Kolmen H:n brittiläinen kesäolut: haalea, hiilihapoton ja humalainen. Ihan maukas ruokajuoma kyllä.

Brightonin rannan Lucky Beach -ravintolassa on keskimääräistä parempi olutlista: kuudesta oluesta kaksi on englantilaisia ja yksi peräti paikallinen.

Kirkasta, vaaleaa ja hedelmäistä. Todella upea brittiläinen kesäolut.

Olin vähän yksinkertainen ja ajattelin, että jos Keisarin 66 on paljon tavallista parempaa, voisi sama koskea myös Budia. Ei mennyt ihan niin: Budweiser ’66’ oli hyvin vaaleaa ja mietoa, ainoa erityinen piirre oli kaino makeus.

Olutlistallaan leveillyt Pizza 7 piti testata. Valikoima oli ihan kelvollinen sisältäen erityisesti amerikkalaisia oluita eikä mitään erityisen epätavallista. Aiemminkin maistamani Goose Islandin 312-vehnäolut oli kevyt alkudrikki.

Ruokajuomaksi valitsin tutun ja turvallisen Doggie Stylen. Kasvispainotteisen listan ainoa lihaa sisältänyt pizza oli laadukas, mutta yllätyksetön.

Kyllä tuhti IPA aina jälkiruuan korvaa. Raging Bitch on hyvä olut, muttei sentään niin rankka kuin tarjoilija luuli, kun tuli huolestuneena varoittelemaan korkeasta alkoholiprosentista.

Vaaleaa mutta silti jotenkin intensiivisen väristä, joten tätä blondia voisi luulla ulkonäkönsä puolesta siideriksi. Ei suuri olut, mutta toimii hyvin trendikään kasvisravintolan(Iyeda) lounasjuomana.

Pariskunta käveli tietämättään iPhoneni eteen kesken kaksoisvaloituksen ja siitä syntyi tämä aavemainen jäähyväiskuva Brightonille. Kuvassa Greene Kingin perinteinen IPA, joka oli hyvää kuten ennenkin.

Kun varaa liian vähän aikaa ja juna on vielä myöhässä, voi käydä näin. Olisin mennyt mielelläni ennen Newcastlen matsia juomaan real alea lämminhenkiseen Strawberry-pubiin, mutta kiireen vuoksi oli syöksyttävä suoraan sisään stadionille ja tämä oli parasta, mitä sieltä saattoi ostaa. Olisiko muuten maksanut noin kahdeksan puntaa tämä naurettava muoviin pakattu roska.

Uusi päivä, uusi kaupunki ja uusi matsi. Silti sama ongelma. Tällä kertaa oli aikaa pysähtyä tuopille stadionin ulkopuolella, mutta koska en jaksanut etsiä parempaa paikkaa, oli kädessä jälleen muovituopillinen lageria. Tällä kertaa Stellaa.

White Hart Lanen porttien sisäpuolella odotti kuitenkin mieluinen yllätys: London Pridea. Tosin muovituopissa, mutta silti niin paljon parempaa!

Reissun ensimmäinen kerta, kun vastaan tulee jotain oikeasti kiinnostavaa. Lontoon Islingtonissa sijaitseva The Taproom on modernin olutskenen rujo temppeli. Sisustus on tehty repimällä seinistä kaikki mahdollinen irti ja kantamalla sisään teollisuusvalaisimia ja festaripöytiä. Vaikka tarjolla on paljon kiinnostavia paikallisia oluita, on asiakaskunnassa enemmän ironisia hipsteriviiksiä kuin vanhoja olutpartoja. Lontoolainen Jack Black IPA oli suoraan tynnyristä laskettuna herkullisen paahteinen. Pullopuolelta bongasin muun muassa Camdenin ja Sunny Republicin tuotteita.

The Taproom kannattaa pitää mielessä, jos eksyy Lontoon Islingtoniin.

Välillä on kiva maistella hotellihuoneen rauhassa. Theakstonin Old Peculier osoitteutuikin yhdeksi reissun olutkohokohdista. Hyvin erikoinen ja maukas ale. Vaahto on niukka ja väri kokakolaimainen. Paahteisessa maussa on myös miellyttävää makeutta ja yrttimäistä katkeruutta.

Riisistä ja ohrasta valmistettu lager, joka oli yllättävän hyvää ainakin tulisen ruuan kanssa. Jenkkityylinen hedelmäisyys poiki muistiinpanoihini kommentin ”superkevyt apa”.

Punnan jääpussi on helppo ja halpa tapa saada viileämpää olutta, sillä kauppojen kylmäkaapeissa on usein vain tuontilagereita. Näistä Badgereista Golden Champion oli parempi keveässä hedelmäisyydessään.

Koska sisällä oli niin pimeää, jäivät My name is Mette-Maarit ja Zeitgeist kuvaamatta. Kuten myös seinäkyltti, jossa sanottiin, että ”pidämme rikkoutuneista laseista, koska meillä on niitä aivan liikaa”. Mette-Maarit oli erittäin maukas ja Ingrid-siskoaan marjaisampi IPA. Zeitgeist puolestaan maukas mutta kepeä kulautteluolut.

Sabeco joutui epäkiitolliseen paikkaan Brewdogin humalapommien ja tulisen vietruuan väliin. En kuitenkaan usko menettäneeni mitään erityistä. Raikas ruokaolut.

St. Pancrasin asemalta löytyi pieni pienolutputiikki.

Humalainen saison lukee etiketissä ja sisältö vastaa täysin tätä kuvausta. Ihan hyvää, mutta ei niin onnistunut IPA-belgi-hybridi kuin esimerkiksi Green Flashin Le Freak, sillä tässä saisonmaisuus on omaan makuuni vähän liikaa niskan päällä.

Camdenin Brewdog-pubi oli hyvin rauhallinen paikka keskiviikkolounaalle. Burgerit 6-7 puntaa pizzat kympin tai hieman yli. Olutvalikoima Brewdogin pubeissa on aina hyvä ja Lontoossa hintatasokin on siedettävä (toisin kuin Tukholmassa).

Acornin Madness oli niin raikas ja sitruksinen, että tätä on miellyttävä juoda lämpimänä ja hiilihapottomana. Sopii siis hyvin rauhalliseen iltapäiväkaljoitteluun.

Thornbridgen Jaipur ei ollut niin hyvää kuin muistin, mutta tulisen ruuan kanssa paritettuna siitä nousi miellyttävää makeutta.

Gatwickin Wetherspoonsin juomalista on ketjulle melko tyypillinen. Eli silloinkin kun brittialea on saatavilla on rinnalla vahva edustus tuontioluita.

Tämä kirjoitus on syytä aloittaa varoituksella, sillä kyseessä ei ole raportti olutmatkasta Englantiin vaan pikemminkin kertomus siitä, minkälaisen käsityksen Englannista saa olutmaana, jos siellä ei juokse oluen perässä. Tarkoituksena ei siis ole vastata kysymykseen, millaista on harrastaa oluita Englannissa vaan kysymykseen siitä, näyttäytyykö Englanti satunnaiselle kävijälle sellaisena olutmaana kuin olen sitä ainakin itse tottunut pitämään.

Yksittäisistä oluista kiinnostuneen kannattaa katsella kuvatekstejä, sillä tässä kirjoituksessa on lähinnä yleisempää pohdintaa aiheesta. Varsinkin kuvat seuraavat matkan reittiä Brighton-Newcastle-Lontoo, kun taas tekstissä ammennetaan myös aiempien reissujen ja muiden kaupunkien synnyttämistä muistoista.

Sitkeiden mielikuvien mukaan Englanti on olutmaa, jossa syödään umpisurkeaa ruokaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Pikemminkin Englanti on sekä juoma- että ruokakulttuurinsa puolesta globalisaation uhri, mikä on ruokien osalta ollut kaikkea muuta kuin katastrofi. Kansainvälinen kanssakäyminen, jota britit ovat harrastaneet nyky-yhteiskunnista eniten ja pisimpään, on tuonut maahan rikkaan kirjon eri kulttuurien edustajia.

Tämän seurauksena Englanti on täynnä erinomaisia ravintoloita, joissa valmistetaan kiinnostavia ruokia maailman joka kolkasta. Viikon kestäneen matkan aikana söimme muun muassa italialaista, espanjalaista, pohjoisafrikkalaista, turkkilaista, thaimaalaista ja vietnamilaista ruokaa. Epäilemättä tämä kehitys on pakottanut myös perinteistä brittiruokaa tarjoavat paikat kiinnittämään aiempaa enemmän huomiota laatuun, tämä näkyy muun muassa gastropub-skenen nousussa. Tokihan Englannista yhä saa myös huonoa ruokaa, mutta niin saa mistä tahansa muualtakin.

Oluen suhteen kehitys ei ole ollut yhtä riemastuttavaa. Maahan ei ole rantautunut kiinnostavia oluita kaikkialta maailmasta vaan lähinnä muutamaa lageria Manner-Euroopasta sekä yhtä stouttia Irlannista. Siinä missä Saksassa voi olla varma, että mistä tahansa saa paikallista (tai vähintäänkin saksalaista) pilsneriä tai vehnäolutta, Englannissa voi olla varma vain siitä, että tarjolla on jotain ei-brittiläistä lageria. British Airwaysin lennoillakin olutvalinta on tehtävä Heinekenin ja Tigerin väliltä.

Onneksi on kuitenkin olemassa yksi piristävä poikkeus. Wetherspoons-pubiketjua vihataan Briteissä samaan tapaan kuin ABC-huoltamoita Suomessa ja syykin on jokseenkin sama: hajuton ja mauton ketju jyrää altaan kaikki alku- ja omaperäiset yrittäjät. Mutta, toisin kuin ABC-huoltamoissa, Wetherspoonsissa on jotain hyvääkin. Niissä on nimittäin aina tarjolla perinteisiä real aleja. Tosin ruokien puolesta Wetherspoons noudattaa ”meidän” ABC-huoltamoiltamme tuttua ”kaikille kaikkea” -linjaa, mutta tekee sen sentään hieman korkeammalla kunnianhimolla.

Wetherspoons ei ehkä ole ideaalinen kehityssuunta, muttei myöskään pahin mahdollinen. Pienenä plussana, varsinkin ABC:hen verrattuna, voi pitää sitä, että Wetherspoons-pubeilla on aina oma nimensä, joten kliinisestä sisustuksestaan huolimatta ne eivät terrorisoi katukuvaa samaan tapaan kuin greggsit, bootsit ja pret-a-mangerit.

Ja palatakseni alun varoitukseen on vielä todettava, että toki Englanti takaa aivan mahtavat mahdollisuudet oluiden harrastamiseen. Maasta löytyy paitsi hienoja perinteisiä panimoita myös vireä pienpanimokulttuuri sekä kattava valikoima tuontioluita. Mutta aivan kuten Suomessa, näitä on lähdettävä erikseen etsimään. Se olkoon seuraavan reissun tarkoitus!