Tagged: Põhjala Pruulikoda

Neljän oluen verran Tallinnaa

Sesoon ja Kalamaja Mister Yum

Kalamajan kaupunginosassa sijaitseva Sesoon on suosikkini Tallinnan lounaspaikoista. Rento, vähän kolkosti sisustettu ravintola tarjoilee huolella tehtyä ruokaa käsittämättömän halvalla hinnalla. Marokkolainen kalakeitto on niin halpa (3,9 euroa) ja niin hyvä (limeä ja korianteria), että harmittaa seuraavaan kertaan asti, jos sitä ei ota. Tällä kertaa keiton kaveriksi otettiin pöytäseurueen kanssa jaettavaksi oliivileipää, joka tarjoiltiin kelvollisen paprikasalsan ja erinomaisen peston kanssa.

Sesoonin olutvalikoima on Tallinnan mittapuulla perustasoa: noin kymmenen virolaista pullotetta sekä muutama ulkomaalainen, joista on syytä mainita Brussels Beer Projectin Dark Sister ja Delta. Tällä kertaa omaan lasiin valikoitui Kalamajan Mister Yum. Tyyliä ei menussa kerrottu, mutta ajattelin, että nimen perusteella voisi toimia aasialaisen (tai tässä tapauksessa melko aasialaistyylisen marokkolaisen) ruuan kanssa. Tyyli osoittautui dry stoutiksi, joka sopi mausteisen keiton kanssa yllättävänkin hyvin. Olut itsessään ei ollut mikään ihmeellinen.

Drink Baar ja Tanker Animal Instinct

Vanhan kaupungin ytimessä sijaitseva Drink Baar (sekä sen kyljessä oleva Drink Shop) oli olutharrastajan ykköskohde kaupungissa vielä muutama vuosi sitten. Sittemmin kilpailu niin olutpubien kuin olutkauppojen kohdalla on kiristynyt siinä määrin, että vanhalla sotaratsulla tekee tiukkaa päästä kummassakaan sarjassa kolmen tai edes viiden parhaan joukkoon.

Tällä kertaa hanassa oli kuitenkin tarjolla olut, jonka ansiosta visiitti oli vaivansa väärti. Tanker-panimon Animal Instinct oli hanalätkän mukaan tyyliltään brysseliläinen kolmois-ipa, mikä herätti monenlaisia mielikuvia, mutta ei mitään selkeää odotusta. No, hanasta laskettu olut oli rumaa ja sameaa, mutta maku räjäytti pankin todella tuhdilla jenkkihumaloinnilla. Alku oli huima, mutta vähitellen olut osoittautui valitettavan yksipuoliseksi.

Brewery Õlleklubin Pilsner

Matkalla Speakeasyyn kohdalleni sattui itselleni aiemmin tuntematon panimoravintola, joka mainosti vieläpä näyttävänsä Valioliigaa. Koska kello oli vähän yli viiden lauantaina, sai Speakeasy odottaa hetkisen.

Yläkerrassa pyöri Bundesliiga, mutta Valioliigaa kysyessäni sain ohjeeksi ostaa juoman ylhäältä ja edetä sen jälkeen alakertaan. Otin talon oman pilsnerin ja astelin portaat alakertaan, kellariin. Siellä ei ollut ketään muuta. Lukuisat telkkarit pyörittivät Valioliigaa kehnon elektropopin jumputtaessa taustalla. Istuin lähimmän pöydän ääreen ja pian minulle tuotiin kynttilä.

Pilsner oli kelvollinen, tsekkityylinen, mutta melko mitäänsanomaton. Hapot ja humalapuraisu olivat omaan makuuni turhan pehmeät.

Speakeasy ja Põhjala Friedrichchein

Speakeasy on Põhjala-panimon uudehko kuppila Kalamajan kaupunginosan laidalla, kivenheiton päässä rautatieasemasta. Pienen kapakan kaikki pinnat ovat lastulevyä, mikä tuo paikkaan erikoista työmaakoppifiilistä. Hanoja taisi olla vain neljä eikä niissä ollut mitään Must Kuldin kirsikkaversiota erikoisempaa.

Lasiini valikoituikin Põhjalan karviaismarjoilla maustettu berliner weisse. Ja voi pojat, kuinka hyvää se oli! Marjaisuus jäi taustalle, kun hapan raikkaus jylläsi. Jälkimaussa vehnän ja maltaan pehmeys toi suuhun helpottuneen, happohyökkäyksestä selvinneen tunteen. Nelikon ykkönen, helposti.

Viisi vihreää virolaista eli etelänaapurin ipoja rinnakkain

Viron olutskene on vireä ja laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huimasti, sillä vielä pari vuotta sitten kohdalle sattui varsin usein keskenkäyneitä tai muuten makuvirheellisiä pullotteita.

Tällä kertaa matkalaukun kautta lasiin päätyi joukko ipoja, jotka Virossa tavataan näemmä merkitä enemmän tai vähemmän vihreällä etiketillä. Jotain maan skenestä kertoo sekin, että viiden enemmän tai vähemmän satunnaisesti valikoituneen ipan joukkoon ei mitenkään mahdu maan koko tarjonta vaan esimerkiksi Tanker ja Õllenaut eivät mahtuneet tällä kertaa mukaan.

Virolainen vihreä viisikko:

  • Õllekörs India Pale Ale (5,2%)
  • Saku Humal & Oder India Pale Ale (6,0%)
  • Muddis IPA (6,5%)
  • Pohjala Virmalised IPA (6,5%)
  • Lehe Suur India (7,0%)

Aloitetaan ulkoasusta. Kaikkien vaahto nousee ja laskee nopeasti jättäen ohuen hunnun, joten tällä saralla oluista ei eroja löydy. Itse oluen ulkoasun puolesta Muddis on väriltään tummin ja Pohjala samein, Saku on näillä mittareilla toisessa ääripäässä eli vaalein ja kirkkain.

Tuoksun osalta yksikään ei säväytä, Saku on oikeastaan paras, vaikkakin vähän pistävä. Tässä on varmasti paljon kyse tuoreudesta. Õllekörsillä ja Lehellä on parasta ennen -päiväykseen aikaa vielä seitsemän kuukautta. Sakulla on viisi, Põhjalalla kolme ja  Muddisilla vain kaksi ja puoli.

Maun osalta ensimmäisenä maistettava Õllekörs on maultaan melko vaatimaton ja yllättävän belgialainen eikä ipamaisella vaan enemmän golden alen mieleentuovalla tavalla. Jälkituntuma suussa on saippuainen.

Saku on oikeastaan melko hyvä, samanlaista suoraviivaisuutta kuin Olvin Iisalmi Pale Alessa, mutta ilman muuta hyvä ja maukas olut. Valovuosia parempi kuin Nikolai India Pale Ale.

Muddis on erilainen, mukana on häivähdys karamellimaisuutta, joka osoittautuu tarkemmassa maistelussa voitoffeevirheeksi. Joka tapauksessa Muddisin kanssa ollaan muutenkin astetta lähempänä amberia.

Põhjala räjäyttää pankin huikealla humalatykityksellä, jälkimaku on pitkä ja hieman kireä, esimerkiksi Saku on astetta helpommin juotava olut. Lehe on myös maukas, mutta hieman turhan raaka ja karkea.

Kaikki ovat teknisesti hyviä oluita: Pohjala on sekä ipana että oluena selvästi paras. Öllekörs ei ole huono sekään, mutta tämän joukon vaatimattomin.

Oikeinkirjoitukseen liittyvä huomio: Kumpi on muuten mielestänne luontevampi kirjoitusasu india pale alelle: IPA vai ipa. Olen aiemmin itse puhunut IPA:sta, mutta tässä teksissä päädyin kirjoittamaan ipoista. Itselleni on opetettu, että jos lyhenteet sanotaan sanoina (”ipa”) eikä kirjaimittain (”ii-pee-aa”), kirjoitetaan ne pienin kirjaimin. Paitsi tietysti erillisnimet isolla.

Päivä parittajana

Tonnikalapizza, aika paljon juustoa – siis rasvaakin – ja tomaattikastikkeessa lievää tulisuutta. Menisikö Duvel tämän kanssa nätisti?

Meneehän se: rasva leikkaa suuren osan katkerosta, jäljelle jää saazille tyypille ruohositruksinen pörinä ja hieman hunajaista makeutta. No, parannettavaakin on: alkoholi tuntuu hetkittäin jopa viinamaisina pyörähdyksinä.

Varma nakki tällaisen kanssa olisi ollut luultavasti joku suht jämäkästi humaloitu lager. Vaikkapa Brooklyn Lager, jota hetken kylkiäisiksi arvoin.

Mutta nyt pieni seis.

Tunnustan, etten ole ennen juurikaan miettinyt, mitä olutta juon ruoan kanssa. Hyvä pils käy melkein minkä vain kaveriksi ja kunhan olut ja ruoka ovat hyviä, niiden yhdistelmä ei yleensä lyö pahasti päin näköä. Ja okei, Schlenklerlan savu-märzen kyllä toimii sian kuin sian kanssa.

Mutta yleisesti ottaen, ei ole kauheasti kiinnostanut.

Sitten kävi elokuun puolivälin jälkeen niin, että Bier-Bier-kapakan Juhani Ollila lähetti viestin:

”Morjesta! Järkkäämme 26.9 viini vs. bisse -battlen. Kaksi joukkuetta, ruokaa ja juomien yhdistelyä huutoäänestyksen saattamina. Haluaisitteko tulla mukaan bissejengiin?”

Vielä sisällöltään hahmottumaton lupaus hyvästä ruoasta ja oluesta? Count me in, olisin sanonut, jos sanoisin niin. Itse asiassa olisin sanonut, että Lasse tulee, jos Lasse ei olisi juurikin nyt Amerikan ruoka- ja olutastioiden äärellä. Lasse on vähän sentään funtsinut näitä juttuja.

Kuten sanottu, minä en. Mutta kun toisessa vaakakupissa oli Groteskin menu ja ne maukkaat oluet, niin olematon maine ruoka-olut-yhdistelijänä ei paljon painanut.

Ideana siis oli ja on, että kerätään olutjoukkue ja viinijoukkue. Bissetiimin tehtävä on löytää tuohon ateriaan jokaiselle ruokalajille sopiva olut kaveriksi ja viinitiimillä tietenkin sama homma, mutta viinien kanssa. Ja sitten maistetaan molemmat ja huutoäänestyksellä ratkaistaan jokaisen ruokalajin kohdalla, kumpi joukkue on onnistunut paremmin.

Juhanin mukaan Tampereella on jo tehty samaa hommaa aiemmin. Ja Helsingissä puuhaan lähtemistä helpotti sukulaissuhde Bier-Bierin ”emoravintolaan”, viinimesta Vin-Viniin ja maahantuoja Viinitiehen.

Juhani kasasi joukkueen, joka paljastui onneksi huomattavasti minua taidokkaammaksi ruoka-olut-parittelemisessa. Suunnitelupalaverissa syyskuun puolivälin jälkeen ei tarvinnut aluksi paljon itse ehdotella, kun Yks olut -kirjan kirjoittaja Aniko Lehtinen, Maku-panimon pomo Jussi Tamminen, Black Doorin Sami Tuominen ja Vaimomatskuu-blogisti Juulia alkoivat suunnitella.

Mutta hetken Juhanin käteen lyömää tuopillista sulateltuani pääsin itsekin mukaan hommaan ja heittelin muutaman ehdotuksen ilmoille. Niistä ei tainnut yksikään päätyä lopulliselle listalle. Mutta toisaalta pääsimme maistelemaan suurinta osaa menusta ja ennen kaikkea melkoista valikoimaa hyviä oluita. Ja hauskaa oli

Kun ei tullut muistiinpanoja tehtyä, niin sanonpa vain, että Green Flashin Barleywine. Oli nimittäin pitkästä aikaa parasta isoa bisseä, jota on tullut maisteltua.

Se ei kuitenkaan ruokien kaveriksi päätynyt. Jokainen joi tyytyväisesti urahdellen, mutta samalla ymmärtäen, ettei tällaista otusta kannata päästää safkan kanssa painimaan. Menun hankalimpia kohtia olivat pääruokana tarjoiltava Picanha, tai oikeastaan sen kylkeen tuleva lämmin salaatti.

Picanha muuten on ihan tietty lihapala lehmän persauksesta. Jouduin googlaamaan.

No, liha kumminkin oli sellaista hiukka tulista puoliraakakypsää herkkua, jonka kanssa tiimi arveli joko Ballast Pointin Calico-amberin tai saman firman Grapefruit-ipan toimivan. Ja toimihan vainkin, erityisesti Calico.

Mutta unohdettiinko salaatti laskuista? No mitä veikkaatte. Ja toimiko Calico salaatin kanssa, jossa oli etikkaisuutta ja ties mitä majoneesimeininkejä? No eipä toiminut.

Onneksi kävikin, eikä edes onneksi vaan ihan laskelmoidusti, niin, että Grapefruit oli kuin yhdeksi kylkiluuksi luotu menun osaa nimeltä possun ribsit. Ja onneksi Juhani sattui tuomaan pöytään maistille italialaisen Baladinin Superin, joka itseään Amberiksi väittää. Se nimittäin toimi hyvin naudan painikkeena ja yhtä nätisti salaatin kanssa.

Mitä lie taikuutta! Etenkin kun loppuillasta pulloja tyhjennellessämme totesimme, ettei se nyt siinä hommassa ihmeellistä ollut.

Jännä kupru tuli kantarellipizzan kanssa. Ties mistä ja kuka siihen keksi ajatuksena gruytbeerin, siis tämän arkaaisehkon keiton, jossa ei ole humalaa vaan erinäisiä yrttejä. Jopenia pöytään löytyi ja itse olin perin myyty, kun yhdistelmää maistoin: kuin olisi syysmetsää syönyt!

Mutta etenkin Maku-Jussi vaikutti epäilevältä ja tarttuihan se. Olisko tämä liian omituista?

Lopulta gruyt sai jäädä ja suurin homma oli valita jälkkärille, suklaabrûléelle ja kahvijätskille kaveri. Tiukan maistelukierroksen selväksi voittajaksi nousi hauskasti etelänaapurin Põhjala Öö. Monelle harrastajalle tietenkin tuttu, mutta kokeilkaapa vaikka suklaajäätelön kanssa, jos brûléeta ei ole käden ulottuvilla.

Koko menu on siis tämä:

 

Tartar ja Founders KBS

TAI

Falafel ja CRAK Brewing White Rabbit

Ribs ja Ballast Point Grapefruit sekä Picanha ja Baladin Super. Kylkiäisenä lämmin salaatti ja perunat.

TAI

Kantarellipizza ja Jopen Gruytbeer.

”Kidanpuhdistajana” Loverbeer Saison lähes nolla-asteisena

Suklaabrûlée ja Põhjala Öö. 

 

Näillä mennään. Melkein eniten jännittää, mitä viinitiimi on saanut aikaan ja kehtaako kannattaa omaa porukkaa, jos niiden paritus on parempaa..,

Lauantaina kolmelta kokeillaan. Juhanin mukaan kyseessä on aika lailla puhdas testi, mutta sisään saa kai saapastella kuka haluaa. Jos homma sujuu hyvin, taistelu-tastingista voisi tulla myytäväkin tuote. Ehkä niin, että asiakas tulee valmiiseen pöytään ja valitsee voittajan tai sitten kokeillaan hyvät yhdistelmät maistelujen sarjassa.

Kansa maisteli…

”Lähialueella riittää haastettavaa aina tähtiravintoloihin asti eikä Suomesta panimotkaan ihan heti kesken lopu”, arvelee Juhani.

Toistaiseksi tämäntyyppinen puuha on Bier-Bierille nappikauppaa verrattuna oluenmyyntiin. Mutta tulevasta ei tiedä. Itse löysin jo nyt tästä uutta näkökulmaa bissenlipittelyyn.

Tai kuten Juhani sanoo:

”Ei kauhean moni jaksa pelkkiä korkkeja aukoa koko ikäänsä.”

Pullot jotka join – Tallinnan kymppikassi-tiiseri

Tallinna on olutturistille kiitollinen käyntikohde. Kehitys on sen verran nopeaa, että sen huomaa muutamassa kuukaudessakin.

Sen vuoksi julkaisemme vielä tällä viikolla pienen matkaoppaan Tallinnaan, semminkin kun molemmat satuimme siellä juhannuksen tienoissa käymään, tosin enimmäkseen epäsynkronoidusti.

Pienenä esinäytöksenä nopeat arviot paikallisista bisseistä, jotka tuli kulautettua kämpilla. Kuvassa tyhjät putelit vasemmalta oikealle.

  1. Hampelmann: Mooramees Peksab Setukat. Kaunis, maukas ja tasapainoinen brown ale. Ehkä vähempikin hapotus riittäisi.
  2. Lükati: Opia. Etiketin mukaan 100+ ibuinen citra-sinkku. Siihen nähden yllättävän rauhallinen ja maistuva. Katkera toki.
  3. Põhjala: Ulg 2. Ruis-ipa reippaalla humaloinnilla voi olla raaka. Tämä on. Kuitenkin toimivasti. Ehkei kuitenkaan yhtä pulloa enemmän per ilta.
  4. Pöide: Kaamos. Imperial brown ale on käytännössä melkein musta, kropaltaan robustia portteria kevyempi tapaus. Aivan hyvää juotavaa.
  5. Põhjala: Tour d’Öö. Tallinnan polkupyöräviikon spessu on wit, joka on ihan ok. Suht raikas ja mukavan helppo juotava.
  6. Muddis: Golden Ale. Ihan jees, vaikkei iskenytkään samalla tavalla kuin edellisreissulla hanasta. Liekö syynä erä vai juomaolosuhde.
  7. Õllenaut: Muruniitja. Samaa vikaa kuin monissa Õllenautin vaaleissa oluissa: sameanpuoleista ja vähän keskentekoisen oloista.
  8. Kalamaja: Miss Haizon. Staili puteli, heikko sisältö. Kummallinen ja asettumaton maku, vähän virheellisen tai keskenjääneen panemisen meininkiä.
  9. Uba ja Humal: 1. Ämber. Olutkaupan ensimmäinen (?) oma bisse on Õllenautin panema. Samaa ongelmaa kuin panimon omissa, pahempana vain…
  10. Õllevolur: Magus Jutt. Vehnää Saksan-malliin. Valitettavasti ylimakeana ja kummalista virhemakua pukkaavana. Jäi juomatta loppuun.

Il Birrificio, Helsinki

Helsingin Punavuoren olutskene senkun paranee: tänään avattu Il Birrificio laajentaa tarjontaa uuteen, toivottuun suuntaan. Siinä, missä Bier-Bier, Brewdog ja Tommyknocker toivat oikeastaan vain lisää sitä, mitä oli jo Black Doorissa, on ”Il Birrillä” kaksi aivan omaa ja vahvaa valttikorttia: ruoka ja panimo. (Ja tähän voidaan heittää päälle vielä iso panostus kahviin, mutta se jätettäköön muiden blogien ruodittavaksi.)

Parasta Il Birrificiossa on se, että pääpaino ei ole juuri missään vaan enemmän tai vähemmän kaikessa tekemisessä. Olutta, ruokaa ja kahvia tehdään ja tarjoillaan tositarkoituksella. Tai näin ainakin lähtökohtaisesti, sillä vasta aika näyttää mihin suuntaan toiminta lähtee kehittymään. Alkutilanne on ainakin lupaava, sillä liian monessa paikassa olut tai ruoka vie päähuomioon ja toinen jää sivurooliin.

Ruokapuoli on, ensimmäisen päivän lounaskattauksen perusteella, klassista, runsasta ja maukasta: makkaraa, risottoa, pastaa ja lohisalaattia. Seurueen lautasille valikoitui itsetehtyä makkaraa ja risottoa. Molemmat annokset maistuivat hyvin, mutta hieman yli kymmenen euron hintaan olisi suonut saavansa myös esimerkiksi salaattia noutopöydästä. Lisukeleipää oli sen sijaan tarjolla ja se oli tuoretta ja maukasta. Se, että voin sijaan tarjolla oli yksittäispakattua Oivariiniä, herätti epäuskoista huvittuneisuutta.

Entäs se olutpuoli sitten? Talon omat, ravintolatilassa omaan lasikoppiinsa aidatut 500-litraiset käymisastiat hohtavat vielä yhtä kiiltävänä sisä- kuin ulkopuoleltakin. Valvira ja Tulli ovat omat tarkastuksensa tehneet, mutta vielä odotellaan laitevalmistajan tarkastusta. Lähiviikkoina keittiön puolella, johon varsinainen keittolaitteisto on sijoittettu, on tarkoitus päästä itse asiaan.

Ensimmäisenä on luvassa pale alea muutamalla eri versioinnilla. Näistä on määrä löytyä talon oma perusolut, jonka rinnalle lähdetään kehittelemään muuta kiinnostavaa. Kymmenestä hanapaikasta neljä on varattu panimoravintolan omille oluille. Näistä tulee yhden on määrä olla nopeammin vaihtuva kokeellinen tuote.

Olutoppia Il Birrificioon on saatu Stadin Panimolta ja Maku Brewingilta, joista molempien kanssa tehdyt kollaboraatiot (lager ja saison) löytyvät jo hanoista. Hanaoluiden joukossa oli myös virolainen (ja jumalainen) Virmalised IPA. Hinnat ovat kaupungin hintatasoon nähden maltilliset: puolikkaat nelisen euroa tai vähän alle ja täydet tuplasti enemmän. Pullopuoli jäi tarkistamatta, mutta kuulemma erityisesti on panostettu sour-valikoimaan.

Sisustus on hillitty ja hallittu. Tila on jaettu kolmeen osaan. Sisään astutaan baarimaiseen tilaan, jossa on myös tiski sekä käymisastiat. Baaritilan vasemmalla puolella on pienempi kahvilamainen huone, jonka ikkunat aukeavat Fredrikinkadulle. Suurin tila on Fredrikinkadun ja Uudenmaankadun kulman täyttävä ravintolasali, jossa on yhä aistittavissa vanhan Kynsilaukan henki. Toivottavasti Il Birrificio jättää yhtä pysyvän jäljen Helsingin sydämeen.

Ruoka on vihdoin löytämässä oluen Helsingissä

Tätä on odotettu! Jo vuosia Helsingissä on ollut runsaasti hyviä ruokapaikkoja sekä monia hyviä olutpaikkoja, mutta aivan liian harvoin nämä ovat kohdanneet. Hyvän oluen kaveriksi on saanut parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaisia hampurilaisia ja vastaavasti hyvän ruuan kaveriksi korkeintaan Brooklyn Lageria tai muuta vastaavaa mielikuvituksetonta laatuolutta.

Vuosi 2015 on kuitenkin alkanut lupaavasti: Juuri-ravintola ja Maku-panimo ovat yhdistäneet voimansa Juuri oikea Maku -maistelumenussa ja tänään torstaina Bryggerissä käynnistettiin Viro-viikot. Pienempänä mutta pysyvämpänä edistysaskeleena voi pitää belgibistro Rikhard von Trappen aukeamista, vaikka olutpuoli on siellä vain tyydyttävällä minimitasolla.

Samaa ei onneksi tarvitse sanoa Bryggerin Viro-viikkojen kattauksesta. Tarjolla on nimittäin maaliskuun puoliväliin saakka iso joukko etelänaapurin pienpanimoiden tuotantoa. Noin kolmenkymmenen huolella valitun oluen tuominen maahan pelkästään näitä viikkoja varten on ison kiitoksen arvoinen suoritus.

Viron käsityöläispanimot ovat nousseet häikäisevällä nopeudella. Noin puolessatoista vuodessa maahan on perustettu kymmenkunta pienpanimoa. Uusien markkinoille tulevien oluiden määrä on moninkertaistunut vuosittain ja tänä vuonna uutuuksia tullee jo yli sata. Nopean nousun taustalla on ollut kansainvälisen trendin lisäksi pienpanimotoimintaa helpottaneet lakiuudistukset.

Ja aivan kuin pelkissä Viro-viikkojen juomissa ei olisi jo tarpeeksi ihmeteltävää on Tallinnan parhaimmistoon kuuluvan Leib Resto ja Aed -ravintolan kanssa toteutettu maistelumenu, jonka oluet on valinnut Viron ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa olutsommelier Kristjan Peäske.

Yhteensä 51 euroa maksava menu sisältää alku-, pää- ja jälkiruuan sekä jokaiselle valitun oluen. Alkuruoka on virolaista ”fetaa”, jota on tähän asti saanut vain Leib Restosta. Se tarjotaan omenan, sipulin ja Hopsterin Pearu IPA:n kanssa. Melko maltainen IPA toimii hyvin hapokkaan annoksen kanssa, mutta kokonaisuus jättää kuitenkin ”tällaista teen kotona” -tasoisen vaikutelman.

Pääruuasta ei voi sanoa samaa, sillä se on todellinen helmi. Bryggerin portterissa haudutettu porsaanposki, selleripyree ja savustettu punajuuri saavat kaverikseen keskinkertaisen Õllenaut Vanamees -ruis-IPA:n, joka sopii kuitenkin annokseen täydellisesti. Vaatimatonkin olut voi näköjään nostaa herkullisen annoksen aivan uudelle tasolle.

Jälkiruoka on jälleen vähän epätasaisempi tapaus. Ensinnäkin sille varattu olut (Põhjala Pime Öö) on niin tuhti, että se olisi parhaimmillaan omillaan. Bryggerin portteri-suklaakakku on puolestaan melko tylsä ja tavanomainen. Sen sijaan tyrnisorbetti, joka on maustettu Amarillo-humalalla, on kiinnostava ja onnistunut makukokemus.

Pime Öö on helposti ruokamenun kiinnostavin ja paras olut. Se ei ole imperial stouteille tyypillisen paahteinen vaan enemmänkin täysin musta barley wine, jossa voimakkaimmin nousevat esiin kuivattujen hedelmien imelät aromit.

Ruokaoluiden ulkopuolelta teemaviikkojen olutlistan parhaimmistoa ovat ainakin Pühasten Nokturn Imperial Black Ipa (lakritsia ja mämmiä!), Põhjalan Topelt Nelson DIPA (täyteläinen ja suunmukainen) sekä Hampellmannin Armastuskiri Ladina-Eestist (suopursulla ja katajalla maustettu IPA, joka jättää suolaisen yrttisen suutuntuman jälkeen suuhun pitkän ja kuivan, jopa tupakkamaisen, maun, joka jatkuu ja jatkuu).

Ja ihan kuin tässä ei olisi kehuttu jo tarpeeksi on nostettava esiin vielä se, että oluet on helsinkiläisellä mittapuulla melko maltillisesti hinnoiteltuja. 0,33-litraisten pullojen hintahaarukka jakaantuu melko tasaisesti 5,5 euron Lehe Väike Indian ja 9,2 euron imperial stoutien välille.

Vahva suositus lukijoille ja iso kiitos tämän olutkulttuuriteon puuhamiehille!

Tallinna: Pudel Baar ja muutama paikallinen olut

Tallinnassa tuli käytyä perinteeksi muodostuvalla muutaman päivän reissulla vuodenvaihteessa.

Olutpuoli näytti vaihteeksi valoisammalta kuin edellisellä kerralla. Drink Bar oli piristynyt: olutlista ja valikoima näyttivät täsmäävän edelliskertaa paremmin. Põrgu Körts taas oli säilyttänyt mainion tasonsa ja nokitti vielä talon omalla kiinnostavalla ja maukkaalla oluella, josta hiukka tarkempi pika-arvio kuvien yhteydessä. Kuten myös parista muusta reissulla maistamistani paikallisesta oluesta.

Näistä toinen oli itselleni aivan uuden panimotuttavuuden Õllenautin Eesti Rukki Eil, joka ei vakuuttanut, kuten arviosta näkee. Tiedä sitten, olisiko Drink Barin baarittaren kannattanut jättää kippaamatta kaikki hiivat pullonpohjalta mukaan… No, saman firman IPA taas potkii aika kivasti, siitä arviota myöhemmin, kuten myös toisesta Stockan olutosastolla vielä jäljelläolleesta Õllenautista.

Stockan olutpuolta oli mielestäni sitten kesän uudistettu. Nyt olikin perin kovat valikoimat, kuten suuressa osassa tuontioluita toki myös hinnat. Sanoisin, että ainakin tietämistäni Tallinnan oluenostomestoista tällä haavaa selvästi paras.

Niin joo, se otsikossa luvattu Pudel Baar. Vihdoinkin pääsin sielläkin käymään, tosin vain tuopillisen ajan. Kapakka on hieman piilossa, ei aivan Telliskivi-tien varressa, vaan samalla takapihalla kuin ravintola F-Hoone.

Valikoima näytti hemmetin laajalta, hanassakin oli kaikkea mukavaa. Olutlistassa kolme neljä liuskaa valinnanvaraa. Hinnat olivat kovemmat kuin vaikkapa Põrgussa tai Drink Barissa, ehkä neljästä eurosta aina kympin huitteille.

Kaksikerroksinen baari on sisustukseltaan ns. ”modernisti staili” eli harkitusti karuksi jätetty ja muun muassa kirjavalla tuolivalikoimalla varustettu. Asiakaskuntana näytti olevan sellaista paikallista nuorta aikuista menestyjää. Minun makuuni turhan kaukana pubimeiningistä ja aidosta tunnelmasta – mitä se sitten liekään – mutta makuasioitahan nämä ovat. Kannattaa siellä varmaan muutama spessu käydä kippaamassa, jos saumaa on.

Olutbaareista oma suosikkini on kuitenki Põrgu, jossa valikoima on mainio ja ruokakin oikein hyvää ja kohtuuhintaista. Jokerisuosituksena ravintola Leib, joka ei ole aivan halvimpia, mutta jossa tehdään hemmetin hyvää sapuskaa paikallisista raaka-aineista, jossa on hyvä palvelu ja josta saa muutamaa vähän enemmän erikoisolutta, joista henkilökunta osaa kertoakin jotain.