Tagged: To Øl

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

To Øl Nelson Survin

Hapan tupla-ipa nelson sauvin -humaloinnilla… Jaa jaa. Tanskalainen se kokeilee kaikkea. Välillä osuu, välillä ei.

Vähäistä vaahtoa, häipyy. Tuoksussa mietoa happamuutta ja humalaa, nelsonia kai sitten. Samea ja oranssi, ei erityisen heleä tai nätti.

Ekalla siemaisulla vähän kaikki tuntuu tulevan takapotkulla eikä mitenkään kivasti. Kiinni ei saa mistään, paitsi loppuun jäävästä raa’an puolukan makua muistuttavasta happamuudesta.

Ei tästä oikein muutenkaan kovin kummoisesti saa analyseerattua osasia. Joko pelkkä humalointi tai jokin sen kanssa puskee kovasti greippiä, kovin hapokkuus tulee pian sen jälkeen. Happoja aika paljon.

Tupla-ipa-puolikkaasta en saa kiinni oikein lainkaan, ehkä kroppa on aika tuhti. Hapanta tämä toki on ja kunnon happaman sopan tapaan suhteellisen rauhallisesti siemailtavaa. Mutta toisin kuin vaikkapa kunnon gueuzesta, tästä ei löydy kiinnostavia tasoja ja mieltä lämmittävää tasapainoa.

Nelson Survin on tätä juutti kokeilee jotain jännää -osastoa heikommasta päästä. Voi toki tyypata jos kovasti kiinnostaa, muttei varmaan paljon menetä vaikka jättää väliin. Eihän tämä paha ole.

Maitokauppamosaiikit

Mosaic on yksi trendikkäimmistä humalalajikkeista ja se alkaa näkyä jo kotimaisten markettien oluttarjonnassakin. Tällä kertaa rinnakkaistestiin valikoituivat brittiläisen Adnamsin Jack Brand Mosaic Pale Ale sekä Tanskan scenen kuumimpien craft-panimoiden (Mikkeller ja To Øl) Underall Mosaic Session IPA. Molemmissa sattui vielä olemaan parasta ennen -päiväys heinäkuulla 2016 ja hintakin taisi olla samoissa, noin neljän euron lukemissa, joten lähtökohdat kisailulle ovat tasaväkiset.

Molemmat oluet ovat enemmän tai vähemmän sen näköisiä kuin maitokauppa APA:lta tai IPA:lta voi odottaa: melko kirkkaita, vaaleita ja maltillisesti vaahtoavia. Tanskalaisten olut on tästä kaksikosta hieman punakampi, kirkkaampi ja vaahtoavampi, mutta kuten sanottua erot eivät ole suuria. Tasoissa mennään siis.

Tuoksussa tanskalaiset ovat vahvoilla, sillä brittiläinen olut on melko kireän yrttinen. Underall sen sijaan on mukavan hedelmäinen tai oikeastaan marjaisa.

Maun osalta pisteet menevät sitten päinvastoin: Adnamsin pale ale on elegantin kuivakka, kun taas tanskalaisten sessio-IPA on vähän turhan hiilihappoinen ja maultaan selvästi vaatimattomampi.

Lopulta tilanne kääntyy kuitenkin takaisin Underallin eduksi, sillä vetisesti päättyvän Jack Brandin rinnalla tuhdimpi katkerointi jättää suuhun onnistuneemman tunteen.

Maalaistalon humalapommit

Kolme olutta, joissa yhdistyy kaksi kuuminta oluttrendiä: kestosuosikki IPA ja nouseva haastaja saison. Tai ainakin jotain sen suuntaista tavoittelee jokainen näistä hybrideistä. Samalta viivalta lähtevät siis To Ølin Yeastus Christus, Stonen, Magic Rockin ja Brewdogin kollaboraatio Magic Stone Dog sekä Lervigin ja Magic Rockin kollaboraatio Farmhouse IPA.

Ulkoisesti joukko on melko yhdenmukainen: Kaikissa nätti mutta nopeasti laskeva vaahto. Väreissäkään ei ole suurta eroa, sillä joukon vaalein (Brewdog/Magic Rock/Stone) ja tummin (To Øl) erottuvat tarkasti katsottuna toisistaan, mutta keskimmäiseen (Magic Rock/Lervig) verrattuna eroa ei huomaa.

Tuoksun puolesta Yeastus jää paitsioon. Magic Stone Dog on saisonmaisen tunkkainen, kun taas Farmhouse IPA tykittää rohkeasti jenkkihumalilla. Maun puolesta Magic Stone Dog ja Yeastus Christus ovat ihan kivoja, mutteivät mitenkään erityisiä saisoneita. Lervigin ja Magic Rockin yhteisoluessa ”farmhouse” jää lähinnä etikettiin, sillä lopputulos on myös makunsa puolesta hyvin ipamainen.

Olutkaupunki Kööpenhamina

Jalkapallo vie ja jalkapallo tuo. Tällä kertaa se vei Kööpenhaminaan ja toi paljon uusia olutkokemuksia. Koska kyseessä on vähintään Pohjois-Euroopan olutpääkaupunki, lähdin reissuun tavoitteenani selvittää, kuinka paljon Helsinki on tässä asiassa jäljessä.

Ja nyt voin ilokseni sanoa, että ei oikeastaan valtavan paljoa. Tietysti 36 tunnin kokemus ei ole kovinkaan kattava, mutta paremmin kaupunkia tuntevat voivat tulla täydentämään näkemyksiäni.

Helsingin olutravintolatarjonta paranee huimaa tahtia, joten sillä saralla ollaan jo lähellä. Hintatasossakaan tanskalaisilla ei ole etulyöntiasemaa, sillä hinnat ovat melko lähellä Suomen vastaavia. Eikä pienpanimobuumi näy katukuvassa tai keskimääräisessä ravintolassa sen enempää kuin Helsingissäkään vaan perusbulkit ovat hanojen kuninkaita.

Kahdessa asiassa löytyy eroja. Ensinnäkin edellämainittu pienpanimobuumi on Tanskassa pidemmällä. Suomella ei vielä ole Mikkellerin kaltaista superbrändiä eikä muutenkaan yhtää laajaa ja laadukasta panimovalikoimaa.

Ja jos keskitytään vain pääkaupunkeihin (kuten tässä tekstissä oli tarkoituksenakin), on ero vieläkin radikaalimpi. Stadin panimon, Suomenlinnan panimon ja Bryggerin vastineeksi kööpenhaminalaisilla on muun muassa To Øl, Nørrebro ja Amager. Sekä tietysti se Mikkeller.

Kuuluisuuden ja tuotantomäärien lisäksi kyse on myös ja oikeastaan erityisesti laadusta. Siinä missä tanskalaiset pienpanimot tuottavat paljon rohkeita ja silti huippulaadukkaita oluita, ovat suomalaiset useasti vain jompaa kumpaa.

Mutta uskon ja toivon, että tässä on kyse vain muutaman vuoden etumatkasta, sillä kotimaisessa pienpanimoskenessä tapahtuu nyt enemmän kuin kenties missään muualla maailmassa.

Toinen eroavaisuus onkin sitten huomattavasti hankalampaa sorttia. Saako Linnanmäellä kiertää tuoppi kädessä? Viekö helsikiläinen päiväkoti lapsia tutustumaan paikalliseen panimoon tai sen hevosiin? Onko kantakaupungissa yhtään olutkauppaa, jonne voisi mennä maistelemaan kiinnostavia oluita ennen ostopäätöksen tekemistä?

Ei, ei ja ei. Sen sijaan Kööpenhaminassa näin tällaista toimintaa (paikat järjestyksessä: Tivoli, Visit Carlsberg ja Istedgaden Ølbutikken) eikä se tietääkseni johtanut järjestyshäiriöihin tai lastensuojeluilmoituksiin. Sekä virallinen että kulttuurinen suhtautuminen olueen on Helsingissä ja Kööpenhaminassa kuin kahdelta eri planeetalta. Ja tämä asia tuskin muuttuu muutamassa vuodessa.

Tätä kirjoittaessani juon Skovlystin India Pale Alea, jonka ostin Kastrupin lentokentältä. Suomalaistenkin pienpanimoiden kannattaisi yrittää saada pullojaan Helsinki-Vantaan liikkeisiin myytäväksi. Tuskin siitä mitään valtavia tulovirtoja syntyisi, mutta olisipahan ainakin helppo tapa saada vähän omaa tuotetta ulkomaille.

Skovlystin IPA on väriltään kuparinen ja maultaan omalaatuinen. Brittityyliin humalointi ei ole mitenkään liioiteltu vaan hyvinkin maltillinen. Päällimäisenä on oikeastaan makeahko maltaisuus. Miellyttävä ja helposti juotava olut.

Lisää olutarvioita kuvateksteissä. Kuvaamatta jäivät Evil Twin Lowlife (haaleana pullosta: viinainen), To Øl Stalin Organ (haaleana pullosta: huumaavan humalainen) sekä Amager Black Nitro (vaahtomuovimukista: tuoksussa reippaasti humalaa, maussa selvästi vähemmän).

Garrett Oliverin muisto Amsterdamista

Brooklyn Breweryn pääjehu Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table -kirjaa voinee pitää jonkinasteisena ruuan ja oluen yhdistämisen modernina raamattuna. Itselleni jäi kirjasta vahvimpana mieleen kirjassa (ainakin) kahteen kertaan kuvattu ja taivaalliseksi kehuttu yhdistelmä: Amsterdam, witbier, asuntovene, ciabatta, grillattu lohi ja gouda-juusto.

Pakkohan tätä oli siis kokeilla, tosin ilman Amsterdamia ja asuntovenettä! Ja lohikin on lämminsavustettua kirjolohta, mutta punaista kalaa kuitenkin. Oluina enemmän tai vähemmän sattumien kautta kaappiini päätynyt wit-kolmikko: Blanche de Namur, To Øl Cloud 9 Wit ja Lefebvre Blanche de Bruxelles.

Leipäpuoli syntyy yksinkertaisesti: leikkaa ciabattasta sopivia paloja, laita päälle lämminsavukirjolohta ja peitä raastetulla goudalla. Sitten vaan koko komeus noin vartiksi 125-asteiseen uuniin.

Herkuttelu voi alkaa!

Blacnhe de Namurin vaahto oli joukon runsain, tihein ja hienoin. Olut hyvin vaaleaa ja melko sameaa. Aluksi maku on aika ohut, jopa mitätön. Tuoksussa fairymaista raikkautta ja maussa sitruunaista happoa. Ilman ruokaa olut oli vähän ankea, mutta suola ja rasva herättivät sen todella henkiin.

Cloud 9 wit:kin nostaa yllensä vaahto, mutta edellistä vähemmän ja suurikuplaisempaa. Olut on myös joukon tummin, mikä witien kohdalla tarjoittaa lagermaista olkisuutta. Maku on Namuria mausteisempi ja ennenkaikkea jenkkihumalaisempi. Humala toimii tietty rasvan kanssa yhteen, joten tämäkin rokkaa hyvin. Eittämättä APA/IPA-fanin suosikki näistä, mutta tuskin sellainen yhdistelmä kuin Oliverilla aikanaan.

Blanche de Bruxellesin väri on yhtä vaalea kuin Namurissa ja vaahto samankaltainen kuin Cloud 9:ssä. Maku on aluksi mukavan hedelmäinen, mutta ruuan kanssa hedelmäisyys muuntautuu vähän ällöttäväksi makeudeksi. Pelkällään menettelee, mutta ruuan kanssa selvästi huonoin!

Lopuksi vielä vähän sitruunamehua toiselle leivälle, näinhän Garrettkin sen taisi syödä. Blanch de Namur on ainoa, joka saa jotain lisää tällaisesta ratkaisusta. Näin ollen se nousee tämän testin ykköseksi, vaikka ilman ruokaa se olikin  joukon huonoin.

Kun vedin pohjat nopeasti peräkkäin jokaisesta lasista, nousi jostain inkivääri. Mutta mistä? Sillä olisi saanut ylimääräisen pisteen inkiväärifanilta!

Ja kyllä, ymmärrän nyt hyvin, että varsinkin yllättäen eteen ilmestyvänä yhdistelmänä tämä voi räjäyttää pankin.

To Øl & Ølrepubliken Total Hubris

Etiketeissä on nähty monenlaista kikkailua. Vahva trendi tuntuu olevan nuorien nousevien taitelijoiden hyödyntäminen.

Tässä tanskalais-ruotsalaisessa yhdistelmäoluessa on sen sijaan tehty jotain muuta: pääetikettiin on kerätty joukko Adobe Illustratorin clip art -kuvia ja taakse sekä ylös otettu liukuvärikartta Photoshopin värivalitsimesta.

Tyyli on hoppy lager ja… And oh boy, I’ll say! Raikas ja mahtava olut, jossa on paljon hiilihappoa ja vielä enemmän humalaista makua. Hyvä veto!

To Øl Sofa King Pale

Tämä olut kuuluu hiljattain Suomeen rantautuneeseen To Ølin Sessions-sarjaan. Malmin Citymarketin hyllyltä bongasin tämän pale alen lisäksi lähes identtisellä etiketillä varustetun witin.

Vaahto on mukavan sopiva ja väri punakan oranssi. Tuoksu on lupaavan humalainen. Happamahkon alkupuraisun jälkeen hedelmäisesti pehmenevä maku. Sessio-olut todellakin ja sellainen, joka ei raiskaa suuta övereillä ibuilla vaan keskittyy humalien aromaattiseen puoleen.

Maistuu!

To Øl Fuck Art This Is Architecture

Kumpi on Yhdysvalloissa pahempi juttu olutpullon etiketissä, sana ”fuck” vai kuva hampurilaisesta? No niin, minäkin arvasin aluksi väärin. Hampurilainen esti nimittäin To Ølin Fuck Art Let’s Dance -oluen pääsyn rapakon taakse sillä perusteella, että amerikkalainen kuluttaja saattaa luulla, että pullossa on hampurilaista. No, tuskin pettymys olisi ollut valtava, kun huulille olisi valunut nesteytetyn Quarter Pounderin sijaan belgityylistä trippeliä.

Samaan F-sarjaan kuuluu myös Fuck Art This Is Architecture, joka on tyyliltään belgian ale eikä sen etiketissä ole mitään fallisia pilvenpiirtäjiä epäilyttävämpää.

Väri on punertava ja tuoksu intensiivisen hedelmäinen, joten odotukset makua kohtaan ovat korkealla. Ja kyllä! Maku on aivan mielettömän hieno kokemus. Tämä ei todella ole mitään puolihuolimattomasti sutaistua taidetta vaan arkkitehdin pöydältä kumpuavaa millintarkkaa luovuutta.

To Øl Dangerously Close To Stupid

On se hyvä, että näitä tanskalaisten oluita tulee kirjattua tänne ylös, sillä eihän näistä muuten muistaisi millään, mikä on mikäkin. Tällä kertaa lasissa siis To Ølin Dangerously Close To Stupid, joka on siis tyyliltään tuhdimpi (tupla tai imperialistinen) IPA.

Tuoksu on humalaisella tavalla hedelmäinen sekä hieman taikinainen (=hiivainen?). Väri aika tyypillisen ipamainen, jos jotain poikkeavaa niin vaaleaan ja sameaan suuntaan mennään. Maku ei ole lainkaan tyhmä, vaikka nimi viittaa siihen, että olueen on tungettu (lähes?) liikaa Centennial ja Citra -humalia. Mikkellerin 1000 IBU:a olisi voinut luonnehtia yliampuvuudessaan tyhmäksi, mutta tämä on juuri hyvä.

No okei, onhan tämä humalan ystävän olut, jonka kohdalla pitäisi ehkä puhua suutuntumasta eikä mausta. Humalointi tuo nimittäin suuhun niin huumaavan hedelmäisen myllerryksen, että mahdolliset muut maut jäävät täysin toissijaisiksi. Jälkimaussa kitkeryys menee vähän yli ja suuhun jää samanlainen tunne kuin olisi juonut sitruunamehua. Yli yhdeksän prosentin alkoholi jättää kurkkuun miellyttävän lämmön.

Ja jos se ei tuosta käynyt selväksi, niin tykkäsin kyllä!