Tagged: Prykmestar

Käsityö, kallis työ – Alkon kotimaiset spessut

Moneskohan käsityöolutvalikoima Alkoissa on nyt? Ehkä liian mones. Juttu tuntui hiukan vanhalta jo toisella kerralla. Siihen on pari syytä.

Ensimmäinen on se, että parhaat oluet ovat niitä, joita ostetaan uudestaan. Kerta kerran jälkeen. Näistä käsityöoluista monet menevät oluiden taivaaseen kertaesiintymisen jälkeen. Toinen syy on se, että aiemmilla viikoilla on ollut kaupan turhan paljon sellaisia oluita, joita ei olisi muutenkaan ostanut toiste. Mikä tekee kolmannesta ja suurimmasta syystä entistäkin vakavamman. Ja tämä syy on hinta. Hinta on nimittäin lupaus. Jos litrahinta solisee lähellä kahtakymppiä, olutentusiasti odottaa aivan saatanan hyvää soppaa. Ja pettyy, jos saa pelkkää hyvää.

Varmasti korkealle hinnalle on hyviäkin syitä, mutta sikäli kun minä maksan, syyt eivät oikeastaan kiinnosta.

Siksipä alistamme käsityöoluet varsin tylyyn testiin. Kaikki tietävät, ettei Alkon olutvalikoima ole suurin tai edullisin mahdollinen. Mutta pärjäävätkö käsityöoluet edes muille Alkon valikoiman oluille? Ja varsinkin, pärjäävätkö ne samanhintaisille oluille?

Ensiksi lasiin se, jonka nimi kipeimmin kaipaisi tiivistämistä: Saimaan Home Brewer’s Special Copper Mallet Red Ale. Kaunis punaruskea ja sameahko. Vaahto putoaa äkkiä. Makea tuoksu, jossa hiukka hedelmää. Mukavasti mallasta, humalaa… Riittävästi kroppaa ja hiukka jälkikuivuntaa… Aika hyvä! Nätti ja aivan maukas bisse, jossa vähän rauhallisempikin humalointi riittäisi.

Käsityöolueksi Saimaan neljän euron hinta ei ole vallan paha. Alkon valikoimassa samanhintaista bisseä riittää, mutta punaista alea sen verran vähän, että tilausta voisi olla. Jos tätä myytäisiin vaikka 50 senttiä halvemmalla, voisipa tulla ostettua toistekin. Tietenkin neljällä eurolla saa parempaakin, vaikkapa puoli litraa Fullersin ESB:tä.

Prykmestar Saazer Pils avaa pelin imelän hedelmäisellä tuoksulla, jossa on tuhdisti yleensä huomattavasti hienovaraisempaan rooliin jätettyä Saaz-humalaa. Miksi ihmeessä tätä myydään pilssinä? Tuhti humalointi nimittäin peittää tsekkityylille ominaisen maltaisuuden ja makeus taas estää saksalaistyylisen raikkauden. Omaan suuhuni istuu makeuden vuoksi muutenkin huonosti.

Osansa on sillä, etten oikein ymmärrä, miten tätä pitäisi tulkita: pilssinä ei ainakaan toimi, ipaksi on ehkä vähän turhan löysää eikä tavallaan onnistuneesta aromihumaloinnista huolimatta tästä ole apaksikaan, kun sekä Amerikka että ale puuttuvat. Vitonen on kertaluontoisesta erikoisuudesta ihan kohtuullinen hinta, mutta jos pilssiä haluaa, kannattaa ostaa vaikka selvästi halvempaa Weihenstephaneria tai Urquellia.

Jostain syystä näihin käsityöviikkoihin tuntuu kuuluvan olennaisesti se, että laadukkaiden ja tyylipuhtaiden oluiden sijaan tehdään suuri erä jotain, joka kuuluisi korkeintaan koe-eräksi hanamyyntiin. Malmgård Amarillo Triple on jenkkihumaloitu vahva belgi. Oluessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sameus ja suutuntuman paksuus tekevät tästä vähän kotiolutmaisen. Ihan kivaa hiivaisuutta ja humalointia ja makukin menettelee, mutta kokonaisuus on jotenkin raskas ja vähän vaatimaton. Aidompaa trippelifiilistä tarjoilee Alkossa La Trappe – litrahinta on sama, mutta pullokoko järkevämpi.

Iso Kallan Biere de Garde on järkevimmästä päästä näitä liemiä: Suomessa harvinainen oluttyyppi, johon ei turhaan ole alettu sotkemaan lakritsikiisseliä tai hapansilakkaa. Punaviinilasissa näyttää punaviiniltä. Tuoksu maltainen, marjainen. Maussa hyvää navettameininkiä, sopivaa kotoisaa tunkkaa. Ehkä hiukka kova pitkän päälle, kun viinaisuus alkaa tulla pintaan.

Hinta on jymäkkä yli 11 euroa litralta, mutta muut kaksi Alkon (erikoivalikoiman) biere de gardea ovat vielä kalliimpia. Lisäksi savolainen on saanut tähän sellaista kieroutta, jota muissa vaihtoehdoissa ei ole. Parempaa ei siis Alkosta saa. Tätä voisin ostaa toistekin.

Beer Hunter’s on sitten valinnut toisen tien. Valitettavasti. Kuuden euron Mufloni Doppelapfel Weizenbock on vehnäolutta, johon on kaadeltu omenaa, muskottia ja ties mitä. Ennen kaikkea kuitenkin alkoholisisältöä. Tummassa liemessä on kohtuullinen ja mukavan lämmin jälkimaku. Muuten viinaisuus jyrää ja ehkä muskotti kolauttelee vielä puumaisen karvaasti.

Tässä ei hinta ole ratkaiseva tekijä siihen, etten osta toiste. Alkon valikoimasta löytyy useampikin weizenbock. Schneider Weissen Aventinus ja Hopfenweisse ovat parhaat, muttei Weihenstephanerin Vitus kauas jää. Ja kaikki puolitoista euroa halvemmalla.

Laitilan Savu India Pale Ale on taas neljän euron tapaus. Toisaalta se on yksi esimerkki siitä, ettei savulla saa vahvasti humaloituun olueen mitään hyvää. Aika mitäänsanomaton perusipa tuhkakuppimaisella fiiliksellä. Savuipaa ei tosin juuri ole tarjolla. Mutta ehkäpä maailman parhaita savuoluita Aecht Schlenkerlarta on. Ainakin Märzeniä saa yleensä vuoden ympäri alle neljän euron per puolen litran leka.

Hiiden Pirunpelto Kivibockin ainoa vika taas on hinta. Itse bisse on maltainen, jämäkkä, hiukka makea mutta normibockia jymäkämmin katkeroitu riittävän tuhti juoma. Mutta vitonen on turhan paljon, etenkin kun Weltenburger Klosterin Asam Bock on yli puolitoista euroa halvempi ja Prykmestarin Talvibock vieläkin huokeampi. Mutta euro pois Pirunpellosta ja vakiovalikoimaan, niin ostan.

Mathildedalin Kevät on kevyt, raikas, kirkas ja vähäeleinen. Tyylikäs janonsammuttaja, mutta kalliiksi käsityöläisolueksi vähän tylsä. Teemaviikoille ilmeisen pakollinen erikoisuudentavoittelu viherkukilla jää onnistuneen hennoksi kuiskaukseksi jälkimaussa. Yli- ja ohiampuvien viritysten joukossa tämä on ilahduttava joskin melko hienovarainen tapaus. Osta Alkosta mieluummin vaikkapa Muflonin Saison de Randonneur euron halvemmalla.

Mustan virran Pistolekorsin tuoksu on hieman hiivainen ja makeahko. Nätin beige ja tiivis vaahto suojaa olutta. Terävät hiilihapot iskevät suuhun, mutta hyökkäyksen jälkeen jäljelle jää mielyttävä paahde. Pienen lämpenemisen ja väljähtymisen jälkeen hapot pehmenevät, mutta maulla ei valitettavasti olekaan enempää annettavaa. Kelvollinen portteri joka tapauksessa. Koffin klassikko on toki yli puolet halvempaa ja lähes tuplasti parempaa.

Flying Dutchmanin pitkäniminen Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA edustaa käsityökattauksen hillitympää laitaa, vaikka sekin yhdistelee kahta tyyliä eli vehnäistä vaaleutta ja ipamaista katkeruutta. Yhdistelmä on onnitunut, vaikkei tämäkään ole niin ainutlaatuinen, että saisi valkoisia tai muitakaan sukkia pyörimään jaloissa. Neljä euroa on käsityöoluiden mittapuulla melko kohtuullinen eikä 42 senttiä ole paha lisähinta, jos haluaa klassikko-wit Hoegaardenille vähän katkeramman vaihtoehdon.

Eli aika harvassa ne käsityöspessut, joita parempia ja halvempia vaihtoehtoja ei ole vakiovalikoimassa. Koko konsepti huutaa uudistamista ja tässäpä ehdotus: suhteellisen tiukasti speksattu teema. Siis vaikkapa niin, että kaikki tekevät pilsin, bitterin tai vaikka tumman vehnäoluen.

Nykyinen tilanne on sama kuin aikanaan ala-asteen kuvistunnilla. Kun opettaja loputtoman kärttämisen jälkeen lupasi, että kaikki saavat piirtää mitä haluavat, innovaatiot olivat harvassa ja taso heitteli.

Kotimainen pienpanimo-olut: joko alkaa kylllästyttää?

Viime vuosi oli mahtava. Tästä vuodesta tulee vielä parempi. Lähellä tuotettua pienpanimo-olutta on tarjolla enemmän kuin koskaan. Kotimaan matkailu on taas jännittävää, kun monella paikkakunnalla on tarjolla kiinnostavia oluita, joita ei saa mistään muualta.

Nopea kehitys pistää kuitenkin miettimään rajoja. Panimoiden määrä kasvaa nopeammin kuin jakelukanavien tai kysynnän, joten missä tulee seinä vastaan ensimmäisenä. Milloin markkinoista tulee kylläiset? Milloin kaupat ja kuppilat alkavat painaa jarrua? Mikä on ensimmäinen kaatuva pienpanimo?

Katselin viikko sitten paikallisessa Prismassa huolestuneena kotimaisten pienpanimo-oluiden parasta ennen -päivämääriä. Maku Golden Alessa päivämäärä oli juuri se päivä, Stadin Panimon American Lagerilla oli aikaa muutama viikko. Molempia oli jäljellä kymmeniä pulloja. Haluaako ketju pitää hyllyt täynnä, vaikka se lisää hävikkiä, vai tilataanko jatkossa pienempiä määriä? Vastaus on helppo arvata.

Ravintoloiden hanapaikkojen suhteen tilanne on toisella tapaa hankala. Rajallinen hanamäärä tarkoittaa, että jotain jää väistämättä tarjoamatta. Jos kaikki mahdollinen kotimainen laitetaan myyntiin, pääsee kiinnostavia (ja usein laadukkaampia) ulkomaisia oluita vähemmän tarjolle. Se ei ole kotimaisten panimoiden ongelma, mutta harmillinen kehityskulku harrastajalle.

Onneksi kyseessä on kuitenkin positiivinen ongelma, joka voidaan myös ratkaista. Toivotaan, että tarjonnan kasvu heijastuu myös kysyntää. Ainakin Alkon tilastot antavat syytä optimismiin: lähes jokainen tuoteryhmä jäi viime vuonna pakkaselle, mutta alet ja erikoisoluet kasvoivat enemmän kuin mikään toinen tuoteryhmä.

Ratsasimme tänä viikonloppuna kiinnostavia kotimaisia helsinkiläisen Black Doorin sekä Alkon valikoimista. Näistä seitsemästä oluesta lisää kuvateksteissä.

Pulled pork ja Prykmestarin savuoluet

Pulled pork on ollut jo niin monta vuotta trendiruokaa, että vähitellen tuon trendi-sanan voi jättää jo pois. Keski-ikäistyneen herkun valmistuksessa on kaksi koulukuntaa: keittäjät ja paistajat. Itse olen suosinut keittämistä Hesarin ohjeen mukaan, sillä lopputulos on ollut tuolloin mehevämpi kuin uunissa. Tosin itse hukutan ”pepeni” nykyään kastikkeeseen, joten paistaminen voisi ansaita uuden mahdollisuuden.

Yleensä rakennan kastikkeen Coca-Colan ympärille, mutta koska tämä on olutblogi laitan kastikkeeseen tällä kertaa pullollisen Prykmestar Savukatajaa. Olut siis kattilaan ja liesi tulille.

Tästä ei muuten ruuanlaittaminen parane. Kylmä olut tuopissa ja hiljalleen syntyvä BBQ-kastike kuplii kattilassa. Valmistan sen yleensä siten, että laitan aluksi joukkoon vähän kaikkea, jonka jälkeen maistelen ja korjaan makua vähitellen. Prosessiin voi fiiliksestä ja vaatimustasosta riippuen käyttää vaikka kuinka monta tuntia.

Tällä kertaa tuhti savuolut sai seurakseen vihreän Tabascon kaltaista lime-jalapeno-kastiketta, savupaprikajauhetta, soijakastiketta, muscovado-sokeria ja omenaviinietikkaa. Kastikkeen vierellä, toisessa kattilassa kaksi reilun puolen kilon kasslerpalaa keittyivät hiljalleen.

Kun liha alkaa parin kolmen tunnin jälkeen hajota, nostetaan se pois ja revitään silpuksi esimerkiksi kahdella haarukalla. Sitten kaadetaan kastike päälle ja pistetään vielä puoleksi tunniksi uuniin folion alle uuniin hautumaan.

Pulled porkkia voi syödä lukemattomilla eri tavoilla (viimeiset rippeet pitsaan!), mutta oma suosikkini on simppeli vehnäpatonki, jonka päälle laitetaan majoneesia, possua ja cheddaria. Ruokajuomina Prykmestar Joulu ja kastikkeesta tuttu Savukataja.

Possusta tuli Savukatajan kanssa selvästi parempaa kuin Coca-Colalla. Olut tuo makusekoitukseen puumaista syvyyttä. Savukataja ei kuitenkaan toimi ruokajuomana kovinkaan hyvin, sillä se on turhan makea ja tuhti. Jouluolut toimii paremmin, mutta senkin savuisuus on niin hyökkäävää sorttia, että possun (tai tarkemmin sanottuna kastikkeen) hieman hento savu jää täysin jalkoihin. Joku savuton olut toimisi varmaan paremmin.

Erillisinä nautintoina kaikki kolme ovat kuitenkin eliittiä.

Teerenpeli Vehnäväinö vs. Prykmestar Wehnäbock

Tämä ei ole mikään tasainen matsi, mutta näin tämä nyt menee.

Toisessa päädyssä Teerenpelin Vehnäväinö: Ruskeaa, sameaa, häipyvää vaahtoa. Tuoksu makeaa pukkia.

Toisessa Prykmestarin Wehnäbock: Kauniin tummanruskeanpunaista, vaahtoa paljon, osa pysyy. Hedelmäinen ja humalainenkin tuoksu.

Vehnäväinöä suuhun. Omituisen keveää, makeaa, hedelmäistä ja esanssista. Makea esanssi jää pyörimään suuhun jotenkin hammastahna-aromisena. Samaa kivaa jatkuu kitkerään jälkimakuun. Hiivojen kippaaminen tuo hapokkuutta ja hävittää onneksi suurimman osan aromien terästä. Huonoa olutta. Viimeinen myyntipäivä tosin lähellä, liekö vaikuttanut asiaan.

Ja sitten Wehnäbockin vuoro. Täyteläistä, mutta silti hallitun kuivakkaa ja hapokasta. Humalointi tulee sitruksisena, vahvistuu loppua kohti ja jää suuhun miellyttäväksi jälkimauksi. Hiivoinen vielä tuhdimpaa ja hapokkaampaa, humalakin jotenkin terhentyy selvemmäksi. Tosin hiiva maistuu sitten hieman jälkimaussa. Oikein kelpoa vehnäpukkia!

Mitään kamppailua ei tietenkään synny, kun Wehnäbock on mestaruussarjatasoa ja Vehnäväinö kolmosdivarin raakki. Prykmestarin tulkinnan voisi oikeastaan laittaa juoksemaan isojen koirien kanssa, kuten amerikkalainen sanoo. Miltähän maistusi vaikka Schneiderin Aventinuksen rinnalla?

Täytyy muuten sanoa, että Prykmestarin tuotteet ovat järkiään olleet mainiota kamaa, ainakin mitä tässä kesän aikana olen ehtinyt maistella. Etenkin Alko-vahvuiset. Lisää arvioita, jahka muistiinpanoja saa jalostettua tänne saakka.