Tagged: Suomi

Käsityö, kallis työ – Alkon kotimaiset spessut

Moneskohan käsityöolutvalikoima Alkoissa on nyt? Ehkä liian mones. Juttu tuntui hiukan vanhalta jo toisella kerralla. Siihen on pari syytä.

Ensimmäinen on se, että parhaat oluet ovat niitä, joita ostetaan uudestaan. Kerta kerran jälkeen. Näistä käsityöoluista monet menevät oluiden taivaaseen kertaesiintymisen jälkeen. Toinen syy on se, että aiemmilla viikoilla on ollut kaupan turhan paljon sellaisia oluita, joita ei olisi muutenkaan ostanut toiste. Mikä tekee kolmannesta ja suurimmasta syystä entistäkin vakavamman. Ja tämä syy on hinta. Hinta on nimittäin lupaus. Jos litrahinta solisee lähellä kahtakymppiä, olutentusiasti odottaa aivan saatanan hyvää soppaa. Ja pettyy, jos saa pelkkää hyvää.

Varmasti korkealle hinnalle on hyviäkin syitä, mutta sikäli kun minä maksan, syyt eivät oikeastaan kiinnosta.

Siksipä alistamme käsityöoluet varsin tylyyn testiin. Kaikki tietävät, ettei Alkon olutvalikoima ole suurin tai edullisin mahdollinen. Mutta pärjäävätkö käsityöoluet edes muille Alkon valikoiman oluille? Ja varsinkin, pärjäävätkö ne samanhintaisille oluille?

Ensiksi lasiin se, jonka nimi kipeimmin kaipaisi tiivistämistä: Saimaan Home Brewer’s Special Copper Mallet Red Ale. Kaunis punaruskea ja sameahko. Vaahto putoaa äkkiä. Makea tuoksu, jossa hiukka hedelmää. Mukavasti mallasta, humalaa… Riittävästi kroppaa ja hiukka jälkikuivuntaa… Aika hyvä! Nätti ja aivan maukas bisse, jossa vähän rauhallisempikin humalointi riittäisi.

Käsityöolueksi Saimaan neljän euron hinta ei ole vallan paha. Alkon valikoimassa samanhintaista bisseä riittää, mutta punaista alea sen verran vähän, että tilausta voisi olla. Jos tätä myytäisiin vaikka 50 senttiä halvemmalla, voisipa tulla ostettua toistekin. Tietenkin neljällä eurolla saa parempaakin, vaikkapa puoli litraa Fullersin ESB:tä.

Prykmestar Saazer Pils avaa pelin imelän hedelmäisellä tuoksulla, jossa on tuhdisti yleensä huomattavasti hienovaraisempaan rooliin jätettyä Saaz-humalaa. Miksi ihmeessä tätä myydään pilssinä? Tuhti humalointi nimittäin peittää tsekkityylille ominaisen maltaisuuden ja makeus taas estää saksalaistyylisen raikkauden. Omaan suuhuni istuu makeuden vuoksi muutenkin huonosti.

Osansa on sillä, etten oikein ymmärrä, miten tätä pitäisi tulkita: pilssinä ei ainakaan toimi, ipaksi on ehkä vähän turhan löysää eikä tavallaan onnistuneesta aromihumaloinnista huolimatta tästä ole apaksikaan, kun sekä Amerikka että ale puuttuvat. Vitonen on kertaluontoisesta erikoisuudesta ihan kohtuullinen hinta, mutta jos pilssiä haluaa, kannattaa ostaa vaikka selvästi halvempaa Weihenstephaneria tai Urquellia.

Jostain syystä näihin käsityöviikkoihin tuntuu kuuluvan olennaisesti se, että laadukkaiden ja tyylipuhtaiden oluiden sijaan tehdään suuri erä jotain, joka kuuluisi korkeintaan koe-eräksi hanamyyntiin. Malmgård Amarillo Triple on jenkkihumaloitu vahva belgi. Oluessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta sameus ja suutuntuman paksuus tekevät tästä vähän kotiolutmaisen. Ihan kivaa hiivaisuutta ja humalointia ja makukin menettelee, mutta kokonaisuus on jotenkin raskas ja vähän vaatimaton. Aidompaa trippelifiilistä tarjoilee Alkossa La Trappe – litrahinta on sama, mutta pullokoko järkevämpi.

Iso Kallan Biere de Garde on järkevimmästä päästä näitä liemiä: Suomessa harvinainen oluttyyppi, johon ei turhaan ole alettu sotkemaan lakritsikiisseliä tai hapansilakkaa. Punaviinilasissa näyttää punaviiniltä. Tuoksu maltainen, marjainen. Maussa hyvää navettameininkiä, sopivaa kotoisaa tunkkaa. Ehkä hiukka kova pitkän päälle, kun viinaisuus alkaa tulla pintaan.

Hinta on jymäkkä yli 11 euroa litralta, mutta muut kaksi Alkon (erikoivalikoiman) biere de gardea ovat vielä kalliimpia. Lisäksi savolainen on saanut tähän sellaista kieroutta, jota muissa vaihtoehdoissa ei ole. Parempaa ei siis Alkosta saa. Tätä voisin ostaa toistekin.

Beer Hunter’s on sitten valinnut toisen tien. Valitettavasti. Kuuden euron Mufloni Doppelapfel Weizenbock on vehnäolutta, johon on kaadeltu omenaa, muskottia ja ties mitä. Ennen kaikkea kuitenkin alkoholisisältöä. Tummassa liemessä on kohtuullinen ja mukavan lämmin jälkimaku. Muuten viinaisuus jyrää ja ehkä muskotti kolauttelee vielä puumaisen karvaasti.

Tässä ei hinta ole ratkaiseva tekijä siihen, etten osta toiste. Alkon valikoimasta löytyy useampikin weizenbock. Schneider Weissen Aventinus ja Hopfenweisse ovat parhaat, muttei Weihenstephanerin Vitus kauas jää. Ja kaikki puolitoista euroa halvemmalla.

Laitilan Savu India Pale Ale on taas neljän euron tapaus. Toisaalta se on yksi esimerkki siitä, ettei savulla saa vahvasti humaloituun olueen mitään hyvää. Aika mitäänsanomaton perusipa tuhkakuppimaisella fiiliksellä. Savuipaa ei tosin juuri ole tarjolla. Mutta ehkäpä maailman parhaita savuoluita Aecht Schlenkerlarta on. Ainakin Märzeniä saa yleensä vuoden ympäri alle neljän euron per puolen litran leka.

Hiiden Pirunpelto Kivibockin ainoa vika taas on hinta. Itse bisse on maltainen, jämäkkä, hiukka makea mutta normibockia jymäkämmin katkeroitu riittävän tuhti juoma. Mutta vitonen on turhan paljon, etenkin kun Weltenburger Klosterin Asam Bock on yli puolitoista euroa halvempi ja Prykmestarin Talvibock vieläkin huokeampi. Mutta euro pois Pirunpellosta ja vakiovalikoimaan, niin ostan.

Mathildedalin Kevät on kevyt, raikas, kirkas ja vähäeleinen. Tyylikäs janonsammuttaja, mutta kalliiksi käsityöläisolueksi vähän tylsä. Teemaviikoille ilmeisen pakollinen erikoisuudentavoittelu viherkukilla jää onnistuneen hennoksi kuiskaukseksi jälkimaussa. Yli- ja ohiampuvien viritysten joukossa tämä on ilahduttava joskin melko hienovarainen tapaus. Osta Alkosta mieluummin vaikkapa Muflonin Saison de Randonneur euron halvemmalla.

Mustan virran Pistolekorsin tuoksu on hieman hiivainen ja makeahko. Nätin beige ja tiivis vaahto suojaa olutta. Terävät hiilihapot iskevät suuhun, mutta hyökkäyksen jälkeen jäljelle jää mielyttävä paahde. Pienen lämpenemisen ja väljähtymisen jälkeen hapot pehmenevät, mutta maulla ei valitettavasti olekaan enempää annettavaa. Kelvollinen portteri joka tapauksessa. Koffin klassikko on toki yli puolet halvempaa ja lähes tuplasti parempaa.

Flying Dutchmanin pitkäniminen Flip Flopped White Socked Strong Hopped White IPA edustaa käsityökattauksen hillitympää laitaa, vaikka sekin yhdistelee kahta tyyliä eli vehnäistä vaaleutta ja ipamaista katkeruutta. Yhdistelmä on onnitunut, vaikkei tämäkään ole niin ainutlaatuinen, että saisi valkoisia tai muitakaan sukkia pyörimään jaloissa. Neljä euroa on käsityöoluiden mittapuulla melko kohtuullinen eikä 42 senttiä ole paha lisähinta, jos haluaa klassikko-wit Hoegaardenille vähän katkeramman vaihtoehdon.

Eli aika harvassa ne käsityöspessut, joita parempia ja halvempia vaihtoehtoja ei ole vakiovalikoimassa. Koko konsepti huutaa uudistamista ja tässäpä ehdotus: suhteellisen tiukasti speksattu teema. Siis vaikkapa niin, että kaikki tekevät pilsin, bitterin tai vaikka tumman vehnäoluen.

Nykyinen tilanne on sama kuin aikanaan ala-asteen kuvistunnilla. Kun opettaja loputtoman kärttämisen jälkeen lupasi, että kaikki saavat piirtää mitä haluavat, innovaatiot olivat harvassa ja taso heitteli.

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Kippis! …ja se mikä jäi sanomatta radiossa

Minulla oli tänään ilo päästä Radio Helsingillä perjantaisin lähetettävän Kippis!-ohjelman vieraaksi (taltionti ohjelmasta löytynee myöhemmin saman linkin takaa). Mukana oli myös Noora itselleni aiemmin tuntemattomasta Every Beer I Take -blogista.

Koska tunti tuntui etukäteen ajateltuna pitkältä ajalta ja koska olen ollut tällä viikolla useamman päivän lomalla, olin valmistautunut ohjelmaan ainakin omasta mielestäni melko hyvin.

Mutta, mutta… Koska tunti miinus musat ja mainokset jaettuna neljälle ei oikeasti ole juuri mitään, jäi vielä jotain ennalta ajattelemaani sanomatta. Siispä teen sen, mitä oikeana toimittajana ei pääse koskaan tekemään, eli haastattelen vielä vähän itseäni päivän aiheesta, joka oli siis olutblogien tulevaisuus.

(Ja jos tässä nyt kerran yritetään vielä vähän tekohengittää tätä blogia eloon, niin luvataan samalla toinenkin päivitys viimeistään ensi viikolle. Se koskee toista aihetta, josta olin valmistautunut puhumaan, mutta josta ei onneksi kysytty. Oma henkilökohtainen oluthistoriani kun ei varmaan ole sellaista sisältöä, että sitä kannattaa radioaalloilla pakkosyöttää yhtään kenellekään. Jos se sattuu kiinnostamaan, niin täältä se löytyy lähitulevaisuudessa.)

Mutta nyt siis itse itseäni haastatellen ajatuksia olutblogeista ja niiden tulevaisuudesta. Ja tähän tulee nyt sitten väkisinkin vähän päällekkäisyyttä radio-ohjelman kanssa, koska haluan tästä kirjoituksesta edes jossain määrin järkevän ja irrallaankin toimivan kokonaisuuden.

Onko olutblogeilla tulevaisuutta?

On, koska ne toimivat omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Suuri osa bloggaajista kirjoittaa lähinnä omaksi ilokseen, jolloin kirjoittaminen itsessään on riittävä motiivi ja palkinto. Niin kauan kuin meillä on internet ja ilmaisia blogialustoja, on meillä myös olutblogeja.

Mutta jos olutblogien järkevyyttä tai tulevaisuutta alkaisi arvioimaan markkinaehtoisesti, olisi tilanne aivan toinen. Lukijoita on melko vähän ja blogien peruskaura on ”reittausta” eli oluiden arviointia, jonka Ratebeerin kaltaiset joukkoistuspalvelut tekevät paljon paremmin. Kevyehkö oluiden arvioiminen ja kuvaaminen, mitä me täällä Kauniissa humalassa olemme perinteisesti tehneet, sopii yksinäisen verkkosivun sijaan paljon paremmin Instagramiin tai Facebookiin, joissa yleisö on jo valmiina. (Joo, ne jutut voi jakaa myös Facebookiin, mutta parhaimmillaankin juttua klikkaavien osuus on vain murto-osa siitä joukosta, jolle päivitys näkyy.)

Jos ”reittaaminen” on turhaa, mitä blogistien pitäisi tehdä?

Se, että yleisarviot on helpompaa ja luotettavampaa katsoa joukkoistuspalvelusta, ei välttämättä tee oluiden arvioimisesta turhaa. Blogaajat saavat joskus tuotenäytteitä tai muuten hankkivat uutuudet ripeästi käsiinsä. Esimerkiksi Olvin Black IPA:sta löytyy jo blogiarvioita (Pullollinen ja Mushimalt), vaikkei Ratebeer sitä vielä tunne.

Parhaassa tapauksessa blogin äärelle voi myös päätyä lukijoita, joiden makumieltymykset osuvat yhteen blogistin mielipiteiden kanssa. Tällaisessa tapauksessa blogista voi tulla luotettava ja tärkeä tietolähde – toki hieman pienemmälle joukolle.

Se, mitä itse kaipaan ja missä olutblogit voisivat tehdä uuden aluevaltauksen, on ajatuksella tehty asiasisältö, oikeastaan olutjournalismi. Perinteinen media ei juurikaan käsittele olutta muuten kuin tuotteiden kautta ja on suuri sääli, jos olutblogit jäävät saman lokeron vangiksi.

Toinen markkinarako, johon olutblogit voisivat iskeä, on paikallisuus. Helsingissä paikallismediaa on enemmän, mutta vähänkin pienemmillä paikkakunnilla on varmasti tilaa ja ehkä jopa tilausta esimerkiksi parhaiden olutkauppojen ja -ravintoloiden esittelyille.

Mitä mieltä olet muista olutblogeista?

En seuraa tai tunne läheskään kaikkia, mutta erityisesti arvostan Reittausblogia ja Tuopillista. Reittausblogi on tehnyt paljon hyvää työtä kotioluen edistämiseksi, mikä näkyy ennemmin tai myöhemmin myös muussa olutkulttuurissa ja pienpanimoissa. Tuopillisessa on taas paljon sellaista journalistista sisältöä, joka jää ”oikeassa mediassa” tekemättä.

Se, mikä olutblogiessa vähän nyppii – ja tässä palataan siihen journalistisuuteen, jota kaipaan – on kritiikitön suhtautuminen alan toimijoihin. Tämä näkyy kahdella tapaa. Ensinnäkin kotimaisiin pienpanimoihin suhtaudutaan usein liian lepsusti. Onhan se ikävää, jos aloittelevalle panimolla ei ole prosessi vielä aivan kunnossa, mutta liian ymmärtäväinen ote ei ole kenenkään etu. Se lukija, joka ostaa sympaattiseksi ja persoonalliseksi kutsutun uutuuden, joka on oikeasti keskenkäynyt ja tasapainoton, ostaa seuraavalla kerralla jotain muuta.

Samaa kritiikittömyyttä näkyy myös suhtautumisessa alkoholipolitiikkaan. Moni blogisti vaikuttaa nielaisseen sellaisenaan tuottajien ja ravintola-alan kritiikin esimerkiksi Alkoa ja THL:ää kohtaan.

Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole mitenkään selvään, että alan ja harrastajien intressit ovat yhtenevät. Voisiko enemmän Systembolagetin kaltainen monopoli olla harrastajan kannalta parempi vaihtoehto kuin markkinoiden vapauttaminen? Tai olisiko alkoholiveron nostaminen lopulta laadukkaalle olutkulttuurille eduksi, kun bulkkioluiden suhteellinen hintaetu kapenisi? En tiedä vastauksia, mutta tällaisia kysymyksiä voisi käsitellä enemmän sen sijaan, että vaaditaan kuolemaa byroslaavialle.

Mitä nyt on lasissa?

Saimaan Brewer’s Special Pacific Pale Ale. Tämä on näitä kotimaisia uutuusoluita, joita on juurikaan liioittelematta yksitoista tusinassa. Vaatimatonta suhteellisen napakasti katkeroitua litkua, jonka aromipuolella ei tapahdu juurikaan mitään kiinnostavaa.

Laitila Kukko Helles

Kirkas ja näppärän oljenkeltainen keitto, joka ei tuoksu paljonkaan. Vaahto kiva.

Sopivasti kroppaa. Katkero aika rauhallinen, humalointi maistuu hillittynä sitruksena. Mutta mutta. Mallaspohjan pitäisi maistua enemmän. Nyt ei oikein nouse mitään erityistä, mitä nyt vähän sellaista epämääräistä pöhinää.

Helles on kumminkin herkkäviritteinen kaveri, jossa parhaimmillaan katkeroa on sen verran, että se päästää vaaleilla maltailla rakennetun hienon maun esiin. Kukko Hellesin kohdalla tällaisesta ei voi puhua.

Toisaalta Kukko Helles ei ole mitenkään huono perusbisse. Ja aika edullinenkin se on. Esimerkiksi puistokaljoitteluun voi sopia aika hyvinkin, sillä pieni lämpeneminen ei heikennä makua, päin vastoin.

Joten ehkä kannattaa pintillinen (jostain syystä tosiaan Laitila on halunnut purkittaa perisaksalaisuutta henkivän oluttyylin edustajan pintin vetoiseen tölkkiin) maistaa, sillä taloudellinen tappio ei ole suuren suuri, jos juoma ei satu miellyttämään.

Ihan ok!

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Isojen poikien alet: S-ryhmä vs. Olvi vs. Koff

Toisilla menee herneenpalko poskionteloon, toinen innostuu. Suurin osa tuijottelee tyhjyyteen, jos aiheesta vaahtoaa ja alkaa sitten pohtia mitä söisi lounaaksi.

Näin siis, jos aiheena on Suomessakin viime aikoina vahvistunut suuntaus, jossa isommat panimot ja muut massitahot haluavat napata siivunsa vähän paremmista oluista kiinnostuneiden rahoista. Ja kun tuollainen vähän enemmän dinosauruksinen toimija on kyseessä, niin silloin ei myydä hapanolutta puolet vuodesta ”Berskassa” hengailevalle etelähelsinkiläiselle graafiselle suunnittelijalle vaan ipaa tai apaa mäntsäläläiselle prosessi-insinöörille, jolla alkaa olla ikää, rahaa ja makua sen verran, että oluesta haetaan muutakin kuin päihtymystä.

Tämä tilannekuva manifestoitui lähi-Alepan hyllyyn sillä tavalla, että perjantaina löysin sieltä kolme uutta tuttavuutta: Olvin ja Koffin american pale alet sekä S-ryhmän oman Kotimaista-brändin ipan. Mukavasti Kotimaista ei lähde piilottelemaan alkuperäänsä, vaan ruman tölkin kyljessä kerrotaan, että keitto on Laitilan virvoitusjuomatehtaan sammioista.

No, tölkit folioon ja jääkaappiin odottamaan ja puoliso kaato- ja maistoavuksi. Näin saamme suorastaan pelottavan tarkan sokkotestin aikaiseksi. (Kalibraatiosaate: Asteikko 1-5, jossa esimerkiksi Olvi IPA asettuisi luultavasti 3-3,5 tienoille ja Foundersin All Day IPA jonnekin 4,5:een.)

 

Näyte 1

Perusnätti. Melkolailla kirkas, hiukka utua. Tuoksu karkea, leikattua ruohoa ja mutaa.

Maussa vähän samaa. Puraisu ihan ok, mutta jotenkin tyly. Sama kitkerä meininki jatkuu jälkimakuun. Jättää pienen öljyisyyden kitaan.

Voisiko tämä olla Laitilan pahamaineisen hernekeittomeiningin ilmentymä? Hyvää tämä ei ainakaan ole. Puolikin tölkillistä on liikaa ja kaadan viimeisen desin viemäriin.

1,5/5

 

Näyte 2

Ulkonäöltään ehkä vähän keltasävyisempi. Muuten aika sama. Tuoksussa hillitty kiva hedelmä.

Maussa kaikki aika kohdallaan. Katkero potkii sopivasti, pientä (passio?)hedelmää, joka loppuun kaatuu vähän havuiseksi. Sopiva jälkikatkeruus. Aikalailla näppärä. Vähän sellaista metallista vetisyyttä työntelee, mutta hyvin vähän.

Etenkin kun ilmat lämpenevät, niin tämä uppoaa kyllä hyvin. Veikkaan Olvin tekeleeksi.

3,5/5

 

Näyte 3

Ei näytä kovin erilaiselta tämäkään… Ehkä punertavin ja samein. Voisi sanoa, että nätein. Tuoksu samoilla seuduilla kuin edellisessä. Ehkä vähän selkeämmin kukkaishedelmäinen, mutta pienellä karkeudella…

Suussa vahvakroppaisempi ja ehkä vähän hapotetumpi kuin kaksi edellistä. Aika mukava suutuntuma. Kivasti hiukka kirveltevä puraisu, ehkä joukon paras. Humala-aromissa pientä epämääräisyyttä, siinä kakkosvaihtoehto päihittää. Jälkimaussa samaa aavistuksenomaista kitkeryyttä…

Ihan jees kyllä tämäkin, hiukan jää kakkoselle.

3/5

 

Folioiden alta varmistin, että näinhän tämä meni:

Näyte 1 = Kotimaista IPA (1,5/5)

Näyte 2 = Olvi APA (3,5/5)

Näyte 3 = Koff APA (3/5)

Vain S-ryhmän soppa oli suorastaan heikkoa (voihan sen halutessaan testata, mutta en suosittele), muut kaksi aivan kelpoja markettioluita. Olvi kuitenkin siis paras.

Sinebrychoff Olutmestarin Export Pils

Siitä huolimatta, että me olutharrastajat palvomme ipoja, imperiaaleja, barley wineja ja belgejä, ei mikään oluttyyli liene tekijälleen niin vaikea kuin pils. Siinä missä paahteisuudella, tuhdilla maltaalla tai runsaalla humaloinnilla voi ”maustaa” piiloon monenlaisia ongelmia, ei pils anna mitään anteeksi vaan prosessin ja raaka-aineiden on oltava täysin kunnossa. Tämä lienee se syy, miksi kotimainen laatu-pils on niin harvinainen tuttavuus. Siksi sellaisen kohtaaminen on aina yhtä ilahduttavaa.

Tänä kesänä moni kokee tämän ilahduttavan kohtaamisen, sillä Sinebrychoffin viimevuotisen Olutmestari-kilpailun voittaja Antti Peltonen halusi tuoda tänä vuonna pubeihin perinteisen pils-oluen. Ja itselleni sopii paremmin kuin hyvin, että tämä pils kallistuu enemmän saksalaisten suosimaan raikkaaseen katkeroon kuin tsekkiläiseen maltaisuuteen.

Kirjoitin aikanaan, että pils on kuin hotelli ja aivan kuten hotelleissa myös pilsnereissä on eroja.

”Yhdet ovat laadukkaita ja hienostuneita, toisista taas paistaa huolimattomuus ja kunnianhimottomuus. Mutta aivan kuten huonoin hotellikin, huonoin pilsnerikin ajaa yleensä asiansa. Siinä missä hotellin tehtävänä on tarjota yösija, on pilsnerin tehtävänä olla huoleton perusjuoma, joka menee tilanteessa kuin tilanteessa ja kelpaa lähes kelle tahansa.”

Tähän analogiaan suhteutettuna Olutmestarin Export Pils on vähintään neljän tähden hotelli.

Hartwall Hopventure British IPA

Lähtökohdat ovat melko heikot. Ison kunnianhimottoman panimon käsityöläisolueksi naamioima tuote, joka vastaa lähinnä markkinointiosaston kysyntään. Tyylinä britti-ipa ja ainesosina muun muassa ruusunmarjamehu ja rosmariini. Itse en ole mikään Reinheitsgebot-puristi, mutta kyllä tässä mennään jo minunkin osaltani rajoille.

Ja mitä tarkoittaa tölkin kylkeen painettu ”paikallisten inspiroima”? Minkä ihmeen paikallisten? Lahtelaisten?

Ipan kutsuminen maltillisesti humaloiduksi hämmentää myöskin, mutta sen voi sentään jotenkin ymmärtää tuotteen asemoimiseksi suhteessa muuhun, usein överihumaloituun ipa-skeneen.

Tällaisesta pakkauksesta kaadettuun olueen on aika vaikea suhtautua neutraalisti. On vaikea sanoa, kuinka paljon ruusunmarjamehu tökkisi, jos sitä ei olisi osannut odottaa ja etsiä, mutta nyt se puskee aivan liikaa läpi.

Muuten maussa on kyllä häivädyds jotain brittibittereistä tuttua kuivakkaa maltaisuutta, mistä on annettava pieni plussa. Juotavuuskin on melko hyvä, eli jano- tai ruokajuomana tämä uppoaa kyllä nopeasti (jos pitää ruusunmarjamehusta).

Olisiko tässä kotimaisten maitokauppamarkkinoiden toiseksi paras britti-ipa? Vai onko niitä muitakin kuin kauniisti sanottuna keskinkertainen Greene King ja tämä? Jos on, niin sitten tämä ei varmaankaan ole hopealla.

Amiata / Kallio Brewery Lura

Katajainen, suorastaan mäntysuopainen tuoksu. Kivasti vaahtoa. Samea ja oranssi.

Hapan, muttei aggressiivisesti. Sitruksinen, loppua kohti katajainen. Kuusenkerkkä tästä tulee mieleen.

Aika hyvä! Juotava ja raikas. Ei juurikaan tule sahti mieleen. Mikä ehkä on hyvä…

Melko rasvaisen pitsan kanssa miellyttävää juotavaa, mutta ruoan alle jää suuri osa mausta.

Lakua ja mehukeittoa pitkäripaisesta

Alko on jo muutaman vuoden ajan päästänyt alkuvuodesta joukon kotimaisia käsityöläisoluita laajaan levitykseen. Panimot lähestyvät tätä mahdollisuutta useimmiten kahdella vaihtoehtoisella tavalla: joko yritetään hillitty ja hallittu koko kansaa kosiskeleva laadukas perussuoritus (usein tämä tarkoittaa ipaa) tai sitten tehdään jotain täysin päätöntä, jolla taatusti erottuu joukosta. Nämä kaksi kuuluvat kiistatta jälkimmäiseen ryhmään.

Laitilan Lakritsi Portteri on niin perusteellisesti nestemäistä lakritsia, että sitä juodessa alkaa pohtia, voiko tämä olla lainkaan olutta. Makeutusaineena käytettävän lakritsijuuren ohuen öljyinen makeus jää ikävästi pyörimään suuhun, mutta niinhän käy myös lakritsijuuresta keitetyn teen kanssa. Tästä ei taatusti tule pitkäikäistä hittiä, mutta kertaostoksena se on helposti hintansa arvoinen, jos on muutenkin lakun ystävä.

Hiisi Loviatar on puolestaan tuhti ”ruisviini”, joka on niin paksua, että se tuo mieleen lapsuudesta tutun mehukeiton. Makean liköörinen, herkullisen monipuolinen ja maukkaan humalainen maku jää hieman omalaatuisen ja itseäni ikävästi häiritsevän koostumuksen varjoon. Kertaostoksena kiinnostava tämäkin, mutta vain sitä.