Tagged: matala-alkoholinen

Lindemans Pecheresse

Hedelmäoluet ovat oma, eksoottinen alalajinsa. Olen pitkään pitänyt niitä (jostain syystä) keinotekoisena kikkailuna. Totuus on kuitenkin se, että ne ovat parhaimmillaan hyviä janojuomia sekä vaihtoehtoja kevyille viineille tai siidereille.

Tämän persikkaoluen tuoksu tuokin mieleen siiderin, persikka tulee esiin kuivatun hedelmän tuoksuna. Maku jatkaa samalla linjalla, mutta makeanpana. Alkoholista ei ole tietoakaan.

Kyllä tällä jälkiruokaviinin korvaisi!

Miedot keväteväät: Teerenpeli Kesähessu ja Lehe Väike India

Tässäpä pari vaikka retkievääksi sopivaa juomaa. Tosin Lehen Pikku-Intian alkoholipitoisuus (2,5%) on mielestäni näppärämpi tällaiseksi kevyeksi välipalaksi. Kesähessukaan nyt mitään erityisen vahvaa toki ole.

Kesähessu näyttää oikeastaan tismalleen Pommacilta. Vaahtoa ei nouse, kuplia sitäkin enemmän. Tuoksu hento ja kuohuviinimäinen. Kivan raikas ja kuivakka juoma, humala ei pahemmin pureksi, vaikka vähän tuntuukin. Valitettavasti myös perin lyhyt ja loppuun vetistyvä. Ihan jees.

Virolaisen Lehen pienpanimon tavoite on ollut värkätä matala-alkoholinen pikku-IPA. No, simalta tämä enemmän näyttää. Tässä kumminkin vaahtokin ja tuoksussa kevyttä humalaa paljon.

Reipas, kuiva ja erittäin havuhumalainen olut. Jälkimaussa makeahkoa sitruunaa. Raikasta humalamehua, sanoisinpa että sarjassaan erinomaista!

Dupont Biolégère ja Lervig Johnny Low

Äpäkkä humalointi kaipaa usein vastapainokseen tukevaa määrää alkoholia. Siitä huolimatta vähälläkin alkoholilla voi tehdä ihan juotavia humalapommeja. Aiemmin blogissa käytiin läpi tässä sarjassa painivat tanskalaisen Stronzon Hop Lunch sekä skotlantilaisen Brewdogin How to Disappear Completely ja Nanny State. Nyt tätä joukkoa täydennetään belgialaisella ja norjalaisella tuttavuudella.

Dupontin Biolégère on mukavasti humaloitu saison, jonka alkoholiprosentti on 3,5 eli melko korkea tähän joukkoon. Tosin pullo on vain 2,5 desilitraa, joten pullollisessa on karkeasti saman verran alkoholia kuin suuremmassa pullossa 2,5-prosenttista. Saisonin vaahto on hohtavan valkoinen ja tuoksu happaman yrttinen, hieman kuin pilsissä. Maku tuo mieleen Duvelin tai ehkä jonkun witbierin, tosin huomattavasti kevyempänä versiona.

Lervigin Johnny Low on vahvasti jenkkihumalainen ja siten samaa maata tuon aiemman kolmikon kanssa. Tosin Brewdogin oluista tätä lähimpänä on ehkä Dead Pony Club. Johnny Low on kuitenkinomissa kirjoissani tämän tyylilajin uusi ykkönen: humalointi on greippien ja havupuiden siivittämänä todella monipuolinen sortumatta kuitenkaan Hop Lunchin paksuun tunkkaisuuteen.

Koska saamme suomalaisen yrittäjän tähän sarjaan?

Jever Fun

Jever on yksi suosikkipilsnereistäni, joten logon bongaaminen (vaikkakin alkoholittomien oluiden hyllystä) piristää aina, kun on oluita ostamassa. En tiedä, miten ”hauskaa voi olla ilman viinaa” kääntyy saksaksi, mutta tuntuu siltä, että joku vastaava sanonta on ollut Jeverin markkinointimiehillä ja -naisilla mielessään, kun alkoholittomalle pilssille on annettu nimeksi Fun.

Hauska on ehkä vähän liioittelua, mutta ei Fun mitään huonoa olutta ole. Jos kriteerinä on pelkkä maku, päihittää Fun kotimaisen (alkoholillisen) keskikuran kevyesti. Kokonaisuus on hieman vetinen, mutta onnistunut humalointi tekee kokonaisuudesta raikkaan. Arkilounaan valinta.

Humalaa ilman känniä

Kotimaista alkoholikeskustelua seuratessa voisi kuvitella, että oluessa on alkoholia vähintään puolet. Tämä ”olut on tappavaa myrkkyä” -puhetapa johtaa siihen, että kaikki järkevä julkinen keskustelu olutkulttuurista jää tämän blogin kaltaisille katvealueille.

Se politiikasta, nyt jatketaan hataraa aasinsiltaa siihen, että olemassa on sellaisiakin oluita, joissa alkoholia ei ole juuri lainkaan. Ja vastoin yleisiä ja sitkeitä ennakkoluuloja, ne voivat olla ihan kelvollisia.

Vertailussa tällä kertaa Stronzon Hop Lunch (3,5%) sekä Brewdogin Nanny State (0,5%) ja How to Disappear Completely (2,8%).

Väriensä puolesta juomat asettuvat kauniisti järjestykseen: Hop Lunch on ipamaisen oranssinen, HDC kokismaisen punaruskea ja Nanny State aika tarkalleen näiden kahden välissä. Tuoksun ja vaahdon puolesta joukosta erottuu Hop Lunch, sillä se on ainoa jossa on mainittavasti kumpaakaan. Vaahto on paksua, pysyvää ja erittäin runsasta, joten kannattaa kaataa varovasti. Tuoksu on huikean monipuolinen: makeasta toffeesta tuhtiin hedelmäisyyteen.

Jälleen pieni harhapolku. Humalalounaan runsaasta tuoksusta tuli mieleeni muistaakseni Johnny Deppin haastattelu jossain lehdessä. Depp nimittäin kertoi siinä, ettei juo (tai ainakaan juonut silloin) lainkaan viskiä, mutta tilaa silloin tällöin Lagavulinia pelkästään tuoksuteltavaksi. Ymmärrän osittain ja Hop Lunch sopii samaan rajoittuneeseen tarkoitukseen.

Makutestin aloittaa Nanny State. Todella hieno ja monipuolinen makuskaala, vaikka suutuntuma ja runko on kuin hiilihapotetussa lähdevedessä. Sitruuna ja appelsiini nousevat päällimäisinä esiin. Jälkimaku on ikävällä tavalla hieman metallinen.

Hop Lunch on huomattavasti tuhdimpi tapaus. Mäntymäistä metsää ja samaa toffeeta kuin tuoksussa. Jälkimakukin on parempi, pihkainen.

Viimeisenä lavalle astuu joukon tuorein tulokas, Brewdogin How to Disappear Completely. Tämä on humaloinnin osalta joukon vaisuin tapaus, mutta tasapainoisuudessaan oikein miellyttävä.

Vaikea näistä mistään on löytää mitään moitittavaa. Kyseessä on oikein oiva kattaus sellaiselle, jonka mielestä hyvää ei saa alle neljän (tai viiden, tai seitsemän) alkoholiprosentilla. Vertailun ulkopuolelle jäi varsinkin S-ryhmän kaupoista usein bongattu Brewdogin Dead Pony Club (sekin todella hyvää). Laatupanimoiden matala-alkoholisista oluista selvästi huonompi omaan makuuni on Mikkellerin Drink’in the Sun.