Tagged: pale ale

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Kippis! …ja se mikä jäi sanomatta radiossa

Minulla oli tänään ilo päästä Radio Helsingillä perjantaisin lähetettävän Kippis!-ohjelman vieraaksi (taltionti ohjelmasta löytynee myöhemmin saman linkin takaa). Mukana oli myös Noora itselleni aiemmin tuntemattomasta Every Beer I Take -blogista.

Koska tunti tuntui etukäteen ajateltuna pitkältä ajalta ja koska olen ollut tällä viikolla useamman päivän lomalla, olin valmistautunut ohjelmaan ainakin omasta mielestäni melko hyvin.

Mutta, mutta… Koska tunti miinus musat ja mainokset jaettuna neljälle ei oikeasti ole juuri mitään, jäi vielä jotain ennalta ajattelemaani sanomatta. Siispä teen sen, mitä oikeana toimittajana ei pääse koskaan tekemään, eli haastattelen vielä vähän itseäni päivän aiheesta, joka oli siis olutblogien tulevaisuus.

(Ja jos tässä nyt kerran yritetään vielä vähän tekohengittää tätä blogia eloon, niin luvataan samalla toinenkin päivitys viimeistään ensi viikolle. Se koskee toista aihetta, josta olin valmistautunut puhumaan, mutta josta ei onneksi kysytty. Oma henkilökohtainen oluthistoriani kun ei varmaan ole sellaista sisältöä, että sitä kannattaa radioaalloilla pakkosyöttää yhtään kenellekään. Jos se sattuu kiinnostamaan, niin täältä se löytyy lähitulevaisuudessa.)

Mutta nyt siis itse itseäni haastatellen ajatuksia olutblogeista ja niiden tulevaisuudesta. Ja tähän tulee nyt sitten väkisinkin vähän päällekkäisyyttä radio-ohjelman kanssa, koska haluan tästä kirjoituksesta edes jossain määrin järkevän ja irrallaankin toimivan kokonaisuuden.

Onko olutblogeilla tulevaisuutta?

On, koska ne toimivat omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Suuri osa bloggaajista kirjoittaa lähinnä omaksi ilokseen, jolloin kirjoittaminen itsessään on riittävä motiivi ja palkinto. Niin kauan kuin meillä on internet ja ilmaisia blogialustoja, on meillä myös olutblogeja.

Mutta jos olutblogien järkevyyttä tai tulevaisuutta alkaisi arvioimaan markkinaehtoisesti, olisi tilanne aivan toinen. Lukijoita on melko vähän ja blogien peruskaura on ”reittausta” eli oluiden arviointia, jonka Ratebeerin kaltaiset joukkoistuspalvelut tekevät paljon paremmin. Kevyehkö oluiden arvioiminen ja kuvaaminen, mitä me täällä Kauniissa humalassa olemme perinteisesti tehneet, sopii yksinäisen verkkosivun sijaan paljon paremmin Instagramiin tai Facebookiin, joissa yleisö on jo valmiina. (Joo, ne jutut voi jakaa myös Facebookiin, mutta parhaimmillaankin juttua klikkaavien osuus on vain murto-osa siitä joukosta, jolle päivitys näkyy.)

Jos ”reittaaminen” on turhaa, mitä blogistien pitäisi tehdä?

Se, että yleisarviot on helpompaa ja luotettavampaa katsoa joukkoistuspalvelusta, ei välttämättä tee oluiden arvioimisesta turhaa. Blogaajat saavat joskus tuotenäytteitä tai muuten hankkivat uutuudet ripeästi käsiinsä. Esimerkiksi Olvin Black IPA:sta löytyy jo blogiarvioita (Pullollinen ja Mushimalt), vaikkei Ratebeer sitä vielä tunne.

Parhaassa tapauksessa blogin äärelle voi myös päätyä lukijoita, joiden makumieltymykset osuvat yhteen blogistin mielipiteiden kanssa. Tällaisessa tapauksessa blogista voi tulla luotettava ja tärkeä tietolähde – toki hieman pienemmälle joukolle.

Se, mitä itse kaipaan ja missä olutblogit voisivat tehdä uuden aluevaltauksen, on ajatuksella tehty asiasisältö, oikeastaan olutjournalismi. Perinteinen media ei juurikaan käsittele olutta muuten kuin tuotteiden kautta ja on suuri sääli, jos olutblogit jäävät saman lokeron vangiksi.

Toinen markkinarako, johon olutblogit voisivat iskeä, on paikallisuus. Helsingissä paikallismediaa on enemmän, mutta vähänkin pienemmillä paikkakunnilla on varmasti tilaa ja ehkä jopa tilausta esimerkiksi parhaiden olutkauppojen ja -ravintoloiden esittelyille.

Mitä mieltä olet muista olutblogeista?

En seuraa tai tunne läheskään kaikkia, mutta erityisesti arvostan Reittausblogia ja Tuopillista. Reittausblogi on tehnyt paljon hyvää työtä kotioluen edistämiseksi, mikä näkyy ennemmin tai myöhemmin myös muussa olutkulttuurissa ja pienpanimoissa. Tuopillisessa on taas paljon sellaista journalistista sisältöä, joka jää ”oikeassa mediassa” tekemättä.

Se, mikä olutblogiessa vähän nyppii – ja tässä palataan siihen journalistisuuteen, jota kaipaan – on kritiikitön suhtautuminen alan toimijoihin. Tämä näkyy kahdella tapaa. Ensinnäkin kotimaisiin pienpanimoihin suhtaudutaan usein liian lepsusti. Onhan se ikävää, jos aloittelevalle panimolla ei ole prosessi vielä aivan kunnossa, mutta liian ymmärtäväinen ote ei ole kenenkään etu. Se lukija, joka ostaa sympaattiseksi ja persoonalliseksi kutsutun uutuuden, joka on oikeasti keskenkäynyt ja tasapainoton, ostaa seuraavalla kerralla jotain muuta.

Samaa kritiikittömyyttä näkyy myös suhtautumisessa alkoholipolitiikkaan. Moni blogisti vaikuttaa nielaisseen sellaisenaan tuottajien ja ravintola-alan kritiikin esimerkiksi Alkoa ja THL:ää kohtaan.

Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole mitenkään selvään, että alan ja harrastajien intressit ovat yhtenevät. Voisiko enemmän Systembolagetin kaltainen monopoli olla harrastajan kannalta parempi vaihtoehto kuin markkinoiden vapauttaminen? Tai olisiko alkoholiveron nostaminen lopulta laadukkaalle olutkulttuurille eduksi, kun bulkkioluiden suhteellinen hintaetu kapenisi? En tiedä vastauksia, mutta tällaisia kysymyksiä voisi käsitellä enemmän sen sijaan, että vaaditaan kuolemaa byroslaavialle.

Mitä nyt on lasissa?

Saimaan Brewer’s Special Pacific Pale Ale. Tämä on näitä kotimaisia uutuusoluita, joita on juurikaan liioittelematta yksitoista tusinassa. Vaatimatonta suhteellisen napakasti katkeroitua litkua, jonka aromipuolella ei tapahdu juurikaan mitään kiinnostavaa.

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Isojen poikien alet: S-ryhmä vs. Olvi vs. Koff

Toisilla menee herneenpalko poskionteloon, toinen innostuu. Suurin osa tuijottelee tyhjyyteen, jos aiheesta vaahtoaa ja alkaa sitten pohtia mitä söisi lounaaksi.

Näin siis, jos aiheena on Suomessakin viime aikoina vahvistunut suuntaus, jossa isommat panimot ja muut massitahot haluavat napata siivunsa vähän paremmista oluista kiinnostuneiden rahoista. Ja kun tuollainen vähän enemmän dinosauruksinen toimija on kyseessä, niin silloin ei myydä hapanolutta puolet vuodesta ”Berskassa” hengailevalle etelähelsinkiläiselle graafiselle suunnittelijalle vaan ipaa tai apaa mäntsäläläiselle prosessi-insinöörille, jolla alkaa olla ikää, rahaa ja makua sen verran, että oluesta haetaan muutakin kuin päihtymystä.

Tämä tilannekuva manifestoitui lähi-Alepan hyllyyn sillä tavalla, että perjantaina löysin sieltä kolme uutta tuttavuutta: Olvin ja Koffin american pale alet sekä S-ryhmän oman Kotimaista-brändin ipan. Mukavasti Kotimaista ei lähde piilottelemaan alkuperäänsä, vaan ruman tölkin kyljessä kerrotaan, että keitto on Laitilan virvoitusjuomatehtaan sammioista.

No, tölkit folioon ja jääkaappiin odottamaan ja puoliso kaato- ja maistoavuksi. Näin saamme suorastaan pelottavan tarkan sokkotestin aikaiseksi. (Kalibraatiosaate: Asteikko 1-5, jossa esimerkiksi Olvi IPA asettuisi luultavasti 3-3,5 tienoille ja Foundersin All Day IPA jonnekin 4,5:een.)

 

Näyte 1

Perusnätti. Melkolailla kirkas, hiukka utua. Tuoksu karkea, leikattua ruohoa ja mutaa.

Maussa vähän samaa. Puraisu ihan ok, mutta jotenkin tyly. Sama kitkerä meininki jatkuu jälkimakuun. Jättää pienen öljyisyyden kitaan.

Voisiko tämä olla Laitilan pahamaineisen hernekeittomeiningin ilmentymä? Hyvää tämä ei ainakaan ole. Puolikin tölkillistä on liikaa ja kaadan viimeisen desin viemäriin.

1,5/5

 

Näyte 2

Ulkonäöltään ehkä vähän keltasävyisempi. Muuten aika sama. Tuoksussa hillitty kiva hedelmä.

Maussa kaikki aika kohdallaan. Katkero potkii sopivasti, pientä (passio?)hedelmää, joka loppuun kaatuu vähän havuiseksi. Sopiva jälkikatkeruus. Aikalailla näppärä. Vähän sellaista metallista vetisyyttä työntelee, mutta hyvin vähän.

Etenkin kun ilmat lämpenevät, niin tämä uppoaa kyllä hyvin. Veikkaan Olvin tekeleeksi.

3,5/5

 

Näyte 3

Ei näytä kovin erilaiselta tämäkään… Ehkä punertavin ja samein. Voisi sanoa, että nätein. Tuoksu samoilla seuduilla kuin edellisessä. Ehkä vähän selkeämmin kukkaishedelmäinen, mutta pienellä karkeudella…

Suussa vahvakroppaisempi ja ehkä vähän hapotetumpi kuin kaksi edellistä. Aika mukava suutuntuma. Kivasti hiukka kirveltevä puraisu, ehkä joukon paras. Humala-aromissa pientä epämääräisyyttä, siinä kakkosvaihtoehto päihittää. Jälkimaussa samaa aavistuksenomaista kitkeryyttä…

Ihan jees kyllä tämäkin, hiukan jää kakkoselle.

3/5

 

Folioiden alta varmistin, että näinhän tämä meni:

Näyte 1 = Kotimaista IPA (1,5/5)

Näyte 2 = Olvi APA (3,5/5)

Näyte 3 = Koff APA (3/5)

Vain S-ryhmän soppa oli suorastaan heikkoa (voihan sen halutessaan testata, mutta en suosittele), muut kaksi aivan kelpoja markettioluita. Olvi kuitenkin siis paras.

Birrificio Settimo -kattaus

Miltä kuuloistaisi italialainen punaviini Belgiasta? Ei kovin uskottavalta. Entä belgialainen olut Italiasta? Tällaisia erikoisuuksia oli tarjolla maahantuoja Monditalyn maistelutilaisuudessa.

Pohjois-Italiassa, Milanon lähellä Carnagon kylässä aluksi oman ravintolansa tarpeeseen olutta valmistanut Birrificio Settimo on erikoistunut belgialaisiin oluttyyleihin, mikä on virkistävä poikkeus Italian vireässä, mutta – kansainvälisen trendin mukaisesti – kovin jenkkityylisessä käsityöläispanimobuumissa.

Wit-Flos: Erittäin hienovarainen, mutta nautinnollinen witbier. Tuoksu on erittäin herkullinen tuoden mieleen saisonille tyypillisen hevostallin. Maku on kuitenkin varsin vaisu, vaikka ajan ja vaivan kanssa samat aromit löytyvät siitäkin.

Aes: Mahonkinen belgiale on kiva, mutta varsin vaatimaton yhdistelmä maltaisuutta ja hienovaraista katkeroa.

Triskell: Stout poikkeaa onnistuneesti belgilinjalta. Tuoksu on tumman maltainen ja maku hienostuneen paahteinen, tuoden mieleen jopa tupakkamaista savuisuutta. Kevyt runko tekee tästä helposti uppoavan ruokajuoman.

Prius eXXtra: Kauniin siiderimäinen ulkoasu: punertavan kultainen väri ja suuret kuplat. Muuten belgialaisia hiiva-aromeja esittelevä olut pettää juurensa olemalla varsin vaatimattomasti hiilihapotettu. Mukavaa katkeruutta jälkimaussa.

Nuce: Panimon dubbel tuoksuu herkullisen makealta maltaalta ja antaa tuoksulle vastinetta myös maun puolella. Häivähdys lakritsaa tekee tästä yhden joukon parhaista oluista.

Quis Hoc: Tripelissä on samaa saisonmaista tuoksua kuin Wit-Flosissa. Nyt on reilusti hiilihappoa sekä mukavan tuntuvaa happamuutta. Hyvä tripel, joka ei kuitenkaan yllä belgialaisten esikuviensa monipuolisuuteen.

Think Positive: Erittäin kiva, mutta varsin tavanomainen red ale.

Rusca: Mausteinen jouluolut, jossa luumut ja rusinat paiskaavat kättä kanelin, fenkolin ja muiden mausteiden kanssa. Kyllä tätä kerran vuodessa joisi, mutta ei sen useammin.

Kokonaisuutena panimosta jäi laadukas, mutta hieman vaatimaton kuva. Nämä oluet varmasti toimivat hyvin valittuina ruokajuomina laadukkaiden annosten kanssa. Ehkä aivan erityisesti, jos niitä pääsee juomaan paikan päällä. Suomeen virtaa nykyisellään niin paljon hyvää olutta kaikkialta maailmasta, että nämä jäävät siinä leikissä jalkoihin.

Maku ESB

ESB on todella v-mäinen oluttyyli. Ei tule ihan heti mieleen toista oluttyyliä, jonka jokaista edustajaa verrataan armottoman automaattisesti tyylin klassikkoon, eli ESB:n kohdalla Fuller’sin ikoniseen ESB:hen. Vertailu on tietysti siinä mielessä reilu, että Fuller’sia saa melkein mistä tahansa ja usein vieläpä kilpailukykyiseen hintaan. Suomessa Fuller’sin ESB on sekä Alkon että monen ravintolan vakiovalikoimassa.

Vertailua puolustaa tietenkin myös se, että Fuller’sin version myötä ESB:stä on tullut todella vahva käsite, lähes ipan veroinen lupaus tietynlaisesta oluesta. Niinpä panimot voivat hakea markkinointihyötyä käyttämällä näitä kolmea maagista kirjainta etiketissään. Ehkä tämän mielikuvanmarkkinoinnin vastapainoksi on luvallista nostaa odotukset korkealle.

Mutta siltikin tuntuu epäreilulta, että kelpo olut lytätään vain sen vuoksi, ettei se yllä majesteettisen esikuvansa tasolle. Missään muussa oluttyylissä yksi tuote ei määritä näin vahvasti koko kenttää.

No, millainen olut tuusulalaisen Maku-panimon Alkon käsityöolutviikoille tuoma ESB sitten on?

Kaunis. Todella kaunis. Ehkä hieman samea, mutta muuten kauniin mahonkinen. Sopivan tyylikäs vaahto. Tuoksu mieto ja makea. Maku on hyvä, kuivakan maltainen. Hiilihappoa on tosin vähän turhan paljon. Kokonaisuus on oikein kiva, mutta vähän ohuehko tai vetinen. Kiva janojuoma, mutta Alkon erikoisolutviikoille kaipaisi jotain erikoisempaa.

Finlandia Sahti Änkyrä

Suomen perinteisimmät pienpanimot, eli sahtitilat, laajentavat vähitellen tuotantoaan muihin oluisiin. Esimerkiksi Lammin Sahtihan on pannut jo pitkään muun muassa Pöllöä, Käkeä ja Puhtia. Ja nyt tulee Finlandia Sahdin Änkyrä!

Viisiprosenttista Änkyrää on aiemmin myyty ainakin yhtiön omassa baarissa, mutta ruokakauppavahvuisen version myötä saatavuus paranee jonkun verran. Yhtiön riemastuttavan perinteisten WWW-sivujen mukaan Änkyrää myydään K-Market Suodenniemessä, K-Market Penkkimäessä Kiikoisilla, Häijään Säästömarketissa sekä Huittisten Säästömarketissa.

Oman pulloni löysin listan ulkopuolelta, Lohjan ABC-huoltoasemalta, jonka olutvalikoimaa ei näkemättä usko todeksi. Tarjolla on runsaasti pienpanimotuotteita varsinkin Lounais-Suomen alueelta, esimerkiksi Mathildedalilta, Paloaseman panimolta ja Mustion panimolta. Kiinnostavia uusia panimoita, mutta suuri ostoskoriini päätyneistä pulloista oli laadultaan valitettavan keskinkertaisia tai jopa heikkoja.

Änkyrä sen sijaan on tyylikäs ja varmaotteinen tulokas maitokauppasarjaan. Olut on todella kaunista, sillä se on kirkasta ja väriltään tumman oranssia. Sen ylle nousee sopivan runsaasti vaahtoa. Tuoksu on lupaavan hapan ja yllättävän belgimäinen. Myös maku jatkaa belgialaisella tyylillä: hiilihappoa on runsaasti ja katkeroa sopivasti eikä makumaailmaa ole jyrätty aromihumaloinnilla.

Ainutlaatuinen ja tervetullut poikkeus jenkkihumalien ja brittiyritelmien hallitsemaan kotimaisten maitokauppaoluiden maitokauppavalikoimaan. Änkyrä on ylpeästi sitä, mitä se haluaa olla, eikä kosiskele juoksemalla trendien perässä.

Pyynikin kuusi kaadossa: Maistelusiksarin testi

Joskus ties milloin, ainakin pari vuotta sitten kuitenkin, ihmettelin miksei Suomessa tehdä kuin Virossa ja turauteta tietyn panimon maistelupaketteja kauppoihin.

Nytpä Pyyninkin ihmiset näin tekivät ja pistivät kohtuullisella volyymilla maistelusiksarin joulumarkkinoille. Ilmeisen hyvällä menestyksellä, sillä monessa paikassa kai meni hyvinkin nopeasti. Omani ostin Varustelekasta, jossa myyjä kertoi ekan erän hulahtaneen kolmessa tunnissa…

No, sainpas kuitenkin. Hintana vajaa 18 euroa ei ollut halpa, muttei mahdottoman kalliskaan (ja Itiksen Prismasta olisi irronnut 16,50 eurolla).

Yleisesti: Nätti paketti ja oikeasti aivan mainio homma, että tällainen on tehty. Muina havaintoina: Hyvä ja tasapainoinen setti, aivan huiput ehkä puuttuvat, vaan puuttuvatpa huditkin. Kyllä tällä saa kuvan oluiden monimuotoisuudesta. Toki itse olisin vielä enemmän tykännyt, jos paketissa olisi ollut pari pohjahiivahommeliakin, nyt kippaa vähän humalapainotteiseksi mallas- ja hiivameininkien kustannuksella. Ja ehkä joku pieni nautintaopas aloittelijalle: missä järjestyksessä kannattaa vaikka porukalla maistaa ja mitä on syytä odottaa.

Mutta kaikkiaan hieno juttu, arvosana joku 8,5 / 10. Alla vielä keitot tarkemmin, nimet vähän sinnepäin.

Vehnä.

Nätti, sameankeltainen. Tuoksu aavistuksen hedelmäinen.

Vehnäksi suht reipas lähtö: katkero happojen kanssa tuntuu. Ei kaadu liian teräväksi, vaan kroppa on täyteläinen. Aika lailla makuni mukainen hyvä vehnä. Vehnäbissen suhteen toki täytyy sanoa, että olen aika fiksoitunut puolen litran lekoihin, joten pikkuputeli tuntuu melko… no pieneltä.

Stout

Musta, kirkas, vähän punertava. Kiva vaahto. Rauhallisen paahteinen tuoksu.

Todella tasapainoinen stout, täyteläisyyttä riittävästi eikä hapotus mene yli. Hiukka särmätön ehkä, mutta hyvä tämäkin.

Bitter

Kirkas ja kaunis, ihan bitteriltä näyttää! Tuoksu miedohko.

Maku kiva, tasapainoinen ja raikas. Muttei kyllä maistu siltä, mitä bitteriltä odottaisin. Tietty maltaisuus ja ehkä brittihiivan tai -humalan kierre jää puuttumaan. Hyvä pale ale kumminkin.

Red Ale

Nyt osuu. Vaahto, väri, tuoksu nappiin.

Maku rapsakka ja raikas, kuivakka muttei överihumaloitu. Aromia kohtuullisesti. Happoja voisi olla vähän vähemmän, jos jostain pitää naukua.

White IPA

Oljenkeltainen, hiukka samea (mukaan lurahti hiukka hiivaa, jota oli pullon pohjalla melkoinen ja melko irtonainen kakku). Mukava vaahto. Tuoksussa hiivaa ja humalaa vähän.

Mukava, rennon tuttavallisesti puraiseva, suht vankkakroppainen keitto. Aromihumalointi tuntuu vähän omituisesti pippurisen katajaisena, kitalakea kutkuttavana mietona suopana. Jännää, muttei epämiellyttävää. Hyvää tämäkin, tiedä sitten miten hyvä esimerkki tästä ainakin itselleni epämääräiseksi jääneestä oluttyypistä lienee.

American IPA

Kivan kuparinpunainen, kirkas, näppärästi vaahtoava. Tuoksussa miedohkosti humalaa.

Ihan kiva humalanpuraisu, mutta hiukan terävä. Humala-aromi vähän hukassa. Jälkimaku kitkeränpuoleinen. Ihan jees APA/IPA, mutta tällaisia on Suomessakin kauppavalikoimissa hyvinkin paljon.

Maitokauppamosaiikit

Mosaic on yksi trendikkäimmistä humalalajikkeista ja se alkaa näkyä jo kotimaisten markettien oluttarjonnassakin. Tällä kertaa rinnakkaistestiin valikoituivat brittiläisen Adnamsin Jack Brand Mosaic Pale Ale sekä Tanskan scenen kuumimpien craft-panimoiden (Mikkeller ja To Øl) Underall Mosaic Session IPA. Molemmissa sattui vielä olemaan parasta ennen -päiväys heinäkuulla 2016 ja hintakin taisi olla samoissa, noin neljän euron lukemissa, joten lähtökohdat kisailulle ovat tasaväkiset.

Molemmat oluet ovat enemmän tai vähemmän sen näköisiä kuin maitokauppa APA:lta tai IPA:lta voi odottaa: melko kirkkaita, vaaleita ja maltillisesti vaahtoavia. Tanskalaisten olut on tästä kaksikosta hieman punakampi, kirkkaampi ja vaahtoavampi, mutta kuten sanottua erot eivät ole suuria. Tasoissa mennään siis.

Tuoksussa tanskalaiset ovat vahvoilla, sillä brittiläinen olut on melko kireän yrttinen. Underall sen sijaan on mukavan hedelmäinen tai oikeastaan marjaisa.

Maun osalta pisteet menevät sitten päinvastoin: Adnamsin pale ale on elegantin kuivakka, kun taas tanskalaisten sessio-IPA on vähän turhan hiilihappoinen ja maultaan selvästi vaatimattomampi.

Lopulta tilanne kääntyy kuitenkin takaisin Underallin eduksi, sillä vetisesti päättyvän Jack Brandin rinnalla tuhdimpi katkerointi jättää suuhun onnistuneemman tunteen.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.