirunpelto Kivibockin ainoa vika taas on hinta. Itse bisse on maltainen, jämäkkä, hiukka makea mutta normibockia jymäkämmin katkeroitu riittävän tuhti juoma. Mutta vitonen on turhan paljon, etenkin kun Weltenburger Klosterin Asam Bock on yli puolitoista euroa halvempi ja Prykmestarin Talvibock vieläkin huokeampi. Mutta euro pois Pirunpellosta ja vakiovalikoimaan, niin ostan.

Mathildedalin Kevät on kevyt, raikas, kirkas ja vähäeleinen. Tyylikäs janonsammuttaja, mutta kalliiksi käsityöläisolueksi vähän tylsä. Teemaviikoille ilmeisen pakollinen erikoisuudentavoittelu viherkukilla jää onnistuneen hennoksi kuiskaukseksi jälkimaussa. Yli- ja ohiampuvien viritysten joukossa tämä on ilahduttava joskin melko hienovarainen tapaus. Osta Alkosta mieluummin vaikkapa Muflonin Saison de Randonneur euron halvemmalla.

Mustan virran Pistolekorsin tuoksu on hieman hiivainen ja makeahko. Nätin beige ja tiivis vaahto suojaa olutta. Terävät hiilihapot iskevät suuhun, mutta hyökkäyksen jälkeen jäljelle jää mielyttävä paahde. Pienen lämpenemisen ja väljähtymisen jälkeen hapot pehmenevät, mutta maulla ei valitettavasti olekaan enempää annettavaa. Kelvollinen portteri joka tapauksessa. Koffin klassikko on toki yli puolet halvempaa ja lähes tuplasti parempaa.

Flying Dutchmanin pitkäniminen Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA edustaa käsityökattauksen hillitympää laitaa, vaikka sekin yhdistelee kahta tyyliä eli vehnäistä vaaleutta ja ipamaista katkeruutta. Yhdistelmä on onnitunut, vaikkei tämäkään ole niin ainutlaatuinen, että saisi valkoisia tai muitakaan sukkia pyörimään jaloissa. Neljä euroa on käsityöoluiden mittapuulla melko kohtuullinen eikä 42 senttiä ole paha lisähinta, jos haluaa klassikko-wit Hoegaardenille vähän katkeramman vaihtoehdon.

Eli aika harvassa ne käsityöspessut, joita parempia ja halvempia vaihtoehtoja ei ole vakiovalikoimassa. Koko konsepti huutaa uudistamista ja tässäpä ehdotus: suhteellisen tiukasti speksattu teema. Siis vaikkapa niin, että kaikki tekevät pilsin, bitterin tai vaikka tumman vehnäoluen.

Nykyinen tilanne on sama kuin aikanaan ala-asteen kuvistunnilla. Kun opettaja loputtoman kärttämisen jälkeen lupasi, että kaikki saavat piirtää mitä haluavat, innovaatiot olivat harvassa ja taso heitteli.

Alkon joulumatsit, erä 3: Malmgård Arctic Circle Ale vs. Nøgne Ø God Jul

Jaaha. Onkohan mitään perustetta panna juuri nämä bisset vastakkain? Luultavasti ei. Paitsi että molemmat ovat tummaa ja vahvaa kamaa. Hinnaltaan malmgårdilainen on monopolissa selvästi norjan joulukeittoa halvempi, vaikkei God Jul Nøgne Ø:n järkyttävään normihintatasoon verraten olekaan kallis.

Mutta kipataanpa suomalainen lasiin:

Oikein nätti, punertavan tummanruskea, ihan kirkas ja kuulas. Ei paljon vaahtoa. Tukeva maltainen tuoksu, jossa tämä arcticille ominainen jännä sivupotku.

Suht tuhti, maltainen, sammaleinen, metsäinen. Pian tuntuu katkero ja kuivuu loppuun päin. Havuinen humalamaku jää kivasti loppuun.

Aikanaan tämä metsäisyys ja snadi multainen navettameininki tuntuivat turhan rajulta, nyt melko lailla nappiosumalta.

Aika herkkua.

Ja sitten Norjan nakusaaren liemi:

Jokseenkin musta. Vahva vaahto. Paahteinen tuoksu.

Jymäkkä soppa. Paahdetta on, makeutta hiukka ja katkeroa aika reippaasti. Yllättävän hapoteltu, hiukka liikaakin?

Kiva sitrus jälkimaussa. Hyvä on tämäkin, muttei pärjää melko yksipuisena junttana napapiiribissen kiinnostavalle makukikkailulle.

Joulunajan portermatsi: Tammiportteri vs. Talviporter

Jatketaan Alkon jouluoluiden parittamista: nyt vastakkain kaksi portteria ja lisähaastetta haetaan piparista.

Vastakkain siis kaksi suomalaista: Muflonin Talviporter ja Malmgårdin Tammiportteri. Ulkoisesti nämä erottaa lähinnä siitä, että kahdesta niukasta vaahdosta säälittävämpi yrittää nousta Muflonin ylle. Se, minkä Mufloni vaahdossa häviää, otetaan moninkertaisesti tuoksussa takaisin: kahvilikööriä ja hentoa savua. Oikein hyvä!

Makujen puolesta oluet ovat yllättävän kaukana toisistaan. Malmgårdin Tammiporter on huomattavasti hiilihappoisempi ja siksi miedompi. Tammi tuo melko yksiviivaiseen paahteisuuteen ehkä hieman turhaakin kireyttä. Mufloni loistaa tässä seurassa mietojen happojen ansiosta tuhti mallasrunko pääsee hyvin esille. Maku on nautinnollisen pitkä, espressomainen.

Kumpaakaan en suosittele piparin kaveriksi: nautinnollinen Mufloni kääntyy makeassa seurassa turhan kireäksi. Malmgård on piparin kanssa hieman parempi kuin ilman, nostaen piparin mausteisuutta kivasti esiin.

Mutta suositus on siis seuraava: jätä Tammiportteri kauppaan, kaada Talviporter lasiin ja jätä piparit toiseen kertaan.

Mutka kapakkaan: Emmer IPA, Kyyttö, Shogun JIPA

Joo hei ei tietty mutka taskussa kapakkaan kuitenkaan. Vaan lompakko, josta löytyvän muovikortin avulla ammennettiin rahaa kapakoitsijan – tässä tapauksessa
Ølhus-ketjun Tukholma-sivukonttorin – tilille ja vastaavasti kapakoitsijan edustaja lorotteli keittoa lasiin.

Malmgårdin Emmer IPA: Oikein nättiä, vaahtokin kiva. Tuoksu melkoisen hedelmäinen humalanpuhina.

Maussa humala yllättäen jopa piiskaavaa havua. Melko ohut, kuiva, happoja aika lailla. Oikein rapea. Lämmetessä mallasta esiin ja vähän makeuttakin. Hyvä näinkin, mutta vielä enemmän miun maun mukkaan olisi tuhdimpana jöötinä, siis noin niinkuin täyteläisempänä.

Kyyttö on musta, ohut vaahto jää peitteeksi. Tuoksu vähän epämääräinen. Paahdetta juu, muttei kamalasti. Happoja on, makeutta on, ihan hyvää on. Mutta pikkuisen turhankin pirskahtelevaa.

Pullosta löytynyt Gotlands Bryggerin Japani-IPA eli Shogun JIPA oli jännittävä tapaus. IPA:ksi sen tunnisti ja niin myös itämaiseksi. Olut oli nimittäin jännittävän hedelmäinen pakkaus, jonka makumaailmasta löyty sitruunaruohoa, vihreää teetä ja aprikoosia. Pöytäseurue irvaili Sorachi Ace -humalle tyypillisestä tillistä, mutta itseäni se ei häirinnyt.

Suuri vaalea testi: Haussa Suomen paras marketale

Pitkään muhineelle hankkeelle sopivan toteutussauman tarjosi duunin virkistyspäivä: Oli aika panna suomalaiset kauppavahvuiset pale alet sokkotestiin! Tai ainakin ne, jotka kohtuullisen helposti – muutaman eri kaupan valikoimista – löysimme.

Mukana oli yhdeksän eri olutta, joita kutsun aluksi vain numeroilla. Tämä siksi, että testin lopputulos pysyy pimennossa mahdollisimman kauan. Halutessaan sen voi toki luntata lopusta.

Maistelijoina toimi neljä henkilöä, joiden oluenjuonti vaihtelee satunnaisesta säännölliseen uusien mallasjuomien maisteluun. Päätimme jättää omat arviomme pois, sillä emme onnistuneet tällä kertaa maistelemaan sokkona.

Muut kuitenkin menivät kuvainnolliset silmät sidottuna ja saivat tietää maistetut oluet vasta testin jälkeen. Pisteitä jaettiin asteikolla 1-5, joten maksimipistemäärä oli 20.

Olivatko tulokset yllätyksellisiä? Kyllä vain!

 

Olut numero 1 kaadetaan laseihin elegantisti cittarin muovipussiin verhotusta tölkistä. Ja näin sitä arvioidaan:

”Raikas, sopivan humalainen.” 4 p.

”Kuiva, sitruunainen maku.” 2 p.

”Sitruunainen maku, pehmeä. Laaja, mutta kevyt jälkimaku.” 4 p.

”Tuoksu hyvä. Hiilihappoinen. Raikas, ohuehko kokonaisuus. ” 3,5 p.

Sitten numero 2:

”Vetinen, sävytön. Humalan maku peittää muut maut.” 2,5 p.

”Hyvin humalaa ja jälkimakua.” 3 p.

”Terävä, pistävä alkumaku.” 2 p.

”Laimeahko, väärällä tavalla hedelmäinen. Tuoksu tympeä.” 2,5 p.

Ja kakkosta seuraa 3:

”Vaatimaton makumaailma, metallinen jälkimaku. Pliisu.” 2 p.

”Ei mitään erityistä. Ok.” 2 p.

”Mieto tuoksu. Lievästi vetinen, metallinen.” 3 p.

”Tuoksu: vain rusinat puuttuu! Lattea maku, metallinen jälkimaku.” 1,5 p.

Olut numero 4

”Pahaa, jälkimaku vielä pahempi.” 1,5 p.

”Lyhyt metallinen maku.” 1 p.

”Karvasmantelinen.” 1 p.

”Haisee pahalta, ei maistu miltään.” 1 p.

Sitten lasiin numero 5:

”Suhteellisen makea, vähän mitäänsanomaton. Hyvä jälkimaku.” 3 p.

”Makeahko.” 3 p.

”Makea. Miellyttävä maku koko matkan.” 4 p.

”Tasapainoinen homma!” 3,5 p.

Olut 6:

”Pehmeä. Runsaasti aromeja. Vähän kitkerä.” 3 p.

”Sopivan rapsakka, hyvä jälkimaku.” 3 p.

”Lantamainen aromi. Pehmeän hapokas.” 3 p.

”Tuoksu ei hyvä. Raikas.” 3 p.

Sitten 7:

”Maltainen, syvä. Kaunis väri!” 3,5 p.

”Upea väri ja tuoksu. Maussa inasen paahteisuutta. Humalaa vähän.” 3 p.

”Kaunis väri, täyteläinen pehmeä tuoksu. Maku hyvä, mutta liian nopea.” 3 p.

”Paahteinen.” 2 p.

Olut numero 8:

”Hedelmäinen, monipuolinen, kevyehkö. Parfyyminen?” 4 p.

(Kommentti hukkui) 3 p.

”Kevyt, hedelmäinen tuoksu. Sitruksinen maku, jossa saippuainen sivumaku.” 4 p.

” – ” 3,5 p.

Ja viimeisenä numero 9:

”Laiha maku. Hapan ja tunkkainen jälkimaku.” 2 p.

(Kommentti hävisi) 3 p.

”Maukas.” 3 p.

”Hyvä ’pilsner’!” 3 p.

 

Ja numeroiden taakse kätkeytyivät seuraavat juomat:

1 = Saimaan Marsalkka Golden Ale

2 = Stadin Panimo American Pale Ale

3 = Laitilan Kievari Ameriikan ale

4 = Nokian Keisari 66

5 = Laitilan Kievari Humalainen

6 = Malmgårdin Huvila Pale Ale

7 = Bryggeri E.S.P.A

8 = Pyynikin käsityöläispanimo Kauppa-IPA

9 = Mallaskosken Valioluokka Pale Ale

 

Pisteet ynnäämällä testin kunniataulu on siten tämä:

1. Pyynikin Kauppa-IPA 14,5 / 20 pistettä.
2. Marsalkka Golden Ale ja Kievari Humalainen 13,5 / 20 p.
4. Huvila Pale Ale 12 / 20 p.
5. E.S.P.A. 11,5/20 p.
6. Valioluokka Pale Ale 11/20 p.
7. Stapan American Pale Ale. 10/20 p.
8. Ameriikan Ale 8,5/20 p.
9. Keisari 66 4,5/20 p.

Pyynikin voitto ei yllätä, hyvää kamaa on Tampereelta nimittäin tullut. Kärkiviisikossa ehkä itselleni pieni yllätys on vanhan sotaratsun, Kievarin humalaisen, menestys. Mutta hyvältähän se tässä porukassa maistui. Omaan suuhuni näistä sopi kaikista parhaiten Huvilan ale, mutta kärkipäässä kaikki olivat kelpo tavaraa.

Testin suurin yllätys on kumminkin hännässä. Keisari 66 ruoskittiin totaalisesti ja jäi jumboksi melkein surkeimmalla mahdollisella pistemäärällä. Myös maistajat hämmästyivät, kolme neljästä kun oli oluesta ainakin aiemmin pitänyt.

Karu totuus oli, ettei 66 tässä porukassa yksinkertaisesti pärjännyt. Vanhassa suosikissa ei ole kaikki kohdallaan… Stapan ale oli omaan makuuni hieman enemmän maistuva kuin raadin, muttei kyllä sijaa tai paria enempää.

Testi oli kevyt ja vapaamuotoisesti tehty, eikä tietenkään kattava. Mufloni-edustus olisi esimerkiksi ollut kiva. Mutta niillä mentiin mitä saatiin.

Kaunis humala kiittää testaajia!

Helsinki Beer Festival 2014: Vajaa mäyräkoirallinen uusia tuttavuuksia

Täältä se kaikki alkoi. Tai oikeastaan ”tämä”, Helsinki Beer Festival, oli paitsi yleisesti myös minun elämässäni jo paljon ennen kuin ”se”, olutharrastukseni, varsinaisesti alkoi. Kuitenkin koin Helsingin Kaapelitehtaan valot tälläkin kertaa eräänlaisena paluuna alkulähteelle.

Ensimmäinen kertani HBF:ssä oli vuonna 2007. Se taisi olla juuri sellainen visiitti kuin HBF liian monelle on: liikaa liian vahvoja oluita rumin seurauksin. Jotain ehkä jäi sisälleni kytemään, vaikka seuraavat vuodet menivätkin enemmän viinien parissa.

Muutama, ehkä neljä, vuotta sitten kiinnostukseni oluita kohtaan oli lopulta heräämässä. Visiitti HBF:n lehdistötilaisuuteen ja sitä seuranneille ammattilaistunneille jäi kuitenkin hieman laihaksi: humaltuminen ei kiinnostanut enkä oikein osannut vielä valikoida itseäni kiinnostavia oluita kattavasta valikoimasta.

Viime vuonna, kolmannella yrityksellä sain vihdoin jotain irti HBF:stä. Paljon uusia ja paljon hyviä oluita. Ankarasta maistelusta huolimatta päihtymystilakin pysyi kohtuullisena. Ehkä merkittävimpänä ja pysyvimpänä seurauksena noista messuista on tämä blogi ja sen ensimmäinen kattavampi kirjoitus. (Koska HBF oli viime vuonna vasta huhtikuun lopulla, vietetään blogin synttäreitä vasta muutaman viikon päästä.)

Tänä vuonna tein lyhyen ja tehokkaan iskun perjantai-iltapäivään. Oluista lisää kuvien yhteydessä, mutta tähän loppuun vielä vähän yleistä pohdintaa siitä, mikä HBF:ssä toimii ja mikä ei. Vaikka vuodet ovat muuttaneet minua, on festivaali säilynyt enemmän tai vähemmän ennallaan.

Ensin ruusut: valikoima on hyvä ja paikalla on suuri joukko kotimaan kiinnostavimpia toimijoita. Hintataso on sopiva ja sijainti hyvä, joten perusasiat ovat kunnossa. Myös lasihomma toimii hyvin, vaikkei suoraseinäinen ”pintti” olekaan paras mahdollinen maisteluastia.

Neutraalille sektorille menee ruokatarjoilu, joka lienee juuri niin hyvä kuin on taloudellisesti järkevää, mutta ainahan saa toivoa vähän fiinimpää ja monipuolisempaa valikoimaa. Miten olisi vaikka kunnon pop-up-ravintola Berthan ja Murun tämänvuotisen Viiniexpo-virityksen tyyliin?

Lopuksi risut: tapahtuma on luonteeltaan liikaa päihtymiskeskeinen. Puolikas tuoppi on ensinnäkin pienimmäksi annokseksi aivan liian suuri, jos haluaa harrastaa monipuolista maistelua. Myös elävä musiikki on sellainen elementti, joka vahvistaa mielikuvaa koko kansan dokailufestarista vakavan harrastajatapahtuman sijaan.

Tämä oli ehkä tarpeettomankin jyrkkä kärjistys, mutta omaan makuuni osuu paremmin Olutexpon kaltainen tapahtuma. Onneksi meillä on molemmat! Ja Suuret oluet, pienet panimot. Kaikissa kannattaa käydä aina kuin mahdollista!

Malmgård Emmer Tripel

Pronssinkarvainen, hiukka samea, oikein kaunis. Vaahtoa vähän. Tuoksussa belgihiivaa ja tiraus viinaa.

Maistaessa ensiksi tulevat mieleen Schneiderin vehnäbockit. Mutta eri eläin tämä on, emmervehnää tai ei. Aika tasapainoinen, hiukka sitruksinen ja makea, hapanimelä belgityyliin. Minun makuuni vähän turhan terävä, sellainen pehmeä belgipielus ehkä jää ohueksi. Alkoholi työntyy lämmön lisäksi makuun lopussa. Jälkimaku aika kiva, sitruksinen ja pikkuisen imakka.

Hyvä suoritus, pikkuisen enemmän pehmeyttä ja puhuttaisiin loistavasta tuotteesta.

Malmgård Jouluolut

Malmgårdin panimo jää helposti paitsioon. Sen tuotevalikoima on niin sovinnainen ja laajalle levinnyt, ettei sen oluiden näkeminen hyllyssä juurikaan sykähdytä. Toisaalta se on kuitenkin laadukas pienpanimo, jonka tuotteet eroavat valtavasti normaalien markettioluiden massasta.

Jouluolut on spelttiä sisältävä tumma olut, joka ei edes yritä hätkähdyttää millään asialla vaan on ainoastaan hyvä omassa vaatimattomassa taidokkuudessaan. Maltaat saavat syvyyttä speltistä ja humala tuo makupalettiin juuri sopivasti kulmaa. Olut ei ole liian makea, äitelästä tai imelästä puhumattakaan, ja sen matala alkoholiprosentti tekee siitä hyvän ja raikkaan ruokajuoman raskaimpien jouluherkkujen rinnalle.

Todella miellyttävä perusolut, joka ei kikkaile joskaan ei myöskään kumartele.

Malmgårdin panimo Huvila Arctic Circle Ale

Yleensä nämä arvioni osuvat aika hyvin johonkin valtavirran keskiuoman tienoille. Eli tykkään siitä mistä muutkin. Nyt kävi vähän toisin.

Arctic Circle Ale on hyvin tummanpunaista, kuin kuulasta ja vahvaa puolukkamehua. Kauniin rusehtava vaahto. Hyvä, tukeva tuoksu: mallasta, mutta myös hedelmäistä humalaa.

Aika terävä maku kun haukkaa heti kunnolla. Melko täyteläinen kuitenkin. Selkeä erikoinen aromiaalto nousee: Raaka sieni ensin. Sitten kaatuu marjapuuroksi. Onko tämä sitä katajaa? Jälkimaku hapan, hieman kitkerä. Ehkä tässä on marjaisuutta, tiettyä heleyttä, joka ei oikein pelaa happamuuden ja kitkeryyden kanssa.

Ei tämä oikein toimi. Harmi.

Loppuun vielä varaus, että enpä, piru vie, saa selvää että mikä tämän päiväys on. Ainoat pullon numerot saattavat viitata jopa tämän vuoden maaliskuuhun. Jos tämä pitää paikkansa, niin Tallinnan Drink Shop olisi myynyt minulle päiväysvanhan oluen. Tiedä sitten, kärsineekö tämäntyyppinen olut ikääntymisestä. Kuvittelisin ettei.

No, kapakassa pari viikkoa sitten nautin pullollisen napapiiriolutta ja kokemus oli kyllä aika samansuuntainen.

Lämmetessään paranee, mutta ei osu silti.

Weihenstephaner White Hoplosion vs. Malmgård Proto #2

Kerrankin duunin jälkeen ehti terassille niille kuuluisille parille. Black Door on melko mainio juomatarjoilemo konttorin lähitienoilla, joten sielläpä kävimme. Kenties kapakastakin joskus pikkupätkä, vaikka taitaa suurelle osalle pääkaupunkiseudun olutihmisiä aika tuttu?

Hanassa sattui olemaan kahta vehnäolutta, jotka lupasivat olla vahvasti humaloituja molemmat. Enemmän tai vähemmän ohjelmallisesti päivän pariksi olueksi valikoituivatkin Weihenstephaner White Hoplosion ja Malmgårdin Proto #2.

Hoplosion on perin sameaa ja rusehtavaa. Vehnän houkutteleva heleys puuttuu. No, vaahto on sentään komea ja pysyykin melko pitkään. Tuoksu on mieto ja hedelmäinen, olisiko vähän humalaa, vai viekö odotus aisteja?

Maussa humala tulee vahvasti sitruksisena happamuutena. Kunnon kulaus kirpaisee kielessä, katkera jälkimaku säilyy pitkään kuin sitruunankuoren puremisen jälkeen. Erittäin raikasta, ei lainkaan makeaa. Sitruksinen humala peittää melko lailla Weihenstephanin hennon rungon.

Hyvää!

Kakkosproto hämää: Vaahtoa ei ole oikeastaan lainkaan, mitäs vehnää tämä on? Muuten päälle päin melkein kaksonen Hoplosionin kanssa, ehkä aavistuksen heleämpi ja nätimpi. Tuoksu makea, banaania ja olisiko vähän hiivaakin.

Maku terävän hyökkäävä. Humalaa on Doorin esittelyn mukaan 30 ebua, mutta kyllä se vehnässä tuntuu selvästi. Vielä katkerampi ja kuivempi kuin Hoplosion. Raaka katkero luisuu ehkä hieman metalliinkin, jälkimaussa ksylitolipastillin tai hammastahnan tuntua. Erikoista, mutta hyvää. Melko hitaasti juotavaa.

Tarkemmin maistellessa banaaniakin maussa on. Mutta ei minusta mitenkään hallitsevasti, vaikka tiskillä eräs varsin asiantuntevan oloinen kaveri – nimi jäi kysymättä – pitää juuri banaanisuutta Proton heikkoutena. Minusta ongelma on siinä, että vähäiset hapot jättävät Proton hieman platkuksi.

Siksipä arvioin tämän kisan voittajaksi Hoplosionin, tasapainoisemmalla suorituksella. Keskustelukumppanin mielestä saksalaiset ovat tapansa mukaan pelanneet siinä turhan varman päälle. Ja kyllä Proto toki enemmän yrittää ja yllättää.

Sama mies kertoo, että Malmgårdin Protoa on ehkä parissakymmenessä kapakassa Suomessa. Diili on suurinpiirtein sellainen, että panimo sopii tiettyjen olutravintoloiden kanssa, että ne ostavat pienen erän proto-olutta. Ja sitten kapakka saa pienen satsin protoa, mitä se sattuu sitten olemaankaan. Lisää ei tule, paitsi poikkeustapauksessa. Ainakin Oven terassilla Protoa näytti olevan monessakin pöydässä.

Hoplosionista en hoksannut kysyä ja tajusin vasta kotona nettiä selaillessa, että se on pantu ilmeisesti Münchenin teknillisen yliopiston tutkimuspanimossa. Mainio maa, jossa oluen panemista opetellaan yliopistossa!