Tagged: tumma ale

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Birrificio Settimo -kattaus

Miltä kuuloistaisi italialainen punaviini Belgiasta? Ei kovin uskottavalta. Entä belgialainen olut Italiasta? Tällaisia erikoisuuksia oli tarjolla maahantuoja Monditalyn maistelutilaisuudessa.

Pohjois-Italiassa, Milanon lähellä Carnagon kylässä aluksi oman ravintolansa tarpeeseen olutta valmistanut Birrificio Settimo on erikoistunut belgialaisiin oluttyyleihin, mikä on virkistävä poikkeus Italian vireässä, mutta – kansainvälisen trendin mukaisesti – kovin jenkkityylisessä käsityöläispanimobuumissa.

Wit-Flos: Erittäin hienovarainen, mutta nautinnollinen witbier. Tuoksu on erittäin herkullinen tuoden mieleen saisonille tyypillisen hevostallin. Maku on kuitenkin varsin vaisu, vaikka ajan ja vaivan kanssa samat aromit löytyvät siitäkin.

Aes: Mahonkinen belgiale on kiva, mutta varsin vaatimaton yhdistelmä maltaisuutta ja hienovaraista katkeroa.

Triskell: Stout poikkeaa onnistuneesti belgilinjalta. Tuoksu on tumman maltainen ja maku hienostuneen paahteinen, tuoden mieleen jopa tupakkamaista savuisuutta. Kevyt runko tekee tästä helposti uppoavan ruokajuoman.

Prius eXXtra: Kauniin siiderimäinen ulkoasu: punertavan kultainen väri ja suuret kuplat. Muuten belgialaisia hiiva-aromeja esittelevä olut pettää juurensa olemalla varsin vaatimattomasti hiilihapotettu. Mukavaa katkeruutta jälkimaussa.

Nuce: Panimon dubbel tuoksuu herkullisen makealta maltaalta ja antaa tuoksulle vastinetta myös maun puolella. Häivähdys lakritsaa tekee tästä yhden joukon parhaista oluista.

Quis Hoc: Tripelissä on samaa saisonmaista tuoksua kuin Wit-Flosissa. Nyt on reilusti hiilihappoa sekä mukavan tuntuvaa happamuutta. Hyvä tripel, joka ei kuitenkaan yllä belgialaisten esikuviensa monipuolisuuteen.

Think Positive: Erittäin kiva, mutta varsin tavanomainen red ale.

Rusca: Mausteinen jouluolut, jossa luumut ja rusinat paiskaavat kättä kanelin, fenkolin ja muiden mausteiden kanssa. Kyllä tätä kerran vuodessa joisi, mutta ei sen useammin.

Kokonaisuutena panimosta jäi laadukas, mutta hieman vaatimaton kuva. Nämä oluet varmasti toimivat hyvin valittuina ruokajuomina laadukkaiden annosten kanssa. Ehkä aivan erityisesti, jos niitä pääsee juomaan paikan päällä. Suomeen virtaa nykyisellään niin paljon hyvää olutta kaikkialta maailmasta, että nämä jäävät siinä leikissä jalkoihin.

Alkon joulumatsit, erä 3: Malmgård Arctic Circle Ale vs. Nøgne Ø God Jul

Jaaha. Onkohan mitään perustetta panna juuri nämä bisset vastakkain? Luultavasti ei. Paitsi että molemmat ovat tummaa ja vahvaa kamaa. Hinnaltaan malmgårdilainen on monopolissa selvästi norjan joulukeittoa halvempi, vaikkei God Jul Nøgne Ø:n järkyttävään normihintatasoon verraten olekaan kallis.

Mutta kipataanpa suomalainen lasiin:

Oikein nätti, punertavan tummanruskea, ihan kirkas ja kuulas. Ei paljon vaahtoa. Tukeva maltainen tuoksu, jossa tämä arcticille ominainen jännä sivupotku.

Suht tuhti, maltainen, sammaleinen, metsäinen. Pian tuntuu katkero ja kuivuu loppuun päin. Havuinen humalamaku jää kivasti loppuun.

Aikanaan tämä metsäisyys ja snadi multainen navettameininki tuntuivat turhan rajulta, nyt melko lailla nappiosumalta.

Aika herkkua.

Ja sitten Norjan nakusaaren liemi:

Jokseenkin musta. Vahva vaahto. Paahteinen tuoksu.

Jymäkkä soppa. Paahdetta on, makeutta hiukka ja katkeroa aika reippaasti. Yllättävän hapoteltu, hiukka liikaakin?

Kiva sitrus jälkimaussa. Hyvä on tämäkin, muttei pärjää melko yksipuisena junttana napapiiribissen kiinnostavalle makukikkailulle.

Joulunajan aloitusmatsi: Vahvaa Joulua vs. Kors Øøll

 

Joko se on ensimmäinen adventti? Miten lienee, ei ole pakanalla oikein nämä uskonnollisuudet hallussa.

Jouluoluita oli kuitenkin Alkoon tullut, joten pari tuli napattua, peräti perä perää. Kentiespä joulun aluksen alun henkeen sopii pikku battle, etenkin kun molemmat sattuivat olemaan tummia, vahvoja ja maustettuja.

Ensin Vakka-Suomen Prykmestar Vahvaa Joulua.

Oikein nätti. Ei kauheasti vaahtoa. Tuoksu mausteinen, en heti tunnista mitä.

Näppärä. Mallasta näyttää mukavasti, humalointi kuivumisena, muttei varsinaisesti katkerona.

Sitten tämä mauste. Pullossa mainostetaan neilikkaa. Sitähän se.

Olisiko liemen yhdistelmä vaiko se, että neilikkaa yksinkertaisesti paljon, niin jotenkin kova fiilis tulee. Ja neilikka hallitsee muuten tasapainoista ja harkittua olutta paljon.

Omaan makuuni vähän ehkä liikaakin. Mutta jälkkäripöydässä voisi mennä jouluna tai pikku-.

Toivottavasti Vakka-Suomi jymäyttää neilikattoman version joulun jälkeen. Saksalaistyyppinen bockailu kun on panimolla hallussa kenties paremmin kuin millään muulla panimolla tässä maassa.

llan toinen kilpailija on Ørbækin Kors Øøll Tanskasta.

Kaunis iso pullo ja hieno etiketti, jonka mukaan kyseessä on rekonstruktio tanskalaisten johanniittaritareiden ristiretkien kurkunkostukkeeksi panemasta sopasta.

Kirkas ja punaruskea, nopeasti putoava vaahto.

Tuoksu vähän plääh sokerinen makeus. Mutta maku ihan toista: pehmeä, samettinen tuntuma, sopivasti makeutta, aavistus kuivaavaa humalointia.

Maustettu tämäkin, sitruunamelissalla ja sahramilla. Mutta perin chalantisti. Lähinnä tulee esiin lämpimänä, aavistuksen sitrusmakeana ja kivana jälkimakuna.

Jopa dubbelmainen esitys. Oikein maukas.

Näistä paremmin maistui tanskalainen, mutta suomalainenkin ehdottomasti kokeilun arvoinen.

NYC ABC

New York kutsui jälleen syyskuun viimeisellä viikolla ja sehän tarkoitti monen muun hyvän asian lisäksi erinomaisia oluita – A:sta Z:aan. Tässä siis vähän väkisin väännetyt aakkoset kaupunkiin, joka ei nuku koskaan ja juo oluensa mieluummin hanasta kuin pullosta. IPA on yhä kingi, mutta monessa yhteydessä kävi selväksi, että inspiraatiota ja uusia tuulia haetaan nyt eurooppalaisista oluista ja tyyleistä. Tuttuun tapaan lisää sanailua ja vinkkejä kuvateksteissä.

Allagashin oluet saapuvat New Yorkiin muutaman sadan kilometrin päästä Mainen Portlandista. Tällä reissulla lasiin osui White, joka on melko perinteinen ja erittäin maukas witbier.

Beer Authority on mainettaan mukavamman, mutta silti varsin tympeän Port Authority Bus Terminalin naapurissa. Alimmassa kerroksessa on nuhjuinen pubi, jonka perusteella ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Toisessa kerroksessa on nimittäin pätevä sporttibaari laajalla ja melko eurooppalaisella olutvalikoimalla. Kokonaisuuden kruunaa rento kattoterassi, jonne mennessä oluet joutuu tosin kaatamaan lasista muoviin. Harpoon IPA ei onneksi ollut niin erikoinen tuttavuus, että se olisi tästä barbarismista juurikaan kärsinyt. Muutenkin on sanottava, että tarjoiluastioiden osalta oluen arvostus oli keskimäärin melko vaatimatonta – ei siis ainoastaan Beer Authorityssa vaan kautta linjan.

Coney Islandilla on ranta, huvipuisto ja venäläisyhteisö. Sekä panimo, joka tosin Ratebeerin mukaan tekee oluensa Shmaltzin panimolla lähellä Albanyn kaupunkia New Yorkin osavaltion pohjoisosissa. Se, missä oluet syntyvät, on tietysti toisarvoista sen rinnalla, miltä ne maistuvat. Reissulla maisetut Mermaid Pilsner ja Overpass IPA olivat perushyviä, mutta eivät mitenkään erityisiä.

Dinosaur BBQ on kymmenen, lähinnä New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan ravintolan ketju. Ruoka on suurin piirtein niin amerikkalaista kuin vain voi olla. Esimerkiksi paistettuja vihreitä tomaatteja tuli maistettua ensimmäistä kertaa ja olivathan ne herkullisia. Myös olutvalikoima oli ainakin Brooklynissä kelvollinen ja hanaoluita sai tilattua myös maistelusetteinä. Syracuselaisen Middle Agesin ketjulle panema Dino Ape Hanger APA oli tosin yksi reissun heikoimista oluista.

Evil Giant on Long Islandilla sijaitsevan Barrier-panimon herkullinen ruis-IPA. Kevyen maltainen suutuntuma antaa tilaa armottomalle katkerovyörytykselle, joka jatkuu ja jatkuu. Aromihumaloinnin greippisyys on poikkeuksellisen kirkas.

Flying Dog The Gourd Standard tulee Suomessakin varsin tunnetulta marylandilaispanimolta. Listalle se päätyi kuitenkin erikoisimman ainesosansa eli kurpitsan vuoksi. Joka syksy amerikkalaiset – eivätkä millään tapaa vähiten newyorkilaiset – sekoavat kurpitsaan ja alkavat tunkemaan sitä ja siihen sopivia mausteita kaikkeen mahdolliseen. Olut ei ole poikkeus ja ainakin omasta mielestäni kurpitsa toimii oluessa paremmin kuin esimerkiksi kahvissa tai siiderissä. Flying Dog on kuitenkin lisännyt kierroksia humaloimalla kurpitsaoluensa IPA:ksi. Lopputulos ei ole lainkaan huono, mutta jotenkin se tuntuu kierolla tavalla väärältä.

Great Harry on pimeä ja vähän nuhjuinen baari Smith Streetillä Brooklynissä. Juottola ei tuolla paikalla kuitenkaan pärjää ilman erinomaista olutlistaa. Tällä kertaa tuoppiin päätyivät paikallisen Other Halfin Southernhopalistic (huikea uusiseelantilaisten humalien tykitys, jossa tuoksui pomelo ja maistui mänty) sekä yksi reissun harvoista ei-yhdysvaltalaisista oluista, quebeciläisen Les Trois Mousquetairesin Saison Brett (hillitty ja maanläheinen laatusaison, jonka happamuus pysyy hyvin kurissa).

Hinnat alkavat olla New Yorkissa melko kovat euron heikon kurssin vuoksi. Baarissa ja ruokapaikoissa liikutaan pääsääntöisesti Suomi-hinnoissa, mutta kaupoista kotimainen craft beer -irtoaa parilla taalalla ja siksarin saa yleensä noin kympillä, bulkkia vielä tästä puolet halvemmalla. Hieman ärsyttävästi moni kauppa myy oluensa vain paketeissa lukuunottamatta suuria pulloja ja erikoisuuksia. Sekä kaupoissa että baareissa huomaa, että trendikkäintä olutta on nyt eurooppalainen ja erityisesti belgialainen keitto, josta saakin sitten maksaa enemmän kuin Suomessa. Kannattaa muuten kiinnittää huomiota parasta ennen -merkintöihin, sillä vaikka baareista saa tuoretta hanatavaraa, on kaupoissa tarjolla paljon vanhentuneita oluita.

Ithaca Flower Power valikoitui ruokajuomaksi Harlemin erikoisessa, skandinaavista ja afrikkalaista keittiötä yhdistelevässä Red Roosterissa. Ilman ruokaa olut oli vähän turhankin kireä ja yrttinen, mutta tulinen papukeitto sai sen kukkaisuuden esiin. Pääruuaksi tilatut lihapullat ja muusi (eivät olleet erityisen hyviä ja) olisivat kaivanneet jotain yksinkertaisempaa seurakseen.

Jää on amerikkalaisille siinä määrin pakkomielle, että sitä saa melkein mistä tahansa. Tästä on suurta hyötyä, jos on päätynyt ostamaan lämpimän pullon tai edellisenä päivänä hotellille ostetun siksarin jämät ovat lämmenneet.

Kengät ovat heikentyneestä kurssista huolimatta melko halpoja, mikä on sekin oluenystävän etu. Kenkälaatikot ovat nimittäin (yhdessä vaatteiden ja muovipussien kanssa) erittäin hyödyllisiä kotiinviemisten pakkaamisessa. Tällä kertaa kahdessa ruumalaukussa kulkeutui kotiin 33 pulloa tai tölkkiä yhdenkään särkymättä.

Lic Beer Project Equinox Saison on tuoreen, vasta muutaman kuukauden ikäisen panimon tuote. Equinox-humala toi tähän saisoniin kivaa pilsmäistä aromia, joka sopi tähän yhteyteen täydellisesti.

Manhattan on tunnetuin osa New Yorkia, mutta kaikki uusi, kiva ja jännittävä tapahtuu sen ympärillä: Brooklynissa, Bronxissa ja Queensissa. New Jerseystä ja Staten Islandista ei niin väliä.

Nights and Weekends on oiva murkinapaikka kehutun ja kuuluisan Tørst-juottolan vieressä. Ruoka on meksikolaista ja oluttakin on. Mutta tänne ei kannata jäädä juomaan vaan suunnata takaisin Tørstin hanojen äärelle.

Other Half on Brooklyniläinen panimo, joka tämän reissun kokemuksien perusteella nousi omalla kartallani varsin lupaavaksi tekijäksi. Sixpoint tekee ehkä maukkaimmat oluet ja vanha kunnon Brooklyn Brewery on laatunsa puolesta varmin, mutta Other Half odottaa vuoroaan heti niiden takana.

Port City Colossal IV valikoitui hetken mielijohteesta ruokajuomaksi Colicchio & Sonsilla. Erittäin hieno belgityylinen quadrupel oli kuitenkin hieman turhan makea brisketille, polentalle ja vihreille paprikoille. Vaikka yhdistelmä ei ollut paras mahdollinen olivat sekä ruoka että juoma lähes täydellisiä omilla tahoillaan.

Queensiläisen Singlecutin Kim oli aika yllätyksetön, mutta muuten mukava vattubisse.

RastafaRye on Blue Point -panimon olut, jonka tuoksu on jännittävän makea ja mausteinen. Humalointi on hyvässä balanssissa maltaisuuden kanssa ja maku jatkaa karkeloita suussa pitkään. Kammottavasta etiketistä huolimatta oikein oivallinen olut.

Snapperhead IPA tulee Butternutsin panimolta, joka sijaisee New Yorkin osavaltiossa, mutta lähempänä Kanadaa kuin Manhattania. Vaahto on todella hieno ja kaunis, mutta olut sen alla todella vaatimaton.

Threes Brewing on loistava paikka niin juomiseen kuin syömiseen. Brooklyniläisen panimon omassa ravintolassa on tarjolla taatusti tuoretta olutta, jotka maistettujen laatujen (pils, IPA ja brett) perusteella ovat laadukkaita, maukkaita ja helposti lähestyttäviä. Ruokapuoli elää jatkuvasti, sillä keittiössä vierailevat ravintolat vaihtuvat jatkuvasti. Tällä kertaa oli tarjolla Pies ’n’ Thighsin friteerattua kanaa, joka oli suorastaan jumalaista.

Uinta Baba tuli monesti vastaan, vaikkei se ole paikallinen vaan tulee Salt Lake Citystä saakka. Musta lager ei ole kovin trendikäs tyyli, mutta jokaisen tyylin laadukkaimmille oluille on aina tilausta. Tämä oli nimittäin erinomainen yhdistelmä paahteisuutta ja huoletonta juotavuutta.

Victory Hop Ticket Series 2015 #3: Rye IPA on pennsylvanialaisen panimon vaalea ruis-IPA. Ruis ja humalan katkero toimivat vain todella hienosti yhteen.

Whole Foods on astetta laadukkaampi ruokakauppaketju, mikä tarkoittaa luonnollisesti myös astetta parempaa olutvalikoimaa. Toisin kuin monessa muussa marketissa myös yksittäisiä pulloja ja tölkkejä on runsaasti tarjolla. Ja parempaa valikoimaa erikoisuuksia isoissa pulloissa saa hakea eikä välttämättä löydä sittenkään. Lähes koko valikoima oli vielä kylmässä, jotan amerikkalainen sanoisi ”two thumbs up”.

XX eli Dos Equis Amber on yksi niistä roskaoluista, jotka ovat jotenkin onnistuneet selviämään kaiken laadun keskellä. Ja mikä pahinta: kohdalle saattaa osua meksikolainen ravintola, jossa ei ole tarjolla tätä makeutettua Coronaa parempaa olutta.

Yella, eli koko nimeltään Oskar Blues Mama’s Little Yella, on oikein miellyttävä ja simppeli pils, joka tulee aina Coloradosta saakka.

Zonker Stout on wyomingilaisen Snake Riverin stout, jonka ostin vain sen takia, että saan tämän aakkoslistan täyteen. Olut oli kuitenkin positiivinen yllätys: kepeä ja paahteinen sekä erittäin maukas. Toi hyvällä tavalla mieleen trendikäät cold brew -kahvit.

Viisi täydellistä olutta Belgiasta

Noin puoli vuotta sitten matkustin Belgiaan tutustuakseni paikallisiin oluisiin ja olutkulttuuriin (oikeasti työmatka). En löytänyt suuria oluita, mutta löysin suuren olutkulttuurin. Tuon reissun ostokset ovat nyt huilanneet olutkellarissani (oikeasti vaatekaapissa) niin pitkään, että oli vihdoin aika kaivaa ne esiin.

Olut on siitä vänkä harrastus, että joku täysin päätön ja yliampuva ajatus ei välttämättä tule mitenkään järjettömän kalliiksi. Itselläni on esimerkiksi jonkinasteisena harrastuksena uusien jalkapallostadionien bongaus, eikä sitä juuri harrasteta alle kolminumeroisilla summilla. Kolminumeroisetkin summat jäävät riittämättömiksi, jos hurahtaa autoihin, veneisiin tai kelloihin.

En tiedä, mikä on viinimaailman Ratebeer, mutta jos sieltä valitsisi viisi täysien pisteiden juomaa rinnakkais-tastingiin, olisi hintalappu varmasti enemmän kuin muutama kymppi. Sen sijaan viisi 100/100-pisteytettyä belgiolutta onnistuu saamaan samaan pöytään melko pienellä budjetilla ja kohtuullisella vaivalla. Eli, kun vaimo lähtee laivalle ja jättää blogaajan kotiin vahtimaan koiria, tämä on se, mitä siellä saattaa tapahtua (oikeasti pelasin myös aika paljon Fifaa).

Abbaye de Rocs Brune

Hieman Coca-Colaa vaaleampi, mutta sävy on sama. Kirkasta. Vaahto on niukka, jättää pienen pitsin. Tuoksu on raikkaan hedelmäinen, tuo mieleen mangon. Hiilihappoa on hivenen liikaa. Maltainen maku kääntyy toffeeseen. Pullo alkaa vaahdota sponttaanisti, sihisten takaisin paikalleen painetun korkin raosta. Imaisen vaahtoa suuhuni ja se onkin todella hienon makuista, samaa maltaisuutta, mutta myös terävää katkeruutta vastapainoksi.

St. Bernardus Abt 12

Väri on täsmälleen sama kuin edellisessä, mutta vaahto hieman runsaampi. Tuoksu on miedompi ja vähemmän raikas. Jälleen on reilusti hiilihappoa. Maussa on samaa mukavaa maltaisuutta ja makeutta, mutta jälkimaku on selvästi vaatimattomampi. Alkoholi polttelee, minkä pitäisi kai olla se ominaisuus, jonka peittämisessä belgialaiset ovat mestareita. Tämä pullo ei sentään ala vaahdota yli äyräiden, A tekee sitä yhä.

Pannepot Grand Reserva Vintage 2009

Jotenkin tilanne ei tunnut tarpeeksi arvokkaalta, joten päätän karkoittaa arkisuuden soittamalla Belgian kansallislaulua Youtubesta. Heti on toinen ääni kellossa (oikeasti maku lasissa). Pannepot on selvästi aiempia tummempi, muttei sentään aivan musta. Vaahdossakin on nyt vähän väriä. Tammi tekee tuoksusta portviinimäisen. Maku on tähänastisista joukon paras. Tammen kuivakkuus tuo hyvää vastapainoa maltaan makeudelle.

Westvleteren 12

Pyhä hetki. Tästä on kuultu paljon. Puhuttu paljon. Yllättävää juhlantunnelmaa legendan ensimaistoon tuo Puolan kansallislaulu, jonka Youtube päättää soittaa jatkoksi Belgialle. Sihautan korkin auki ja kaadan juoman lasiin. Toistaiseksi runsain vaahto. Väri asettuu jonnekin kahden ensimmäisen ja Pannepotin välille. Tämä on joukon ensimmäinen, joka vaikuttaa hieman samealta. Tuoksu on melko mieto. Hiilihapot täräyttävät jälleen suun hereille. Makukokemus on rauhallisempi kuin Pannepotissa, mutta samaa korkeaa tasoa. Kuivakan pähkinäinen, hienostunutta toffeeta. Kisaa Pannepotin kanssa ykkössijasta, jos kisa pitää olla ja pitäähän se (oikeasti ei pidä).

Rochefort 10

Kamppailee vaahtokisan ykkössijasta W12:n kanssa. Väriskaala käy yhä ahtaammaksi, kun tämä kiilaa W12:n ja Pannepotin väliin, toiseksi tummimmaksi. Tuoksu on jälleen vaatimaton tai sitten nenäni ei satojen humalapommien jälkeen tunnista (oikeasti arvosta) enää mitään hienostuneempia aromeja. Maku on hyvä, hivenen lakritsainen muuhun joukkoon verrattuna. Tässä myös humala on selvimmin aistittavissa.

Viisikon järjestys ensimmäisen kierroksen jälkeen:

  1. Rochefort
  2. Pannepot
  3. Westvleteren
  4. Abbaye des Rocs
  5. St. Bernardus

Olen ymmärtänyt, että Belgia on oluen ja ruuan yhdistämisessä paljon kehittyneempi kulttuuri kuin muut Euroopan olutmaat. Siksi tuntuu välttämättömältä antaa näille oluille toinen kierros ruokapöydässä. Garrett Oliverin The Brewmaster’s Table inspiroi alkupalan ja pääruuan: ensin prosciuttoon käärittyä brieä ja sitten carbonade flamandea. Jälkiruokaan en jaksanut panostaa, joten se on tummaa(70%) suklaata Lidlistä (oikeasti ihan hyvää).

Kinkkuun kääritty juusto sopii herra Oliverin mukaan erityisen hyvin yhteen tripelin kanssa, mutta nyt mennään sillä, mitä on pöydässä. Abbaye des Rocs ei tarjoa mitään erityistä, mutta vaatimattomasti aloittanut St. Bernardus antaa nyt kivan tuen kermaisen tuhdille alkupalalle. Kyllä muutkin ovat ihan hyviä, mutta ensimmäisen kierroksen huonoin, on ainoa, joka selvästi parantaa tällä kierroksella. Abbaye des Rocs on joukon huonoin, sillä ensimmäisen kierroksen spontaani vaahtoaminen on vienyt siitä hiilihappojat, joita olisi tarvittu paksun suupalan pilkkomiseen.

Kokonaisuutena tuntuu, että tämä sinänsä hyvä alkupala toimisi paremmin viinin, ehkä sampanjan kanssa. Tämän joukon tuhti makeus on jotenkin liikaa. Westvleterenin pähkinäisyys pärjää ehkä parhaiten, mutta itse suosin yleensä ruuan ja juoman yhditelmissä vastakohtien hakemista tai ainakin jonkinlaista tasapainoa (oikeasti pils on todella hyvää kaikessa mahdollisessa käytössä).

En muista aiemmin laitteneeni tai edes syöneeni lihapataa ranskalaisten kanssa, mutta niin tätä carbonade flamandea näytetään nettireseptien kuvissa tarjottavan eikä tämä yhdistelmä lainkaan hassumpi ole. Oliver kehuu kirjassaan, että belgialaiset luostarioluet sopivat hyvin yhteen basilikan kanssa, joten laitan rankalaisille seuraksi hieman pestomajoneesia.

Mutta, mutta… Oluilla on nyt vähän vaikeaa. Abbaye des Rocs ja Pannepot pelaavat itsensä ulos ällöttävällä makeudella, joka nostaa päätään olluen lämmetessä. St. Bernardus, Westvleteren ja Rochefort pärjäävät paremmin, muttei niidenkään kansssa ole kyse mistään täyosumasta. Ranskalaiset ja majoneesi toki sopivat kivasti yhteen minkä tahansa oluen kanssa.

Kokonaisuutena ei tunnu siltä, että koskaan, ikinä, missään olisi syytä valita ruokajuomaksi tällainen suuri belgiolut, jos tarjolla on edes puolikelvollista lageria. Se on syytä todeta, että BBC:n ja Saveurin reseptien pohjalta sävelletty carbonade flamande oli erinomaista, joskaan en saanut siihen samanlaista paksua ja tummaa rakennetta kuin kuvissa.

Tällaisten erikoisuuksien yhdistäminen ruuan kanssa on kuitenkin vähän kuin ottaisi Ferrarin perheautoksi. Nämä ovat nautiskeluoluita, joten yritetään vielä lopuksi nautiskella kera suklaan.

Abbaye des Rocs on vaan liian makea nautiskeluun. Ihan hyvää meininkiä, mutta kokonaisuus on oikeastaan vähän ällöttävä. Sama vaivaa myös St. Bernardusta, joka on edelleen joukon ainoa, josta viina tulee läpi. Pannepot on sekin makea, mutta tammikypsytys tekee kokonaisuudesta siedettävämmän. Westvleteren on tässäkin hyvä, ei liian makea vaan pelaa loistavasti yhteen tumman suklaan kanssa. Rochefort tarjoaa jotain muuta, voimakkaan mausteinen (oikeastaan kanelinen) olut kamppailee jännästi suklaan kanssa. Ei niin ilmeisellä tavalla hyvä kuin Westvleteren, mutta selvä kakkonen.

Ja nyt tulee viimeinen kappalesta, josta sekä kirjoittaja että lukija toivovat löytävänsä lopullisen totuuden. Sellaista ei kuitenkaan ole helppo antaa, sillä monivaiheinen tasting on samaan aikaan vahvistanut ja nakertanut ennakkoluulojani. Jaloimpien belgien genre on osoittautunut monipuoliseksi, mutten vieläkään osaa antaa näille oluille sitä arvoa, joka niille Ratebeer-arvioiden perusteella kuuluisi. Setin paras, Westvleteren 12 on kyllä upea olut, mutta melkein jokaisessa kuviteltavissa olevassa tilanteessa valitsisin lasiini mieluummin jonkun muun oluen. Parhaat maistamani belgioluet ovat yhä gueuzeja ja saisonitkin menevät omissa kirjoissani tämän överikategorian edustajien edelle. Toisaalta sama asetelma pätee myös laajemmin: quad-belgien kanssa tasaväkisesti maailman parhaan oluen tittelistä kamppailevat imperial stoutit edustavat kaikessa herkullisessa tuhtiudessaan itselleni genreä, joka on sekin totaalisen yliarvostettu ja häviää käytännössä monelle helpommin juotavalle ryhmälle. (Oikeasti brown alekin voi olla tosi hyvää!)

Varoittava esimerkki nimeltään Corfu Beer

Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että kaikki pienpanimot ovat oluen ystävän ystäviä. Että kaikki käsityöläispanimot tekevät intohimolla omalaatuista ja maukasta juomaa kumartamatta (liikaa) kaupallisuuden alttarille.

Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen vaan kaikki pienpanimot toimivat oikeassa maailmassa ja painivat oikean maailman ongelmien kanssa. Mutta sitten on myös sellaisia pienpanimoita, jotka haistattavat pitkät kunnianhimolle ja omaleimaisuudelle. Tärkeintä on repiä mahdolliset voitot irti trendistä.

Aiemmin kuvaamanin matka Albaniaan kulki kreikkalaisen Korfun saaren kautta. Odotukset oluiden suhteen eivät olleet korkealla vaan odotin huuhtelevani fetat, moussakat ja souvlakit Mythoksella ja muilla vastaavilla. Siispä olikin aikamoinen yllätys, kun heti ensimmäisessä janonsammutukseen valikoituneessa kuppilassa myytiin paikallista Corfu Beer -olutta. Sen verran minäkin ymmärrän kreikkalaisia aakkosia, että ymmärsin Κερκυραϊκή Μικροζυθοποιία -kirjainjonon tarkoittavan kerkyralaista mikropanimoa.

Aika pian kävi ilmi, että tämän saman panimon tuotteita sai melkein jokaisesta ravintolasta ja baarista, sekä hana- että pullotavarana. Ja lähes poikkeuksetta tarjolla oli myös brändätty lasi. Harmi vaan, että Corfu Beerin oluet olivat järjestäen pettymyksiä. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet, mutta täysin kunnianhimottomia ja paikoin mentiin pahasti ohi luvatusta tyylistä.

Pilsner: Vähän vetinen ja tunnettujen brändien bulkkikamaan verrattuna epätasapainoinen.

Red Ale Special: Jokseenkin virheetön ja lajityyppiinsä tunnistettavissa. Se ei ole paljoa, mutta Corfu Beerin kohdalla voidaan puhua täysosumasta.

Bitter Dark: Kaikkien reissun vaaleiden oluiden jälkeen tämä oli piristävä poikkeus. Hentoa makeutta ja tuhtia paahdetta.

IPA: Ei erityistä humalointia katkero- eikä varsinkaan aromipuolella. Menisi ehkä juuri ja juuri brittibitteristä, mutta IPA:sta ei kyllä pitäisi puhua. Kelvollinen.

Ionian Epos: Tämän on kai tarkoitus olla panimon suurin ja kaunein olut. 7,5-prosenttinen ”kaksoiskäytetty” hunajaolut, joka on oikeastaan melko dubbelmainen. Ihan kiva.

Kuuman kolmion kärki: Tommyknocker Craft Beer Bar

Kolmio, jonka sivut ovat yhteensä vähän päälle kilometrin mittaiset. Sen sisällä Helsingissä on nyt Suomen kovin laatuolutkapakkapöhinä, näin väitän. Yksi kärki on Viiskulmassa, johon perustettiin hiljan Brewdogin baari, toinen Erottajalla, jonne avattiin vain pari kuukautta sitten Bier-Bier. Näiden välinen jana, kolmion pitkä sivu, leikkaa mukaan vanhan luotettavan Black Doorin.

Kolmas kärki on Tommyknocker Craft Beer Bar, jonka avajaistilaisuutta juotiin Iso-Roobertinkadulla keskiviikkona. Pari viikkoa ovet ovat jo ehtineet olla auki jo ennen avajaisia, mutta nyt tarjottiin maksutonta maistiaista toimittajille ja bloggaajille.

Tommyknockerin nimi tulee suoraan pienehköltä yhdysvaltalaispanimolta. Tommyknocker Brewery sijaitsee piskuisessa Idaho Springsissä Denverin kyljessä Coloradossa.

Uusi kapakka on ensimmäinen Tommyknockerin oma baari Idaho Springsin ravintolan lisäksi. Iso-Roban paikka kuuluu kuitenkin Delifox-ketjuun (kuten myös lähinaapuri Black Door ja pääkaupungin niin sanotut kalaravintolat). Yhteistyön aste ja panimon osallistumisen määrä jäivät vähän epäselväksi, mutta ilme on suoraan Tommyknockerin etiketistä ja hanoissa lähinnä sitä itseään.

Tommy-baari on joka tapauksessa uuden ajatuksen testausta sekä Delifoxille että Tommyknockerille. Delifoxin ajatus oli tarjota jotain uutta ja eksoottista pääkaupunkiseudun oluthipstereille, mutta toimivaa kalaravintolakonseptia ei uskallettu lähteä sorkkimaan. Tommyknocker taas on puuhannut pitkään ja kärsivällisesti yhdysvaltalaisittain pienessä mittakaavassa, mutta nyt kokeillaan, lähtisikö Euroopan valloitus liikkeelle Suomesta. Delifox taas voi availla Helsinkiin lisääkin vastaavia paikkoja, jos Tommy-baari on menestys.

Käytännössä Tommyknocker on pieni, punavuorelaisittain sisustettu olutbaari, jossa ei ole esimerkiksi keittiötä (vaikka tätä puutetta paikannee vastapäätä avattava Street Gastron toimipaikka). Asiakaspaikkoja on 38 ja punavuorelainen sisustus meinaa sellaista geneerisen trendikästä harkittua karutta, esiinrevittyine punatiiliseinineen kaikkineen.

Ihan suhteellisen viihtyisä lopputulos kuitenkin, mielestäni parempi kuin Brewdog, muttei yhtä mainio kuin Bier-Bier. Hauskasti hanat on sijoitettu tiskin sijaan takaseinälle, mikä ehkä avaa pientä tilaa hieman.

Mutta nyt riittää joutava jauhaminen sisustuksesta sun muusta sivuasiasta. Tärkeintähän on, millaista tavaraa baarissa saa tuoppiinsa. Neljän testiannoksen perusteella voi sanoa, että hyvää. Ei erityisyydellään ja kokeellisuudellaan tajunnanräjäyttävän hyvää, vaan laadukkaasti, tasapainoisesti ja maukkaasti hyvää.

Kuten avajaisiin saapunut Tommyknockerin panimomestari Steve Indrehus sanoi, yksi tärkeistä ominaisuuksista on juotavuus.

Sopii minulle, kun en ole tähän ikään oppinut kovin analyyttiseksi maistelijaksi ja laiskuuttani monesti valitsen tutun hyvän uuden tuntemattoman sijaan…

Hanoja on baarissa kahdeksan, niistä neljässä Tommyknockerin tuotteita. Lisäksi pari muuta jenkkiä ja pari kotimaista. Pullolistaa ei sattunut silmiin, mutta jenkkikamaa näytti olevan mukavasti tarjolla. Hyvinkin miellyttävästi hanatavarasta tarjotaan desin, kahden desin ja neljän desin annoksia. Tarvittaessa vaikka koko hanasetin voi maistaa pahemmin hönöytymättä.

Hintataso on luokkaa Etelä-Helsinki, eli aikamoisen kivulias. Tosin inasen matalammilla euromäärillä kuljeskellaan kuin Bier-Bierissa ja Brewdogissa. Nollanelosen hinta kaikessa hanatavarassa oli 7,90 euroa.

Indrehus istahti hetkeksi puhumaan samaan pöytään minun, Lassen ja Tuopillisen Jounin kanssa. Kertoi aloittaneensa kotipanijana, loikanneensa sitten joksikin aikaa viinitiloille ja palanneensa sitten oluen pariin Tommyknockerille.

Indrehus sanoi, että hänen aikanaan Tommyknockerin tuotanto on noussut vähän alle 500 000 litrasta liki kuuteen miljoonaan litraan vuodessa. Pulloissa ja tölkeissä myydään tuotteista vähän yli puolet, loput kaadellaan hanoista. Nykyisellä panimolla on töissä 15 ihmistä ja puheiden perusteella juuri nykyistä enempää ei nykylaitteistolla voi tehdä. Toisaalta Indrehus antoi ymmärtää, että jos Tommyknockerilla näyttää olevan saumaa laajentamiseen, suunnitelmat ovat jo takataskussa.

Indrehus kertoi myös tahtomattaan iltapäivän parhaan vitsin, kun kysyi suomalaisilta olutbloggaajilta, miten nämä ansaitsevat rahaa bloggaamisestaan.

Tommyknocker muuten valmistaa myös root beeria, lähinnä lapsille tarkoitettua virvoitusjuomaa. Mukaan annetun pullon kotona testanneelle seitsenvuotiaalle upposi hyvin. Yhdysvalloissa myös virvoitusjuoma on hanassa – pitäähän lapsillekin olla jotain, kun aikuiset juovat olutta. Suomessakin hanaa harkittiin, mutta limsa jätettiin pulloon, kun ruokaakaan ei ole tarjoilla.

Suomalaisista oluista Indrehus oli ehtinyt maistaa ainakin Maku-panimon ipaa. Sitä Indrehus kiitteli kovasti. Hän kuitenkin pohti, voiko suodattamattomuus karkottaa potentiaalisia ostajia. Normikaataja kun mieltää oluen kirkkaaksi.

Toisaalta, enimmäkseen suodattamattomalla tavaralla Tommyknockerkin on pärjäillyt. Nähtäväksi jää, miten Helsingissä. Itse käyn toistekin.