Tagged: pils

Käsityö, kallis työ – Alkon kotimaiset spessut

Moneskohan käsityöolutvalikoima Alkoissa on nyt? Ehkä liian mones. Juttu tuntui hiukan vanhalta jo toisella kerralla. Siihen on pari syytä.

Ensimmäinen on se, että parhaat oluet ovat niitä, joita ostetaan uudestaan. Kerta kerran jälkeen. Näistä käsityöoluista monet menevät oluiden taivaaseen kertaesiintymisen jälkeen. Toinen syy on se, että aiemmilla viikoilla on ollut kaupan turhan paljon sellaisia oluita, joita ei olisi muutenkaan ostanut toiste. Mikä tekee kolmannesta ja suurimmasta syystä entistäkin vakavamman. Ja tämä syy on hinta. Hinta on nimittäin lupaus. Jos litrahinta solisee lähellä kahtakymppiä, olutentusiasti odottaa aivan saatanan hyvää soppaa. Ja pettyy, jos saa pelkkää hyvää.

Varmasti korkealle hinnalle on hyviäkin syitä, mutta sikäli kun minä maksan, syyt eivät oikeastaan kiinnosta.

Siksipä alistamme käsityöoluet varsin tylyyn testiin. Kaikki tietävät, ettei Alkon olutvalikoima ole suurin tai edullisin mahdollinen. Mutta pärjäävätkö käsityöoluet edes muille Alkon valikoiman oluille? Ja varsinkin, pärjäävätkö ne samanhintaisille oluille?

Ensiksi lasiin se, jonka nimi kipeimmin kaipaisi tiivistämistä: Saimaan Home Brewer’s Special Copper Mallet Red Ale. Kaunis punaruskea ja sameahko. Vaahto putoaa äkkiä. Makea tuoksu, jossa hiukka hedelmää. Mukavasti mallasta, humalaa… Riittävästi kroppaa ja hiukka jälkikuivuntaa… Aika hyvä! Nätti ja aivan maukas bisse, jossa vähän rauhallisempikin humalointi riittäisi.

Käsityöolueksi Saimaan neljän euron hinta ei ole vallan paha. Alkon valikoimassa samanhintaista bisseä riittää, mutta punaista alea sen verran vähän, että tilausta voisi olla. Jos tätä myytäisiin vaikka 50 senttiä halvemmalla, voisipa tulla ostettua toistekin. Tietenkin neljällä eurolla saa parempaakin, vaikkapa puoli litraa Fullersin ESB:tä.

Prykmestar Saazer Pils avaa pelin imelän hedelmäisellä tuoksulla, jossa on tuhdisti yleensä huomattavasti hienovaraisempaan rooliin jätettyä Saaz-humalaa. Miksi ihmeessä tätä myydään pilssinä? Tuhti humalointi nimittäin peittää tsekkityylille ominaisen maltaisuuden ja makeus taas estää saksalaistyylisen raikkauden. Omaan suuhuni istuu makeuden vuoksi muutenkin huonosti.

Osansa on sillä, etten oikein ymmärrä, miten tätä pitäisi tulkita: pilssinä ei ainakaan toimi, ipaksi on ehkä vähän turhan löysää eikä tavallaan onnistuneesta aromihumaloinnista huolimatta tästä ole apaksikaan, kun sekä Amerikka että ale puuttuvat. Vitonen on kertaluontoisesta erikoisuudesta ihan kohtuullinen hinta, mutta jos pilssiä haluaa, kannattaa ostaa vaikka selvästi halvempaa Weihenstephaneria tai Urquellia.

Jostain syystä näihin käsityöviikkoihin tuntuu kuuluvan olennaisesti se, että laadukkaiden ja tyylipuhtaiden oluiden sijaan tehdään suuri erä jotain, joka kuuluisi korkeintaan koe-eräksi hanamyyntiin. Malmgård Amarillo Triple on jenkkihumaloitu vahva belgi. Oluessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sameus ja suutuntuman paksuus tekevät tästä vähän kotiolutmaisen. Ihan kivaa hiivaisuutta ja humalointia ja makukin menettelee, mutta kokonaisuus on jotenkin raskas ja vähän vaatimaton. Aidompaa trippelifiilistä tarjoilee Alkossa La Trappe – litrahinta on sama, mutta pullokoko järkevämpi.

Iso Kallan Biere de Garde on järkevimmästä päästä näitä liemiä: Suomessa harvinainen oluttyyppi, johon ei turhaan ole alettu sotkemaan lakritsikiisseliä tai hapansilakkaa. Punaviinilasissa näyttää punaviiniltä. Tuoksu maltainen, marjainen. Maussa hyvää navettameininkiä, sopivaa kotoisaa tunkkaa. Ehkä hiukka kova pitkän päälle, kun viinaisuus alkaa tulla pintaan.

Hinta on jymäkkä yli 11 euroa litralta, mutta muut kaksi Alkon (erikoivalikoiman) biere de gardea ovat vielä kalliimpia. Lisäksi savolainen on saanut tähän sellaista kieroutta, jota muissa vaihtoehdoissa ei ole. Parempaa ei siis Alkosta saa. Tätä voisin ostaa toistekin.

Beer Hunter’s on sitten valinnut toisen tien. Valitettavasti. Kuuden euron Mufloni Doppelapfel Weizenbock on vehnäolutta, johon on kaadeltu omenaa, muskottia ja ties mitä. Ennen kaikkea kuitenkin alkoholisisältöä. Tummassa liemessä on kohtuullinen ja mukavan lämmin jälkimaku. Muuten viinaisuus jyrää ja ehkä muskotti kolauttelee vielä puumaisen karvaasti.

Tässä ei hinta ole ratkaiseva tekijä siihen, etten osta toiste. Alkon valikoimasta löytyy useampikin weizenbock. Schneider Weissen Aventinus ja Hopfenweisse ovat parhaat, muttei Weihenstephanerin Vitus kauas jää. Ja kaikki puolitoista euroa halvemmalla.

Laitilan Savu India Pale Ale on taas neljän euron tapaus. Toisaalta se on yksi esimerkki siitä, ettei savulla saa vahvasti humaloituun olueen mitään hyvää. Aika mitäänsanomaton perusipa tuhkakuppimaisella fiiliksellä. Savuipaa ei tosin juuri ole tarjolla. Mutta ehkäpä maailman parhaita savuoluita Aecht Schlenkerlarta on. Ainakin Märzeniä saa yleensä vuoden ympäri alle neljän euron per puolen litran leka.

Hiiden Pirunpelto Kivibockin ainoa vika taas on hinta. Itse bisse on maltainen, jämäkkä, hiukka makea mutta normibockia jymäkämmin katkeroitu riittävän tuhti juoma. Mutta vitonen on turhan paljon, etenkin kun Weltenburger Klosterin Asam Bock on yli puolitoista euroa halvempi ja Prykmestarin Talvibock vieläkin huokeampi. Mutta euro pois Pirunpellosta ja vakiovalikoimaan, niin ostan.

Mathildedalin Kevät on kevyt, raikas, kirkas ja vähäeleinen. Tyylikäs janonsammuttaja, mutta kalliiksi käsityöläisolueksi vähän tylsä. Teemaviikoille ilmeisen pakollinen erikoisuudentavoittelu viherkukilla jää onnistuneen hennoksi kuiskaukseksi jälkimaussa. Yli- ja ohiampuvien viritysten joukossa tämä on ilahduttava joskin melko hienovarainen tapaus. Osta Alkosta mieluummin vaikkapa Muflonin Saison de Randonneur euron halvemmalla.

Mustan virran Pistolekorsin tuoksu on hieman hiivainen ja makeahko. Nätin beige ja tiivis vaahto suojaa olutta. Terävät hiilihapot iskevät suuhun, mutta hyökkäyksen jälkeen jäljelle jää mielyttävä paahde. Pienen lämpenemisen ja väljähtymisen jälkeen hapot pehmenevät, mutta maulla ei valitettavasti olekaan enempää annettavaa. Kelvollinen portteri joka tapauksessa. Koffin klassikko on toki yli puolet halvempaa ja lähes tuplasti parempaa.

Flying Dutchmanin pitkäniminen Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA edustaa käsityökattauksen hillitympää laitaa, vaikka sekin yhdistelee kahta tyyliä eli vehnäistä vaaleutta ja ipamaista katkeruutta. Yhdistelmä on onnitunut, vaikkei tämäkään ole niin ainutlaatuinen, että saisi valkoisia tai muitakaan sukkia pyörimään jaloissa. Neljä euroa on käsityöoluiden mittapuulla melko kohtuullinen eikä 42 senttiä ole paha lisähinta, jos haluaa klassikko-wit Hoegaardenille vähän katkeramman vaihtoehdon.

Eli aika harvassa ne käsityöspessut, joita parempia ja halvempia vaihtoehtoja ei ole vakiovalikoimassa. Koko konsepti huutaa uudistamista ja tässäpä ehdotus: suhteellisen tiukasti speksattu teema. Siis vaikkapa niin, että kaikki tekevät pilsin, bitterin tai vaikka tumman vehnäoluen.

Nykyinen tilanne on sama kuin aikanaan ala-asteen kuvistunnilla. Kun opettaja loputtoman kärttämisen jälkeen lupasi, että kaikki saavat piirtää mitä haluavat, innovaatiot olivat harvassa ja taso heitteli.

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Sinebrychoff Olutmestarin Export Pils

Siitä huolimatta, että me olutharrastajat palvomme ipoja, imperiaaleja, barley wineja ja belgejä, ei mikään oluttyyli liene tekijälleen niin vaikea kuin pils. Siinä missä paahteisuudella, tuhdilla maltaalla tai runsaalla humaloinnilla voi ”maustaa” piiloon monenlaisia ongelmia, ei pils anna mitään anteeksi vaan prosessin ja raaka-aineiden on oltava täysin kunnossa. Tämä lienee se syy, miksi kotimainen laatu-pils on niin harvinainen tuttavuus. Siksi sellaisen kohtaaminen on aina yhtä ilahduttavaa.

Tänä kesänä moni kokee tämän ilahduttavan kohtaamisen, sillä Sinebrychoffin viimevuotisen Olutmestari-kilpailun voittaja Antti Peltonen halusi tuoda tänä vuonna pubeihin perinteisen pils-oluen. Ja itselleni sopii paremmin kuin hyvin, että tämä pils kallistuu enemmän saksalaisten suosimaan raikkaaseen katkeroon kuin tsekkiläiseen maltaisuuteen.

Kirjoitin aikanaan, että pils on kuin hotelli ja aivan kuten hotelleissa myös pilsnereissä on eroja.

”Yhdet ovat laadukkaita ja hienostuneita, toisista taas paistaa huolimattomuus ja kunnianhimottomuus. Mutta aivan kuten huonoin hotellikin, huonoin pilsnerikin ajaa yleensä asiansa. Siinä missä hotellin tehtävänä on tarjota yösija, on pilsnerin tehtävänä olla huoleton perusjuoma, joka menee tilanteessa kuin tilanteessa ja kelpaa lähes kelle tahansa.”

Tähän analogiaan suhteutettuna Olutmestarin Export Pils on vähintään neljän tähden hotelli.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.

Varoittava esimerkki nimeltään Corfu Beer

Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että kaikki pienpanimot ovat oluen ystävän ystäviä. Että kaikki käsityöläispanimot tekevät intohimolla omalaatuista ja maukasta juomaa kumartamatta (liikaa) kaupallisuuden alttarille.

Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen vaan kaikki pienpanimot toimivat oikeassa maailmassa ja painivat oikean maailman ongelmien kanssa. Mutta sitten on myös sellaisia pienpanimoita, jotka haistattavat pitkät kunnianhimolle ja omaleimaisuudelle. Tärkeintä on repiä mahdolliset voitot irti trendistä.

Aiemmin kuvaamanin matka Albaniaan kulki kreikkalaisen Korfun saaren kautta. Odotukset oluiden suhteen eivät olleet korkealla vaan odotin huuhtelevani fetat, moussakat ja souvlakit Mythoksella ja muilla vastaavilla. Siispä olikin aikamoinen yllätys, kun heti ensimmäisessä janonsammutukseen valikoituneessa kuppilassa myytiin paikallista Corfu Beer -olutta. Sen verran minäkin ymmärrän kreikkalaisia aakkosia, että ymmärsin Κερκυραϊκή Μικροζυθοποιία -kirjainjonon tarkoittavan kerkyralaista mikropanimoa.

Aika pian kävi ilmi, että tämän saman panimon tuotteita sai melkein jokaisesta ravintolasta ja baarista, sekä hana- että pullotavarana. Ja lähes poikkeuksetta tarjolla oli myös brändätty lasi. Harmi vaan, että Corfu Beerin oluet olivat järjestäen pettymyksiä. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet, mutta täysin kunnianhimottomia ja paikoin mentiin pahasti ohi luvatusta tyylistä.

Pilsner: Vähän vetinen ja tunnettujen brändien bulkkikamaan verrattuna epätasapainoinen.

Red Ale Special: Jokseenkin virheetön ja lajityyppiinsä tunnistettavissa. Se ei ole paljoa, mutta Corfu Beerin kohdalla voidaan puhua täysosumasta.

Bitter Dark: Kaikkien reissun vaaleiden oluiden jälkeen tämä oli piristävä poikkeus. Hentoa makeutta ja tuhtia paahdetta.

IPA: Ei erityistä humalointia katkero- eikä varsinkaan aromipuolella. Menisi ehkä juuri ja juuri brittibitteristä, mutta IPA:sta ei kyllä pitäisi puhua. Kelvollinen.

Ionian Epos: Tämän on kai tarkoitus olla panimon suurin ja kaunein olut. 7,5-prosenttinen ”kaksoiskäytetty” hunajaolut, joka on oikeastaan melko dubbelmainen. Ihan kiva.

Seitsemän tuoppia lageria Albaniassa

Olipa kerran niin kylmä kesä, että vaimo pakotti ottamaan äkkilähdön Albaniaan. Ei niin kallista tai työlästä kuin voisi kuvitella: Norwegian lentää Helsingistä Korfulle, josta pääsee lautalla 1,5 tunnissa Sarandën kaupunkiin Etelä-Albaniaan.

Koska maan oluista ei riitä juttua kovin paljoa, tulee Kauniista humalasta muutaman kappaleen ajaksi matkablogi. Aloitetaan logistiikasta. Norwegianin lennot ovat muuten kätevät, mutta aika on hieman epäkäytännöllinen: menolento lähtee Helsinki-Vantaalta iltakymmeneltä ja on perillä Korfun Kerkyrassa noin puoli kaksi yöllä. Sama kone lähtee takaisin tuntia myöhemmin ja on takasin Suomessa aamukuudelta.

Korfun lentoasema on aivan Kerkyran kaupungin kyljessä, eteläpuolella. Lautta Albaniaan lähtee satamasta, kaupungin pohjoispuolelta. Koska kaupunki on varsin pieni, ei matka lentoasemalta satamaan ole kuitenkaan kuin muutaman kilometrin mittainen. Aivan suoraa koneesta ei kannata talsia satamaan, sillä ensimmäinen kolmesta lautasta lähtee vasta aamupäivällä.

Lauttoja pyörittää kaksi yhtiötä, Ionian Lines ja Finikas: ensimmäinen myy liput Korfulta Albaniaan ja jälkimmäinen Albaniasta Korfulle. Me menimme molempiin suuntiin päivän keskimmäisellä lautalla, joka on joillekin tuttu Top Gear -sarjasta. Päivän ensimmäiset ja viimeiset lautat kuljettavat vain matkustajia. Lauttamatka maksoi noin 25 euroa per henkilö per suunta.

Sarandëssa on ilmeisen paljon majoitustarjontaa. Hovihankkija Hotels.com ei kuitenkaan tarjonnut mitään, joten teimme varauksen Booking.comin kautta Hotel Aulonaan. Myös AirBnB-paikkoja olisi ollut tarjolla. Perustason hotellin varsin hyvin varusteltu (aamupala, ilmastointi ja parveke) huone maksoi noin 40 euroa per yö. Hotelli oli siisti ja erinomaisen hyvällä paikalla.

Tässä tekstissä puhutaan johdonmukaisesti euroista, vaikka Albanian oma valuutta on lek (1 euro on noin 140 lekiä). Tämä johtuu paitsi siitä, että eurohinnat on helpompi ymmärtää ja suhteuttaa, mutta ennen kaikkea siitä, että jotakuinkin kaikkialla kelpuutettiin myös eurot maksuvälineenä. Rahanvaihtopisteissä on kuitenkin usein ravintoloiden listoja parempi kurssi, joten kannattanee käyttää lekejä.

Ruokatarjonta on melkein sinällään vaivan ja hinnan arvoinen syy matkustaa Albaniaan. Ruokakulttuuri on sekoitus turkkilaista, kreikkalaista ja italialaista. Ainakin Sarandëssa oli tarjolla paljon tuoreita mereneläviä. Hintataso oli varsin kohtuullinen: pienemmät välipalat olivat euron luokkaa ja pääruuat neljästä kymmeneen euroa. Olut maksoi ravintoloissa noin euron pullo, paikallinen viini vielä vähemmän. Monesta paikasta sai laadukkaasti valmistettuja drinkkejä noin 3,5 eurolla.

Ja nyt sitä olutta! Albaniassa tuli maistettua kahdeksaa olutta, joista seitsemän oli paikallisia. Kosovolainen Peja oli ainoa ulkomaalainen eikä erityisen hyvä sellainen: hieman maltaisempi kuin albanialaiset lagerit ja siten ehkä paremmin suomalaiseen perusbulkkimakuun istuva.

Mutta ne albanialaiset! Niitä oli siis seitsemän ja ne olivat kaikki vaaleita lagereita. Niiden esittelemiseksi riittää seuraava paremmuusjärjestetys, jossa ykkösenä rapeimmin humaloitu ja pilsmäisin Tirana Beer ja viimeisenä vetisin Eibar.

  1. Tirana Beer
  2. Birra Korça
  3. Kuqalashe
  4. Birra Korça 01
  5. Stela
  6. Birra Kaon
  7. Birra Eibar

Amstelilla tuntui olevan vahva markkinointiponnistus meneillään Albanian markkinoiden valtaamiseksi. Muuten kansainvälinen oluttarjonta oli aika vaatimatonta ja yllätyksetöntä.

Sarandë on vilkas rantalomakohde, vaikka keskustan rannat ovat melko pieniä ja hieman kivisiä. Turistit olivat enimmäkseen paikallisia tai naapurimaista eikä esimerkiksi saksalaisia tai englantilaisia tullut juurikaan vastaan. Englannin pärjää hyvin, sillä paikalliset ovat ystävällisiä ja avuliaita, joten paikalle löytyy aina tarvittaessa joku tulkkaamaan.

Kaupungissa sinänsä ei ole hirveän paljoa nähtävää: rantabulevardi on viihtyisä ja sataman takana olevista kuppiloista on hienot näkymät lahdelle. Sataman lähellä on myös kauppahallimainen katettu tori, josta voi ostaa vihanneksia, oliiviöljyä ja hunajaa tai ihan vaan haistella taivaallisen tuoksuista tuoretta timjamia.

Lyhyen ja edullisen matkan päässä Sarandësta on paljon nähtävää, joten ihan lyhyttä reissua ei kannata suunnitella. Me kävimme paikallisbussilla (noin 0,7 euroa per nuppi per suunta) Butrintin rauniokaupungissa lähellä Kreikan rajaa. Hieno paikka, josta myös upeat näkymät Korfulle ja sisämaan järvelle. Tähän verrattuna tuntui melkein pröystäilyltä maksaa 30 euroa paikalliselle matkatoimistolle, josta järjestyi opas ja auto Lëkurësitin linnalle ja Syri i Kaltër -lähteelle. Näistä kolmesta kohteesta tuo lähde on sellainen, jota ei missään nimessä kannata jättää väliin.

Oppaan mukaan Albanian turismi kehittyy ja kasvaa nopeasti, joten vanhaa mainosta siteeraten ”Go before it’s too late”.

Coppersmith’s Impala Imperial Pils

Ihan pilsin näköistä ja tuoksuista: korkea isokuplainen vaahto ja tuoksuna hillitty hedelmäinen humala ryyditettynä pienellä maltaalla.

Suussa täyteläinen, pitkällä liu’ulla katkeroituva, mukavan, hiukka tulisen jälkituntuman jättävä. Aika hyvä. Eniten tästä tulee vahva britti-ipa mieleen.

Kannattaa kokeilla.

Mallaskosken Black Pils

 

Mallaskosken panimo lähetteli uutuuksiaan, mustia sellaisia. Minua näistä kahdesta kiinnostaa selvästi enemmän Black Pils, mustia ipoja kun kumminkin nykyään on kohtuullisen paljon.

Lähinnä siis se jännittää, että onko lopputulos vain uudelleen nimettyä tummaa lageria, vaiko jotain nimen mukaista: mustaa olutta pilssimeiningillä.

Väri on lupaavasti liki sysimusta, ihan hiukka valoa läpi reunoilla. Siihen nähden tuoksu on kevyt, tosin ehkä hieman maltaisen makea. Miellyttävä kyllä, muttei ehkä perinteiseen pilsiin viittaava. Vaahto vähän tylsä, mutta pysyy kumminkin sitkeästi.

Aika jänskä noin ekalla siemauksella! Kevyehkö, jotenkin terävän paahteinen ja kohtuullisen katkera. Hööhum… Otetaanpa toiselle jalalle. Kuiva tämä ainakin on, ei oikeastaan lainkaan makea, melko hoikkavartinen, happoja riittävästi. Paahdettakin juu, mutta melko lyhyenä, melkein lakritsaisena pyörähdyksenä.

Kyllä sanoisin, että mustaa pilsiä on tehty (vaikka ehkä tätä voisi yhtä hyvin sanoa myös schwartzbieriksi, tosin mielikuvissani – aika heikoissa sellaisissa – schwartz on hiukka tukevampaa). Oluena Black Pils on hyvää, rapeaa ja riittävän helposti juotavaa.

Makuasia sitten se, että tuoko tämä jotain niin uutta pilsmeininkiin, että luo jotain uutta trediä – kuten vaikka musta ipa. Luulisin, että pilsinjanossa valitsisin ennemmin jonkun perinteisen laatupilsin, mutta kyllähän tämä kannattaa testata jos eteen tulee.

Brewdog This is Lager

Pientä ennakkoluuloa ennen siemaisua. Brewdogin höhlä pullistelumeininkikö lie syynä, mutta aika moni koirabisse on jotenkin turhan kulmikas tai sitten ylihumaloitu makuuni.

Siksipä tällainen vaalea pilstyyppinen ratkaisu raisuissa käsissä vaikutti etukäteen helposti yliyrityksellä pilattavalta.

Mutta asiaan: Tuoksussa mallasta, hiukka sitrusta. Ihan snadia utua, lagervaahto.Hörpyssä täyteläinen: raikas ja aika vahva katkero, muttei peittävä. Hento greippi, vahvempi sitruuna, jälkimaku taas greippiä. Melko hapokas.

Myönteisesti yllättävän tasapainoinen versiointi Brewdogilta. Tykkäsin.