Tagged: Robinsons

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Koff Rock Kotiteollisuus vs. Motörhead Bastard Lager vs. Robinsons Iron Maiden Trooper

Ruokakaupoissa on tänä kesänä näkynyt ainakin kolmea erilaista rock-olutta, joten laitetaampa silmät kiinni ja rokkilitkut kolmeen lasiin. Mukana siis Kotiteollisuutta, Motörheadia sekä Iron Maidenia ja tarkoituksena on maistella nämä ”sokkona” tietämättä mitä missäkin lasissa on.

Ja kaikille rock-henkisille lukijoille pahoittelut heti alkuunsa, näiden bändien tuotanto on itselleni enemmän tai vähemmän vierasta, joten mitään hienoa musiikillista kulmaa en ole arvioihin edes yrittänyt tuoda. Nyt puhutaan vain ja ainoastaan oluesta.

Ensimmäisessä lasissa on selvästi joukon vaalein olut. Tuoksu on hieman makeahko, melko puhtaan, jopa kliinisen, pilsmäinen. Maku on miellyttävän raikas. Mutkaton, hyvä olut, joka uppoaa takuuvarmasti suuhun kuin suuhun eikä aiheuta ikäviä väristyksiä bulkki-lagereita vihaavassa oluenystävässäkään.

Toisessa lasissa on selvästi tummin olut. Tuoksukin on tummempi: tuhti ja maanläheinen. Maku on peribrittiläinen: humaloitu ja maukas bitter. Jos edellinen oli kylmän kliinistä, on tämä selvästi lämminhenkisempi olut, joka vaatii ja antaa vähän enemmän.

Kolmannessa lasissa on eniten vaahtoava olut, joka värinsä puolesta menee aika tarkasti kahden edellisen keskelle. Tuoksu on olematon ja maku epämiellyttävän muovinen. Melko surullista, jos tällaista joku oikeasti haluaa juoda, mutta ”who am I to judge” sanoisi englantilainen.

Loppujen lopuksi ei ollut kovin vaikea tunnistaa, kuka kukin tässä joukossa oli. Kliinisen tyylikäs lager oli Ruotsissa pantua Motörheadia, brittimäisin oli tietysti Briteissä pantua Iron Maiden -bitteriä ja se ontoin ja muovisin kotimaista Kotiteollisuutta.

Rock-henkisen tastingin kruununa  dokubiliteettitesti eli mitä näistä olisi paras dokata eli kaataa antaumuksella kurkusta alas. Valinta on helppo: Krönleinsin Motörhead on näistä dokattavin, se sopii keikalle tai festareille. Koffin Kotiteollisuus on aivan liian pahaa mihinkään sisäiseen käyttöön ja Robinsonsin Trooper taas sen verran raskasta, että sitä kannattaa nauttia kaikessa rauhassa pubissa tai kotisohvalla.

Rock on!