Tagged: Sinebrychoff

Isojen poikien alet: S-ryhmä vs. Olvi vs. Koff

Toisilla menee herneenpalko poskionteloon, toinen innostuu. Suurin osa tuijottelee tyhjyyteen, jos aiheesta vaahtoaa ja alkaa sitten pohtia mitä söisi lounaaksi.

Näin siis, jos aiheena on Suomessakin viime aikoina vahvistunut suuntaus, jossa isommat panimot ja muut massitahot haluavat napata siivunsa vähän paremmista oluista kiinnostuneiden rahoista. Ja kun tuollainen vähän enemmän dinosauruksinen toimija on kyseessä, niin silloin ei myydä hapanolutta puolet vuodesta ”Berskassa” hengailevalle etelähelsinkiläiselle graafiselle suunnittelijalle vaan ipaa tai apaa mäntsäläläiselle prosessi-insinöörille, jolla alkaa olla ikää, rahaa ja makua sen verran, että oluesta haetaan muutakin kuin päihtymystä.

Tämä tilannekuva manifestoitui lähi-Alepan hyllyyn sillä tavalla, että perjantaina löysin sieltä kolme uutta tuttavuutta: Olvin ja Koffin american pale alet sekä S-ryhmän oman Kotimaista-brändin ipan. Mukavasti Kotimaista ei lähde piilottelemaan alkuperäänsä, vaan ruman tölkin kyljessä kerrotaan, että keitto on Laitilan virvoitusjuomatehtaan sammioista.

No, tölkit folioon ja jääkaappiin odottamaan ja puoliso kaato- ja maistoavuksi. Näin saamme suorastaan pelottavan tarkan sokkotestin aikaiseksi. (Kalibraatiosaate: Asteikko 1-5, jossa esimerkiksi Olvi IPA asettuisi luultavasti 3-3,5 tienoille ja Foundersin All Day IPA jonnekin 4,5:een.)

 

Näyte 1

Perusnätti. Melkolailla kirkas, hiukka utua. Tuoksu karkea, leikattua ruohoa ja mutaa.

Maussa vähän samaa. Puraisu ihan ok, mutta jotenkin tyly. Sama kitkerä meininki jatkuu jälkimakuun. Jättää pienen öljyisyyden kitaan.

Voisiko tämä olla Laitilan pahamaineisen hernekeittomeiningin ilmentymä? Hyvää tämä ei ainakaan ole. Puolikin tölkillistä on liikaa ja kaadan viimeisen desin viemäriin.

1,5/5

 

Näyte 2

Ulkonäöltään ehkä vähän keltasävyisempi. Muuten aika sama. Tuoksussa hillitty kiva hedelmä.

Maussa kaikki aika kohdallaan. Katkero potkii sopivasti, pientä (passio?)hedelmää, joka loppuun kaatuu vähän havuiseksi. Sopiva jälkikatkeruus. Aikalailla näppärä. Vähän sellaista metallista vetisyyttä työntelee, mutta hyvin vähän.

Etenkin kun ilmat lämpenevät, niin tämä uppoaa kyllä hyvin. Veikkaan Olvin tekeleeksi.

3,5/5

 

Näyte 3

Ei näytä kovin erilaiselta tämäkään… Ehkä punertavin ja samein. Voisi sanoa, että nätein. Tuoksu samoilla seuduilla kuin edellisessä. Ehkä vähän selkeämmin kukkaishedelmäinen, mutta pienellä karkeudella…

Suussa vahvakroppaisempi ja ehkä vähän hapotetumpi kuin kaksi edellistä. Aika mukava suutuntuma. Kivasti hiukka kirveltevä puraisu, ehkä joukon paras. Humala-aromissa pientä epämääräisyyttä, siinä kakkosvaihtoehto päihittää. Jälkimaussa samaa aavistuksenomaista kitkeryyttä…

Ihan jees kyllä tämäkin, hiukan jää kakkoselle.

3/5

 

Folioiden alta varmistin, että näinhän tämä meni:

Näyte 1 = Kotimaista IPA (1,5/5)

Näyte 2 = Olvi APA (3,5/5)

Näyte 3 = Koff APA (3/5)

Vain S-ryhmän soppa oli suorastaan heikkoa (voihan sen halutessaan testata, mutta en suosittele), muut kaksi aivan kelpoja markettioluita. Olvi kuitenkin siis paras.

Sinebrychoff Olutmestarin Export Pils

Siitä huolimatta, että me olutharrastajat palvomme ipoja, imperiaaleja, barley wineja ja belgejä, ei mikään oluttyyli liene tekijälleen niin vaikea kuin pils. Siinä missä paahteisuudella, tuhdilla maltaalla tai runsaalla humaloinnilla voi ”maustaa” piiloon monenlaisia ongelmia, ei pils anna mitään anteeksi vaan prosessin ja raaka-aineiden on oltava täysin kunnossa. Tämä lienee se syy, miksi kotimainen laatu-pils on niin harvinainen tuttavuus. Siksi sellaisen kohtaaminen on aina yhtä ilahduttavaa.

Tänä kesänä moni kokee tämän ilahduttavan kohtaamisen, sillä Sinebrychoffin viimevuotisen Olutmestari-kilpailun voittaja Antti Peltonen halusi tuoda tänä vuonna pubeihin perinteisen pils-oluen. Ja itselleni sopii paremmin kuin hyvin, että tämä pils kallistuu enemmän saksalaisten suosimaan raikkaaseen katkeroon kuin tsekkiläiseen maltaisuuteen.

Kirjoitin aikanaan, että pils on kuin hotelli ja aivan kuten hotelleissa myös pilsnereissä on eroja.

”Yhdet ovat laadukkaita ja hienostuneita, toisista taas paistaa huolimattomuus ja kunnianhimottomuus. Mutta aivan kuten huonoin hotellikin, huonoin pilsnerikin ajaa yleensä asiansa. Siinä missä hotellin tehtävänä on tarjota yösija, on pilsnerin tehtävänä olla huoleton perusjuoma, joka menee tilanteessa kuin tilanteessa ja kelpaa lähes kelle tahansa.”

Tähän analogiaan suhteutettuna Olutmestarin Export Pils on vähintään neljän tähden hotelli.

Me olemme Kaunis humala ja tämä tässä on Sinebrychoff Porter

Kaunis humala sai alkunsa lähes kolme vuotta sitten. Sammeli oli ottanut jo aiemmin tavakseen kuvata olutta ja Lasse puolestaan oli jo vuoden verran kirjannut juomisiaan Beerbuddy-sovellukseen. Nämä kaksi orastavaa harrastusta tuntuivat sopivan yhteen. Tältä pohjalta, ilman minkäänlaista asiantuntemusta, perustimme Kauniin humalan.

Tarkoituksenamme ei ole missään vaiheessa ollut oluiden arvosteleminen tarkan analyyttisesti tai niiden arvottaminen pisteillä. Olemme halunneet tehdä tätä blogia rennosti fiilispohjalta ilman mitään erityisiä tavoitteita tai velvoitteita. Se on tarkoittanut muun muassa sitä, että julkaisujen väli on voinut olla mitä tahansa muutamasta minuutista useaan viikkoon. Se on tarkoittanut myös sitä, että aiheiden kirjo on ollut melko laaja alkoholipolitiikasta matkustusvinkeihin.

Kaikki mitä juomme, teemme ja ajattelemme ei luonnollisestikaan päädy näille sivuille, joten kannattaa ottaa seurantaan myös (ja oikeastaan erityisesti) Facebook-sivumme. Sinne tulee tieto myös kaikista tämän blogin päivityksistä.

Asiantuntijoita emme vieläkään ole, vaikka paljon olemme oppineet – myös tekemään olutta itse. Se on hieno harrastus, jota jokaisen kannattaa kokeilla. Ja jos se tuntuu liian raskaalta, voi tyytyä juomiseen. Lystiä se on sekin!

***

Lasse:

Sen lisäksi, että kävin hakemassa paikallisesta pitkäripaisesta tuoreen (parasta ennen 15.9.2016, eränumero E52594P) pullon, kaivoin vaatekaapin pohjalta kaksi viime kesänä ”vanhentunutta” pulloa: tavallisen (7.8.2015, E42914K) ja Brooklyn Breweryn kanssa tehdyn Two Tree Porterin (20.6.2015, E33545L).

Yllättäen ensimmäinen ero tavallisten väliltä löytyi jo etiketeistä, sillä tuoreempi on väriltään vaaleampi. Erityisen hyvin tämä näkyy Sinebrychoff-tekstissä, joka on tuoreemmassa pullossa kellertävän oranssi, kun vanhemmassa pullossa sävy on huomattavasti punakampi.

Myös sisällön värissä on pieni ero, sillä vanhemman porterin (sekä Two Treen) vaahto on aavistuksen tummempaa kuin tuoreessa. Tuoreen tuoksu on myös joukon miedoin. Aromimaailma kolmikon tuoksuissa on lähes identtinen, Two Treen erottuessa joukosta hieman vaniljaisempana.

Tuore portteri erottuu joukosta muita kireämpänä, mikä tarkoittaa omassa suussani tervetullutta vastapainoa makeudelle, joka varsinkin Two Treen tapauksessa menee jopa ällöttävän puolelle. ”Vanhentuneen” portterin maku on astetta muita pidempi: hyvällä tavalla tupakkainen paahteisuus jää tanssimaan suuhun.

Perusversio tuntuu ikääntyvän hienosti: hiilihapot pehnevät ja maku pitenee entisestään. Ja on syytä muistaa, että tuoreenakin kyseessä on erinomaisen hieno olut, jossa lähes kepeä suutuntuma, mahtava paahteisuus, hento humalakatkero ja miellyttävä maltaisuus yhdistyvät hienosti.

”Koffin portteri” on hinta-laatusuhteeltaan aivan uskomaton olut, sillä pullo maksaa Alkossa vain 2,45 euroa. Se on (suomalaisittain) käsittämättömän vähän maailmanluokan nautiskeluoluesta. Itse aion jatkossa käyttää kympin vuodessa siihen, että kartutan kotiini kokoelmaa vuosikerroista, joista voi silloin tällöin irrottaa muutamia pulloja tällaisiin maisteluihin.

***

Sammeli:

Minulle pullo tuli postissa, Panimoliiton syystä tai toisesta lähettämässä lahjakassissa. Lahjaportteripullon suuhun ei katsella vaan sen kautta täytetään lasi.

Mustaa. Tuoksu aavistuksen mustaherukkainen, monesti sellaisen saan näistä tummista ja vahvoista vaikken tiedä miksi…

Maku tuttu: mukavan paahteinen ja rauhallinen. Ehkä jossain määrin öljyinen meininki ja jälkimaussa vähän vetisyyttä.

Hyväähän tämä on, vaikkei vaikka Põhjalan Öölle pärjääkään. Mutta eipä hetikään samaa maksakaan.

Vuosikertakeräilyyn voisi kyllä kuvitella sopivaksi, eikä vähiten hintansa puolesta…

***

Tämä päivitys on osa suomalaisten olutblogaajien yhteistempausta. Lue siis vastaavat jutut myös muista blogeista:

Sinebrychoff Karhu Huurre

Öh-jaa. Vai että Polaris-kuivahumaloitu Karhu. No juu, kai sitä voi kokeilla, vaikka eipä ole ainesosien perusteella edes täysmallasolut.

Näyttää Karhulta, vaahtoaa kuin Karhu. Tuoksussa jalohumalainen häivähdys, kuten saksalaisessa pilsissä. Lupaa siis, mutta entä maku?

Itse asiassa hörpätessäkin humala maistuu ihan kivasti. Katkeruutta saisi olla kyllä enemmän. Loppua kohti maku menee sekavaksi, mukaan tulee pahvia, vähän peltiä ja muutakin vähemmän toivottavaa.

Kyllä tämä perus-Karhun pesee. Positiivinen yllätys. Tosin odotukset olivat perin matalat. Toivoisin kuitenkin ennemmin täysmallaslageria kunnon perushumaloinnilla kuin tällaista kikkailua.

Sinebrychoff Olutmestarin Bärliineri

Sinebrychoff kutsui juomaan Olutmestari-sarjansa kolmatta tulemista. Ja kutsuunhan on vastattava.

Tällä kertaa tarjolla on berliner weisse -tyylistä keittoa. Tyyli ei ole tuttu oikeastaan ollenkaan ja panimokin arvelee, että kyseessä on ensimmäinen laatuaan Suomessa.

Olutmestarin toissavuotinen ipa ei mainittavaa mielikuvaa jättänyt. Sen sijaan viimekesäinen vehnä oli näppärä ja laadukas käyttöolut. Jotain sellaista toivon tältäkin.

Katsotaanpa: Samea, oljenkeltainen, nätti. Tiivis ja paksu saippuavaahtomainen kuoha.

Aika täyteläinen, hapan, katkeroaki… Loppuun päin humala-aromia, aavistuksen imelänä sitruunana. Kuulemma pelkällä Pacific Gemillä humaloitu.

Raikas ja juotava. Vadelmasiirapin kera happamuus taittuu ja makeus tekee kippaamisen vieläkin helpommaksi.

Kyllä tämä on aika lailla sitä mitä toivoinkin. Jano-olutta kesäiltaan. Alkoholia on suomalaisittain maltilliset 3,8 pinnaa, mikä on tässä oluttyypissä pelkkä ilo.

Sinebrychoff Brewmasters’ Collection: California Steam Beer vs. Irish Red Ale

”Jatkuvasti vahvistuva craft-oluttrendi* oli innoittamassa Carlsberg-konsernin panimomestareita heidän kehittäessään Brewmasters’ Collection -oluet. Ne on luotu eri puolilta maailmaa saatujen alkuperäisreseptien pohjalta, kunnioittaen perinteisiä raaka-aineita, käymismenetelmiä ja kulttuuriperintöä.”

Hoh hoo. Kannattaisi ehkä Koffin tai Carlsbergin vahvista hiukan viestintätiimiään, jotta saisivat tiedotusmateriaalistaan hiukka vähemmän kapulaattorilla käännetyn näköistä. Pisteet kuitenkin tuosta nätistä tähdestä ja ”craft-oluttrendin” selityksestä (Craft-oluet: asenteella, intohimolla ja käsityöllä pantuja erikoisoluita).

Käsityöllä paneminen se… No antaapa olla.

Putelit näissä on nätit, niihin silmä tarttui ensin ja sitten käsi. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, josko eivät ihan matalallakaan. Mutta katsotaan, millaista craft-soppaa kauniisiin puteleihin on työnnetty ja kumpi niistä on parempaa.

California Steam Beer lienee tyyliltään California Commonia, joka siis on pohjahiivaolutta tavallista lämpimämmässä käytettynä. Tyyli on perin vieras, joten en osaa sanoa miten tämä siihen osuu.

Vaahto lähtee kävelemään hätäisesti. Tuoksu maltainen, jotenkin sekava.

Pieni kiva katkeropusu alkuun. Vähän makeutta. Loppu vetisenpuoleinen. Aika kevyt ja ohut. Ihan ok, muttei mitenkään suuri olut.

Sitten Irish Red Ale (pisteet täytyy antaa siitä, ettei ole ennalta-arvattavimmalla APA/IPA-hepalla lähdetty ratsastamaan).

Nätin kirsikanpunainen – siis sillä tavalla kirsikanpunainen, kuin sen nimiseksi petsattu puu on. Tuoksu heikko, ehkä vähän kukkainen?

Onpa nopea! Hapokas, hiukka katkera, loppuun makeutta maltilla… Ei tämä marjoilta oikeastaan maistu, mutta marjaisa fiilis. Lopussa kuivuu, mutta maltaat jäävät vähän tympeästi maistumaan. Silti voittopuolisesti raikas.

Tämä on ihan hyvä, tosin happopuoli voisi olla vähän hillitympi.

Irlannin punainen siis voitti, sitä voisin kokeilla toistekin, jos kohtuuhintaan (n. 6 e / l) jostain irtoaa. Miksei tuota kalifornialaista tavallisoluttakin, vaikkei se ihmeellisesti ensimaistolla iskenytkään.

Sinebrychoff Nikolai Vaalea Lager

Kun yrittää keksiä vaihtelua näihin olutkuviin, käy pian selväksi, että laaja lasivalikoima on suorastaan välttämätön. Se vuoksi olen vähän turhankin herkkä tarttumaan erilaisiin lahjapakkauksiin, joissa on lasi ja pari olutta. Jopa niissä tapauksissa, ettei kylkiäisenä tuleva olut ole kovin kiinnostava.

Katsokaa nyt! Snobilla on hirveä tarve selitellä, miksi on menty ostamaan vähän tavallisempaa olutta ja vielä kuvattu se tänne blogiin.

Juoma on ihan kelvollista, kevyttä ja hieman maukastakin. Ja mikä parasta, siinä ei ole sellaisia pistävän häiritseviä piirteitä kuin pahimmassa bulkkikurassa. Varsinkin ruuan kanssa tämä on aivan riittävä valinta.

Tölkki vastaan pullo

Olen tämän talven aikana pyrkinyt maistelemaan muutamia suosikkioluitani tölkistä ja pullosta, rinnakkain. Tölkki versus pullo -keskustelua pohdiskelin jo eilisen Dale’s Pale Ale -arvion yhteydessä, mutta nyt on aika testata, löytyykö eroja ja jos löytyy, onko syyllinen pakkaus vai jokin muu.

Ensimmänä testissä Saimaan Marsalkka Golden Ale, joka on pakkaustavasta riippumatta kevyt mutta mukavan humalainen olut. Visuaalisesti suurin ero on vaahdon määrässä, joka on selvästi suurempi tölkistä täytetyssä lasissa. Väri on identtinen. Tölkistä kaadettu olut myös tuoksuu paremmalta, humalaisemmalta.

Voisiko tämä johtua siitä, että olut valuu lasiin tölkistä niin eri tavalla kuin pullosta, että se vaikuttaa ratkaisevasti olemukseen? Kai korkeamman vaahdon nouseminen voi nostaa myös enemmän humala-aromeita nesteestä. Maussa ei ole juurikaan eroa, mutta pullosta kaadetussa oluessa on enemmän hiilihappoja jäljellä. Tämä erä menee pienellä varauksella tölkin eduksi, mutta se on selvää, että myös pullossa kyse on loistavasta oluesta.

Sierra Nevada Pale Ale ei juuri vaahtoa. Tölkistä kaadettu olut tuoksuu makeammalta, pullosta humalat erottuvat paremmin. Maku ja hiilihapot hyvin lähellä toisiaan. Hieno ja tasapainoinen olut, jota ei tunnu olevan juurikaan apua tämän dilemman ratkaisemisessa. Varmuuden vuoksi otetaan vielä toinen kierros ja vähän ronskimmat kaadot: tällä kertaa tölkkiin nousee parempi vaahto, mutta se hajoaa yllättävän nopeasti. Maussa ei eroa.

Kolmas olut ja jälleen tölkki vaahtoaa enemmän. Nyt siis vuorossa Fuller’sin London Pride. Myös tuoksu tulee tölkistä paremmin: tutusta brittibitterin maanläheisestä maltaisuudesta erottuu paremmin myös hedelmäisiä sitrusaromeja. Maussa ei tälläkään kertaa ole juurikaan eroa; tölkki ehkä hieman metallisempi ja hiilihappoisempi, pullo täyteläisempi. Ero on kuitenkin häviävän pieni.

Sitten mennään henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle. Edessä on nimittäin pullo ja tölkki, joissa molemmissa on tuttuakin tutumpi punainen etiketti. Vaikka tässä blogissa ollaan yleensä ihmisiksi ja juodaan oluet laseista, on tämä testi aloitettava seisten tölkkiä ja pulloa huulille vieden.

Koff III ei juurikaan tuoksu, sillä onpa kyseessä sitten pullo tai tölkki ainoa erottuva tuoksu on häivähdys kananmunaista rikkiä. Ja eikun juomaan! Tölkistä suuhun kaadettu olut on huomattavasti parempaa kuin pullosta juotu. Liiallisen hiilihapon sijaan tölkistä saa irti vähän maltaisuuttakin. Toinen kierros vahvistaa havainnon, mutta on syytä korostaa, että makua on joka tapauksessa hyvin vähän.

Finaalin paikka ja oluena vakisuosikkini Brewdogin Punk IPA. Jo tuttuun tapaan tölkistä tulee hieman enemmän vaahtoa. Simcoe-humala tuoksuu molemmissa, tölkissä hieman enemmän. Makutesti ei jätä tilaa epäilykselle: tölkki on aivan valtavasti parempi. Sen olut on raikkaampaa ja monipuolisempaa, jälkimaku paljon pidempi. Pakkaus ei ehkä kuitenkaan ole se merkittävin ero näiden kahden oluen välillä. Tölkki oluen parasta ennen -päivämäärään on nimittäin aikaa viisi kertaa enemmän kuin pullon vastaavaan.

Nämä testit, kuten omat aistini, ovat varsin rajalliset. Silti kaikki pienet ero, syystä tai toisesta, osoittavat samaan suuntaan; tölkki on parempi. Tähän on ehkä kuitenkin syytä vielä joskus palata.

Suomen suosituimmat jouluoluet

Siitä voi olla montaa mieltä, meneekö otsikko pahasti metsään vai osuuko se täsmälleen oikeaan. Oman kokemukseni perusteella valtaosa suomalaisista ostaa kuitenkin joulupöytäänsä sitä, mitä on marketissa eniten tarjolla, eli jotain näistä kolmesta.

Jos siis valitsee ylipäätään olutta, sillä monelle joulu on viinijuhla, mikä on sivumennen sanoen vähän hölmöä. Ainakin jos aikoo tarjota perinteisiä jouluherkkuja, joissa imelä makeus ja etikka painivat. Tuollaisessa seurassa viini kuin viini on pahassa pulassa, kun taas olut olisi helppo ja varma valinta. Tietysti viini edellä edeten voi saada aivan huikeita jouluisia yhdistelmiä, mutta suurella osalla on pöydässä kuitenkin se etikkainen rosolli silleineen, siirappinen perunalaatikko ja ylikypsä suolakinkku.

Olutta siis!

Ensimmäisessä lasissa ja kuvassa oikealla on Sinebrychoffin Jouluolut. Sen takana lymyää Olvi Jouluolut. Ja viimeisessä lasisa Lapin Kulta Luomu Jouluolut. Ulkoisesti oluet on helppo tunnistaa: Olvissa on eniten vaahtoa ja vähiten väriä. Koff on molemmilla mittareilla toisessa ääripäässä ja Lappari melko keskellä siinä välissä.

Koffin tuoksu on imelä ja metallinen, maku vetinen ja kotikaljamainen. Olvi tuoksuu paremmalta, toffeiselta ja maussakin on vähän mukavampaa, humalaista fiilistä. Lapin Kulta on aisteille paras: tuoksu on kiehtovan yrttinen ja maku paahteinen.

Sitten: pipo päähän ja syvälle. Niin että silmät peittyvät, nenäkin. Samat oluet sokkona satunnaisessa järjestyksessä ja erot kapenevat olemattomiksi. Joko pipon sisälle jääneen nenä rooli on odottamattoman suuri tai sitten edellisessä kappaleessa löydetyt erot ovat enemmän pääni kuin lasien sisältä.

Yksi asia on kuitenkin selvä: nämä eivät ole kaksisia oluita. Ovat ne nyt sentään marginaalisesti parempia kuin vastaavien oluiden perusversiot, mutta sehän ei ole kovin paljoa se.

Tämä voi olla kuorolle saarnaamista, mutta panostakaa hyvät ihmiset edes pikkaisen joulupöydän oluisiin. Alkosta saa vaikka mitä ja monesta marketistakin esimerkiksi Mufloni Huurupukkia, Malmgårdin Jouluolutta tai Brewdogin Santa Pawsia. Tehkää hyvin, pliis!