Tagged: vaalea lager

12 askelta olutharrastajaksi

Miten minusta tuli minä? Miksi olen tällainen enkä toisenlainen? Tulin miettineeksi tätä viime viikolla oluen näkökulmasta, kun olin menossa puhumaan olutblogeista Kippis!-ohjelmaan. Omaa oluthistoriaa koskevan pohdinnan lopputulemana syntyi tusinan askeleen portaikko, joka on vienyt minut vähitellen syvemmälle ja syvemmälle hämyisiin olutkellareihin ja vaaleista lagereista outoihin oluttyyleihin.

Tämä on siis tarina, joka kerrotaan 12 erilaisen tuotteen kautta. Jokainen on tavalla tai toisella muuttanut pysyvästi omaa suhtautumistani olueen. Enimmäkseen kyseessä eivät ole mitkään kovin ihmeelliset oluet, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään suosituslista. Tosin se on myönnettävä, että kaikki eniten juomani oluet ovat tällä listalla listalla.

Koff III

Tarinan alku on käsittääkseni melko tyypillinen. Ehkä joskus 16-vuotiaana piti väkisin opetella juomaan olutta, koska selvästi helpommin silloiseen suuhuni sopinut siideri (Fizz Dry Apple) oli paitsi kalliimpaa myös vähän turhan tyttömäistä nummelalaisissa kotibileissä juotavaksi.

En tiedä, miksi se oli juuri Koffin kolmonen, jonka useimmin valitsin. Se ei muistaakseni ollut halvin, mutta ehkä mielsin sen jollain kaupunkilaisella tavalla trendikkäämmäksi kuin Lapin Kullan, Olvin tai Karjalan. Karhu oli myös melko suosittu meidän porukoissamme, mutta oma suosikkini oli Koff.

Victoria Bitter

Vietin suuren osan talvesta 2001-2002 uintileirillä Australian Fremantlessa. Harjoituksia oli kuutena päivänä viikossa aamuin illoin, joten oluelle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta viikon ainoaa vapaapäivää edeltänyt ilta käytettiin mahdollisimman tehokkaasti tähän tarkoitukseen ja oluena oli poikkeuksetta Victoria Bitter eli ”viibii”.

Meidän vuokrakämppämme naapurissa oli jonkinlainen hippikommuuni. He opettivat meitä soittamaan didgeridoota ja johdattivat meidät yksiin todella hämäriin hiekkakuoppabileisiin keskelle aavikkoa. Kerran yritimme tarjota heille omaa suosikkioluttamme, mutta se ei kelvannut. Oli kuulemma teollista moskaa, jota ei pitäisi kutsua olueksi lainkaan. Tämä kommentti jäi kummittelemaan mieleeni, vaikken vielä moneen vuoteen aivan ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse.

Newcastle Brown Ale

”Broon” on taatusti yksi ensimmäisiä juomiani tummempia tai pintahiivalla käytettyjä oluita. Kuten Koffin kolmosen kohdalla, myös tässä brändin imagolla oli aivan keskeinen vaikutuksensa. Newcastle Brown Alen sinitähti oranssissa soikiossa oli nimittäin 1990-luvun Newcastle Unitedin pelipaidassa kuin toinen logo.

Kun tämä olut sitten joskus – ehkä Helsingin Sports Academyssä – tuli vastaan, sen pehmeä makeus teki minuun sittemmin väljähtyneen vaikutuksen. Pian Brown Alesta tulikin vakiojuomani Newcastlen pelejä katsoessani.

Erityisesti mieleeni on jäänyt kotipeli Liverpoolille vastaan joulukuulta 2008. Liverpool oli täysin ylivoimainen ja Newcastlen oli nyrkkeilytermein köysissä alkuminuuteista lähtien. Irlannin maajoukkueen maalivahti Shay Given taisteli kuitenkin urhoollisesti pitäen maalinsa puhtaana aina 31 peliminuutille asti. Tauolle mentiin lukemissa 1-2 ja totesin, että olin tyhjentänyt hermostuksissani ensimmäisen 45 minuutin aikana peräti viisi pulloa. Se oli ehkä onni, sillä toisella puoliskolla Givenin taistelukaan ei enää auttanut vaan Newcastle romahti lopullisesti ja ottelu päättyi lopulta 1-5.

Olen kirjoittanut Newcastle Brown Alesta tässä blogissa aiemminkin.

London Pride

Newcastle Brown Alen myötä aloin katsella kaupoissa vähitellen myös muita oluita. Olut oli tässä vaiheessa elämääni kuitenkin marginaalissa, kun viinit ja viskit veivät kaiken alkoholijuomiin liittyneen mielenkiinnon.

Juuri viinien ja viskien myötä itsessäni heräsi uudenlainen, analyyttisempi kiinnostus alkoholijuomia kohtaan. Juominen muuttui enemmän maisteluksi ja mielenkiinto juomien historiaa, valmistusprosesseja ja tyylejä kohtaan alkoi kasvaa. Tosin olut pysyi vielä tässä vaiheessa pelkkänä juomana.

Fuller’sin London Pride oli yksi niistä oluista, jotka löysin näinä aikoina. Toinen oli Shepherd’s Neamen Spitfire. Nämä ja muutamat muut tarjosivat vaihtelua Newcastle Brown Alelle vaihtelua tilanteessa, jossa en ollut vielä kunnolla hahmottanut, että oluissa on muitakin vaihtoehtoja kuin kotimainen vaalea bulkkilager ja mahonkinen brittiale.

Sekä London Pride että Spitfire ovat näyttäytyneet blogissa aiemminkin.

Koff Porter

Ensimmäinen oikeasti hyvänä pitämäni kotimainen olut. Joku kehotti joskus hankkimaan Alkosta – ja sehän kannatti! Maailma avautui kahdella tavalla: Ensinnäkin, olut oli laatuunsa nähden huikaisevan halpaa. Ja toisekseen se osoitti minulle, että Suomessakin on joku jota kiinnostaa valmistaa hyvää olutta.

Koff Porterin käsittelimme blogissa osana suomalaisten olutblogaajien uudenvuoden tempausta vuonna 2015.

Kona Fire Rock Pale Ale

Menin naimisiin keväällä 2010 ja seuraavana kesänä lensimme häämatkalle Havaijille. En muista olinko vielä Oahulla kovinkaan kiinnostunut paikallisista oluista, mutta ensimmäisenä iltana Big Islandilla söin Lulu’silla ahi pokea ja join samassa kylässä valmistettua Kona Fire Rock Pale Alea. (Matkaopas muuten kutsui Lulun terassilta näkyvää maailman kauneimmaksi, jos ei anna paksujen sähköjohtonippujen häiritä.)

Kyseessä oli todennäköisesti ensimmäinen juomani amerikkalainen ”craft beer”. Napakka humalointi, jota tuskin tuolloin vielä osasin humaloinniksi tunnistaa, teki vaikutuksen. Toki olen myöhemmin huomannut, että hienot hetket, paikat ja tunnelmat voivat nostaa keskinkertaisenkin oluen yllättäviin sfääreihin.

Suomeen palattuamme kyselin Alkosta, olisiko Konan tuotteita mahdollista saada tilattua sitä kautta. Asiaa kuulemma selvitettiin, mutta se ei kuitenkaan lopulta onnistunut. Vuosia myöhemmin (kuulemma Oregonissa valmistettavat) Kona-oluet rantautuivat näyttävästi Suomen ruokakauppoihin. Lopulta Fire Rock Pale Alekin löysi tiensä Suomeen, tosin vain ravintolamyyntiin eikä vieläkään sinne Alkoon. Olen maistanut sitä kertaalleen ja huomannut ajan kullanneen muistot.

Markettivahvuiset Konat käsiteltiin blogissa syksyllä 2013.

Brooklyn Lager

Kun Konan oluita ei vielä 2010 ollut Suomessa saatavilla, aloin etsimään hyvää korviketta. Yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin Brooklyn Lageriin, joka on kieltämättä aika lähellä Konan Fire Rockia. Molemmat ovat amerikkalaisiksi melko hillittyjä ja humaloinnin tasapainoksi on tanakka maltainen selkäranka.

Punk IPA

En tiedä miten ja miksi aikanaan kohtasin Punk IPA:n, mutta se oli pitkän humalaisen romanssin alku. Sittemmin suhteemme on tosin normalisoitunut.

Punk IPA:n myötä minusta kuitenkin tuli ensimmäistä kertaa jonkun panimon fani: hankin käsiini kaiken mahdollisen, ostin osakkeen ja kiersin brändipubeja ulkomailla. Myös tässä suhteessa tunteet ovat myöhemmin viilenneet, mutta Brewdogin ansiosta upposin syvälle oluen ja oluttyylien maailmaan.

Tätä suhdetta ja sen kuihtumista pohdin viime keväänä.

Keisari 66

Keisari 66 oli keväällä 2013 valtava shokki. Yhtäkkiä melkein jokaisessa suomalaisessa ruokakaupassa oli saatavilla maukkaasti humaloitu ja kohtuuhintainen ale-olut. Sen laatu alkoi kuitenkin heitellä melko pian, mikä katkaisi oman mielenkiintoni. Onneksi kuitenkin moni muu panimo seurasi perässä paremmalla menestyksellä.

Totta puhuen ”kuuskutonen” muutti ehkä enemmän maailmaa ympärilläni kuin minua itseäni, mutta jotenkin olisi tuntunut väärältä jättää se tältä listalta pois.

Jossain sanottiin APA

Syksyllä 2013 päätimme Sammelin kanssa kokeilla oluen valmistamista. Tästä prosessista syntyi paitsi heikkotasoinen olut myös juttu Vihreään Lankaan sekä Youtube-video.

Olut sai nimensä siitä, että yleisin suunnittelu- ja valmistusprosessissa toistettu fraasi oli ”jossain sanottiin”. Sillä aloitimme aina, kun muistelimme milloin mitäkin jostain lukemaamme tai kuulemaamme vinkkiä.

Jossain sanottiin APA:ssa oli paljon tietämättömyydestä aiheutuneita vikoja, mutta kumpikaan meistä ei lannistunut vaan panemisesta on tullut meille molemmille pysyvä harrastus. Laatukin on parantunut muutamassa vuodessa huomattavasti.

Laitila Mississippi

Laitila Mississippi ja nimenomaan kyseisen oluen niin sanottu maitokauppaversio on omissa kirjoissani ollut jonkin aikaan paras kotimainen yleiskäyttöolut. Alkossa myytävä versio on turhan raskas, mutta hopeakylkinen maitokauppaversio on juuri sopivan raikas eikä sitä ole pilattu ylenpalttisella katkerolla, joka tuntuu olevat suomalaisten panimoiden perussynti jenkkityylisissä vaaleissa aleissa.

Laitila Mississippi on kiittäminen myös yhdestä eksoottisimmista makukokemuksistani. Kyseistä olutta on minulla melkein aina jääkaapissa ja usein se valikoituu simppelin arkiruuan kaveriksi. Samaan tapaan yritän pitää kotona aina Granny Smith -omenoita jälkiruuaksi, koska ”omena päivässä pitää lääkärin loitolla” siinä missä bisse päivässä tekee jotain muuta.

No, kävipä kerran niin, että Mississippiä oli huomaamattani jäänyt ehkä desin verran tuopin pohjalle, kun aloin syömään omenaa. Tästä seurasi luonnollisesti ja väistämättä omena-olut -tasting. Moni varmasti kuvailisi Granny Smithin jälkeen juotavan Mississippin makua kammottavan metalliseksi tai jotain vastaavaa, mutta itse pidin yhdistelmää kiinnostavalla tavalla onnistuneena. Ei ehkä jokapäiväiseen käyttöön, mutta ainakin joskus vielä uudestaan.

To Øl Sur Simcoe

Tältä listalta puuttuvat oikeasti suuret oluet, koska ne enimmäkseen tulevat ja menevät. Ne ovat uniikkeja nautintoja, joihin ei välttämättä kasva vahvaa tunnesidettä. Ei ainakaan sellaisella arkisella tavalla vahvaa, että tietää aina, että toinen on tarvittaessa läsnä.

No tanskalaisen To Ølin Sur Simcoe tuntuu onneksi olevan melkein aina läsnä. Viimeisen vuoden aikana tämä hapanolut on löytänyt tiensä monen suuremman marketin vakiovalikoimaan ja poikkeuksetta vielä laatuun nähden erittäin edullisella hinnalla.

Maistoin tätä ensimmäisen kerran Keski-Euroopasta tilattuna ja nyt voin koska vain hakea sitä lähikaupasta huomattavasti halvempaan hintaan. Ei tämä harrastus vuosien varrella ainakaan vaikeammaksi ole muuttunut.

Laitila Kukko Helles

Kirkas ja näppärän oljenkeltainen keitto, joka ei tuoksu paljonkaan. Vaahto kiva.

Sopivasti kroppaa. Katkero aika rauhallinen, humalointi maistuu hillittynä sitruksena. Mutta mutta. Mallaspohjan pitäisi maistua enemmän. Nyt ei oikein nouse mitään erityistä, mitä nyt vähän sellaista epämääräistä pöhinää.

Helles on kumminkin herkkäviritteinen kaveri, jossa parhaimmillaan katkeroa on sen verran, että se päästää vaaleilla maltailla rakennetun hienon maun esiin. Kukko Hellesin kohdalla tällaisesta ei voi puhua.

Toisaalta Kukko Helles ei ole mitenkään huono perusbisse. Ja aika edullinenkin se on. Esimerkiksi puistokaljoitteluun voi sopia aika hyvinkin, sillä pieni lämpeneminen ei heikennä makua, päin vastoin.

Joten ehkä kannattaa pintillinen (jostain syystä tosiaan Laitila on halunnut purkittaa perisaksalaisuutta henkivän oluttyylin edustajan pintin vetoiseen tölkkiin) maistaa, sillä taloudellinen tappio ei ole suuren suuri, jos juoma ei satu miellyttämään.

Ihan ok!

HBF 2016: Reilu mäyräkorillinen oluita

Kaunis humala sai alkunsa kolmisen vuotta sitten, kun suuntasimme Sammelin kanssa Kaapelitehtaalle. Silloin juotiin noin korillinen. Vuotta myöhemmin tyydyttiin noin tusinaan ja vuosi sitten vain kuusi. Tänä vuonna kurssi kääntyi ja oluita tuli maisteltua ainakin 15 kappaletta (vaikkei Sammeli ollut edes apuna!).

Täällähän ei ole perinteisesti ollut tapana ”reittailla”, mutta pistetään nyt päivän maistot järjestykseen herkullisimmasta vaatimattomimpaan:

  1. Stone Pataskala Red X Ipa: länsirannikon ipojen osaajan punainen oli odotetun kova tuoreen jenkkihumalan jyllätessä.
  2. Little Bichos/Dount Island/Hiisi Bicho in my Beer Black Saison: puolukkaa, yuzu-hedelmää ja sitruunaruohoa sekä tummaa mallasta ja saison-hiivaa, lienee parempi olla sanomatta enää mitään muuta.
  3. Bryggeri Wee Heavy: tyylille uskollinen ja laadukas skottiale. Näitä ei Suomessa juurikaan tehdä.
  4. Fat Lizard Blacktop Porter: laadukas perusportteri, jossa sopiva mutta tyylin rajoissa pysyvä humalapuraisu.
  5. Stallhagen Rasberry Stout: ”Suomen huonoimmaksi pienpanimoksi” kutsumani panimon helmi, vadelman ja tumman suklaan onnistunut liitto, vaikkei olekaan niin musta kuin stoutin pitäisi.
  6. Hiisi Pecko Brett IPA: todella erikoinen, brettin kuivaksi käyttämä hapanolut, jossa siiderimäistä lantaisuutta.
  7. Mathildedal Pirske: belgityylinen ale vakuutti monet jo Alkon käsityöläisviikoilla, itse maistoin vasta nyt.
  8. Fat Lizard Jesus Lizard IPA: vakuutti nyt enemmän kuin Punavuori Pub Crawlilla, mutta onhan tämä enemmän hedelmä- kuin humalaolut – hyvässä ja pahassa.
  9. Mufloni DIPA: ysiprossainen tupla-ipa, joka on niin kepeä, että menisi ipasta. Humalointi odotetusti kunnossa, mutta kokonaisuus prosentteihin nähden hieman vaatimaton.
  10. Radbrew New Style Hefeweizen Mirage: kevyt ja raikas vehnäolut, joka maistuu kaltaiselleni, joka ei erityisemmin arvosta banaanisia vehnäoluita.
  11. Hiisi Black Bretty Black IPA: leivinhiivalle tuoksuva ja mukavan tasapainoinen tumma olut, joka ei täysin lunasta katalogin lupausta ”erikoisuudesta”
  12. Bryggeri ADA: Ameriikan tumma ale, jossa kivat aromit, laiskat katkerot ja vähän laiska jälkimaku.
  13. Teerenpeli Panimon Erikoinen Nro. 3: viskitynnyrissä kypsytetty savuportteri yrittää kovasti ja pysyy laadukkaana, mutta on panimon tyylille uskollisena vähän vaatimattoman makuinen.
  14. Brewcats/Laitila Tiki Lager: kovasti tyypillisen Laitilan oluen makuinen lager, jossa reippaasti katkeroa ja vaatimattomasti aromia. Tämä olisi ollut tosi kova maitokaupassa kolme vuotta sitten, mutta nyt…
  15. Plevna Mount Evans Saison: herkullisesti saisonille tuoksuva, mutta mautaan omaan makuuni aivan liian banaanivehnäoluinen.

Mutta korostettakoon vielä, että kaikki olivat aika hyviä ja sen enempää asiaa ajattelematta 15 oluen joukkoon päätyi vain yksi täysin ulkomaalainen. Eteenpäin on menty, sanoisi Muurisen Antti.

Pitkäperjantai Punavuoren pubeissa

Viime perjantaina järjestettiin toista kertaa Punavuori Pub Crawl. Ohjelmassa oli seitsemän olutravintolan kierros ja kattauksena yksi kotimainen uutuusolut kussakin kuppilassa. Nämä oluet on esitelty kuvateksteissä ja niitä tarjoilleet (ja ehkä vielä tarjoilevat) pubit olivat:

  1. Brewdog Helsinki: Fat Lizard Jesus Lizard
  2. Latva: Rekolan Savuvehnä
  3. Tommyknocker: Maistila Perämeri
  4. Il Birrificio: Donut Island & Il Birrificio Rödbärgen
  5. Punavuoren Ahven: Hopping Brewsters Witch Dance
  6. Black Door: Stadin Panimo Helsch
  7. Bier-bier: Sori Brewing Trokari Pils

Mutta entäs itse tapahtuma? Ainakin pienessä etukenossa kiertäen kokonaisuudesta jäi erittäin positiivinen kuva. Ja etukenolla en tarkoita laitamyötäistä vaan sitä, että muiden blogaajien kanssa kiersimme rataa noin puolituntia pääjoukon edellä.

Koska tapahtuman suosio ylitti odotukset, pääjoukko joutui kiertämään melkoisessa ruuhkassa. Noin 60 henkeä ei tietenkään sinänsä ole kovin paljoa, mutta kuitenkin  kaksi kertaa enemmän kuin Tommyknockeriin saa millään ilveellä mahtumaan. Pääjoukko hajosikin pian pienemmiksi ryhmiksi, jotka alkoivat kiertää paikkoja oman mielensä mukaan.

Punavuori on tietenkin aivan mahtava paikka tällaiselle tapahtumalla. Riittävä määrä laadukkaita kuppiloita on muutaman korttelin sisällä. Jos tunti per paikka ja olut per paikka tuntuu liian rauhalliselta tahdilta, kannattaa muistaa, että kussakin paikassa oli tarjolla päivän uutuuksien lisäksi muitakin kiinnostavia oluita. Ja pieni happihyppely tunnin välein pitää mielen virkeänä.

Toki vähän parannettavaakin jäi. Kussakin pubissa piti olla paikan päällä kulloinkin tarjolla olleen tekijä, mutta muutamista yllättävistä vastoinkäymisistä johtuen tämä ei kaikkialla toteutunut. Oluet olivat teknisesti hyviä, mutta kunnianhimon taso oli melko vaatimaton. Kun kerrankin voisi olla varma, että pubeihin vyöryy erikoisuuksia janoavia harrastajia, voisi tarjolle laittaa jotain kölschiä kiinnostavampaa.

Punavuori Pub Crawl 3:n toteutumista ei tarvinne jossitella. Täällä ainakin odotellaan jo päivämäärää kalenteriin merkattavaksi.

Koska tässä oli vain yksi näkemys, kannattaa käydä lukemassa myös, kuinka Punavuori Gourmet tapahtuman koki. Raportteja tulossa todennäköisesti myös Vaimomatskuu-blogiin sekä Tyttöön ja tuoppiin.

Seitsemän tuoppia lageria Albaniassa

Olipa kerran niin kylmä kesä, että vaimo pakotti ottamaan äkkilähdön Albaniaan. Ei niin kallista tai työlästä kuin voisi kuvitella: Norwegian lentää Helsingistä Korfulle, josta pääsee lautalla 1,5 tunnissa Sarandën kaupunkiin Etelä-Albaniaan.

Koska maan oluista ei riitä juttua kovin paljoa, tulee Kauniista humalasta muutaman kappaleen ajaksi matkablogi. Aloitetaan logistiikasta. Norwegianin lennot ovat muuten kätevät, mutta aika on hieman epäkäytännöllinen: menolento lähtee Helsinki-Vantaalta iltakymmeneltä ja on perillä Korfun Kerkyrassa noin puoli kaksi yöllä. Sama kone lähtee takaisin tuntia myöhemmin ja on takasin Suomessa aamukuudelta.

Korfun lentoasema on aivan Kerkyran kaupungin kyljessä, eteläpuolella. Lautta Albaniaan lähtee satamasta, kaupungin pohjoispuolelta. Koska kaupunki on varsin pieni, ei matka lentoasemalta satamaan ole kuitenkaan kuin muutaman kilometrin mittainen. Aivan suoraa koneesta ei kannata talsia satamaan, sillä ensimmäinen kolmesta lautasta lähtee vasta aamupäivällä.

Lauttoja pyörittää kaksi yhtiötä, Ionian Lines ja Finikas: ensimmäinen myy liput Korfulta Albaniaan ja jälkimmäinen Albaniasta Korfulle. Me menimme molempiin suuntiin päivän keskimmäisellä lautalla, joka on joillekin tuttu Top Gear -sarjasta. Päivän ensimmäiset ja viimeiset lautat kuljettavat vain matkustajia. Lauttamatka maksoi noin 25 euroa per henkilö per suunta.

Sarandëssa on ilmeisen paljon majoitustarjontaa. Hovihankkija Hotels.com ei kuitenkaan tarjonnut mitään, joten teimme varauksen Booking.comin kautta Hotel Aulonaan. Myös AirBnB-paikkoja olisi ollut tarjolla. Perustason hotellin varsin hyvin varusteltu (aamupala, ilmastointi ja parveke) huone maksoi noin 40 euroa per yö. Hotelli oli siisti ja erinomaisen hyvällä paikalla.

Tässä tekstissä puhutaan johdonmukaisesti euroista, vaikka Albanian oma valuutta on lek (1 euro on noin 140 lekiä). Tämä johtuu paitsi siitä, että eurohinnat on helpompi ymmärtää ja suhteuttaa, mutta ennen kaikkea siitä, että jotakuinkin kaikkialla kelpuutettiin myös eurot maksuvälineenä. Rahanvaihtopisteissä on kuitenkin usein ravintoloiden listoja parempi kurssi, joten kannattanee käyttää lekejä.

Ruokatarjonta on melkein sinällään vaivan ja hinnan arvoinen syy matkustaa Albaniaan. Ruokakulttuuri on sekoitus turkkilaista, kreikkalaista ja italialaista. Ainakin Sarandëssa oli tarjolla paljon tuoreita mereneläviä. Hintataso oli varsin kohtuullinen: pienemmät välipalat olivat euron luokkaa ja pääruuat neljästä kymmeneen euroa. Olut maksoi ravintoloissa noin euron pullo, paikallinen viini vielä vähemmän. Monesta paikasta sai laadukkaasti valmistettuja drinkkejä noin 3,5 eurolla.

Ja nyt sitä olutta! Albaniassa tuli maistettua kahdeksaa olutta, joista seitsemän oli paikallisia. Kosovolainen Peja oli ainoa ulkomaalainen eikä erityisen hyvä sellainen: hieman maltaisempi kuin albanialaiset lagerit ja siten ehkä paremmin suomalaiseen perusbulkkimakuun istuva.

Mutta ne albanialaiset! Niitä oli siis seitsemän ja ne olivat kaikki vaaleita lagereita. Niiden esittelemiseksi riittää seuraava paremmuusjärjestetys, jossa ykkösenä rapeimmin humaloitu ja pilsmäisin Tirana Beer ja viimeisenä vetisin Eibar.

  1. Tirana Beer
  2. Birra Korça
  3. Kuqalashe
  4. Birra Korça 01
  5. Stela
  6. Birra Kaon
  7. Birra Eibar

Amstelilla tuntui olevan vahva markkinointiponnistus meneillään Albanian markkinoiden valtaamiseksi. Muuten kansainvälinen oluttarjonta oli aika vaatimatonta ja yllätyksetöntä.

Sarandë on vilkas rantalomakohde, vaikka keskustan rannat ovat melko pieniä ja hieman kivisiä. Turistit olivat enimmäkseen paikallisia tai naapurimaista eikä esimerkiksi saksalaisia tai englantilaisia tullut juurikaan vastaan. Englannin pärjää hyvin, sillä paikalliset ovat ystävällisiä ja avuliaita, joten paikalle löytyy aina tarvittaessa joku tulkkaamaan.

Kaupungissa sinänsä ei ole hirveän paljoa nähtävää: rantabulevardi on viihtyisä ja sataman takana olevista kuppiloista on hienot näkymät lahdelle. Sataman lähellä on myös kauppahallimainen katettu tori, josta voi ostaa vihanneksia, oliiviöljyä ja hunajaa tai ihan vaan haistella taivaallisen tuoksuista tuoretta timjamia.

Lyhyen ja edullisen matkan päässä Sarandësta on paljon nähtävää, joten ihan lyhyttä reissua ei kannata suunnitella. Me kävimme paikallisbussilla (noin 0,7 euroa per nuppi per suunta) Butrintin rauniokaupungissa lähellä Kreikan rajaa. Hieno paikka, josta myös upeat näkymät Korfulle ja sisämaan järvelle. Tähän verrattuna tuntui melkein pröystäilyltä maksaa 30 euroa paikalliselle matkatoimistolle, josta järjestyi opas ja auto Lëkurësitin linnalle ja Syri i Kaltër -lähteelle. Näistä kolmesta kohteesta tuo lähde on sellainen, jota ei missään nimessä kannata jättää väliin.

Oppaan mukaan Albanian turismi kehittyy ja kasvaa nopeasti, joten vanhaa mainosta siteeraten ”Go before it’s too late”.

Ballast Point Fathom IPL ja Camden Town India Hells Lager

IPA-trendiä on lähdetty laajentamaan moneen suuntaa: on mustaa ipaa, valkoista ipaa, belgialaista ipaa, sessio ipaa ja tietenkin tupla sekä imperial ipaa. Kun humala- ja mallasvariaatioiden tarjoamat mahdollisuudet on käytetty loppuun on tietysti luontevaa aloittaa hiivalla pelaaminen.

Tässäkin on useampia suuntia: rajuja ja eksoottisia lopputuloksia saadaan villihiivoilla, mutta maltillisempiin kokeiluihin soveltuu käymislämpötilan pudottaminen ja siirtyminen ale-hiivasta lager-hiivaan. Tällöin IPA:sta tuleekin IPL, eli India Pale Lager.

Nyt vertailussa on kahden huipputrendikään käsityöläispanimon lager-IPA:t, eli Ballast Point Fathom IPL ja Camden Town India Hells Lager. Ja sanotaan heti aluksi suoraan se tärkein: molemmat menisivät täydestä kuin väärä raha, jos niitä tarjottaisiin ehtana IPA:na. Vaahtopuoli jää molemmissa vähän vaatimattomaksi, mutta se ei riitä paljastamaan aleksi naamioitunutta lageria.

Systembolagetissa kaupatta Ballast Point Fathom on näistä kahdesta heikompi, vaikka hyvä olut sekin on. Tuoksussa on tuhdisti mäntymetsäistä aromihumalaa, mutta vähän tunkkaisella tavalla. Maku on aika yksioikoinen, mutta toimiva.

Englannista lentokoneen ruumassa tuotu Camden Town India Hells Lager on sen sijaan loistava olut. Sen tuoksu ei lupaa juuri mitään, mutta maku räjäyttää potin. Se on raikas ja katkera. On havumetsää, on greippiä. Jälkimaku on pehmeän appelsiininen.

Sinebrychoff Karhu Huurre

Öh-jaa. Vai että Polaris-kuivahumaloitu Karhu. No juu, kai sitä voi kokeilla, vaikka eipä ole ainesosien perusteella edes täysmallasolut.

Näyttää Karhulta, vaahtoaa kuin Karhu. Tuoksussa jalohumalainen häivähdys, kuten saksalaisessa pilsissä. Lupaa siis, mutta entä maku?

Itse asiassa hörpätessäkin humala maistuu ihan kivasti. Katkeruutta saisi olla kyllä enemmän. Loppua kohti maku menee sekavaksi, mukaan tulee pahvia, vähän peltiä ja muutakin vähemmän toivottavaa.

Kyllä tämä perus-Karhun pesee. Positiivinen yllätys. Tosin odotukset olivat perin matalat. Toivoisin kuitenkin ennemmin täysmallaslageria kunnon perushumaloinnilla kuin tällaista kikkailua.

Saimaa Blonde Ale ja Saimaa Vaalea Lager

”Bloggari sai Saimaata,
läheltä Saimaata,
sitten hän sai maata
ja juoda Saimaata.”

Olen usein pohtinut, mitä eroa on alella ja lagerilla. Tiedän toki, että kyse on hiivalaadusta ja käymislämpötilasta, mutta millaisia eroja muodostuisi, jos sama vierre käytettäisiin kahdella eri tavalla? Oma mielikuvani on, että pohjahiiva- eli lager-käyminen tuottaa puhtaampia, ikäänkuin kliinisiä oluita, kun taas pintahiivaoluissa on yleisesti ottaen enemmän makua ja runkoa.

Saimaan juomatehtaan massamarkkinoille suuntaamat kevätuutuudet ovat jonkinlainen vastaus tähän samaan kysymykseen. Niissä on melkein samat maltaat, melkein samat humalat ja sama alkoholiprosentti. Tosin pienet erot paljastavat, ettei kyse ole samasta vierteestä, vaikka lähellä ollaankin.

Suurta eroa ei oluissa ole: ale on pikkaisen tummempi ja kitkerämpi. Tämä kitkeryys kääntää tässä tapauksessa pelin lagerin voitoksi: Saimaa Vaalea Lager on kelvollinen perusbisse ilman mitään häiritseviä elementtejä. Saimaa Blonde Ale on samaan tapaan ihan kelvollinen olut, mutta siinä tuo tasapainoton kitkeryys häiritsee.

Liverpool ja 26 olutta

Jalkapallo vei tällä kertaa Liverpooliin. Matkan joka ikinen olut on tunnollisesti kuvattu ja miniarvio kirjattu kuvateksteihin. Siispä tässä tekstissä muutamia yleishavaintoja reissun varrelta. Osa liittyy erityisesti Liverpooliin, osa yleisemmin Englantiin.

Kiitämme

Ibis Styles Dale Street. Uusi, siisti ja edullinen hotelli. Sijainti on erinomainen: muutamassa minuutissa kävelee Albert Dockille tai Liverpool Onen ostosalueelle, alle kymmenessä Rope Walksin baarialueelle ja tärkeimpänä Ship & Mitre on käytännössä vieressä. Huoneen hintaan kuuluu kelvollinen aamupala. Epäenglantilaiseen tapaan ainakaan neljännen kerroksen huoneissa ei ollut ammetta vaan pelkkä suihku. Jokaisen kerroksen huoneet ovat tosin erilaisia, joten tilanne saattaa olla toinen muissa kerroksissa. Erityishuomio vielä äänieristyksestä, sillä Dale Street on melko vilkas, mutta huoneeseen ei kuulunut neljän vuorokauden aikana käytännössä yhtään mitään kadulta, käytävältä tai naapurihuoneista. Se on harvinaista uusissakin halpishotelleissa.

Ship & Mitre. Helposti yksi parhaista koskaan kokemistani olutravintoloista. Nuhjuinen ja aito tunnelma ilman mitään skandinaavista muovisisustusta. Ruokaakin olisi saanut, mutta juomat veivät huomion. Hanoja on paljon ja niitä on pyhitetty myös aidoille siidereille, joita voi niin ikään suositella. Hanoissa on tietenkin myös kiinnostavia paikallisia oluita useammaksi illaksi ja pulloista löytyy lisää myös muualta maailmasta.

Tapas-ravintolat. Reissun parhaat ravintolat (Bacaro ja Maray) sekä hivenen ylihinnoiteltu Lunya eivät tarjonneet lainkaan kunnon annoksia vaan tarjoilija suositteli suoraan tilaamaan kahdesta kolmeen annosta per nuppi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varsin kohtuullisella hinnalla pääsee maistelemaan koko joukon huikeita annoksia. Kaikki kolme kokeiltua ravintolaa olivat siis hyviä, Bacaro paras ja Lunya huonoin. Bacaro mennee omaan TOP10:een. (Ainakin Lunyassa on muuten hintatasoa kohtuullistava lounastarjous, mutta se jäi meiltä paikallisen äitienpäivän takia hyödyntämättä.)

Kazimier Garden. Berliiniläistä hipstertunnelmaa teollisuusalueen sisäpihalla. Ainutlaatuinen mesta, jossa voi kylmälläkin säällä juoda laatuoluita ulkona (tai hehkuviiniä, jos on liian kylmä). Omasta grillistä tuli herkullisia savutuoksuja, mutta nämäkin ruuat jäivät testaamatta.

Baltic Social ja The Grove. Burgereita ja muuta modernisoitua pubiruokaa sekä paikallisia ja eurooppalaisia oluita. Hyviä paikkoja vaikka lounaalle.

Mad Hatter Brewing Company. Rajallisen kokemuksen perusteella kaupungin ja ehkä jopa koko Englannin kiinnostavin panimo.

Ship in the Bottle. Kaupungin paras (ja ainoa?) olutkauppa. Vaatehuoneen kokoisesta kopista saa kiinnostavien kansainvälisten oluiden lisäksi myös melko hyvin paikallisten panimoiden tuotteita. Hinnat pääsääntöisesti 3 tai 3,5 puntaa per pullo tai kolme pulloa 8 tai 10 punnalla.

Ruokakauppojen valmisruuat. Menolennon myöhästymisen ja junamatkojen vuoksi tuli tukeuduttua jonkun verran M&S Foodin ja Sainsburyn valmisruokiin. Ne olivat samanhintaisia kuin suomalaiset vastineensa, mutta laadulta ja maultaan keskinkertaisen suomalaisen ravintolan tasoa.

Moitimme

Baltic Fleet. Kaupungin olutravintoloiden klassikko oli ankea, autio ja pahanhajuinen räkälä. Yhden oluen perusteella oman kellarin Wapping-olut on sen sijaan hyvää.

Everton Football Club. Goodison Park on ankea ja epämukava stadion, jolla pelataan luokattoman huonoa futista.

Ruokakauppojen olutvalikoimat. Kiinnostavia oluita ei käytännössä saa kaupoista. Lagereiden ja perusbitterien lisäksi tarjolla oli lähinnä Leffeä, Guinnesia sekä omia private label -virityksiä.

Futispubien oluttarjonta. Lager jyrää näissäkin. Vaihtoehtona lähinnä joku pehmeydellä myytävä bitter.

Vakka-Suomen Panimo Sibelius

Jean Sibeliuksen syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi 150 vuotta ja mikäpä sopisi ryypp… säveltäjämiehen juhlatuotteeksi paremmin kuin olut?

Vakka-Suomen panimolla ei ole lähdetty säveltämään* mitään poikkeuksellista mestariteosta vaan tyydytty perussuoritukseen, joka varmasti sopii suuhun kuin suuhun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olut olisi tylsä vaan suussa se on jopa hyvä: huolettomaan kepeyteen tuodaan vähän syvyyttä katajalla.

Tämä aromikkuus kiitää kuitenkin nopeasti ohi ja saa, miehen maineeseen sopivalla tavalla, hamuamaan uutta suullista heti edellisen kuivuttua. Jälkimaun olematon vetisyys pilaa lupaavasti alkaneen oluen: hitusen tuhdimpi, pilsmäinen humalointi olisi sopinut tähän varovaisuutta paremmin.

Vaikkei etiketin tyyli ole ihan oman makuni mukainen, täytyy antaa tunnustusta siitä, että siihen on panostettu karikatyyrillä, runonpätkällä ja minihistoriikilla. Ja kaikki tämä ilman, että etiketti näyttäisi mitenkään ahtaalta!

* anteeksi, oli pakko