Tagged: pale ale

Maalaistalon humalapommit

Kolme olutta, joissa yhdistyy kaksi kuuminta oluttrendiä: kestosuosikki IPA ja nouseva haastaja saison. Tai ainakin jotain sen suuntaista tavoittelee jokainen näistä hybrideistä. Samalta viivalta lähtevät siis To Ølin Yeastus Christus, Stonen, Magic Rockin ja Brewdogin kollaboraatio Magic Stone Dog sekä Lervigin ja Magic Rockin kollaboraatio Farmhouse IPA.

Ulkoisesti joukko on melko yhdenmukainen: Kaikissa nätti mutta nopeasti laskeva vaahto. Väreissäkään ei ole suurta eroa, sillä joukon vaalein (Brewdog/Magic Rock/Stone) ja tummin (To Øl) erottuvat tarkasti katsottuna toisistaan, mutta keskimmäiseen (Magic Rock/Lervig) verrattuna eroa ei huomaa.

Tuoksun puolesta Yeastus jää paitsioon. Magic Stone Dog on saisonmaisen tunkkainen, kun taas Farmhouse IPA tykittää rohkeasti jenkkihumalilla. Maun puolesta Magic Stone Dog ja Yeastus Christus ovat ihan kivoja, mutteivät mitenkään erityisiä saisoneita. Lervigin ja Magic Rockin yhteisoluessa ”farmhouse” jää lähinnä etikettiin, sillä lopputulos on myös makunsa puolesta hyvin ipamainen.

Cervecería Mexicana Dia De Los Muertes Death Becomes You Amber Ale

Tässä blogissa on usein (ja aiheesta) hehkutettu Helsingin olutskeneä. Ja vaikka ollaan olutblogissa, on syytä antaa välillä tunnustusta myös kaupungin ruokatarjonnan kehittymiselle. Yksi pieni osa tätä uutta ja rikasta ravintolatarjontaa on Vuorimiehenkadun Taqueria El Rey, ehkä Suomen paras meksikolainen ravintola.

Ruoka on erittäin maukasta ja huolella tehtyä, sen suhteen ei jää moitittavaa. Parempaa alkupalayhdistelmää kuin El Reyn nachot, guacamole ja mezcal sour en tiedä enkä kaipaa.

Myös olutpuoli on kunnossa. Tarjolla on todennäköisesti Suomen paras kattaus meksikolaisia oluita. Käytännössä tämä tarkoittaa paria kolmea bulkkia ja noin viittä Cervecería Mexicanan Dia De Los Muertes -käsityöläisolutta. Tarjolla on muun muassa jo aiemmin tässä blogissa arviotu Hop On Or Die IPA.

Tällä kertaa pääruoka-tacojen kaveriksi valikoitui saman panimon amber ale, nimeltään Death Becomes You. Se on IPA:a parempi ja tasapainoisempi olut. Ei mikään ainutlaatuinen erikoisuus, mutta laadukas ja tyylinmukainen herkku, joka täydentää aterian kivasti.

Kuten hyvällä oluella, myös tällä arviolla on kuitenkin katkera loppu. Taqueria El Reyn hintataso on nimittäin jopa suomalaisittain turhan korkea. Pääruokalistaa hallitsevat tacot ovat kuitenkin pohjimmiltaan katuruokaa ja sellaisena kilpailevat hampurilaisten, shawarmojen, kebabien, pitsojen ja muun pikaruuan kanssa. Silloin 15-20 euroa neljän pienen tacon annoksesta (tai kymppi pienestä olutpullosta) on yksinkertaisesti liikaa.

Kesän viimeinen tuoppi: Renaissance Discovery American Pale Ale

Kesän ensimmäinen tuoppi on yleensä odotettu, erityinen hetki. Se juodaan, kun kevätaurinko houkuttelee ensimmäisen kapakoitsijan kantamaan pöytiä pihalle. Tai omalla pihalla, kun lumen alta paljastuu sen verran puuta, että voi uskotella itselleen juovansa olutta terassilla eikä kinoksessa.

Kesän viimeinen tuoppi jää kuitenkin usein huomaamatta. Sitä vaan tiedostamatta ja vaivihkaa siirtyy sisätiloihin, kun vuosi käy kylmäksi ja pimeäksi.

Elokuun poikkeuksellisen lämpöaallon päättyminen tarjosikin harvinaisen tilaisuuden korkata tietoisesti kesän viimeinen terassiolut. Eihän se sitä välttämättä ole, mutta tieto siitä, että huomenna on kylmää ja sateista toi tuoppiin tiettyä haikeutta.

Tuoppiin valikoitui poikkeuksellisen kallis olut. Paikallinen K-kauppias oli nimittäin iskenyt uusiseelantilaisen Renaissance-panimon Discovery oluelle melko suolaisen, kuuden euron hintalapun, jota oli sentään vähän pehmitetty ja perusteltu lupauksella, että tämä olut on rohmunnut palkintoja. Vaikken ole koskaan osannut hirveästi antaa olutpalkinnoille mitään arvoa, poimin tämän pullon koriini.

Väriltään uusiseelantilaistan American Pale Ale on kauniin kuparinen ja vaahdoltaan melko vaatimaton, mutta hennon hunnun pintaan jättävä. Sen verran kesän viimeinen hellepäivä kantoi mukanaan kosteutta, että lasi hikosi hetkessä sen verran huuruiseksi, että kirkkauden arvioiminen oli melko vaikeaa. Hieman samealta näytti.

Tuoksu oli hento, trooppisen hedelmäinen. Maku sen sijaan oli vahva ja omalaatuinen. Ensiksi tuli pientä hedelmäisyyttä ja rapeaa hiilihappoa. Sitten brittiläisen kuivakkaa mallasmeininkiä. Lopuksi jopa epämiellyttävän tiukaksi ja kitkeräksi kääntyvää katkeroa.

Yllättävän omalaatuinen ja tavallaan kompleksinen kesäolut. Parasta ennen -päivä lymyää kuuden kuukauden päässä, joten voi olla, että olut on jo parhaat arominsa menettänyt. Se saattaisi selittää kaikkia niitä palkintoja, joiden arvoiselta tämä ei kyllä maistunut.

Varoittava esimerkki nimeltään Corfu Beer

Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että kaikki pienpanimot ovat oluen ystävän ystäviä. Että kaikki käsityöläispanimot tekevät intohimolla omalaatuista ja maukasta juomaa kumartamatta (liikaa) kaupallisuuden alttarille.

Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen vaan kaikki pienpanimot toimivat oikeassa maailmassa ja painivat oikean maailman ongelmien kanssa. Mutta sitten on myös sellaisia pienpanimoita, jotka haistattavat pitkät kunnianhimolle ja omaleimaisuudelle. Tärkeintä on repiä mahdolliset voitot irti trendistä.

Aiemmin kuvaamanin matka Albaniaan kulki kreikkalaisen Korfun saaren kautta. Odotukset oluiden suhteen eivät olleet korkealla vaan odotin huuhtelevani fetat, moussakat ja souvlakit Mythoksella ja muilla vastaavilla. Siispä olikin aikamoinen yllätys, kun heti ensimmäisessä janonsammutukseen valikoituneessa kuppilassa myytiin paikallista Corfu Beer -olutta. Sen verran minäkin ymmärrän kreikkalaisia aakkosia, että ymmärsin Κερκυραϊκή Μικροζυθοποιία -kirjainjonon tarkoittavan kerkyralaista mikropanimoa.

Aika pian kävi ilmi, että tämän saman panimon tuotteita sai melkein jokaisesta ravintolasta ja baarista, sekä hana- että pullotavarana. Ja lähes poikkeuksetta tarjolla oli myös brändätty lasi. Harmi vaan, että Corfu Beerin oluet olivat järjestäen pettymyksiä. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet, mutta täysin kunnianhimottomia ja paikoin mentiin pahasti ohi luvatusta tyylistä.

Pilsner: Vähän vetinen ja tunnettujen brändien bulkkikamaan verrattuna epätasapainoinen.

Red Ale Special: Jokseenkin virheetön ja lajityyppiinsä tunnistettavissa. Se ei ole paljoa, mutta Corfu Beerin kohdalla voidaan puhua täysosumasta.

Bitter Dark: Kaikkien reissun vaaleiden oluiden jälkeen tämä oli piristävä poikkeus. Hentoa makeutta ja tuhtia paahdetta.

IPA: Ei erityistä humalointia katkero- eikä varsinkaan aromipuolella. Menisi ehkä juuri ja juuri brittibitteristä, mutta IPA:sta ei kyllä pitäisi puhua. Kelvollinen.

Ionian Epos: Tämän on kai tarkoitus olla panimon suurin ja kaunein olut. 7,5-prosenttinen ”kaksoiskäytetty” hunajaolut, joka on oikeastaan melko dubbelmainen. Ihan kiva.

Kolme irlantilaista tuli Suomeen…

…eikä tämä ole mikään vitsi vaan Kaunis Humala todellakin yrittää palata aktiivisempaan tahtiin. Ette ehkä muista, mutta vuosi sitten tässä blogissa käytiin läpi seitsemän irlantilaista olutta. Nyt olisi luvassa kolmen oluen verran täydennystä Kauniin humalan Irlanti-arkistoon.

Jack Cody’s Duxie Grapefruit Tea Pale Ale

Väri on vaalean kuparinen ja vaahtoa tulee tuhdisti. Tuoksu on miedon greippinen, ei humalatyyliin vaan ihan sen oikean hedelmän tavalla. Maku on melko jännän kuivakka, osittain brittibitterin tyyliin, mutta elegantilla tavalla tulee läpi myös oluessa käytetty Earl Grey -tee.

Eight Degrees Amber Ella American Amber Ale

Mahongin punaruskea väri, nopeasti laskeva vaahto ja miellyttävän raikas humalatuoksu. Maku on ennen kaikkea katkera, hyvin katkera. Mutta myös hyvä, pihkainen. Paras tapa kuvailla tätä olutta on ehkä sanoa, että tämä on kuin Saimaan Brewer’s Special American Red Ale, mutta vähän enemmän kaikkea. Etiketissä on muuten tiedot myös suomeksi, joten tätä ehkä saattaa tulla toistekin vastaan.

The White Hag Black Boar Imperial Oatmeal Stout

No nyt on. Mustaa. Ja vahvaa. Vaahtokin ottaa kivasti väriä, se on herkullisen vaaleanruskea. Tuoksu on herkkulisen toffeemainen. Ja maku täyttää hienosti tuoksun antaman lupauksen: ei espressomaisen tiukkaa paahteisuutta vaan paksua, lähes siirappimaista makeutta, jossa pientä kivaa hiilihappojen tuomaa kirpulointia.

BRLO Pale Ale

Moderni craft beer -aalto ei ole hypännyt manner-Euroopan perinteisten olutmaiden yli, vaikka suurin osa vastaan tulevista käsityöläisoluista tuleekin jostain muualta. Selkeiden tyylien kotimaana tunnetusta Saksastakin löytyy nykyisin tukku moderneja jenkkityylisiä pienpanimoita, joista suomalaisille tutuin lienee Crew.

BRLO on berliiniläinen kiertolaispanimo, joka panee kolmea oluttaan (hellesiä, porteria ja pale alea) Landsbergissä. Tällä kertaa lasissa on tuliaisena saatu BRLO Pale Ale, joka on saanut seurakseen saksalaistyylistä kotiruokaa: bratwurstia ja kirkasta perunasalaattia.

Olut tuoksuu herkullisen humalaiselle eikä jää vähääkään epäselväksi, että nyt mennään jenkkilinjalla. Vaikka tuoksussa on reilusti muun muassa Cascade-humalan aromia, on maku hillitympi. Maltaan ja humaloinnin tasapaino on hyvä ja oluessa on mukava häivähdys makeutta.

Bratwurstin rasvan ja suolan kanssa toimisi paremmin kuivempi, puhtaampi ja perinteisempi saksalainen pilsner, mutta sitruksen ja valkoviinietikan happamuuden ja uusien perunoiden makeuden välillä tasapainottelevalle perunasalaatille hieman makeaksi jäänyt pale ale sopii hyvin.

Greene King St. Edmund ja Gypsy Inc Pale Trail

Markettivahvuiset kesäoluet kohtasivat laiturilla. Ensimmäisen erän voittaa Gypsy Incin Pale Trail, sillä siinä on parempi vaahto ja kauniimpi värisävy. Greene King on kirkkaampi, mutta muuten vaatimattomamman näköinen.

Toinen erä: tuoksu. St. Edmunds tuoksuu tyypilliselle brittiläiselle golden alelle, mukana häivähdys sitruunaa ja hitunen voitoffeeta. Gypsyn tuoksu on yksipuolisen pihkainen. Tämä erä menee tasan.

Ratkaiseva kolmas erä: maku. St. Edmunds on maultaan tympeä ja tunkkainen, ei tietoakaan golden alelle niin olennaisen tärkeästä raikkaudesta. Gypsy Incin Pale Trailin on tässä kohtaa aivan suvereeni: huikean raikasta hedelmätykitystä katkeran mäntyisellä lopetuksella.

Ei tässä varmaan tarvitse alkaa erikseen laskemaan pisteitä.

Rousal Amber Ale

Rousal Brygghus on rosalalainen pienpanimo, eli tämä olut tulee pieneltä kaakkoissuomalaiselta saarelta. Epäilemättä kaunista seutua ja kaunista on myös tämä olut, pulloa myöten.

Amber Ale on nimittäin meripihkanruskea olutta, jonka päällä on ohut kerros tiheää vaahtoa. Suutuntuma antaa oikeutuksen poikkeuksellisen tuhdille pullolle, sillä oluessa on reilusti hiilihappoa.

Muuten olut on ihan maukas: paljon mallasta, maltillisesti humalaa ja vähän hiivaisia aromeja. Ei missään nimessä kuitenkaan hintansa arvoinen olut, vaikka pullo onkin poikkeuksellisen tyylikäs.

Redhook Audible Ale

Joskus kotimaisiin ruokakauppoihin päätyy yllättäviä oluita, ja usein vielä melko pieniä eriä. Tätäkään en ole montaa kertaa bongannut, joten ei tätä ihan joka kauppaan ole riittänyt.

Eikä se varsinaisesti olisi ollut tarpeenkaan. Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain länsirannikolta tulevan Redhookin Audible Ale on kyllä kauniin messinkinen ja makukin ihan kivaa tasapainottelua taittumalla liikaa mihinkään suuntaan.

Kelpo mutta tylsä: samalla vaivalla olisi maahan tullut jotain kiinnostavampaakin.

Sigtuna East Coast Pale Ale

Tuoksuu mandariinille, se ei ole koskaan huono asia. Maku on ensituntumalta pettymys: metallinen, jopa epämiellyttävä. Toinen suullinen on jo parempi, sillä nyt tulee monipuolisempi kattaus makuja, jopa maltaista makeutta.

Jenkkihumaloidun oluttrendin keskellä tämä on ehkä enemmän Englannin kuin Amerikan ”East Coastia”. Kelvollinen olut, mutta ei tätä kannata Ruotsista Suomeen kantaa, kuten itse tein. Systembolagetissa on nimittäin tarjolla monta selvästi parempaa olutta.