Tagged: Saksa

Beer&You – eli onko olutkulttuurin kasvulla rajoja?

Ihmiseen on jostain syystä koodattuna tarve saada muut innostumaan siitä, mistä on itse innostunut. Mekanismi toisen innostuksen jakamiseen tai siihen samaistumiseen on huomattavasti heikompi. Itse saatan paasata esimerkiksi oluen tai jalkapallon suurenmoisuudesta, mutta pyöritellä silmiäni samanlaiselle puheelle autojen tuunauksesta tai baletista. Ja eikö osa omaa innostuneisuutta ole aina se, että tietää tai tuntee jotain asiaa paremmin kuin muut? Että se on juuri sinun juttusi?

Tämä olutblogi ei varmaankaan ole ainoa, jonka yhtenä tavoitteena on levittää oluen ilosanomaa. Siis sitä, että kyse ei ole ainoastaan sopivan vahvaan ja kevyeen muotoon saatetusta alkoholista vaan hämmästyttävän yksinkertaisella ja luonnonmukaisella prosessilla valmistetusta juomasta, josta saa käsittämättömän hienoja ja monipuolisia elämyksiä. Se, miksi ”suuri yleisö” ei tätä tajua, on mysteeri, johon emme yleensä keksi muuta vastausta kuin sen, että he eivät tiedä paremmasta. Haluamme siis valistaa.

S-ryhmä on nyt samalla asialla. Tämä on kiinnostavaa ja merkittävää, koska sen resurssit ovat aivan toista luokkaa kuin kaikilla Suomen olutblogeilla yhteensä. Teoriassa, eli jos massojen olutvälinpitämättömyys johtuu tiedon puutteesta, suuri muutos onkin nyt todennäköisempi kuin koskaan aiemmin.

Tietyllä tasolla tällainen muutos on toki jo pitkällä, sillä kymmenen vuotta sitten meillä ei ollut likimainkaan sellaista olutskeneä ja pienpanimobuumia kuin nyt. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä pienen tai ainakin rajallisen piirin juttu. Ja sitä S-ryhmä haluaa lähteä muuttamaan Beer&You-konseptillaan. Sen tavoitteena on tehdä uusien oluiden ja oluttyylien löytämisestä helpompaa. Ja tietenkin myös myydä näitä uusia oluita asiakkaille.

Itse tehdyllä yhdeksän oluttyypin luokittelulla pyritään varmistamaan, että ravintoloiden valikoimat ovat kattavia ja jokaiseen makuun on tarjolla jotain. Konsepti lanseerataan aluksi olutravintoloihin, mutta sitä aiotaan laajentaa myöhemmin myös ruokaravintoloihin.

”Tämän konseptin avulla pyritään palvelemaan sitä mainstreamia, jota on 80 prosenttia asiakaskunnasta”, ketjupäällikkö Miko Kamppuri sanoi keskiviikkoisessa lanseeraustilaisuudessa.

Käytännössä toiveena on, että oluiden maailmasta kiinnostuneelle on aina tarjolla joku helppo, mutta erilainen valinta, ettei epävarmassa tilanteessa tarvitse turvautua tavalliseen hanabisseen. Asiakkaille tarjotaan samalla tunnistettava brändi ja esimerkiksi ikkuna- tai ovitarrat antavat lupauksen siitä, että tässä ravintolassa sekä olutvalikoima että henkilökunnan oluttuntemus täyttävät tietyt standardit.

Paitsi asiakkaille konsepti on tarkoitettu työkaluksi myös S-ryhmän sisäiseen käyttöön. Ravintoloille halutaan tarjota helpommin lähestyttävä ja ymmärrettävä tapa luokitella oluita ja valita sopivia myös ruokajuomiksi.

”Myönnän, että meillä on sisäisesti vielä tekemistä. Esimerkiksi jotkut lähiöravintoloiden päälliköt ajattelevat, että se, miten on aina ollut, tulee aina olemaan”, Kamppuri sanoi.

Alkuvaiheessa konsepti lanseerataan viiteen Public Corner -ravintolaan sekä 11 muuhun olutravintolaan. Samalla on määrä nostaa snack-annosten laatua ja tehdä niistä monipuolisempia. Osana konseptia olutta aiotaan tarjoilla jatkossa viidessä erilaisessa lasissa eikä pelkästään perinteisissä tuopeissa. Yksi laseista on muuten Teku-lasi, jonka suosiosta kertoo se, että se on jo nyt Kamppurin mukaan S-ryhmän ravintoloiden pihistetyin lasimalli.

Kaikki tämä olutkulttuurin edistäminen kuulostaa oikein hyvältä ja tuskinpa tästä ainakaan mitään haittaa tavalliselle harrastajalle on. Se onkin sitten täysin toinen asia, kuinka suureksi ja kauniiksi kotimainen olutkulttuuri voi kasvaa.

Tästä kirjoituksesta ja Beer&You-konseptia koskevasta Facebook-päivityksistä on maksettu Kaunis humala -blogin pitäjille 350 euroa.

Jouluinen oluttaistelu jatkuu: Zoller-Hof Donator vs. Ayinger Winter Bock

 

Joo… Alkossa en katsonut sen tarkemmin, kelailin vaan, että pukit lyökööt päänsä yhteen. Mutta nämähän ovat aika erilaisia, jopa hyvinkin. Mutta tehty mikä tehty. Kun on teutonielukat päästetty samaan karsinaan, niin vedetään pikku matsi.

Ensin tuplapukki Donator:

Simamaisen keltainen ja sameahko. Vähän vaahtoa. Tuoksussa mallasta, hiukka humalaa ja alkoholia.

Maku melko yhtenäinen blokki: makeahko sitruuna, katkero ja viinaisuus, joka lopussa korostuu ennen kuin putoaa katkerahkoksi sitruunankuoreksi.

Yllättävänkin paljon tulee Duvel mieleen. Hyväähän tämä on, vaikken tällaista joulupukkia ostaessa odottanut…

Sitten yksinkertainen Ayinger:

Hyvin tumma, päästää hiukan valoa punaisena aavistuksena läpi. Hieno vaahto. Mieto tuoksu, jossa… kaakaojauhetta?

Hapot vähän peittävät alkua. Runsas. Makeaa maltaisuus pikkuisen kaakaosuklaisena, inasen leipäisenäkin. Katkeroakin löytyy sopivan hillitysti. Pitkä jälkimaku, jossa vähän paahdetta.

Erittäin hyvä ja jämäkkä bock. Suht kylmänä parhaimmillaan.

Ayingerin klassikko vei aika selvän voiton, siitäkin huolimatta että Donator on ihan maistuva ja kokeilemisen arvoinen olut.

Mutta varoitan Ayingerin ja piparin yhdistämistä. Ei toimi ei.

BRLO Pale Ale

Moderni craft beer -aalto ei ole hypännyt manner-Euroopan perinteisten olutmaiden yli, vaikka suurin osa vastaan tulevista käsityöläisoluista tuleekin jostain muualta. Selkeiden tyylien kotimaana tunnetusta Saksastakin löytyy nykyisin tukku moderneja jenkkityylisiä pienpanimoita, joista suomalaisille tutuin lienee Crew.

BRLO on berliiniläinen kiertolaispanimo, joka panee kolmea oluttaan (hellesiä, porteria ja pale alea) Landsbergissä. Tällä kertaa lasissa on tuliaisena saatu BRLO Pale Ale, joka on saanut seurakseen saksalaistyylistä kotiruokaa: bratwurstia ja kirkasta perunasalaattia.

Olut tuoksuu herkullisen humalaiselle eikä jää vähääkään epäselväksi, että nyt mennään jenkkilinjalla. Vaikka tuoksussa on reilusti muun muassa Cascade-humalan aromia, on maku hillitympi. Maltaan ja humaloinnin tasapaino on hyvä ja oluessa on mukava häivähdys makeutta.

Bratwurstin rasvan ja suolan kanssa toimisi paremmin kuivempi, puhtaampi ja perinteisempi saksalainen pilsner, mutta sitruksen ja valkoviinietikan happamuuden ja uusien perunoiden makeuden välillä tasapainottelevalle perunasalaatille hieman makeaksi jäänyt pale ale sopii hyvin.

Tap X Meine Porter Weisse

Hyvin tummanruskeaa, ei mustaa kumminkaan. Vaahtoa kinoksittain, hiukka rusehtavaa. Tuoksussa kaakaokahvia vedellä jatkettuna.

Silkkinen suussa. Maultaan kuin hiukan kaakaolla ja kahvilla maustettu Guinness, kovin vähin paahtein tosin. Loppuun ihan pieni alkoholisuus ja kuivuu hieman aprikoosiksi ja ties miksi sekahedelmäksi. Sopivan vähähappoinen.

Täyteläinen ja kevyt yhtä aikaa. Hyvinkin jännä ja perin ainutlaatuinen. Ei silti sellainen loisto-osuma kuin esimerkiksi perinteisempi Sommerweisse (joka tosin oli jo melkein toisesta maailmasta täydellisyydessään).

Sanoisin, että jos satut Systembolagetiin ja tämä pullo köllöttää hyllyssä, niin kannattaa ostaa, jos rahapuoli periksi antaa.

Crew 7:45 Escalation DIPA

Crew on vähän outo tapaus. Se on niin originelli kuin saksalainen Brewdog-kopio vaan voi olla.

7:45 Escalation DIPA on hieno olut. Melko vaalea väri eikä mikään kirkas. Sopiva vaahto, jonka viimeiset häiveet jäävät viipyilemään. Tuoksu ja maku pelaavat hienosti yhteen: hedelmäistä raikkautta, johon pieni suolaisuus tuo loistavaa syvyyttä. Hedelmäpuoli on todella runsas, olisiko tämä olutmaailman Fanta.

Vähitellen myös mänty nousee esiin. Prosentteihin (8,3) nähden tämä on suorastaan kepeä, tavalaan lähempänä Punk kuin Hardcore IPA:a. Siihen välille tämä myös jää, liikaa alkoholia ollakseen raikas, liian vähän kompleksisuutta ollakseen suuri.

Weihenstephaner Stout

Vaahto heikko, tuoksu makean maltainen, suklainenkin.

Kylmänä ensisiemauksella poreilevaa ja helppoa, melkein vetistä. Tarkemmin: aika selkeä humalointi, sekoittuu mukavasti rauhalliseen paahteisuuteen.

Kuivakka. Kroppa vähän hoikka, mutta riittää kumminkin. Jälkimaussa tummaa suklaata tai kaakaota.

Hyvän stoutin teki saksalainen.

Störtebeker Atlantik-Ale

Störtebeker on vasta 188-vuotias panimo, eli saksalaiseksi panimoksi kyseessä on nuorukainen. Perusbisset (pils, lager, bock) myydään Stralsunder-nimellä, mutta panimon parhaimmisto on nimetty 1300-luvun lopulla toimineen merirosvo Klaus Störtebekerin mukaan.

Rikollisen toimintansa lisäksi Störtebeker oli legendan mukaan kova juomari, joten kuvaan sopii hyvin se, että panimon paremmatkin olut ovat puolen litran pulloihin pakattuja sessio-oluita eivätkä mitään nautiskeluerikoisuuksia.

Atlantik-Ale on yksi panimon lippulaivoista. Se on runsaasti vaahtoava vaalea ale, joka tuoksuu herkullisen humalaiselle. Maku on huomattavasti hillitympi: katkero on jotenkin pilsmäinen eivätkä humala-aromit puske esille niin voimakkaasti kuin tuoksussa tai amerikkalaisissa aleissa yleensä. Humalien kirjo on muuten melkoinen sekoitus: saksalaiset Traditional ja Perle kohtaavat amerikkalaiset Amarillon, Cascaden ja Citran.

Kokonaisuus tuo mieleen modernit brittiläiset golden alet ja se on pelkästään hyvä asia se. Tämä kannattaa kaapata, jos tulee vastaan.

MM-ennakossa Saksa ja Schneider Weisse TAP 4

Paksu, pehmeä vaahto pakottaa odottamaan tovin, vaikka Schneider Weisse -pintahiivaoluen kuinka kärsivällisesti ja oikeaoppisessa kulmassa kaataisi tuoppiin.

Vaahdon laskemista odotellessa on hyvä hetki muistella hetki menneitä. Jykevällä, paksureunaisella litran tuopilla, johon olueni kaadoin on nimittäin tarina. Tuopin kyljessä lukee Weihenstephan ja se on varastettu tuon ”maailman vanhimman panimon” kotikaupungista.

Elettiin kuuman kesäpäivän iltaa tai oikeastaan keskiyötä baijerilaisessa Freisingin pikkukaupungissa, noin 40 kilometrin päässä Münchenistä pohjoiseen. Tein lähtöä ulkona ja teltoissa järjestetyistä isoista opiskelijabileistä yhdessä kämppikseni kanssa, josta oli tullut paikallinen paras ystäväni siihen asti Baijerissa asumieni kuukausien aikana.

Olin tuolloin kesälukukauden vaihto-oppilaana Münchenin Ludwig-Maximilians-yliopistossa. Minut oli kuitenkin heitetty sattumalta asumaan kymmenien kilometrien päähän yliopistosta Münchenin opiskelija-asuntopulan vuoksi.

Se osoittautui onnekkaaksi sattumaksi, koska vältyin liiallisilta kontakteilta muihin suomalaisvaihtareihin ja tutustuin paremmin kämppikseeni, joka puolestaan tutustutti minut lukuisiin muihin paikallisiin tyyppeihin. Ja pakotti puhumaan saksaa.

Ja tutustutti minut ensi kertaa baijerilaisiin vehnäoluisiin.

Freisingin opiskelijabileissä oli – ja on varmaan edelleen – oluttarjoilu kohdillaan, koska se on Weihenstephanin panimon kotikaupunki. Weihenstephan on yksi lukuisista panimoista, jotka mainoslauseensa mukaan ovat ”maailman vanhin panimo”. Se ilmoittaa perustamisvuodekseen 1040.

Panimoiden vanhimmuuteen voi suhtautua varauksella, mutta varmaa on, että Freisingissä ja Baijerissa ylipäätään on tehty olutta kauan ja hartaasti, alunperin lukuisissa munkkiluostareissa. Münchenin teknillisen yliopiston Freisingissä sijaitsevalla laitoksella opiskellaan ja tutkitaan nimenomaan oluen panemista ja paikallinen panimo luonnollisesti myös sponsoroi juhlia.

Olimme siis lähdössä bileistä, ja minulla oli tuoppi kädessäni, kun kämppikseni kysyi, haluaisinko tuopin muistoksi. Vastustan varastamista sen kaikissa muodoissa, mutta näillä tuopeilla oli useamman euron pantti, joten tuopin pystyi käytännössä lunastamaan itselleen pantin hinnalla.

Koska olen onneton tarttumaan hetkeen, ryhdyin arpomaan tuopin salakuljettamista, jolloin kämppikseni nappasi sen kädestäni, tunki sen olkalaukkuunsa ja pujahti parin pensaan välistä ulos juhla-alueelta.

Sittemmin olen ollut tuopin jemmaamiseen tyytyväinen, koska nykyisin se muistuttaa tuolloin Baijerissa viettämästäni ajasta ja siellä tutuiksi tulleista ihmisistä.

Ennen kaikkea se muistuttaa kuitenkin siitä, kuinka paljon kämppikseni auttoi minua, ensi kertaa ulkomailla asunutta, erilaisissa käytännön asioissa, joista osa oli oluttuopin varastamistakin tärkeämpiä.

Hän on myös ensimmäinen saksalainen, johon olen tutustunut, joten kokemukseni hänestä ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että käsitykseni saksalaisesta kulttuurista, jopa baijerilaisesta, ja saksalaisista ovat hyvin myönteisiä.

Nyt tuopissa oleva oleva Schneider Weisse Tap4-pintahiivaolut on aika tyypillinen lajinsa edustaja, siis upottava, pehmeä, vehnäinen, täyteläinen ja melko alkoholipitoinen (6,2-prosenttinen).

Sen tehnyt panimo mainostaa itseään ”maailman vanhimmaksi vehnäoluita tekeväksi panimoksi”.

Itselleni läheisimpiä tämän genren oluista ovat juuri Weihenstephanin, Franziskanerin ja Erdingerin sekä Münchenin perinteisen turistioluen Paulanerin tuotteet.

Näistä pintahiivaoluista oma suosikkini on Franziskaner hedelmäisyytensä vuoksi. Siihen verrattuna Schneider Weisse tuntuu varsinkin jääkaappikylmänä maultaan yksipuoliselta: kulauksesta jää kitalaen takaosaan hivenen karvas maku, joka peittää mahdolliset muut makuelämykset alleen. Oluen lämmetessä myös Schneideristä löytyy enemmän sävyjä ja makeutta, mutta Franziskanerin makurikkauteen se ei yllä. Schneiderille voi tosin antaa plussaa luomuraaka-aineista.

Ai niin, kirjoituksessa pitänee olla aasinsilta jalkapalloon.

Olkoon se vaikka, että oluttrendejä ja -panimoita tulee ja menee, mutta jotkut asiat ovat jotakuinkin ikuisia. Sama pätee myös kansainväliseen jalkapalloon.

Saksalaisten päättäväinen mutta pehmeä kosketus on lähiviikkoina kovassa kurssissa.

Ennakon on kirjoittanut toimittaja Jukka Vahti, joka on pariinkin otteeseen asunut Saksassa.

Tilanne 21.6. ennen päivän pelejä:

  1. Fuller’s ESB, ENG 4,3 (3 ääntä)
  2. Brooklyn Lager, USA 4,0 (1 ääni)
  3. Peroni Nastro Azurr0, ITA 2,5 (2 ääntä)
  4. Coopers Pale Ale, AUS 2,0 (2 ääntä)
  5. Estrella Damm, SPA 2,0 (2 ääntä)
  6. Xingu, BRA 2,0 (1 ääni)
  7. Mythos, GRE 1,5 (2 ääntä)
  8. Corona, MEX 1 (2 ääntä)