Tagged: Tanska

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Joulunajan aloitusmatsi: Vahvaa Joulua vs. Kors Øøll

 

Joko se on ensimmäinen adventti? Miten lienee, ei ole pakanalla oikein nämä uskonnollisuudet hallussa.

Jouluoluita oli kuitenkin Alkoon tullut, joten pari tuli napattua, peräti perä perää. Kentiespä joulun aluksen alun henkeen sopii pikku battle, etenkin kun molemmat sattuivat olemaan tummia, vahvoja ja maustettuja.

Ensin Vakka-Suomen Prykmestar Vahvaa Joulua.

Oikein nätti. Ei kauheasti vaahtoa. Tuoksu mausteinen, en heti tunnista mitä.

Näppärä. Mallasta näyttää mukavasti, humalointi kuivumisena, muttei varsinaisesti katkerona.

Sitten tämä mauste. Pullossa mainostetaan neilikkaa. Sitähän se.

Olisiko liemen yhdistelmä vaiko se, että neilikkaa yksinkertaisesti paljon, niin jotenkin kova fiilis tulee. Ja neilikka hallitsee muuten tasapainoista ja harkittua olutta paljon.

Omaan makuuni vähän ehkä liikaakin. Mutta jälkkäripöydässä voisi mennä jouluna tai pikku-.

Toivottavasti Vakka-Suomi jymäyttää neilikattoman version joulun jälkeen. Saksalaistyyppinen bockailu kun on panimolla hallussa kenties paremmin kuin millään muulla panimolla tässä maassa.

llan toinen kilpailija on Ørbækin Kors Øøll Tanskasta.

Kaunis iso pullo ja hieno etiketti, jonka mukaan kyseessä on rekonstruktio tanskalaisten johanniittaritareiden ristiretkien kurkunkostukkeeksi panemasta sopasta.

Kirkas ja punaruskea, nopeasti putoava vaahto.

Tuoksu vähän plääh sokerinen makeus. Mutta maku ihan toista: pehmeä, samettinen tuntuma, sopivasti makeutta, aavistus kuivaavaa humalointia.

Maustettu tämäkin, sitruunamelissalla ja sahramilla. Mutta perin chalantisti. Lähinnä tulee esiin lämpimänä, aavistuksen sitrusmakeana ja kivana jälkimakuna.

Jopa dubbelmainen esitys. Oikein maukas.

Näistä paremmin maistui tanskalainen, mutta suomalainenkin ehdottomasti kokeilun arvoinen.

Maitokauppamosaiikit

Mosaic on yksi trendikkäimmistä humalalajikkeista ja se alkaa näkyä jo kotimaisten markettien oluttarjonnassakin. Tällä kertaa rinnakkaistestiin valikoituivat brittiläisen Adnamsin Jack Brand Mosaic Pale Ale sekä Tanskan scenen kuumimpien craft-panimoiden (Mikkeller ja To Øl) Underall Mosaic Session IPA. Molemmissa sattui vielä olemaan parasta ennen -päiväys heinäkuulla 2016 ja hintakin taisi olla samoissa, noin neljän euron lukemissa, joten lähtökohdat kisailulle ovat tasaväkiset.

Molemmat oluet ovat enemmän tai vähemmän sen näköisiä kuin maitokauppa APA:lta tai IPA:lta voi odottaa: melko kirkkaita, vaaleita ja maltillisesti vaahtoavia. Tanskalaisten olut on tästä kaksikosta hieman punakampi, kirkkaampi ja vaahtoavampi, mutta kuten sanottua erot eivät ole suuria. Tasoissa mennään siis.

Tuoksussa tanskalaiset ovat vahvoilla, sillä brittiläinen olut on melko kireän yrttinen. Underall sen sijaan on mukavan hedelmäinen tai oikeastaan marjaisa.

Maun osalta pisteet menevät sitten päinvastoin: Adnamsin pale ale on elegantin kuivakka, kun taas tanskalaisten sessio-IPA on vähän turhan hiilihappoinen ja maultaan selvästi vaatimattomampi.

Lopulta tilanne kääntyy kuitenkin takaisin Underallin eduksi, sillä vetisesti päättyvän Jack Brandin rinnalla tuhdimpi katkerointi jättää suuhun onnistuneemman tunteen.

Ratsiassa Bier-Bierin saison-kattaus

 

Aika montaa oluttyyliä on väitetty seuraavaksi ipaksi, mutta kaikki ennustukset ovat osoittautuneet vääriksi tai ainakin ennenaikaisiksi. Nykysuosikki seuraavaksi ipaksi on maalaisolut saison. Niiden tunnuspiisteitä ovat hento happamuus, sameus sekä maanläheiset, jopa tallimaiset aromit.

Helsinkiläinen Bier-Bier nostaa tänä kesänä saisonia eturiviin, mikä on paitsi ilahduttava epäilemättä myös haastava veto, sillä siinä missä maahantuojilta ja kotimaisilta pienpanimoilta on helppo löytää monenlaisia ipa-kattauksia, on saatavilla olevien saisonien kirjo huomattavasti vaatimattomampi.

Tarjolla oleva setti on niin poikkeuksellinen ja houkutteleva, ettei kesän hienoinkaan päivä saanut pidettyä meitä pois Bier-Bierin järjestämästä tastingista. Päätimme laittaa 16 saisonin (tai saisonhybridin) kattauksen kylmästi paremmuusjärjestykseen, jonka saa haastaa ja kyseenalaistaa, vaikka se onkin lopullinen ja korkein totuus. Olueille on annettu kouluarvosanat oluina, ei saisoneina. Tyylin rajojen rikkomisesta ei siis ole sakotettu.

Ensin Lassen, sitten Sammelin arvosana ja lopuksi yhteisarvostelu. Lasse kirjoitti arvostelut, Sammeli on lisännyt sikäli kun näkemys on eronnut.

  1. Nøgne Ø: Saison Reserve 9- / 9½ = 9+
    Norjalaisten saison flirttailee rohkeasti hapanoluiden kanssa. Erittäin rohkea ja maukas.
  2. Bad Attitude: Mad Saison 9- / 8½ = 9-
    Viinimäisiin vahvuuksiin kohoava saison-dipa-hybridi on todella herkullinen tapaus. Tuoksu on houkuttelevan pehmeä ja humalan ja happamuuden kiva tasapaino kätkee maussa jokaisen oluen kahdestatoista alkoholiprosentista.
  3. Hiisi Broken Bones 7½ / 9 = 8+
    Joukon paras suomalainen: rohkealla ja onnistuneella tavalla erilainen. Sammeli lisää: Erittäin onnistunut. Jännästi tässä saatu sorachi ace toimimaan, yleensä en siitä välitä.
  4. Amager: Wait Until Spring, Bandini 8+ / 8+ = 8+
    Voimakas passionhedelmän tuoksu ja makukin on raikkaan hedelmäinen. Nyt ollaan melko kaukana perinteisestä hevostallifiiliksestä.
  5. Prairie Artisan Ales: Birra Farmhouse Ale 8½ / 8 = 8+
    Herkullisen hikinen tuoksu, hento happamuus ja miellyttävä mausteisuus hyvässä tasapainossa.
  6. Hibu: Tony Solo 8½ / 7 = 8-
    Ehkä kattauksen erikoisin olut. Maanläheisessä tuoksussa omenasiideriä ja maku yllättää valkoviinimäisillä aromeilla ja raikkaalla happamuudella. Pieni viinaisuus puskee läpi.
  7. Sesma, Parking Beer ja Mateo y Bernabe: La Cabana 7+ / 7½ = 7½
    Pistävä, villihiivan käyttämille hapanoluille tyypillinen tuoksu lupaa paljon. Maku on pieni pettymys, sillä se on vähän yksioikoinen vaikkakin raikkaan sitruksinen.
  8. St Feuillien: Saison 7 / 8- = 7½
    Yksi kattauksen tiukimmin hiilihapotetuista oluista, mikä vähän peittää muuten hyvää makua. Vaikka reilut hiilihapot kuuluvat tyyliin, huomasi tässä vertailussa, että matalammat hapot tuottavat maukkaampia oluita.
  9. Modernist: Savant Saison 7+ / 7½ = 7½
    Napakasti humaloitu saison menisi ipasta. Erinomainen tapa tutustua Mosaic-humalan aromiin, sillä juuri muuta ei tästä maista.
  10. Maku: Saison (barrel sample) 6+ / 8+ = 7+
    Hiivaisemmassa ja hieman keskenkäyneessä versiossa Makun saisonista on samaa vetisyyttä, mutta kokonaisuus on kiinnostavampi. Sammelin eriävä: Tämä oli hillitty mutta kiinnostava. Hyvät navettafiilikset!
  11. Ruosniemen Panimo: Lomittaja Saison 6½ / 7½ = 7   
    Jos Maku oli vähän liian tylsä, on tämä vähän liian erikoinen. Täyteläisen rungon ja mukavan happamuuden tasapaino on hyvä, mutta maussa on jotain kurpitsaolueen viittavaa hieman ällöttävää vivahdetta. Sammelin eriävä mielipide: Mukavasti raippaava suora perussaison.
  12. Nomada Estepa 7- / 6½ = 7-
    Joukon ainoa tumma olut on hyvässä tasapainossa. Pieni paahteisuus pelastaa tämän saman panimon Tundraa vaivaavalta tylsyydeltä.
  13. La Baladin: Wayan Saison 8- / 5 = 6½
    Todella paljon kaikkea eikä pelkästään hyvällä tai huonolla tavalla. Onneksi tätä myydään isossa pullossa, koska tuntuu, että jokainen suullinen vetää eri suuntaan kuin edellinen. Sammelin eriävä mielipide: Kattauksen tuopinpohjimmainen. Tuoksuu fairyltä, maistuu sitruunapippurilta. Yh.
  14. Maku: Saison 6- / 6 = 6
    Perusvarma suoritus, mutta tässä kattauksessa seura on liian kova.
  15. Brewdog Electric India 6½ / 6- = 6
    Skotit tekevät yleensä perusvarmoja laatusuorituksia. Tämäkin on raikkaassa hedelmäisyydessään ihan kiva olut, mutta räväkkyys ja saisonmaisuus jäävät kauas. Sammelin mielipide: Humalapöhinää ja hiilihappoa. Ei tästä saa irti mitään
  16. Nomada Tundra 6 / 5½ = 6-
    Hyvin kevyt ja tässä joukossa suorastaan mauton. Sopii ensimmäiseksi saisoniksi sellaiselle, joka välttelee riskejä.

Greene King St. Edmund ja Gypsy Inc Pale Trail

Markettivahvuiset kesäoluet kohtasivat laiturilla. Ensimmäisen erän voittaa Gypsy Incin Pale Trail, sillä siinä on parempi vaahto ja kauniimpi värisävy. Greene King on kirkkaampi, mutta muuten vaatimattomamman näköinen.

Toinen erä: tuoksu. St. Edmunds tuoksuu tyypilliselle brittiläiselle golden alelle, mukana häivähdys sitruunaa ja hitunen voitoffeeta. Gypsyn tuoksu on yksipuolisen pihkainen. Tämä erä menee tasan.

Ratkaiseva kolmas erä: maku. St. Edmunds on maultaan tympeä ja tunkkainen, ei tietoakaan golden alelle niin olennaisen tärkeästä raikkaudesta. Gypsy Incin Pale Trailin on tässä kohtaa aivan suvereeni: huikean raikasta hedelmätykitystä katkeran mäntyisellä lopetuksella.

Ei tässä varmaan tarvitse alkaa erikseen laskemaan pisteitä.

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Olutkaupunki Kööpenhamina

Jalkapallo vie ja jalkapallo tuo. Tällä kertaa se vei Kööpenhaminaan ja toi paljon uusia olutkokemuksia. Koska kyseessä on vähintään Pohjois-Euroopan olutpääkaupunki, lähdin reissuun tavoitteenani selvittää, kuinka paljon Helsinki on tässä asiassa jäljessä.

Ja nyt voin ilokseni sanoa, että ei oikeastaan valtavan paljoa. Tietysti 36 tunnin kokemus ei ole kovinkaan kattava, mutta paremmin kaupunkia tuntevat voivat tulla täydentämään näkemyksiäni.

Helsingin olutravintolatarjonta paranee huimaa tahtia, joten sillä saralla ollaan jo lähellä. Hintatasossakaan tanskalaisilla ei ole etulyöntiasemaa, sillä hinnat ovat melko lähellä Suomen vastaavia. Eikä pienpanimobuumi näy katukuvassa tai keskimääräisessä ravintolassa sen enempää kuin Helsingissäkään vaan perusbulkit ovat hanojen kuninkaita.

Kahdessa asiassa löytyy eroja. Ensinnäkin edellämainittu pienpanimobuumi on Tanskassa pidemmällä. Suomella ei vielä ole Mikkellerin kaltaista superbrändiä eikä muutenkaan yhtää laajaa ja laadukasta panimovalikoimaa.

Ja jos keskitytään vain pääkaupunkeihin (kuten tässä tekstissä oli tarkoituksenakin), on ero vieläkin radikaalimpi. Stadin panimon, Suomenlinnan panimon ja Bryggerin vastineeksi kööpenhaminalaisilla on muun muassa To Øl, Nørrebro ja Amager. Sekä tietysti se Mikkeller.

Kuuluisuuden ja tuotantomäärien lisäksi kyse on myös ja oikeastaan erityisesti laadusta. Siinä missä tanskalaiset pienpanimot tuottavat paljon rohkeita ja silti huippulaadukkaita oluita, ovat suomalaiset useasti vain jompaa kumpaa.

Mutta uskon ja toivon, että tässä on kyse vain muutaman vuoden etumatkasta, sillä kotimaisessa pienpanimoskenessä tapahtuu nyt enemmän kuin kenties missään muualla maailmassa.

Toinen eroavaisuus onkin sitten huomattavasti hankalampaa sorttia. Saako Linnanmäellä kiertää tuoppi kädessä? Viekö helsikiläinen päiväkoti lapsia tutustumaan paikalliseen panimoon tai sen hevosiin? Onko kantakaupungissa yhtään olutkauppaa, jonne voisi mennä maistelemaan kiinnostavia oluita ennen ostopäätöksen tekemistä?

Ei, ei ja ei. Sen sijaan Kööpenhaminassa näin tällaista toimintaa (paikat järjestyksessä: Tivoli, Visit Carlsberg ja Istedgaden Ølbutikken) eikä se tietääkseni johtanut järjestyshäiriöihin tai lastensuojeluilmoituksiin. Sekä virallinen että kulttuurinen suhtautuminen olueen on Helsingissä ja Kööpenhaminassa kuin kahdelta eri planeetalta. Ja tämä asia tuskin muuttuu muutamassa vuodessa.

Tätä kirjoittaessani juon Skovlystin India Pale Alea, jonka ostin Kastrupin lentokentältä. Suomalaistenkin pienpanimoiden kannattaisi yrittää saada pullojaan Helsinki-Vantaan liikkeisiin myytäväksi. Tuskin siitä mitään valtavia tulovirtoja syntyisi, mutta olisipahan ainakin helppo tapa saada vähän omaa tuotetta ulkomaille.

Skovlystin IPA on väriltään kuparinen ja maultaan omalaatuinen. Brittityyliin humalointi ei ole mitenkään liioiteltu vaan hyvinkin maltillinen. Päällimäisenä on oikeastaan makeahko maltaisuus. Miellyttävä ja helposti juotava olut.

Lisää olutarvioita kuvateksteissä. Kuvaamatta jäivät Evil Twin Lowlife (haaleana pullosta: viinainen), To Øl Stalin Organ (haaleana pullosta: huumaavan humalainen) sekä Amager Black Nitro (vaahtomuovimukista: tuoksussa reippaasti humalaa, maussa selvästi vähemmän).

Garrett Oliverin muisto Amsterdamista

Brooklyn Breweryn pääjehu Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjaa voinee pitää jonkinasteisena ruuan ja oluen yhdistämisen modernina raamattuna. Itselleni jäi kirjasta vahvimpana mieleen kirjassa (ainakin) kahteen kertaan kuvattu ja taivaalliseksi kehuttu yhdistelmä: Amsterdam, witbier, asuntovene, ciabatta, grillattu lohi ja gouda-juusto.

Pakkohan tätä oli siis kokeilla, tosin ilman Amsterdamia ja asuntovenettä! Ja lohikin on lämminsavustettua kirjolohta, mutta punaista kalaa kuitenkin. Oluina enemmän tai vähemmän sattumien kautta kaappiini päätynyt wit-kolmikko: Blanche de Namur, To Øl Cloud 9 Wit ja Lefebvre Blanche de Bruxelles.

Leipäpuoli syntyy yksinkertaisesti: leikkaa ciabattasta sopivia paloja, laita päälle lämminsavukirjolohta ja peitä raastetulla goudalla. Sitten vaan koko komeus noin vartiksi 125-asteiseen uuniin.

Herkuttelu voi alkaa!

Blacnhe de Namurin vaahto oli joukon runsain, tihein ja hienoin. Olut hyvin vaaleaa ja melko sameaa. Aluksi maku on aika ohut, jopa mitätön. Tuoksussa fairymaista raikkautta ja maussa sitruunaista happoa. Ilman ruokaa olut oli vähän ankea, mutta suola ja rasva herättivät sen todella henkiin.

Cloud 9 wit:kin nostaa yllensä vaahto, mutta edellistä vähemmän ja suurikuplaisempaa. Olut on myös joukon tummin, mikä witien kohdalla tarjoittaa lagermaista olkisuutta. Maku on Namuria mausteisempi ja ennenkaikkea jenkkihumalaisempi. Humala toimii tietty rasvan kanssa yhteen, joten tämäkin rokkaa hyvin. Eittämättä APA/IPA-fanin suosikki näistä, mutta tuskin sellainen yhdistelmä kuin Oliverilla aikanaan.

Blanche de Bruxellesin väri on yhtä vaalea kuin Namurissa ja vaahto samankaltainen kuin Cloud 9:ssä. Maku on aluksi mukavan hedelmäinen, mutta ruuan kanssa hedelmäisyys muuntautuu vähän ällöttäväksi makeudeksi. Pelkällään menettelee, mutta ruuan kanssa selvästi huonoin!

Lopuksi vielä vähän sitruunamehua toiselle leivälle, näinhän Garrettkin sen taisi syödä. Blanch de Namur on ainoa, joka saa jotain lisää tällaisesta ratkaisusta. Näin ollen se nousee tämän testin ykköseksi, vaikka ilman ruokaa se olikin  joukon huonoin.

Kun vedin pohjat nopeasti peräkkäin jokaisesta lasista, nousi jostain inkivääri. Mutta mistä? Sillä olisi saanut ylimääräisen pisteen inkiväärifanilta!

Ja kyllä, ymmärrän nyt hyvin, että varsinkin yllättäen eteen ilmestyvänä yhdistelmänä tämä voi räjäyttää pankin.