Tagged: Saimaan Juomatehdas

Kippis! …ja se mikä jäi sanomatta radiossa

Minulla oli tänään ilo päästä Radio Helsingillä perjantaisin lähetettävän Kippis!-ohjelman vieraaksi (taltionti ohjelmasta löytynee myöhemmin saman linkin takaa). Mukana oli myös Noora itselleni aiemmin tuntemattomasta Every Beer I Take -blogista.

Koska tunti tuntui etukäteen ajateltuna pitkältä ajalta ja koska olen ollut tällä viikolla useamman päivän lomalla, olin valmistautunut ohjelmaan ainakin omasta mielestäni melko hyvin.

Mutta, mutta… Koska tunti miinus musat ja mainokset jaettuna neljälle ei oikeasti ole juuri mitään, jäi vielä jotain ennalta ajattelemaani sanomatta. Siispä teen sen, mitä oikeana toimittajana ei pääse koskaan tekemään, eli haastattelen vielä vähän itseäni päivän aiheesta, joka oli siis olutblogien tulevaisuus.

(Ja jos tässä nyt kerran yritetään vielä vähän tekohengittää tätä blogia eloon, niin luvataan samalla toinenkin päivitys viimeistään ensi viikolle. Se koskee toista aihetta, josta olin valmistautunut puhumaan, mutta josta ei onneksi kysytty. Oma henkilökohtainen oluthistoriani kun ei varmaan ole sellaista sisältöä, että sitä kannattaa radioaalloilla pakkosyöttää yhtään kenellekään. Jos se sattuu kiinnostamaan, niin täältä se löytyy lähitulevaisuudessa.)

Mutta nyt siis itse itseäni haastatellen ajatuksia olutblogeista ja niiden tulevaisuudesta. Ja tähän tulee nyt sitten väkisinkin vähän päällekkäisyyttä radio-ohjelman kanssa, koska haluan tästä kirjoituksesta edes jossain määrin järkevän ja irrallaankin toimivan kokonaisuuden.

Onko olutblogeilla tulevaisuutta?

On, koska ne toimivat omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Suuri osa bloggaajista kirjoittaa lähinnä omaksi ilokseen, jolloin kirjoittaminen itsessään on riittävä motiivi ja palkinto. Niin kauan kuin meillä on internet ja ilmaisia blogialustoja, on meillä myös olutblogeja.

Mutta jos olutblogien järkevyyttä tai tulevaisuutta alkaisi arvioimaan markkinaehtoisesti, olisi tilanne aivan toinen. Lukijoita on melko vähän ja blogien peruskaura on ”reittausta” eli oluiden arviointia, jonka Ratebeerin kaltaiset joukkoistuspalvelut tekevät paljon paremmin. Kevyehkö oluiden arvioiminen ja kuvaaminen, mitä me täällä Kauniissa humalassa olemme perinteisesti tehneet, sopii yksinäisen verkkosivun sijaan paljon paremmin Instagramiin tai Facebookiin, joissa yleisö on jo valmiina. (Joo, ne jutut voi jakaa myös Facebookiin, mutta parhaimmillaankin juttua klikkaavien osuus on vain murto-osa siitä joukosta, jolle päivitys näkyy.)

Jos ”reittaaminen” on turhaa, mitä blogistien pitäisi tehdä?

Se, että yleisarviot on helpompaa ja luotettavampaa katsoa joukkoistuspalvelusta, ei välttämättä tee oluiden arvioimisesta turhaa. Blogaajat saavat joskus tuotenäytteitä tai muuten hankkivat uutuudet ripeästi käsiinsä. Esimerkiksi Olvin Black IPA:sta löytyy jo blogiarvioita (Pullollinen ja Mushimalt), vaikkei Ratebeer sitä vielä tunne.

Parhaassa tapauksessa blogin äärelle voi myös päätyä lukijoita, joiden makumieltymykset osuvat yhteen blogistin mielipiteiden kanssa. Tällaisessa tapauksessa blogista voi tulla luotettava ja tärkeä tietolähde – toki hieman pienemmälle joukolle.

Se, mitä itse kaipaan ja missä olutblogit voisivat tehdä uuden aluevaltauksen, on ajatuksella tehty asiasisältö, oikeastaan olutjournalismi. Perinteinen media ei juurikaan käsittele olutta muuten kuin tuotteiden kautta ja on suuri sääli, jos olutblogit jäävät saman lokeron vangiksi.

Toinen markkinarako, johon olutblogit voisivat iskeä, on paikallisuus. Helsingissä paikallismediaa on enemmän, mutta vähänkin pienemmillä paikkakunnilla on varmasti tilaa ja ehkä jopa tilausta esimerkiksi parhaiden olutkauppojen ja -ravintoloiden esittelyille.

Mitä mieltä olet muista olutblogeista?

En seuraa tai tunne läheskään kaikkia, mutta erityisesti arvostan Reittausblogia ja Tuopillista. Reittausblogi on tehnyt paljon hyvää työtä kotioluen edistämiseksi, mikä näkyy ennemmin tai myöhemmin myös muussa olutkulttuurissa ja pienpanimoissa. Tuopillisessa on taas paljon sellaista journalistista sisältöä, joka jää ”oikeassa mediassa” tekemättä.

Se, mikä olutblogiessa vähän nyppii – ja tässä palataan siihen journalistisuuteen, jota kaipaan – on kritiikitön suhtautuminen alan toimijoihin. Tämä näkyy kahdella tapaa. Ensinnäkin kotimaisiin pienpanimoihin suhtaudutaan usein liian lepsusti. Onhan se ikävää, jos aloittelevalle panimolla ei ole prosessi vielä aivan kunnossa, mutta liian ymmärtäväinen ote ei ole kenenkään etu. Se lukija, joka ostaa sympaattiseksi ja persoonalliseksi kutsutun uutuuden, joka on oikeasti keskenkäynyt ja tasapainoton, ostaa seuraavalla kerralla jotain muuta.

Samaa kritiikittömyyttä näkyy myös suhtautumisessa alkoholipolitiikkaan. Moni blogisti vaikuttaa nielaisseen sellaisenaan tuottajien ja ravintola-alan kritiikin esimerkiksi Alkoa ja THL:ää kohtaan.

Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole mitenkään selvään, että alan ja harrastajien intressit ovat yhtenevät. Voisiko enemmän Systembolagetin kaltainen monopoli olla harrastajan kannalta parempi vaihtoehto kuin markkinoiden vapauttaminen? Tai olisiko alkoholiveron nostaminen lopulta laadukkaalle olutkulttuurille eduksi, kun bulkkioluiden suhteellinen hintaetu kapenisi? En tiedä vastauksia, mutta tällaisia kysymyksiä voisi käsitellä enemmän sen sijaan, että vaaditaan kuolemaa byroslaavialle.

Mitä nyt on lasissa?

Saimaan Brewer’s Special Pacific Pale Ale. Tämä on näitä kotimaisia uutuusoluita, joita on juurikaan liioittelematta yksitoista tusinassa. Vaatimatonta suhteellisen napakasti katkeroitua litkua, jonka aromipuolella ei tapahdu juurikaan mitään kiinnostavaa.

Saimaa Brewer’s Special Rye IPA

Perus-ipailuun kyllästyneelle alkaa olla ilahduttavasti tarjolla sopivan erilaisia mutta kuitenkin tutun katkeroisia vaihtoehtoja. Tällaiseen tarpeeseen soveltuvat erityisesti humalan aromipuolta korostavat apat sekä joukko reippaasti katkeroituja oluita, joissa annetaan kuitenkin reilusti tilaa myös maltaalle. Tähän joukkoon kuuluvat muun muassa modernit amber tai red alet, rye eli ruis-ipat, wheat eli vehnä-ipat sekä black ipa.

Saimaa onkin lähtenyt Alkon käsityöläisolutviikoille melko pienellä riskillä: ruis-ipa, joka menisi ilman tarkempaa maistelua tavallisesta ja trendikkään suositusta ipasta. Kuva antaa muuten tästä oluesta turhan tumman vaikutelman, sillä oikeasti tämä ruisolueksi todella vaalea.

Olut on teknisesti viaton, mutta samalla valitettavan vaatimaton. Hyvät katkerot ja häivähdys ruista toimivat kivasti yhteen, mutta vaatimaton humaloinnin aromipuoli jättää kokonaiskuvan hieman luonteettomaksi. Neljä ja puoli euroa on perussuorituksesta aivan liikaa, kun ottaa huomioon, että alle kahdella eurolla saa samalta panimolta jokseenkin yhtä hyvän markettivahvuisen red alen.

Saimaa Brewer’s Special Winter Special

Jouluoluita on karkeasti jaoteltuna kolmea sorttia: jotain tuttua ja turvallista uudella etiketillä ilman mitään varsinaisen jouluista, vaatimattomaksi joskin varmaksi valinnaksi jokaiseen jouluoöytään makeahko tumma lager tai ale sekä kolmantena joku enemmän tai vähemmän kokeellinen keitto, jonka jouluisuus voi olla mitä tahansa riisipuuron ja kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän muoviporon väliltä.

Saimaan Brewer’s Special Winter Special ajaa punanenä iloisesti vilkkuen viimeiseen kategoriaan, onhan nimessäkin kahteen kertaan sana ”special”. Lähes musta ja kivan vaahdon nostattava olut tuoksuu nimittäin saippuaiselle (=anis) greipinkuorelle ja maistuu aluksi vähän samalta, mutta väläyttää sitten vähän savumaista paahteisuutta ja päätyy lopulta nautinnollisen pehmeään humalakatkeroon. Hyvä mutta ennenkaikkea todella outo.

Tämä oli niin outoa, että päätin parittaa sen rumanpuoleisen joulutortun kanssa. Greippisyys jää vähän vähemmälle, anis pitää pintansa ja tummahko maltaisuus pelaa kivasti luumuhillon kanssa. Katkerot korostuvat entisestään. Vähemmän outo kokonaisuus tämä on kuin tuo olut yksinään.

Saimaa Pils vs. Marsalkka India Pale Lager

No niin. Kävipä taas kerran niin, että julkaisu viivästyi.

Nimittäin Saimaan Juomatehtaan tuoteboksihan tuli aikapäiviä sitten ja siitä maistoinkin nopeasti India Pale Lagerin ja Pilsin. Kuvat nappasin (IPL-kuvan vieläpä perin kesäisenä alkusyksyn päivänä grillauspuuhissa) ja muistiinpanot tein. Katsotaanpa ensin ne:

Saimaa Pils

Kirkas, enemmän punertavan tammen sävy kuin keltaista olkea. Tuoksu heikohko, pikkuisen tsekkinen.

Melko katkera, ei ihan kumminkaan sakupilsin sivallusta vaan lähempänä böömiläistä halausta. Nasta loppuveto, jossa ruohoista humalaa. Kuivuu kivasti.

Aika hyvä! Aivan mahdollisesti tulevaa perusleipää.

Marsalkka India Pale Lager

Kuparinen, aavistuksen samea. Vaahtoa paljon muovimukiin ainakin. Makeahko, epämääräisen humalainen tuoksu.

Nopea humala, samaan aikaan aromi ja katkero. Havuinen, vähän makea, marjainenkin. Reipas katkero, lagertäyteläisyys jää puuttumaan.

Hyvää, vähän epämääräistä mutta hyvää.

Jälkisanat

Näistä Pils oli selvästi kovempi juttu minulle. Olen jo pidempään kaipaillut kunnollista ja edullista kotimaista pilsiä perusjuomaksi ja tätäpä on tullut ostettua.

Ei ihan parasta pilsiä, mutta melkoisen hyvää kumminkin. Ja puoli litraa vähän päälle kahden euron. Toimii.

India Pale Lager oli ihan ok sekin, mutta maistiaisen jälkeen ei ole tullut napattua kaupan hyllystä messiin.

 

Lasien maistelua sekä siksari uusia tuttavuuksia HBF:ssä

Helsinki Beer Festival on jälleen käynnissä. Koska oma viisiittini jäi muutaman tunnin mittaiseksi ja niistäkin toinen kului Spiegelaun järjestämässä lasi-tastingissa, on tässä vain muutama pikainen huomio valikoimasta, joka vaikutti erittäin kattavalta ja kiinnostavalta.

Ensin kuitenkin sananen Spiegelaun uudesta craft beer -lasisetistä. Viinilaseilla mainetta niittänyt saksalaisyhtiö alkoi muutama vuosi sitten valmistaa myös olutlaseja.

”Olutta alettiin tarjoilla viinilaseissa, kun parempaa ei ollut tarjolla”, Spiegelan Kornel Dura sanoi tilaisuudessa.

Hänen mukaansa oluelle on tapahtumassa nyt sama, mikä tapahtui viineille jo vuosikymmeniä sitten: se on pääsemässä irti arkisen maataloustuotteen asemasta. Hänen mukaansa Spiegelaun lasit erottautuvat sillä, että ne ovat ohuempia, sileämpiä ja kirkkaampia. Lisäksi niiden muoto tuo tuoksun paremmin esiin.

”Olutta ei voi haistaa vaan ainoastaan siitä nousevat kaasut. Ja jos lasin yläosa on avoin, nämä kaasut pääsevät karkuun”, Dura sanoi.

Kirkkaus liittyy lähinnä visualisuuteen, jonka Dura myönsi koskevan oluen sijaan enemmänkin hennon värisiä valkoviinejä, jossa pieni vivahde lasissa voi johtaa väärään väriarvioon. Lasin tasaisuus puolestaan vähentää kuplien syntymistä ja hidastaa väljähtymistä. Viimeisimpänä lasin paksuus vaikuttaa siihen, miten olut kaatuu suuhun. Lisäksi olut lämpenee nopeammin, jos se kaadetaan paksuun huoneenlämpöiseen lasiin.

Spiegelaun klassisille oluttyyleille tarkkoittaman setin rinnalle on nyt lanseerattu craft beer -setti, johon kuuluvat jo muutaman vuoden ikäinen ipa-lasi, viime vuonna esitelty stout-lasi sekä uusi wit-lasi.

Tastingin tavoitteena oli osoittaa, että nämä kolme lasia, paitsi peittoavat perinteisen pint-lasin, eroavat myös toisistaan. Ja tottahan eroja syntyy, varsinkin, kun lasiyhtiön tyyppi vetää esittelyn ja kertoo jo valmiiksi, että millaisia aromeja mistäkin lasista irtoaa. Itse havaitsin erot erityisesti siinä, miten tuoksu tuli esiin.

”Sillä juotteko IPA:a stout-lasista tai päin vastoin ei ole suurtakaan merkitystä verrattuna siihen, että käyttäisitte huonoa lasia. Mutta jos mahdollista käyttäkää aina oikeaa lasia”, Dura sanoi.

Ennen Spiegelau-ripitystä mukavalta tuntuneesta festarilasista tuli maistettua seuraavat oluet:

  • Mordue Workie Ticket: Pehmeän maltainen bitter, jossa miellyttävän tasapainoinen humalakatkero. Erittäin laadukas ja tyylikäs real ale.
  • Crak Guerilla Subversive IPA: Kaikkien kehujen veroinen, tiukasti aromihumaloitu italialainen IPA.
  • Maku Saison: Vaikka tuusulalainen Maku on varsin tuore tulokas kotimaisella pienpanimokartalla, huokuu sen laadukkaista tuotteista kokemus ja varmuus. Saison oli myös hyvä, vaikka omaan makuuni istuisi vähän kevyempi ja mausteisempi versio. Tämä oli suorastaan täyteläinen.
  • Beer Hunter’s Mufloni Mosaic Vehnäipa: Porilainen vehnäipa ei paljon vehnää kunnioita vaan täräyttää lasiin sellaiset aromit ja katkerot Mosaic-humalasta, että mallaspohjan koostumus jää melko yhdentekeväksi. Uppoaa kaltaiselleni IPA-intoilijalle.
  • Saimaan juomatehdas Miss Clementine of New Orleans: Belgityylinen ja hieman savuinen tupla-IPA oli oikein maukas tuttavuus. Saimaan tuotteiden monipuolisuus yllättää aina.
  • Del Ducato Beersel Morning: Belgialaisen 3 Fonteinen lambicin kanssa tehty sekoite tuoksui omituisen herkullisella tavalla levälle ja sinapille. Maku raikkaan sitruksinen.

Vain kuusi olutta. Säälittävää, eikö totta? Vuosi sitten blogiin saatiin ”vajaa mäyräkoirallinen” ja kaksi vuotta sitten peräti ”korillinen”. Ehkä ensi vuonna sitten taas isommalla kädellä…

PS: Festarin ruokatarjonta, josta olen joskus aiemmin valitellut, vaikutti olevan paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin. Kiitos siitä!

Saimaa Brewer’s Special Belgian Wheat

 

Leipomisbissenä meni kivasti.
Leipomisbissenä meni kivasti.

Ei kovin nätti. Samea, jotenkin harmaaseen taittuva. Vaahto putoaa hätäisesti. Tuoksu belgihiivainen ja banaaninen.

Lähtö makea, mutta hapokkuus ja maltillinen humala sekä sopiva mausteisuus nappaavat sitten. Jälkimaussa tuoksun lupaamaa banaania.

Aika hyvää, mutta witiltä olisin toivonut hiukka heleämpää olemusta. Ja olisinpa tullut toimeen ilman tuota banskua.

Näistä Saimaan Juomatehtaan maksutta tarjoamista näytteistä yllättäen Blonde Ale oli lopulta minusta kiinnostavin, vaikkei Lasse siitä innostunutkaan. Eihän se mitään maailman kovinta ollut, mutta kun lähi-Alepassa myydään viiden euron litrahintaan, niin puhutaan ihan aidosta käyttöjuomasta.

Saimaa Blonde Ale ja Saimaa Vaalea Lager

”Bloggari sai Saimaata,
läheltä Saimaata,
sitten hän sai maata
ja juoda Saimaata.”

Olen usein pohtinut, mitä eroa on alella ja lagerilla. Tiedän toki, että kyse on hiivalaadusta ja käymislämpötilasta, mutta millaisia eroja muodostuisi, jos sama vierre käytettäisiin kahdella eri tavalla? Oma mielikuvani on, että pohjahiiva- eli lager-käyminen tuottaa puhtaampia, ikäänkuin kliinisiä oluita, kun taas pintahiivaoluissa on yleisesti ottaen enemmän makua ja runkoa.

Saimaan juomatehtaan massamarkkinoille suuntaamat kevätuutuudet ovat jonkinlainen vastaus tähän samaan kysymykseen. Niissä on melkein samat maltaat, melkein samat humalat ja sama alkoholiprosentti. Tosin pienet erot paljastavat, ettei kyse ole samasta vierteestä, vaikka lähellä ollaankin.

Suurta eroa ei oluissa ole: ale on pikkaisen tummempi ja kitkerämpi. Tämä kitkeryys kääntää tässä tapauksessa pelin lagerin voitoksi: Saimaa Vaalea Lager on kelvollinen perusbisse ilman mitään häiritseviä elementtejä. Saimaa Blonde Ale on samaan tapaan ihan kelvollinen olut, mutta siinä tuo tasapainoton kitkeryys häiritsee.

Saimaan juomatehdas Brewer’s Special Saison

Alko antaa kotimaisille pienpanimoille tilaa kerran vuodessa. Tämän vuoden joukosta ensimmäisenä Kauniin humalan lasiin päätyi Saimaan panimon saison.

Värin on kaunis: vaalea muttei kalpea. Vahtoa nousee sopivasti, mutta se laskee nopeasti. Tuoksu on vehnäoluelle tyypillisen makeahko, mikä yllättää oluessa, joka on etiketin mukaan melko tiukasti jenkkihumaloitu.

Maku on saisonille tyypillinen: vehnän ja mausteisuuden tasapainotelma. Ei huono! Jälkimaussa korostuu paitsi kuuden pinnan alkoholi myös tyylille epätavallisen tiukat katkerot. Ei hyvä!

Ei mikään täysosuma, mutta ihan hyvä yritys kuitenkin.

Stadin punaiset

Kaksi uutuutta: sama panimo, sama tyyli. Etiketeissä samat sanat hieman erilaisissa järjestyksissä. Ero? Myyntipaikka ja noin puolitoista euroa.

American Red Alea saa marketista noin 3,5 eurolla, kun taas Stadin Red Ale maksaa Alkossa viisi euroa. Etiketin kuvaukset ovat tosiaan lähes identtiset, mutta markettivahvuista American Alea luonnehditaan maultaan katkerahkoksi, kun Stadin Red Ale on puolestaan tasapainoinen.

Lisäksi vain Alkon myymän Stadin Red Alen luvataan olevan ”käsinmäskätty”, mutta todellisuudessa oluissa tuskin on tuon suhteen mitään eroa. Vai onko? Mitä ylipäätään tarkoittaa käsinmäskääminen?

Asiaan! Kiva mutta nopeasti laskeva vaahto molemmissa. Väri mukavan kirsikkapuinen. Maitokauppaversio ehkä vähän sameampi, mutta molemmat periaatteessa erittäin kirkkaita. American Red Alen tuoksu on hyvä ja varsin perinteisen red alen tyylinen, kun taas Alko-versiossa selvemmin aromihumalaa.

Americanin maku erittäin hyvä: rukiista kuivuutta ja tasapainoista humalakatkeroa. Alkoversiossa jotain teemäistä, tuntuu myös hieman makeammalta. Mausta tulee itse asiassa mieleen omat kotikeittoiset vierteet. Molemmat kyllä varsin hyviä, mutta omaan suuhun maitokauppaversio on parempi, raikkaampi.

Lopuksi vielä kontrolliolut: Saimaan Brewer’s Special Amrican Red Ale. Vaahto on selvästi pysyvämpää sorttia ja suodattomana tämä on myös selvästi sameampi. Väri on aikalailla sama kuin stadilaisissa. Maussa huomattavasti hieman enemmän maltaista runkoa.

Koko kolmikko on laadukasta tavaraa ja paremmuus on tilanteesta ja mieltymyksistä kiinni. Sekä tietysti hinnasta, jossa Saimaa (noin 2,5 euroa) on aivan omaa luokkaansa.

Saimaan Juomatehdas Django & Steven Pale Ale

Nätti pale alen ulkonäkö, tiheä hyvä hörpynkestävä vaahto. Tuoksu yllättävänkin vaimea, imelän sitruunaisesti humalainen.

Ei lupaa ihmeitä, mutta tärkein on kohdallaan. Lähtee sitruunan – ja ehkä havunneulasenkin – puolelta ja kääntyy greipin kautta sitruunankuoreen. Siis humalalla tässä melkein pelkästään ratsastetaan, mikä ei haittaa yhtään, kun kyytiä riittää pitkään.

Okei, pientä makeuttakin on ja kroppaa sen verran, ettei tunnu vetiseltä. Puhtaasti jenkkityylinen pale ale ja oikein hyvä sellainen.