Tagged: Ruotsi

Folköl från Omnipollo

ICA yllätti taannoisella Ruotsin-reissulla tarjoamalla melko kiinnostavan valikoiman alkoholiprosentiltaan korkeintaan 3,5-prosenttisia oluita. Kaikkien kotimaisesta 4,7 prosentin rajasta itkevien olisi terveellistä käydä kurkistamassa, minkälaiseen luovuuteen tiukka raja on ruotsalaispanimoita kirittänyt.

Omaan koriin päätyi kaksi Omnipollon gose-tyylistä olutta. Otetaan ensin Magic-sarjan brett-hiivalla käytetty ananas-gose. Väri on olkinen ja hieman samea. Vaahto on niukka. Hienovaraisessa tuoksussa on sekä ananasta että brettille tyypillistä aromia. Maku jatkaa samalla linjalla ujon suolaisuuden täydentäessä palettia. Erittäin raikas ja todella hyvä kesäinen janojuoma.

Sinisellä sulalla koristeltu Bianca-pullo lupaa vähintään yhtä kiinnostavan kombinaation: vadelma-lassi-gose. Ja ulkoasu kyllä vastaa etiketin kuvausta: vadelma tuo punaisen värin ja lassi sameuden. Oikeasti oluessa ei ole jogurtista valmistettavaa lassia vaan sameus tullee enimmäkseen vadelmapyreestä ja maitomaiset aromit laktoosista. Maku on kyllä tässäkin oluessa erinomainen: vadelmaa on paljon ja pistävän happamuuden vastapainoksi on silkkistä (lassimaista!) samettista pehmeyttä.

Ei auta kuin nostaa hattua Omnipollolle. Mestariteoksia tiukasta alkoholirajasta huolimatta.

Ratsiassa Bier-Bierin saison-kattaus

 

Aika montaa oluttyyliä on väitetty seuraavaksi ipaksi, mutta kaikki ennustukset ovat osoittautuneet vääriksi tai ainakin ennenaikaisiksi. Nykysuosikki seuraavaksi ipaksi on maalaisolut saison. Niiden tunnuspiisteitä ovat hento happamuus, sameus sekä maanläheiset, jopa tallimaiset aromit.

Helsinkiläinen Bier-Bier nostaa tänä kesänä saisonia eturiviin, mikä on paitsi ilahduttava epäilemättä myös haastava veto, sillä siinä missä maahantuojilta ja kotimaisilta pienpanimoilta on helppo löytää monenlaisia ipa-kattauksia, on saatavilla olevien saisonien kirjo huomattavasti vaatimattomampi.

Tarjolla oleva setti on niin poikkeuksellinen ja houkutteleva, ettei kesän hienoinkaan päivä saanut pidettyä meitä pois Bier-Bierin järjestämästä tastingista. Päätimme laittaa 16 saisonin (tai saisonhybridin) kattauksen kylmästi paremmuusjärjestykseen, jonka saa haastaa ja kyseenalaistaa, vaikka se onkin lopullinen ja korkein totuus. Olueille on annettu kouluarvosanat oluina, ei saisoneina. Tyylin rajojen rikkomisesta ei siis ole sakotettu.

Ensin Lassen, sitten Sammelin arvosana ja lopuksi yhteisarvostelu. Lasse kirjoitti arvostelut, Sammeli on lisännyt sikäli kun näkemys on eronnut.

  1. Nøgne Ø: Saison Reserve 9- / 9½ = 9+
    Norjalaisten saison flirttailee rohkeasti hapanoluiden kanssa. Erittäin rohkea ja maukas.
  2. Bad Attitude: Mad Saison 9- / 8½ = 9-
    Viinimäisiin vahvuuksiin kohoava saison-dipa-hybridi on todella herkullinen tapaus. Tuoksu on houkuttelevan pehmeä ja humalan ja happamuuden kiva tasapaino kätkee maussa jokaisen oluen kahdestatoista alkoholiprosentista.
  3. Hiisi Broken Bones 7½ / 9 = 8+
    Joukon paras suomalainen: rohkealla ja onnistuneella tavalla erilainen. Sammeli lisää: Erittäin onnistunut. Jännästi tässä saatu sorachi ace toimimaan, yleensä en siitä välitä.
  4. Amager: Wait Until Spring, Bandini 8+ / 8+ = 8+
    Voimakas passionhedelmän tuoksu ja makukin on raikkaan hedelmäinen. Nyt ollaan melko kaukana perinteisestä hevostallifiiliksestä.
  5. Prairie Artisan Ales: Birra Farmhouse Ale 8½ / 8 = 8+
    Herkullisen hikinen tuoksu, hento happamuus ja miellyttävä mausteisuus hyvässä tasapainossa.
  6. Hibu: Tony Solo 8½ / 7 = 8-
    Ehkä kattauksen erikoisin olut. Maanläheisessä tuoksussa omenasiideriä ja maku yllättää valkoviinimäisillä aromeilla ja raikkaalla happamuudella. Pieni viinaisuus puskee läpi.
  7. Sesma, Parking Beer ja Mateo y Bernabe: La Cabana 7+ / 7½ = 7½
    Pistävä, villihiivan käyttämille hapanoluille tyypillinen tuoksu lupaa paljon. Maku on pieni pettymys, sillä se on vähän yksioikoinen vaikkakin raikkaan sitruksinen.
  8. St Feuillien: Saison 7 / 8- = 7½
    Yksi kattauksen tiukimmin hiilihapotetuista oluista, mikä vähän peittää muuten hyvää makua. Vaikka reilut hiilihapot kuuluvat tyyliin, huomasi tässä vertailussa, että matalammat hapot tuottavat maukkaampia oluita.
  9. Modernist: Savant Saison 7+ / 7½ = 7½
    Napakasti humaloitu saison menisi ipasta. Erinomainen tapa tutustua Mosaic-humalan aromiin, sillä juuri muuta ei tästä maista.
  10. Maku: Saison (barrel sample) 6+ / 8+ = 7+
    Hiivaisemmassa ja hieman keskenkäyneessä versiossa Makun saisonista on samaa vetisyyttä, mutta kokonaisuus on kiinnostavampi. Sammelin eriävä: Tämä oli hillitty mutta kiinnostava. Hyvät navettafiilikset!
  11. Ruosniemen Panimo: Lomittaja Saison 6½ / 7½ = 7   
    Jos Maku oli vähän liian tylsä, on tämä vähän liian erikoinen. Täyteläisen rungon ja mukavan happamuuden tasapaino on hyvä, mutta maussa on jotain kurpitsaolueen viittavaa hieman ällöttävää vivahdetta. Sammelin eriävä mielipide: Mukavasti raippaava suora perussaison.
  12. Nomada Estepa 7- / 6½ = 7-
    Joukon ainoa tumma olut on hyvässä tasapainossa. Pieni paahteisuus pelastaa tämän saman panimon Tundraa vaivaavalta tylsyydeltä.
  13. La Baladin: Wayan Saison 8- / 5 = 6½
    Todella paljon kaikkea eikä pelkästään hyvällä tai huonolla tavalla. Onneksi tätä myydään isossa pullossa, koska tuntuu, että jokainen suullinen vetää eri suuntaan kuin edellinen. Sammelin eriävä mielipide: Kattauksen tuopinpohjimmainen. Tuoksuu fairyltä, maistuu sitruunapippurilta. Yh.
  14. Maku: Saison 6- / 6 = 6
    Perusvarma suoritus, mutta tässä kattauksessa seura on liian kova.
  15. Brewdog Electric India 6½ / 6- = 6
    Skotit tekevät yleensä perusvarmoja laatusuorituksia. Tämäkin on raikkaassa hedelmäisyydessään ihan kiva olut, mutta räväkkyys ja saisonmaisuus jäävät kauas. Sammelin mielipide: Humalapöhinää ja hiilihappoa. Ei tästä saa irti mitään
  16. Nomada Tundra 6 / 5½ = 6-
    Hyvin kevyt ja tässä joukossa suorastaan mauton. Sopii ensimmäiseksi saisoniksi sellaiselle, joka välttelee riskejä.

Omnipollo Leon

Mystisen pullon kyljessä on hämmentäviä tietoja: ruotsalainen olut, joka on kuitenkin tehty Belgiassa ja jonka maahantuonnista on huolehtinut amerikkalainen yritys.

Näistä kolmesta maasta oluessa maistuu eniten Belgia: tyypillisen hiivainen belgialen makupaletti ja tietysti runsaat hiilihapot ja ärhäkkä vaahto. Amerikka nousee esiin lähinnä ohimenevänä humalalähtöisenä tuoksuhäivähdyksenä.

Kokonaisuus on hyvä ja raikas, mutta jo pelkkä ulkoasu sai odottamaan jotain vielä huikeampaa.

Electric Nurse DIPA

Göteborgilaisen Electric Nursen sähköinen hoitsu on pantu naapurissa, Duggesin panimolla. Sen vaahto on ohut ja kaunis, väri punaruskea ja yhtälailla kaunis.

Maku on tyylille tyypillinen, makeahkon liköörinen. Ei maailman omaperäisin DIPA, mutta jälleen yksi osoitus siitä, että länsinaapurimme on täynnä laadukkaita pienpanimoita. Onneksi Suomessa ollaan menossa kovaa vauhtia samaan suuntaan.

Sigtuna East Coast Pale Ale

Tuoksuu mandariinille, se ei ole koskaan huono asia. Maku on ensituntumalta pettymys: metallinen, jopa epämiellyttävä. Toinen suullinen on jo parempi, sillä nyt tulee monipuolisempi kattaus makuja, jopa maltaista makeutta.

Jenkkihumaloidun oluttrendin keskellä tämä on ehkä enemmän Englannin kuin Amerikan ”East Coastia”. Kelvollinen olut, mutta ei tätä kannata Ruotsista Suomeen kantaa, kuten itse tein. Systembolagetissa on nimittäin tarjolla monta selvästi parempaa olutta.

St. Eriks IPA

On aina pieni mutta virkistyävä pettymys korkata pienpanimo-IPA ja huomata, ettei se olekaan hedelmäistä jenkkihumalatykitystä vaan peribrittiläinen kuivakkaan humalan ja maltaan liitto.

Tähän sarjaan kuuluu St. Erkisin IPA. Väriltään mahonkinen, vaahdoltaan ohut. Mallas ja humala hyvässä tasapainossa, joten kaikessa vaatimattomuudessaankin tämä on kelvollinen britti-IPA.

Omnipollo Zodiak

Sameus. Se ei sytytä. Jos kyseessä ei ole vehnäolut, on sameus minulle merkki jostain inhottavasta, ainakin mielikuvan tasolla. Ehkä se johtuu siitä, että pohjan sakka on useasti hiivaa, joka voi pilata oluen raikkauden.

Ja onhan kirkas olut kaunista!

Ruotsalaisen Omnipollon Zodiak ei ole kaunis eikä kirkas. Ulkoisesti se muistuttaa greipppimehua: läpinäkymättömän sameaa ja kovin vaalean keltaista. Greipppimehumaisuus jatkuu myös tuoksussa ja maussa, sillä jenkkihumalien sitruksisuus jyrää tässä lasillisessa.

Maukas rumilus.

Oppigårds Amarillo

Kaunis mahonki. Tuoksuna heleä humalahedelmä.

Reipas humalapotku kärkeen, aika lyhyt tosin. Antaa tilaa maltaille ja hituselle makeutta. Kuivuu loppuun melkolailla täysin. Lämmetessä maltaisuus saa vähän enemmän tilaa, humalaisuus ei mitenkään tapissa muutenkaan. Tasapainoinen esitys.

Greippinen jälkimaku pienellä makeudella. Hyvää on.

Mohawk Extra IPA

Vaatimattoman etiketin takaa kuoriutuu todellinen oluthelmi, jonka tuoksussa on aivan mieletön trooppinen tuttifruttimeiniki.

Maku on, ja pelkästään hyvällä tavalla, suoraviivaisempi: verigreippiä! Sellaista kypsää ja maukasta, joka on parhaimmillaan ilman mitään lisukkeita. Aivan kuten tämä olutkin, yksi suurista!

Helsinki Beer Festival 2014: Vajaa mäyräkoirallinen uusia tuttavuuksia

Täältä se kaikki alkoi. Tai oikeastaan ”tämä”, Helsinki Beer Festival, oli paitsi yleisesti myös minun elämässäni jo paljon ennen kuin ”se”, olutharrastukseni, varsinaisesti alkoi. Kuitenkin koin Helsingin Kaapelitehtaan valot tälläkin kertaa eräänlaisena paluuna alkulähteelle.

Ensimmäinen kertani HBF:ssä oli vuonna 2007. Se taisi olla juuri sellainen visiitti kuin HBF liian monelle on: liikaa liian vahvoja oluita rumin seurauksin. Jotain ehkä jäi sisälleni kytemään, vaikka seuraavat vuodet menivätkin enemmän viinien parissa.

Muutama, ehkä neljä, vuotta sitten kiinnostukseni oluita kohtaan oli lopulta heräämässä. Visiitti HBF:n lehdistötilaisuuteen ja sitä seuranneille ammattilaistunneille jäi kuitenkin hieman laihaksi: humaltuminen ei kiinnostanut enkä oikein osannut vielä valikoida itseäni kiinnostavia oluita kattavasta valikoimasta.

Viime vuonna, kolmannella yrityksellä sain vihdoin jotain irti HBF:stä. Paljon uusia ja paljon hyviä oluita. Ankarasta maistelusta huolimatta päihtymystilakin pysyi kohtuullisena. Ehkä merkittävimpänä ja pysyvimpänä seurauksena noista messuista on tämä blogi ja sen ensimmäinen kattavampi kirjoitus. (Koska HBF oli viime vuonna vasta huhtikuun lopulla, vietetään blogin synttäreitä vasta muutaman viikon päästä.)

Tänä vuonna tein lyhyen ja tehokkaan iskun perjantai-iltapäivään. Oluista lisää kuvien yhteydessä, mutta tähän loppuun vielä vähän yleistä pohdintaa siitä, mikä HBF:ssä toimii ja mikä ei. Vaikka vuodet ovat muuttaneet minua, on festivaali säilynyt enemmän tai vähemmän ennallaan.

Ensin ruusut: valikoima on hyvä ja paikalla on suuri joukko kotimaan kiinnostavimpia toimijoita. Hintataso on sopiva ja sijainti hyvä, joten perusasiat ovat kunnossa. Myös lasihomma toimii hyvin, vaikkei suoraseinäinen ”pintti” olekaan paras mahdollinen maisteluastia.

Neutraalille sektorille menee ruokatarjoilu, joka lienee juuri niin hyvä kuin on taloudellisesti järkevää, mutta ainahan saa toivoa vähän fiinimpää ja monipuolisempaa valikoimaa. Miten olisi vaikka kunnon pop-up-ravintola Berthan ja Murun tämänvuotisen Viiniexpo-virityksen tyyliin?

Lopuksi risut: tapahtuma on luonteeltaan liikaa päihtymiskeskeinen. Puolikas tuoppi on ensinnäkin pienimmäksi annokseksi aivan liian suuri, jos haluaa harrastaa monipuolista maistelua. Myös elävä musiikki on sellainen elementti, joka vahvistaa mielikuvaa koko kansan dokailufestarista vakavan harrastajatapahtuman sijaan.

Tämä oli ehkä tarpeettomankin jyrkkä kärjistys, mutta omaan makuuni osuu paremmin Olutexpon kaltainen tapahtuma. Onneksi meillä on molemmat! Ja Suuret oluet, pienet panimot. Kaikissa kannattaa käydä aina kuin mahdollista!